lauantai 20. syyskuuta 2014

Mitä puikoille?

Miksihän viime aikoina on tuntunut niin vaikealta aloittaa uutta neuletta? Ei voi aloittaa, koska joku on kesken - ihan sama, vaikka se kesken ollut ei puhuttelisi. Ei voi aloittaa, koska pitäisi tehdä jotain ihan muuta kuin neuloa - muttei kuitenkaan tee. Ei voi aloittaa, koska ei jaksa keriä lankaa - siihenhän menee peräti seitsemän minuuttia. Ei voi aloittaa, koska ohjeen alussa pitäisi ajatella. (Se on ihan oikea ongelma. Kuka nyt jaksaa muka ajatella?)

Sukkia olisi ihana tehdä. Varsinkin itsekehrätystä langasta, niin kuin nämä yhdet. Bare Necessities. Mutta kun ei ole sopivanlaista itsekehrättyä lankaa.


Juuri nyt sormikkaita ei viitsisi tehdä, kun sormiosien pituudet ovat niin hakuammuntaa. On minulla periaatteessa mitat tiedossa, mutta ainakin omissa sormissani leveys syö pituutta niin ettei tasona mittaaminen paljon auta. Enkä tiedä, syövätkö sormikkaiden tulevan omistajan sormet pituudesta yhtä paljon, minulla kun taitaa olla paksummat nakit.

Luulen, että pistän sormikkaat nyt jäähylle siksi kunnes saan kädet, joihin sovittaa ainakin nuo kaksi jo neulottua sormea. Ainakin jos saan kädet saapuville suhteellisen pian. Kuukauden sisään.

Mutta mitä sitä tekisi sillä aikaa? Sormikkaidenkin aloitus vähän otti voimille, kun ensin aloitin langasta, joka osoittautui kuitenkin liian paksuksi. Utunan Nutu. Ihana lanka, siitä olisi kyllä tullut varmasti kauniit sormikkaat. Mutta ei tällä kertaa.


Oli kyllä raastavaa purkaa tuo aloitus. Niin kaunista lankaa...

Cladoniakin on jo valmis. Pingottamatta, tietysti, uusista kepakoista huolimatta. Se on se viitseliäisyys, joka puuttuu. Ja vaikkeis se olisi valmiskaan niin juuri nyt ei huvita neuloa vain sileää neuletta, edes raitoina. Palmikkoa pitää olla. Luulisin.

Että mitä sitä tekisi?

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Marjoja ja sormikkaita









Mitähän sitä osaisi sanoa? On taas tosiaan syksy. Välillä tuntuu, että ulkona on niiiin kaunista, välillä että on liian harmaata. Toisinaan harmaus on juuri sopivaa, tai ehkä sopiva on oma fiilis, ihana käpertyä sisälle.

Eilen lähtiessäni päiväsaikaan liikenteeseen totesin villaisen kaulahuivin olevan vähän liikaa. Illalla palatessani kotiin kiittelin itseäni kaukonäköisyydestäni ja kiedoin huivin kaulaani tiukemmin. Takin taskuista löytyi sormikkaat, olipa onni, että olin sattunut unohtamaan ne sinne. 

Samaiset sormikkaat ovat jälleen puikoilla. Sama malli siis. Kolmatta kertaa. Nämä eivät tule itselleni, harmi kyllä. Väinämöinen, jonka väri Kurpitsa oli vyyhdillä lähinnä ihan jees, on neulottuna aivan upea. Ei ehkä pitäisi enää yllättyä, Louhittaren Luolan värjäykset ovat aina osuneet.

Tänään neulominen tuntuu taas aivan valtavan terapeuttiselta. Ehkä se on sitä oikeasti.

perjantai 8. elokuuta 2014

Se sininen Haruni

Ainiin! Minunhan piti esitellä tämä huivi, josta oli puhetta pingotussettiostokseni esittelyn yhteydessä. Haruni.


Pitsihuivi, joka on mukavan leppoisa ja suht yksinkerainen neulottava. Lanka, jota oli aivan mielettömän ihana neuloa. Ja kaunis värikin. 


