perjantai 26. syyskuuta 2014

Jospahan säilyis äidin lapset kylmältä maailmassa

Operaatio lankojen saunotus alkoi eilen. (Periaatteessa alkoi jo toissapäivänä, mutta tuli mutkia matkaan. Toisin sanoen kämmäsin.) Pari tuntia jotakuinkin 80-asteisessa saunassa, toivottavasti se tosiaan tappaa mahdolliset toukat ja munat.




En ole ollut mitenkään erityisen ilahtunut tekemästäni toukkalöydöstä, (voitteko kuvitella?), mutta jotain hyviä puolia tästä tilanteesta kuitenkin löytyy. En ole vielä hoksannut ainakaan mitään silminhavaittavia tuhoja, eli mahdollisesti olen bongannut ongelman ennen kuin se on päässyt kunnolla syntymään. 

Ja sitten se järjestys. Pari päivä sitten juuri kirosin, kuinka sitä kuvittelemaani edes jonkinlaista järjestystä ei itse asiassa ole olemassa ja mietin, että olisi ihan tosi ihana, jos sellaisen saisi kehiteltyä. Mutta kuka hullu muka jaksaa käydä kaikki langat ja keskeneräiset työt läpi? Ja milloin?

No minä. Nyt. Toukat hengittää niskaan.

Ja vielä yksi juttu. Järjestelyn syrjään kiinni pääseminen sai aikaan senkin, että otin yhden keskeneräisen työn ja tein sen loppuun. (No okei, muutama kerros vielä. Ihan pikku hetki.) Ja kun nyt tässä vauhtiin päästiin, niin pitäisiköhän ne toisetkin keskeneräiset sukat tuolta kaivaa ja operoida valmiiksi? Ei olisi yhtään huono idea. Että selvisi tämäkin ongelma. Onhan sitä neulottavaa. Ilman että tarvii edes aloittaa uutta.

Melkein voisi sanoa, että toukkalöytö oli parasta, mitä neulerintamallani on pitkään aikaan tapahtunut. Mutta en kyllä sano. Hyi hitto!

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Katastrofi!

Ihan kauheaa! Keskeneräiset neuleet eivät olleet ainoita löytöjä lankalaatikoistani. Yhtä tiettyä lankaa etsiessäni löysin eräästä vyyhdistä jonkun sokeritoukan näköisen ötökän. Ja nyt vaikuttaa uhkaavasti siltä, että kyseessä oli turkiskuoriaisen toukka. Varmaksi en osaa sanoa, mutta mikä muu se olisi ollut?

Paniikki iski. Mitä tässä pitää tehdä? Pinkaisin tietysti koneelle ja Ravelryyn kyselemään neuvoja. Jos johonkin voi tässä elämässä luottaa, se on se, että Ravelryssä joku vastaa kysymyksiin. Ja siihen, että mikä tahansa ongelma onkin, joku muu on jo joskus kohdannut sen. Lohdullista ja ei.
 
"Turkiskuoriaisen toukka? Niin kuin sokeritoukka, mutta raidallisempi, hitaampi ja karvaperseinen. Pari tuntia vähintään 80-asteisessa saunassa tai vähintään viikko -20 asteessa. Jatkohoitona kaikki langat minigrippeihin (niitä saa ainakin viisilitraisiin saakka, helposti menee parit puserolangat yhteen pussiin) ja neuleille ilmava säilytys (huivit koreista henkareihin jne."

Googlettelin sitten turkiskuoriaisesta itsekin ja näköjään Ullastakin löytyy pätevän oloinen juttu aiheesta. Olen kyllä ollut Ullasta iloinen ja kiitollinen ihan jo neuleohjeiden takia, mutta nyt on hyvä syy olla vieläkin iloisempi siitä, että Suomesta löytyy ihmisiä, jotka jaksavat pyörittää tuollaista sivustoa. Iso kiitos kyllä heille!

