torstai 21. toukokuuta 2015

Kirjallisuus pelasti virkkaamiselta

Vaikka tässä on tullut virkkailtua jo vähän yhtä sun toista...


...kyllä routa porsaan kotiin ajoi.

Kun siis pakkohan ihmisen on saada lukea. Ja se onnistuu vain neuloessa.


Jospa tämä villatakkikin tästä joskus valmistuisi. Lanka vaan uhkaa loppua kesken. Elämäni on yhtä suurta jännitysnäytelmää.

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Virkkaajalla viiraa päästä

Minusta on aina tuntunut vähän siltä, että virkkaajat ovat enemmän tai vähemmän vinksahtaneita. Kaikkihan sen tietävät, että neulominen on kivempaa. Joo, tottakai, tuleehan sitä kokeiltua kaikenlaista nuoruuden huimapäisyyksissään tai vahvempien aineiden vaikutuksen alaisena, mutta ei kukaan normaali ihminen kuitenkaan virkkaamista sentään harrasta. Kyllä jos ihan tosissaan käyttää elämäänsä virkkaamiseen, täytyy jotenkin viirata päästä. 
 
Siinä on alkusointu, joten sen täytyy olla totta. Virkkaajat on vinksahtaneita, neulojat neroja ja neuvokkaita.



Mutta en tiedä. Jotain on tapahtunut. Jotenkin se matto, ja se hippo... ja sitten vain alkoi veri vetää ja kohta piti tehdä pitsiliina. Siis pitsiliina! Miettikää. Kyllä siinä jo alkaa vähän niin kuin kulkea normaalin raja. 

Pitsiliina. Pfht! Ja - pakko kai se on tunnustaa - lisää tekisi mieli tehdä. 

En tiedä, olisiko aika korjata käsitykseni virkkaajista. Voi olla. Tai sitten se paljon todennököisempi vaihtoehto: minulla viiraa päästä itsellänikin. Kuulostaa jotenkin uskottavalta. 


lanka: BC Garnin Alba, väri 04 ja 16
kului: pinkkiä vajaa 50 g, valkoista jonnin verran
koukku: 2,5 mm
fiilis: ihan on mennyt sekaisin


Niin, eihän tämä vielä valmis ole. Pingottaa pitäisi. Mutta kun sitä taas ei tiedä, milloin sen saa aikaiseksi, ja minulla kerta oli palava halu päästä esittelemään tämä, (selvä hulluuden merkki!), niin otin sitten saman tien käyttöön. Huolitellaan sitten joskus myöhemmin. 

Lanka loppui vähän kesken. 50 g ei vaan riittänyt. Meinasin, että kyllä se sen toisiksi viimeisen kerroksen verran riittää, ja siihenhän voi hätätapauksessa lopettaakin, mutta ei se pentele riittänyt. Ihan oisi muutaman metrin, tai parikymmentä, tarvinnut lisää, mutta ei niin ei. Kaivoin sitten tuon valkoisen langan jostain ja lopputuloksesta tuli yllättävänkin hyvä. Voi sitä vahingossakin onnistua. Yleensä lähinnä vahingossa...

Tuo Alba ei välttämättä ole ihanteellinen lanka nimenomaan liinoihin, en tiedä. Merseroitu puuvilla voisi olla parempaa. Mutta oli se silti kyllä toistaiseksi paras puuvillalanka, johon olen törmännyt, valehtelematta. Tästä voisi ihan oikeasti tehdä jonkun puseron tai jotain, aivan unelman pehmeää. Jotain luomupuuvillaahan tämä on, sekö lie vaikuttaa.

Olen joskus ehkä vuosi sitten tilannut tämän Titityystä ja tuon muutaman metrin takia ei jaksanut alkaa odottelemaan uutta postipakettia. Minulla on tätä nyt kätköissäni muutama kerä, kaikki eri väreissä. Suunnittelin jotain leluja niistä, mutta ehkä raitapaita voisikin olla kivempi. Hmm hmm.. pitää miettiä.

Mutta joka tapauksessa. Katsokaa. Pitsiliina!


tiistai 12. toukokuuta 2015

Uudet kuteet

Ja joku sitten vähän innostui...


Että tuli vähän hankittua lisää kudetta. Tämmöisissä varovaisen huomaamattomissa väreissä. 


