perjantai 4. heinäkuuta 2014

Vääryys

Olen saanut kaksi paperihaavaa suoraan peukalon päähän! Hemmetti, että sattuu!

Minulla on juuri pahimmoilleen kova neulomisinto päällä, (vaikka bloggausinto onkin ollut vähän hiivuksissa), ja eilisiltainen neulominen ilmeisesti ärsytti huomaamatta jääneet haavat ihan kunnolla.

Nyt pitäisi joko olla neulomatta, (joo, haista ite, maailma), tai laittaa laastari peukalon päähän, mikä tuntuu epämiellyttävältä eikä paranna neulomiskokemusta.

Tyhmä päivä!

Mutta joo, muuten kuuluu ihan hyvää.

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Johan pingotti!

Kiire saa asioita tapahtumaan. Kappas kummaa. Nyt sitten vihdoin aloin kunnolla pingottelemaan uuden pingotussettini avustuksella.


Sinänsä tällä kuvan Harunilla ei ole mikään kiire. En ole luvannut tätä kellekään etukäteen, ajattelin vain antavani tämän lahjaksi eräälle, joka toivon mukaan pitää väristä. Mutta nyt kun tuli hyvä tilaisuus päästä lahjoittelemaan, aloitin pingotuspuuhat (kerrankin) melkein heti neuleen päästyä puikoilta. Hyvä minä!

Ja ei, ilman pingotussettiä tätäkään ihmettä ei oltaisi nähty. 


Tilasin pingotussettini jokin aika sitten Villavyyhdistä. Siihen sisältyy siis lähinnä keppejä ja jokunen neula, mutta loistava hankinta, sanokaa minun sanoneen. Kuvan alusta ei sisälly pakettiin, eikä sitä harmi kyllä löydy tällä hetkellä mistään muualtakaan mistä olen katsellut. Tarvitsisin palasia lisää, kuten kuvastakin huomaa, mutta hitsit kun en ole löytänyt. Olisiko kellään vinkkejä? Ylipäänsä hyviin alustoihin liittyen.

Pingotussettihän ei suoranaisesti säästä näpertelyltä, mutta nopeuttaa minun mielestäni silti hommaa huomattavasti. Eikä ongelmani ole koskaan näpräämiseen liittynytkään, hankaluus on tullut vastaan asentohuimauksen (tai minkä lie huimauksen) kanssa. Kyykkiminen pitkiä aikoja lattian rajassa on ollut minulle aina ongelma, eikä iän lisääntyminen näytä auttavan asiaan. (Ihan todella kummallista.)


Helpointa ja mukavinta Harunin pingottamisessa oli nyt suora alareuna. Sikäli kun saatte kuvasta selvää, voitte todeta, että pingotuskepit (2 kpl) on pujoteltu ainaoikeinreunan silmukoista ja sillä itsessään saatiin jo aikaiseksi suora reuna. Tämän pujottelun tein siis mukavasti sohvalla istuen kärsimättä minkään sortin ongelmista päässä, ellen ehkä ylimääräisistä äänistä, mutta sitähän ei lasketa.


Sitten tulikin kolmion sivureunat. (Matematiikan tunneista on jo niin paljon aikaa, että en nyt kuolemaksenikaan muista, miksi niitä kutsuttiin. Häiritsevää.) Niiden kanssa jouduin miettimään hetken, mutta tajusin, että ainoa järkevä tapa saada aikaiseksi suoria linjoja, oli pujottaa kepakot (2 kpl per puoli) läpi lehtikuvion korkeimmista kohdista ja levittää lehtikuviot kukoistukseensa nuppineulojen avulla sitten lattian rajassa.

Täysin en siis kyykistelyltä ja konttailulta säästynyt, minkä kyllä huomasi päässä, mutta hommaa oli kuitenkin lopulta sen verran vähän, että sitkeyteni riitti. Keppien avulla huivin levittäminen haluttuihin mittoihin ja linjojen saaminen suoriksi ja suht symmetrisiksi on vain niiiiin paljon helpompaa kuin pelkillä nuppineuloilla leikkiessä. Kun muoto oli saatu suht kohdilleen, nuppineuloilla tarvitsi vain levitellä lehtikuviot auki ja siinä ei montaa minuuttia enää mennyt. 

Juu, pingotussetti on pelastava enkeli. Muuten voin sanoa että huivineulominen taitaisi jäädä jo tähän. Vaikka huivien neulominen on vain yksinkertaisesti niin ihanaa.

Suosittelen kyllä pingotussetin hankkimista, jos on päässä vikaa, niin kuin minulla, tai jos on vain laiska, niin kuin minä, ja haluaa päästä vähemmällä.


lauantai 10. toukokuuta 2014

Nykyään kun on paljon tätä hidasta elämää -kouhotusta, niin tässäpä vasta jotain, joka tosiaan hidastaa

Noniin joo... ehkä ei olisi pitänyt niin painokkaasti syyttää kuvien puutetta aikaisemmasta bloggaamattomuudesta. Retriitissä kuvattuja neuleita on edelleen esittelemättä vaikka sormikkaista postattuani ajattelin, että nytpä on hetkeksi asiaa.