Valitettavasti yksi neuvo turkiskuoriaisten hävittämiseksi on, että koko talo pitäisi myrkyttää. Ihan satavarma en ole löytämäni ötökän identiteetistä, enpä hoksannut sitä säilyttää, mutta pessimisti minussa kysyy, mikä muu se olisi voinut olla. Ja jos se oli turkiskuoriainen, sanotaan Ullassa, jotta "ammattitorjujien tulisi myrkyttää koko talo, sillä kuoriaiset leviävät muun muassa talon hormeja pitkin asunnosta toiseen". Auts.
 
Artikkelin yksi alaotsikko on huvittavasti:
 

Muista hengittää, älä panikoi

Ai kuka? Minä vai? Joo, mun hyperventilaatiokohtaus onkin vasta aluillaan ja tosi helposti hillittävissä. Eihän mulla muutenkaan ole ikinä taipumusta ylireagointiin, kysykää vaikka keltä.

Mun langat! :'(

Arrrgh!

Ei saakeli. Tai joku vähän kauniimpi sana sensuurisyistä. 

Minä olen luullut, että lankojen ja keskeneräisten töiden arkistointisysteemini on ollut suurinpiirtein kohtalainen. Ei nyt niin, että olisi ihan numeroituja laatikoita ja kansioon listattuna missä on mitäkin. (Vaarilla olis ollut.) Mutta että suurin piirtein olisin kärryillä, mistä lähteä mitäkin etsimään.


No, nytpä sitten lähdin etsimään jotain. (Hitsit, yhtäkkiä lyö tyhjää, mitä minä itse asiassa edes etsin. Huolestuttavaa.) Sitä ei löytynyt. Sen sijaan löysin kahdet valmiit sukat, joista toiset ovat muistikuvieni mukaan olleet jossain välissä käytössäkin. Toisista on vain langat päättelemättä. Löysin kaksi keskeneräistä sukkaa, joista toinen tyssäsi joskus kun en oikein keksinyt, miten sitä jatkaisin. Toinen tyssäsi kun loppui lanka. Mutta sain puuttuvaa lankaa joskus myöhemmin. Sitä ei tietenkään löydy nyt. 

Löysin yhden keskeneräisen, lahjaksi aikomani huivin. Aloitettu vuonna... ahaa, vissiin ennen Ravelryyn löytämistäni. Sen langat olivat tietysti aivan sotkussa jonkun puuvillalankakasauman kanssa. Joukosta löytyi melkein valmis virkattu kukkanen. Viimeistelyyn menisi arviolta viisi minuuttia. Ja se on jäänyt kesken?

Löysin yhden valmiin sukan, jolta puuttuu pari. (Kuva yllä.) Arvatkaa, tiedänkö missä langat siihen ovat. 

Ja arvatkaapa huvittaako enää etsiä, kun tökkäsin sormeni vielä yksien keskeneräisten sukkien puikkoon. Puolitoistamilliseen. Meni kynnen alle. Sattuu.

Pitäisiköhän tälle systeemille tehdä jotain?

lauantai 20. syyskuuta 2014

Mitä puikoille?

Miksihän viime aikoina on tuntunut niin vaikealta aloittaa uutta neuletta? Ei voi aloittaa, koska joku on kesken - ihan sama, vaikka se kesken ollut ei puhuttelisi. Ei voi aloittaa, koska pitäisi tehdä jotain ihan muuta kuin neuloa - muttei kuitenkaan tee. Ei voi aloittaa, koska ei jaksa keriä lankaa - siihenhän menee peräti seitsemän minuuttia. Ei voi aloittaa, koska ohjeen alussa pitäisi ajatella. (Se on ihan oikea ongelma. Kuka nyt jaksaa muka ajatella?)

Sukkia olisi ihana tehdä. Varsinkin itsekehrätystä langasta, niin kuin nämä yhdet. Bare Necessities. Mutta kun ei ole sopivanlaista itsekehrättyä lankaa.