Mutta kun tuo yksi matto on niin hieno. Niin monta mattoa on siis vielä hienompi. Se on ihan vaan puhdasta matematiikkaa.

torstai 7. toukokuuta 2015

Sisustuspelkurin auringonkeltainen matto

Siinähän ei kauaa nokka tuhissut, kun tällaisen pikkumaton tekaisi. Pari iltaa meni, purkamisineen. Ja tuli kyllä oikeasti ihana.


malli: muokkailtu Alicia Doily Rug, Henna Huczkowski
materiaali: trikookudetta 800 g
koukku: 10 mm
maton koko: halkaisija 66 cm





Jatkosijoituspaikka on vielä mietinnässä. Vessan matoksi tätä alunperin ajattelin, mutta onkohan tämä vähän liian ihana sinne? Eikö tämä ansaitsisi näkyvämmän paikan? Matto on sitä paitsi ehkä jo ehtinyt vähän kotiutua tuohon olkkarin lattialle. Ehkä sitä ei enää henno siitä siirtää.

Onneksi matoissa on se hyvä puoli, että niiden paikkoja voi vaihdella. Tämä on kylläkin minulle ihan uusi ajatus. Tiedän monia sisustustaitajia, jotka osaavat jatkuvasti uudistaa asuntoaan jo olemissa olevilla tavaroilla, (muun muassa äitini), mutta minulle pelkkä jalkalampun siirtäminen huoneesta toiseen on suuri elämänmullistus, joka vaatii vähintään muutaman päivän ankaran suunnittelutyön ja luonnollisesti henkistä tukea.
 
Olen myös kuullut ihmisistä, jotka asuinkumppaninsa kauppareissun aikana vaihtavat huonekalujen järjestyksen konsultoimatta toista mitenkään. Siis eihän noin voi tehdä! Kauhea ajatus! Minä joutuisin varmaan shokkiin tuollaisen tempauksen jälkeen.

Vastaavasti kun minä pitkän asian hauduttelun ja plus-miinuslistauksien jälkeen haluaisin ehkä kääntää keittiönpöydän toisin päin, lähestyn muita asiaa koskevia varovaisesti ehdottaen, voisikohan tämä uudistus olla ehkä toimiva ja pitäisköhän kokeilla ja millaisia tunteita toiselle herää tästä ajatuksesta... olisiko paha?

Nyt kun pysähdyin ajattelemaan tätä, tämä on kyllä hyvin outoa. Monessa muussa asiassa olen melko spontaani, joskus jopa kärsimätön, ja lähden toteuttamaan ideoitani samantien sillä periaatteella, että siinä tehdessähän sen huomaa, onko niistä mihinkään. (Nimerkillä "Suosittelen aina mallitilkkuja, en käytä niitä".) Ja jos joku asia on jo päätetty, minusta se pitäisi toteuttaa heti eikä venyä ja vanua.

Mikähän tässä sisustamisessa on sitten niin pelottavaa?

maanantai 4. toukokuuta 2015

Hippo opettaa: palojen yhdistäminen virkaten

Noin vuosi sitten minut villitsi virkkaushimo. Joka ei kestänyt ihan tarpeeksi kauan. Hippo, jota niin hinguin valmiiksi, jäi kesken. Tosin tällä kertaa kyllä syytän olosuhteita! En löytänyt mistään täyttövanua, ja kun hipon valmistuminen ei sen takia ollut ihan heti tapahtumassa, siirryin sitten muihin projekteihin. (Vai kesälomalle? En muista.)

Nyt kun sitten tulin kokeilleeksi maton virkkaamista, muistui hippokin taas mieleen. Joulun alla ratkaisin täyttövanupulman poistamalla pari vanhempaa tyynyä käytöstä, ja joulupallojen jäljiltä jäi luultavasti tarpeeksi hippoakin varten.

Mutta nyt sitten sattui ihan kumma juttu. Hippo-ohjeessa palat virkataan suoraan yhteen, ei siis ommella jälkikäteen, ja minä aloin vankkumattomalla itseluottamuksella yhdistää paloja ihan ulkomuistista. Jonkin matkaa tehtyäni vain huomasin, että eipä jälki ollutkaan ihan samanlaista kuin vuosi sitten... vaan näytti paremmalta kuin silloin! Luovasta tauosta oli ilmeisesti hyötyä. 

Eilen illalla ennen nukkumaan menoa oli äkkiä pakko kuvata vaihe vaiheelta, miten tuon yhdistämisen nyt teen, että en vain pääse unohtamaan. Ilmeisen selvästi olen viimeksi tulkinnut yhdistämisohjetta jotenkin väärin, sillä ihmettelin silloinkin, että ei tämä nyt niin ihmeen siistiltä näytä, jos nyt ei rumaltakaan.