Huivi meni lahjaksi eräälle sukulaiselle, jonka arvelin pitävän väristä. Tosin on aina vähän riskaabelia tehdä oletuksia sävyjen suhteen kun tietää vain että yleisesti ottaen joku pitää tietystä väristä. Mutta tällä kertaa taisi osua ainakin tarpeeksi lähelle, nimittäin äiti kertoi törmänneensä kyseiseen sukulaiseen kaupungilla ja nähneensä omin silmin huivin tämäm harteilla. Mahtavaa!


Mitään sen suurempaa sanottavaa en suoraan sanoen huivista keksi, (tai enää muista). Ei ole kritisoitavaa. Mielessä kävi, että olisihan tämän voinut pitää itsekin. Mutta onhan nuita huiveja. Ja jos juuri sinistä haluan, niin vielähän tässä joskus ehtii neuloa. En ole vielä lopettamassa harrastusta. 


Tarkemmat tiedot Ravelryssä. Nyt laiskottaa niin, että en jaksa edes copypastettaa niitä tänne. Hyvä kun jaksoin linkin kaivaa esille. Jokin selittämätön sääilmiö on vienyt mehut.

torstai 7. elokuuta 2014

Jaottelusta, rytmistä ja "oikeista" neulojista


Kuulin kerran joltain kaverilta, kuinka hän eräässä lankakaupssa silmukkamerkkejä kysellessään sai vastaukseksi, että "ei oikea neuloja silmukkamerkkejä tarvitse". En muista, kuka tästä kertoi, mutta muistan lankakaupan. 

(En ole itsekään samassa paikassa asioidessani saanut täysin ideaalia palvelua, mutta en aio silti kertoa, mistä kaupasta on kyse. Pienyrittäjillä, varsinkaan jälleenmyynnin parissa, ei ole turhan helppoa, enkä siksi halua tarkoituksella vaikeuttaa kaupan elämää, se kun on kuitenkin sentään ihan ok lankakauppa.)

Tarina on aika pöyristyttävä esimerkki ylemmyydentuntoisesta suhtautumisesta toisen harrastajan osaamiseen. (Miksi pitää määritellä, kuka on "oikea" neuloja?) Sen lisäksi näkemys on minusta yksinkertaisesti pöljä. Ei kai silmukkamerkkien ainoa tarkoitus ole pitää idioottia neulojaa kärryillä, kun ei se tomppeli muuten osaa neuleestaan silmukoita laskea. (Ja jos olisikin, niin mitäs väärää siinä olisi?) Ainakin minä arvostan silmukkamerkeissä juuri sitä ominaisuutta, että aseteltuani ne neuleessa strategisiin paikkoihin, minun ei tarvitse laskea silmukoita, tai aina laskuissa seotessani pysähtyä tutkimaan neuletta. Minun ei tarvitse tuijottaa neuletta, vaan voin esimerkiksi kaikessa rauhassa katsoa hyvää tv-sarjaa tai jutella kaverin kanssa ja posottaa vain menemään. Silmukkamerkkien kohdalla voin reagoida tarvittavalla tavalla joutumatta kauheasti vahtimaan tilannetta.

Miksi siis sanoa, että oikea neuloja ei tarvitse silmukkamerkkejä? No, ei ehkä tarvitse onnistuakseen, (tai saattaa tarvitakin, me ihmiset olemme hyvin erilaisia ajattelijoita ja tekijöitä ilman että se vielä määrittelee meidän kykyjämme), mutta saattaa tarvita vaikkapa rentoutuakseen. Ei apuvälineiden käyttö ole väärin, jos niistä on jotain etua. Vain se on hölmöä, että käyttää apuvälineitä oletusarvoisesti, vaikka oikeasti omaan tyyliin sopisi paremmin olla ilman.

Tällä kertaa minulle sopi paremmin olla ilman.


Aloin neuloa Cladoniaa, huivia jonka ohjeen sain joskus lahjaksi Ravelryssä. (Lahja muuten lämmittää mieltä vieläkin.) Langat ovat olleet valittuna varmaan jo parin vuoden ajan ja malli vaikka kuinka pitkään mielessä. Ja toistaiseksi huivin parissa onkin ollut mukavaa ja rentoa. Värivalinta tuntuu aivan oikealta, vaikka siitä tuleekin mieleen Amppari-mehujää. Tai ehkä juuri siksi.