Juuri nyt sormikkaita ei viitsisi tehdä, kun sormiosien pituudet ovat niin hakuammuntaa. On minulla periaatteessa mitat tiedossa, mutta ainakin omissa sormissani leveys syö pituutta niin ettei tasona mittaaminen paljon auta. Enkä tiedä, syövätkö sormikkaiden tulevan omistajan sormet pituudesta yhtä paljon, minulla kun taitaa olla paksummat nakit.

Luulen, että pistän sormikkaat nyt jäähylle siksi kunnes saan kädet, joihin sovittaa ainakin nuo kaksi jo neulottua sormea. Ainakin jos saan kädet saapuville suhteellisen pian. Kuukauden sisään.

Mutta mitä sitä tekisi sillä aikaa? Sormikkaidenkin aloitus vähän otti voimille, kun ensin aloitin langasta, joka osoittautui kuitenkin liian paksuksi. Utunan Nutu. Ihana lanka, siitä olisi kyllä tullut varmasti kauniit sormikkaat. Mutta ei tällä kertaa.


Oli kyllä raastavaa purkaa tuo aloitus. Niin kaunista lankaa...

Cladoniakin on jo valmis. Pingottamatta, tietysti, uusista kepakoista huolimatta. Se on se viitseliäisyys, joka puuttuu. Ja vaikkeis se olisi valmiskaan niin juuri nyt ei huvita neuloa vain sileää neuletta, edes raitoina. Palmikkoa pitää olla. Luulisin.

Että mitä sitä tekisi?

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Marjoja ja sormikkaita









Mitähän sitä osaisi sanoa? On taas tosiaan syksy. Välillä tuntuu, että ulkona on niiiin kaunista, välillä että on liian harmaata. Toisinaan harmaus on juuri sopivaa, tai ehkä sopiva on oma fiilis, ihana käpertyä sisälle.

Eilen lähtiessäni päiväsaikaan liikenteeseen totesin villaisen kaulahuivin olevan vähän liikaa. Illalla palatessani kotiin kiittelin itseäni kaukonäköisyydestäni ja kiedoin huivin kaulaani tiukemmin. Takin taskuista löytyi sormikkaat, olipa onni, että olin sattunut unohtamaan ne sinne. 

Samaiset sormikkaat ovat jälleen puikoilla. Sama malli siis. Kolmatta kertaa. Nämä eivät tule itselleni, harmi kyllä. Väinämöinen, jonka väri Kurpitsa oli vyyhdillä lähinnä ihan jees, on neulottuna aivan upea. Ei ehkä pitäisi enää yllättyä, Louhittaren Luolan värjäykset ovat aina osuneet.

Tänään neulominen tuntuu taas aivan valtavan terapeuttiselta. Ehkä se on sitä oikeasti.

perjantai 8. elokuuta 2014

Se sininen Haruni

Ainiin! Minunhan piti esitellä tämä huivi, josta oli puhetta pingotussettiostokseni esittelyn yhteydessä. Haruni.


Pitsihuivi, joka on mukavan leppoisa ja suht yksinkerainen neulottava. Lanka, jota oli aivan mielettömän ihana neuloa. Ja kaunis värikin. 


Huivi meni lahjaksi eräälle sukulaiselle, jonka arvelin pitävän väristä. Tosin on aina vähän riskaabelia tehdä oletuksia sävyjen suhteen kun tietää vain että yleisesti ottaen joku pitää tietystä väristä. Mutta tällä kertaa taisi osua ainakin tarpeeksi lähelle, nimittäin äiti kertoi törmänneensä kyseiseen sukulaiseen kaupungilla ja nähneensä omin silmin huivin tämäm harteilla. Mahtavaa!


Mitään sen suurempaa sanottavaa en suoraan sanoen huivista keksi, (tai enää muista). Ei ole kritisoitavaa. Mielessä kävi, että olisihan tämän voinut pitää itsekin. Mutta onhan nuita huiveja. Ja jos juuri sinistä haluan, niin vielähän tässä joskus ehtii neuloa. En ole vielä lopettamassa harrastusta. 