Tässä nyt sitten ohjeet virkaten yhdistämiseen, ainakin itselleni tulevaisuutta varten, ja muillekin, jos joku tällaisia kuvaselvennyksiä kaipaa. Kuvissa sitten se viimekeväinen huonompi jälki koukun oikealla puolella ja nyt vahingossa löytynyt parempi tyyli peukalon vieressä vasemmalla.

Virkaten yhdistäminen

Palaset yhdistetään pylväitä virkaten. Yhdistäminen tapahtuu siis samanaikaisesti afrikan kukkien viimeisen kerroksen virkkaamisen kanssa. Osa kerroksesta virkataan pylväitä ihan normaalisti, yhdistettävien sivujen kohdalla mukaan vain lisätään reunasilmukka siitä palasesta, johon tekeillä olevaa palasta ollaan yhdistämässä. Ei siis mitenkään vaikeaa, mutta kokemuksen syvällä rintaäänellä voin kertoa, että tämänkin voi tehdä väärin. Reunasilmukka pitää ottaa mukaan oikeassa kohtaa ja ilmeisesti koukku oikeasta suunnasta työntäen.


1. Työnnä puikko yläkautta läpi valmiin palan reunasilmukasta. Tässä kohtaa pitää olla sen verran tarkkana, että kohdistaa palasten silmukat oikeisiin kohtiin.


2. Vedä lanka koukulle (langankierto), lanka tulee koukun päälle oikealta vasemmalle.

Ylläolevassa kuvassa koukulla ylimpänä langankierto, keskellä valmiin palan reunasilmukka ja alimpana edellinen pylvässilmukka.


3. Työnnä koukku läpi yhdistettävän palan seuraavasta silmukasta kuten normaalisti.


4. Koukkaa lanka puikolle.


 
5. Vedä lanka reunasilmukan (kuvassa vihreä) ja langankierron läpi.


Nyt koukulla ylimpänä uusi silmukka, keskellä valmiin palasen reunasilmukka ja alimpana edellinen pylvässilmukka.


6. Koukkaa taas lanka puikolle ja vedä se läpi vastamuodostuneesta silmukasta, jo valmiin palan reunasilmukasta ja edellisen pylvään silmukasta.


Noin. Jatka tätä, kunnes yksi sivu on virkattu yhteen. Kulmasilmukat voi ainakin tässä tapauksessa jättää yhdistämättä, vaikka yhdistäisikin monta sivua samasta palasta kerralla.

Toivottavasti tästä on apua muillekin kuin itselleni!

perjantai 1. toukokuuta 2015

Vappubilekuvia

Vappuaattona, siis eilen, jonkin sortin vappuhuumassa varmaankin, menin ja villiinnyin. Aloitin virkkuutyön matonkuteesta. Minä, joka en tosiaankaan ole mikään hillittömän paksujen lankojen ylin ystävä, ja jonka keskenjääneet virkkuutyöt ovat lukemattomat. Valmistuneita virkkuutöitä on ehkä kaksi. Lienevät lasinalusia.


Kyllä täällä siis biletettiin. Vähän meni ehkä yli, mutta vappuaamun moraalinen krapula ei silti iskenyt. Olen edelleen tyytyväinen tähän ratkaisuun. Vaikka käteen sattuu. Siis onhan tämä aikamoista vääntämistä, anteeks vaan.


No, ei vappua ilman jonkinlaista tapaturman riskiä.


Ex-kämppikseni suvaitsi tulla kylään. Hän oli, kuten hänen kiertoilmaisujaan tulkitsin, kyllästynyt hauskanpitoon ja bilettämiseen, ja tuli siksi meille. Olen otettu.

Minä valjastin ex-kämppiksen vyyhdin pitelijäksi. Meillä ei vieraat jouten hengaile. Olisihan minulla vyyhdinpuutkin, mutta ei nyt sentään sellaisiin turvauduta. Vappu on työn juhla. 

Ei mennyt kauaa, kun minulta alettiin kyselemään parsinneulaa. Niin, minun vappuvieraani tulevat tänne parsimaan sukkia. Kuvitelkaa ne bileet. Että tervetuloa vain kaikki teekkarit ja muu vappukansa, meillä on kaikki äxön!

Kivaa vauhtiahan tuo matto eteni, vappuhuumassa. Mutta ei nyt vielä innostuta, virkkuutyö voi hyytyä milloin tahansa, ihan loppumetreilläkin. Näin se on. 