Mutta silmukkamerkkeihin minä turhauduin. Heti huivin alkuvaiheessa ohje kehottaa lätkimään mukaan kahdeksan merkkiä. Siis siinä vaiheessa, kun merkkien välissä on aina kaksi silmukkaa. Minua alkoi ärsyttää. Menee siinä vain hermo, jos ei voi posottaa rauhassa menemään, vaan parin silmukan jälkeen pitää aina pysähtyä siirtämään merkkiä niilläkin kerroksilla, joilla merkkien kohdalla ei tarvitse tehdä mitään. Ja niitä kerroksia on kolme neljästä.

Ei hemmetti, minä totesin. Erään kerroksen aikana vetelin kaikki merkit pois. Minä lasken!

Vähän ajan päästä totesin neulejäljen olevan turhan verkkoa makuuni, ilmeisesti kun käytössä oleva Hopeasäie on vain sen verran ohutta. Vaihdoin puikot kerralla millin pienempiin ja aloitin alusta. Ilman merkkejä. Melkein. Pistin yhden merkin keskelle neuletta pitämään minua kärryillä kahden eri puoliskon välillä, mutta muuten pitäydyin näistä "oikealle" neulojalle tarpeettomista kapistuksista. Päätin että otan merkit mukaan sitten siinä vaiheessa kun lisäysten välissä alkaa olla turhan paljon silmukoita laskemiseen.

Toistaiseksi en ole merkkejä tarvinnut. Olen käyttänyt samaa metodia, jota käytin joskus Revontuli-huivia neuloessani ja lukiessani yhtä aikaa tenttiin. Jaottelua.

Kun edelleenkin lisäyksiä tehdään vain joka neljäs kerros, olen jaksanut aivan hyvin olla ilman silmukkamerkkejä. Lisäyskerrosten aikana metodini on jaotella lisäysten väliset silmukat ryppäisiin, jotka neuloutuvat ihan vain tekemällä rytmissä niin että minun ei tarvitse suoranaisesti ajatella. Esimerkiksi jos silmukoita on lisäysten välissä 27, neulon kolmen ryppäissä. Koska kolmen ryppäittä on yhteensä yhdeksän, mikä alkaa jo vaatia laskemista, neulon ne kolmen ryppäät toisissa kolmen ryppäissä. Yksi, kaksi, kolme menee rytmissä. Sitten vain mennään että yy kaa koo, yy kaa koo, yy kaa koo, tauko, (ainakin ajatuksessa, ei välttämättä neulomisessa, ainakaan kovin pitkää), yy kaa koo, yy kaa koo, yy kaa koo, tauko, yy kaa koo, yy kaa koo, yy kaa koo, pysähdys, lisäys. Alusta.


En tiedä, toimiiko tällainen metodi kaikilla. Saati että tajuaako tästä selostuksesta mitään. Tätä on vähän vaikea välittää kirjallisesti. Mutta tämä toimii minulla. Tietenkään kaikki luvut eivät ole jaollisia, typerät alkuluvut perhana, mutta niiden kanssa mennään sitten vaikka niin, että viimeinen rypäs on vain vähän erilainen. Esimerkiksi 13 silmukan kohdalla: yy kaa koo, yy kaa koo, yy kaa koo, yks. 

Voi olla, että riippuu ihan ihmisestä, toimiiko tämän tyyppinen. Minulla se toimii. En usko, että se liittyy niinkään matematiikkaan kuin rytmiin. Kun teen tietyssä rytmissä, pysyn kärryillä. Ja jos pysäytän neulomisen, pääsen kärryille nopeasti, sillä tiedän lopettaneeni jonkun ryppään loppuun ja silloin voi melkeinpä silmämääräisesti päätellä, montako rypästä tai rypäsrypästä on jäljellä. 

Mutta myönnetään. Jossain vaiheessa silmukkamerkit alkavat olla taas käytännöllisempi ratkaisu. Minä vain en arvosta niitä vielä silloin, kun ehdin neuloa viisi silmukkaa, töks, viisi silmukkaa, töks. Onhan se vain etu silloin, kun joka kerroksella se töks merkitsisi jotain. Mutta jos kolmella neljästä se on vain tiellä, niin minulta loppuu kärsivällisyys. En vain ole vissiin kovin kärsivällinen luonne.