Tarkemmat tiedot Ravelryssä. Nyt laiskottaa niin, että en jaksa edes copypastettaa niitä tänne. Hyvä kun jaksoin linkin kaivaa esille. Jokin selittämätön sääilmiö on vienyt mehut.

torstai 7. elokuuta 2014

Jaottelusta, rytmistä ja "oikeista" neulojista


Kuulin kerran joltain kaverilta, kuinka hän eräässä lankakaupssa silmukkamerkkejä kysellessään sai vastaukseksi, että "ei oikea neuloja silmukkamerkkejä tarvitse". En muista, kuka tästä kertoi, mutta muistan lankakaupan. 

(En ole itsekään samassa paikassa asioidessani saanut täysin ideaalia palvelua, mutta en aio silti kertoa, mistä kaupasta on kyse. Pienyrittäjillä, varsinkaan jälleenmyynnin parissa, ei ole turhan helppoa, enkä siksi halua tarkoituksella vaikeuttaa kaupan elämää, se kun on kuitenkin sentään ihan ok lankakauppa.)

Tarina on aika pöyristyttävä esimerkki ylemmyydentuntoisesta suhtautumisesta toisen harrastajan osaamiseen. (Miksi pitää määritellä, kuka on "oikea" neuloja?) Sen lisäksi näkemys on minusta yksinkertaisesti pöljä. Ei kai silmukkamerkkien ainoa tarkoitus ole pitää idioottia neulojaa kärryillä, kun ei se tomppeli muuten osaa neuleestaan silmukoita laskea. (Ja jos olisikin, niin mitäs väärää siinä olisi?) Ainakin minä arvostan silmukkamerkeissä juuri sitä ominaisuutta, että aseteltuani ne neuleessa strategisiin paikkoihin, minun ei tarvitse laskea silmukoita, tai aina laskuissa seotessani pysähtyä tutkimaan neuletta. Minun ei tarvitse tuijottaa neuletta, vaan voin esimerkiksi kaikessa rauhassa katsoa hyvää tv-sarjaa tai jutella kaverin kanssa ja posottaa vain menemään. Silmukkamerkkien kohdalla voin reagoida tarvittavalla tavalla joutumatta kauheasti vahtimaan tilannetta.

Miksi siis sanoa, että oikea neuloja ei tarvitse silmukkamerkkejä? No, ei ehkä tarvitse onnistuakseen, (tai saattaa tarvitakin, me ihmiset olemme hyvin erilaisia ajattelijoita ja tekijöitä ilman että se vielä määrittelee meidän kykyjämme), mutta saattaa tarvita vaikkapa rentoutuakseen. Ei apuvälineiden käyttö ole väärin, jos niistä on jotain etua. Vain se on hölmöä, että käyttää apuvälineitä oletusarvoisesti, vaikka oikeasti omaan tyyliin sopisi paremmin olla ilman.

Tällä kertaa minulle sopi paremmin olla ilman.


Aloin neuloa Cladoniaa, huivia jonka ohjeen sain joskus lahjaksi Ravelryssä. (Lahja muuten lämmittää mieltä vieläkin.) Langat ovat olleet valittuna varmaan jo parin vuoden ajan ja malli vaikka kuinka pitkään mielessä. Ja toistaiseksi huivin parissa onkin ollut mukavaa ja rentoa. Värivalinta tuntuu aivan oikealta, vaikka siitä tuleekin mieleen Amppari-mehujää. Tai ehkä juuri siksi.

Mutta silmukkamerkkeihin minä turhauduin. Heti huivin alkuvaiheessa ohje kehottaa lätkimään mukaan kahdeksan merkkiä. Siis siinä vaiheessa, kun merkkien välissä on aina kaksi silmukkaa. Minua alkoi ärsyttää. Menee siinä vain hermo, jos ei voi posottaa rauhassa menemään, vaan parin silmukan jälkeen pitää aina pysähtyä siirtämään merkkiä niilläkin kerroksilla, joilla merkkien kohdalla ei tarvitse tehdä mitään. Ja niitä kerroksia on kolme neljästä.