Seuraavaksi voisin alkaa kastella kukkia. Ainoa mikä tässä vapussa mättää, on se, etten ole saanut ollenkaan munkkia. Se kyllä oikeasti kirpaisee.

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Lempeä muistutus

Katsoin eilen Voice on Finlandin finaalin ja illan ensimmäinen esitys oli poikkeuksellisen ajatuksia herättävä. Elastinen ja Robin esittivät yhdessä biisin, jota ainakaan minä en ole aiemmin kuullut ja joka oli jotenkin niiiin ajan henkinen. Hyvässä ja pahassa.

Kyseinen kappale - ainakin minun tulkintani mukaan - oli rohkaisevaksi ja innostavaksi tarkoitettu. Varmasti monelle ehkä herättäjänä tai sitten muuten vain vahvistamassa omia ajatuksia. Kieltämättä minullekin nousi mieleen asioita, joihin se sopi. Tuli semmoinen "no jaksaahan tässä" -olo. Ja vähän sellainen "ei hitsi, mullahan olisi vielä vaikka mitä toteutettavia suunnitelmia". 

Siinä on tosiaan ajan henkeä. Nykyään vähän joka toisessa paikassa löytyy innostajia ja rohkaisijoita, ilmeisesti heille on juuri nyt oikeasti tarvetta. Ja itsehän olen varmaan onnistumiskertomusten narkkari pahimmasta päästä. Suunnilleen imen itseeni juttuja toteutetuista unelmista ja selätetyist ongelmista. Ja saan niistä monesti valtavasti ideoita ja energiaa.

Mutta. Nämä onnistumiset ja innostumiset ovat vain yksi tarina. Ne ovat vain yksi puoli elämästä ja yksi osa kokonaisuutta. Vaikka monesti se innostava sana oikeassa paikassa oikeaan aikaan voi olla jollekulle ihan mieletön kimmoke, tarvitaan myös lempeyttä.

Ihmisissä on kyllä ihan mieletön potentiaali vaikka mihin hyvään (ja pahaan) ja ilmeisesti ihan tutkimusten mukaan meistä voi löytyä piileviä voimavaroja jakuvasti, mutta oli miten oli, me olemme lopulta ihmisiä, emme jumalia. Luonnon lait pätevät meihin. Meillä on voimavaroja ja potentiaalia, kyllä, mutta niillä on myös loppu. Me voimme sairastua, joutua onnettomuuteen, me vanhenemme ja rapistumme - ja vaikka aina on isoja eroja eri yksilöiden kesken ja vaikka kunkin valinnoilla voi olla merkitystä, me ihan oikeasti rapistumme. 

Tarkoitukseni ei ole masentaa. Eikä olla innostajien vastavoimana. Minä haluan olla siinä vierellä, muistuttaa siitä, että rohkeuden, periksiantamattomuuden ja energisyyden lisäksi me tarvitsemme pysähtymistä. Sisäänhengittämistä, anteeksiantamista, hyväksymistä.

Koska ihan oikeasti helpointa on nousta silloin, kun on myöntänyt kaatuneensa - tai tulleensa kaadetuksi.

Ja jos sitten ei vain voikaan nousta... silloin tarvitaan sitä lempeyttä. Itseltä ja muilta.



Minua nämä asiat mietityttävät tällä hetkellä siksi, että juuri nyt olen väliaikaisesti melko hektisessä ja kuormittavassa elämäntilanteessa. Vaikka kaikki nyt tapahtuva on positiivista, huomaan olevani aika voimakkaassa stressitilassa. Ja tajusin, että muutama vuosi sitten minulla ei olisi ollut voimavaroja tällaiseen, vaikka nyt tuntuu yllättävänkin helpolta. Nykyisen minun on helppo sanoa, että oikea asenne auttaa ja että sillä ja tällä tavalla selvitään. Siitä ajatuksesta ei olisi ollut minulle mitään apua silloin joskus aiemmin. 

Innostajat ovat yleensä ihania. Ja heille on mitä suurin tarve. Mutta välillä ihmiset tarvitsevat ihan vain apua. Ja välillä ihmiset tarvitsevat ihan vain välittämistä.



PS. Se biisi oli minusta siis tosi kiva, vaikken mikään Robinin sen enempää kuin Elastisenkaan kuuntelija yleensä ole. Mutta näitä ajatuksia on pyörinyt päässäni niin pitkään, että tuo kappale laukaisi jotain, mitä oli pakko purkaa.