Ja mitä tulee jaottelurytmittelyyn... saan siitä kieltämättä jotain kieronlaista mielihyvää. Että kaipa se sitten on sen arvoista.

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Vääryys

Olen saanut kaksi paperihaavaa suoraan peukalon päähän! Hemmetti, että sattuu!

Minulla on juuri pahimmoilleen kova neulomisinto päällä, (vaikka bloggausinto onkin ollut vähän hiivuksissa), ja eilisiltainen neulominen ilmeisesti ärsytti huomaamatta jääneet haavat ihan kunnolla.

Nyt pitäisi joko olla neulomatta, (joo, haista ite, maailma), tai laittaa laastari peukalon päähän, mikä tuntuu epämiellyttävältä eikä paranna neulomiskokemusta.

Tyhmä päivä!

Mutta joo, muuten kuuluu ihan hyvää.

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Johan pingotti!

Kiire saa asioita tapahtumaan. Kappas kummaa. Nyt sitten vihdoin aloin kunnolla pingottelemaan uuden pingotussettini avustuksella.


Sinänsä tällä kuvan Harunilla ei ole mikään kiire. En ole luvannut tätä kellekään etukäteen, ajattelin vain antavani tämän lahjaksi eräälle, joka toivon mukaan pitää väristä. Mutta nyt kun tuli hyvä tilaisuus päästä lahjoittelemaan, aloitin pingotuspuuhat (kerrankin) melkein heti neuleen päästyä puikoilta. Hyvä minä!

Ja ei, ilman pingotussettiä tätäkään ihmettä ei oltaisi nähty. 


Tilasin pingotussettini jokin aika sitten Villavyyhdistä. Siihen sisältyy siis lähinnä keppejä ja jokunen neula, mutta loistava hankinta, sanokaa minun sanoneen. Kuvan alusta ei sisälly pakettiin, eikä sitä harmi kyllä löydy tällä hetkellä mistään muualtakaan mistä olen katsellut. Tarvitsisin palasia lisää, kuten kuvastakin huomaa, mutta hitsit kun en ole löytänyt. Olisiko kellään vinkkejä? Ylipäänsä hyviin alustoihin liittyen.

Pingotussettihän ei suoranaisesti säästä näpertelyltä, mutta nopeuttaa minun mielestäni silti hommaa huomattavasti. Eikä ongelmani ole koskaan näpräämiseen liittynytkään, hankaluus on tullut vastaan asentohuimauksen (tai minkä lie huimauksen) kanssa. Kyykkiminen pitkiä aikoja lattian rajassa on ollut minulle aina ongelma, eikä iän lisääntyminen näytä auttavan asiaan. (Ihan todella kummallista.)


Helpointa ja mukavinta Harunin pingottamisessa oli nyt suora alareuna. Sikäli kun saatte kuvasta selvää, voitte todeta, että pingotuskepit (2 kpl) on pujoteltu ainaoikeinreunan silmukoista ja sillä itsessään saatiin jo aikaiseksi suora reuna. Tämän pujottelun tein siis mukavasti sohvalla istuen kärsimättä minkään sortin ongelmista päässä, ellen ehkä ylimääräisistä äänistä, mutta sitähän ei lasketa.


Sitten tulikin kolmion sivureunat. (Matematiikan tunneista on jo niin paljon aikaa, että en nyt kuolemaksenikaan muista, miksi niitä kutsuttiin. Häiritsevää.) Niiden kanssa jouduin miettimään hetken, mutta tajusin, että ainoa järkevä tapa saada aikaiseksi suoria linjoja, oli pujottaa kepakot (2 kpl per puoli) läpi lehtikuvion korkeimmista kohdista ja levittää lehtikuviot kukoistukseensa nuppineulojen avulla sitten lattian rajassa.

Täysin en siis kyykistelyltä ja konttailulta säästynyt, minkä kyllä huomasi päässä, mutta hommaa oli kuitenkin lopulta sen verran vähän, että sitkeyteni riitti. Keppien avulla huivin levittäminen haluttuihin mittoihin ja linjojen saaminen suoriksi ja suht symmetrisiksi on vain niiiiin paljon helpompaa kuin pelkillä nuppineuloilla leikkiessä. Kun muoto oli saatu suht kohdilleen, nuppineuloilla tarvitsi vain levitellä lehtikuviot auki ja siinä ei montaa minuuttia enää mennyt. 