Ei hemmetti, minä totesin. Erään kerroksen aikana vetelin kaikki merkit pois. Minä lasken!

Vähän ajan päästä totesin neulejäljen olevan turhan verkkoa makuuni, ilmeisesti kun käytössä oleva Hopeasäie on vain sen verran ohutta. Vaihdoin puikot kerralla millin pienempiin ja aloitin alusta. Ilman merkkejä. Melkein. Pistin yhden merkin keskelle neuletta pitämään minua kärryillä kahden eri puoliskon välillä, mutta muuten pitäydyin näistä "oikealle" neulojalle tarpeettomista kapistuksista. Päätin että otan merkit mukaan sitten siinä vaiheessa kun lisäysten välissä alkaa olla turhan paljon silmukoita laskemiseen.

Toistaiseksi en ole merkkejä tarvinnut. Olen käyttänyt samaa metodia, jota käytin joskus Revontuli-huivia neuloessani ja lukiessani yhtä aikaa tenttiin. Jaottelua.

Kun edelleenkin lisäyksiä tehdään vain joka neljäs kerros, olen jaksanut aivan hyvin olla ilman silmukkamerkkejä. Lisäyskerrosten aikana metodini on jaotella lisäysten väliset silmukat ryppäisiin, jotka neuloutuvat ihan vain tekemällä rytmissä niin että minun ei tarvitse suoranaisesti ajatella. Esimerkiksi jos silmukoita on lisäysten välissä 27, neulon kolmen ryppäissä. Koska kolmen ryppäittä on yhteensä yhdeksän, mikä alkaa jo vaatia laskemista, neulon ne kolmen ryppäät toisissa kolmen ryppäissä. Yksi, kaksi, kolme menee rytmissä. Sitten vain mennään että yy kaa koo, yy kaa koo, yy kaa koo, tauko, (ainakin ajatuksessa, ei välttämättä neulomisessa, ainakaan kovin pitkää), yy kaa koo, yy kaa koo, yy kaa koo, tauko, yy kaa koo, yy kaa koo, yy kaa koo, pysähdys, lisäys. Alusta.


En tiedä, toimiiko tällainen metodi kaikilla. Saati että tajuaako tästä selostuksesta mitään. Tätä on vähän vaikea välittää kirjallisesti. Mutta tämä toimii minulla. Tietenkään kaikki luvut eivät ole jaollisia, typerät alkuluvut perhana, mutta niiden kanssa mennään sitten vaikka niin, että viimeinen rypäs on vain vähän erilainen. Esimerkiksi 13 silmukan kohdalla: yy kaa koo, yy kaa koo, yy kaa koo, yks. 

Voi olla, että riippuu ihan ihmisestä, toimiiko tämän tyyppinen. Minulla se toimii. En usko, että se liittyy niinkään matematiikkaan kuin rytmiin. Kun teen tietyssä rytmissä, pysyn kärryillä. Ja jos pysäytän neulomisen, pääsen kärryille nopeasti, sillä tiedän lopettaneeni jonkun ryppään loppuun ja silloin voi melkeinpä silmämääräisesti päätellä, montako rypästä tai rypäsrypästä on jäljellä. 

Mutta myönnetään. Jossain vaiheessa silmukkamerkit alkavat olla taas käytännöllisempi ratkaisu. Minä vain en arvosta niitä vielä silloin, kun ehdin neuloa viisi silmukkaa, töks, viisi silmukkaa, töks. Onhan se vain etu silloin, kun joka kerroksella se töks merkitsisi jotain. Mutta jos kolmella neljästä se on vain tiellä, niin minulta loppuu kärsivällisyys. En vain ole vissiin kovin kärsivällinen luonne.

Ja mitä tulee jaottelurytmittelyyn... saan siitä kieltämättä jotain kieronlaista mielihyvää. Että kaipa se sitten on sen arvoista.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...