Juu, pingotussetti on pelastava enkeli. Muuten voin sanoa että huivineulominen taitaisi jäädä jo tähän. Vaikka huivien neulominen on vain yksinkertaisesti niin ihanaa.

Suosittelen kyllä pingotussetin hankkimista, jos on päässä vikaa, niin kuin minulla, tai jos on vain laiska, niin kuin minä, ja haluaa päästä vähemmällä.


lauantai 10. toukokuuta 2014

Nykyään kun on paljon tätä hidasta elämää -kouhotusta, niin tässäpä vasta jotain, joka tosiaan hidastaa

Noniin joo... ehkä ei olisi pitänyt niin painokkaasti syyttää kuvien puutetta aikaisemmasta bloggaamattomuudesta. Retriitissä kuvattuja neuleita on edelleen esittelemättä vaikka sormikkaista postattuani ajattelin, että nytpä on hetkeksi asiaa.

Mutta seuraavaksi kuvia sukista, jotka olen neulonut itsekehräämästäni langasta. Kuvista kiitos taas Tiinalle.


malli: Bare Necessities, Caoua Coffee 
Ravelry-projekti: täällä
puikot: 2,25 mm sukkapuikot
kuitu: Louhittaren Luolan BFL-mohairia
lanka: itse värttinällä kehrättyä!
metrejä: 260 m / 92 g
langan kulutus: kaikki män, ja vähän piti repiä jostain ekstraa.


Nämä sukat ovat ensimmäinen varsinainen projekti itse kehräämästäni langasta. Tai ei oikeastaan, mutta tuntuvat siltä. Olenhan kyllä neulonut jo yhdet pienet vauvan sukat ensimmäisistä harjoittelukehruistani, mutta ne oli niin pikkuiset, että eihän niitä lasketa. Vai?

Näiden kanssa lanka loppui tosiaan kesken ihan loppumetreillä. Sukat neulottiin varpaista varteen ja kuten kuvassa oikealla voi huomata, varteen on päätynyt hitusen eriväristä jatkoa. Käytin ne vauvan sukkien jämät sitten tähän. Paksuus ei tainnut heittää pahastikaan ja materiaali oli muistaakseni samaa. 

Tätä samaista kehräämääni lankaa olen ruotinut blogissa jo sukkien neulontavaiheessa. Silloin pohdiskelin kovasti langan paksuuden, metrimäärän ja tiheyden hämäävyyttä. Näyttää tosiaan olevan niin, että itsekehrätyn metrimäärä ja paksuus eivät oikein kohtaa teollisesti kehrätyn langan kanssa. Ilmeisesti teollisesti kehrätty lanka on vähän ilmavampaa..? Olen tästä aiheesta joskus jostain lukenutkin, olisikohan ollut Tuulia Salmelan Kehrääjän käsikirjasta? No, jostain.


Näistä sukista tuli kyllä ihanat, mutta en ole ihan kauheasti raskinut käyttää näitä. Minulla sukat kuluvat melko nopeasti ja näitä en haluaisi vielä päästää siihen samaan pinoon niiden lukuisien muiden kanssa, jotka odottelevat sitä päivää, että jaksan opetella jonkun siistin tavan parsia. (Taas yksi sitten joskus -projekti. Miten näitä on niin hirveästi?)

Pitäisi ehkä melkein kehystää sukat seinälle, että ne pääsisivät arvoiseensa käyttöön. Paitsi että eivät ne pääsisi. Kyllä ne jalassa näyttävät kauniimmilta ja tuntuvat ihanilta.


Ei voi mitään, mutta itsekehrätyssä langassa on sitä jotain. Tunnelmaa ja rouheutta. Jotain samaa maanläheisyyttä kuin kuvien taustassa. Nykyään kun on paljon tätä hidasta elämää -kouhotusta, niin tässäpä vasta jotain, joka tosiaan hidastaa, juuri sopivalla tavalla.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...