Mutta seuraavaksi kuvia sukista, jotka olen neulonut itsekehräämästäni langasta. Kuvista kiitos taas Tiinalle.


malli: Bare Necessities, Caoua Coffee 
Ravelry-projekti: täällä
puikot: 2,25 mm sukkapuikot
kuitu: Louhittaren Luolan BFL-mohairia
lanka: itse värttinällä kehrättyä!
metrejä: 260 m / 92 g
langan kulutus: kaikki män, ja vähän piti repiä jostain ekstraa.


Nämä sukat ovat ensimmäinen varsinainen projekti itse kehräämästäni langasta. Tai ei oikeastaan, mutta tuntuvat siltä. Olenhan kyllä neulonut jo yhdet pienet vauvan sukat ensimmäisistä harjoittelukehruistani, mutta ne oli niin pikkuiset, että eihän niitä lasketa. Vai?

Näiden kanssa lanka loppui tosiaan kesken ihan loppumetreillä. Sukat neulottiin varpaista varteen ja kuten kuvassa oikealla voi huomata, varteen on päätynyt hitusen eriväristä jatkoa. Käytin ne vauvan sukkien jämät sitten tähän. Paksuus ei tainnut heittää pahastikaan ja materiaali oli muistaakseni samaa. 

Tätä samaista kehräämääni lankaa olen ruotinut blogissa jo sukkien neulontavaiheessa. Silloin pohdiskelin kovasti langan paksuuden, metrimäärän ja tiheyden hämäävyyttä. Näyttää tosiaan olevan niin, että itsekehrätyn metrimäärä ja paksuus eivät oikein kohtaa teollisesti kehrätyn langan kanssa. Ilmeisesti teollisesti kehrätty lanka on vähän ilmavampaa..? Olen tästä aiheesta joskus jostain lukenutkin, olisikohan ollut Tuulia Salmelan Kehrääjän käsikirjasta? No, jostain.


Näistä sukista tuli kyllä ihanat, mutta en ole ihan kauheasti raskinut käyttää näitä. Minulla sukat kuluvat melko nopeasti ja näitä en haluaisi vielä päästää siihen samaan pinoon niiden lukuisien muiden kanssa, jotka odottelevat sitä päivää, että jaksan opetella jonkun siistin tavan parsia. (Taas yksi sitten joskus -projekti. Miten näitä on niin hirveästi?)

Pitäisi ehkä melkein kehystää sukat seinälle, että ne pääsisivät arvoiseensa käyttöön. Paitsi että eivät ne pääsisi. Kyllä ne jalassa näyttävät kauniimmilta ja tuntuvat ihanilta.


Ei voi mitään, mutta itsekehrätyssä langassa on sitä jotain. Tunnelmaa ja rouheutta. Jotain samaa maanläheisyyttä kuin kuvien taustassa. Nykyään kun on paljon tätä hidasta elämää -kouhotusta, niin tässäpä vasta jotain, joka tosiaan hidastaa, juuri sopivalla tavalla.

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Vähän valmiimmaksi

Siivoilin tässä jokin aika sitten neulekoriani, jonka ostin joskus helpottaakseni elämääni ja saadakseni tilaa keskeneräisille töille, niin että ne kaikki eivät pyörisi pitkin sohvia ja pöytiä. Jostain syystä neulekorille on tapahtunut sama ilmiö kuin lehtikorille - tavaraa on vain alkanut kertyä ja kertyä kätevästi käytettävissä olevaan säilytystilaan niin että lopulta sekä lehdet että neuleet ovat pursunneet yli ja niitä on alkanut olla joka tapauksessa pitkin sohvia ja pöytiä.

Keskeneräisten töiden joukosta löytyi sellaisia, joiden valmiiksi saattamisessa ei olisi ollut enää isokaan homma. Sellaisia, joiden keskeneräisyys on muuten vain täydellinen mysteeri. Ja sellaisia, jotka olen jopa kokonaan unohtunut.


Eräs huivi, Facing Lilies Stole, oli sekä unohtunut, että lievä mysteeri. Miksi tämä jossain vaiheessa tökännyt, miksi se on jäänyt kesken ja unohtunut? Epäilin, että huivin neulomisessa on ollut jotain todella ärsyttävää, luultavasti nypyt. Mutta ei se sitä ollut. Olen nyt tarttunut projektiin uudestaan, ja vaikka välillä nyppyjen kanssa nyppii, neuloutuvat ne enimmäkseen ihan mukavasti. Kun muistaa tehdä tarpeeksi löysää.

Arvelen nyt, että olen vain innostunut välissä jostain paljon mielenkiintoisemmasta ja huivi on päässyt sen myötä hautautumaan. Tietysti pingotusinhoni on voinut osaltaan vaikuttaa asiaan. Jossain vaiheessa neulomista on saattanut muistua mieleen, että sillä milloin tämän saa pois puikoilta ei ole valmistumisen kanssa mitään tekemistä.

Nyt päätin ruveta jotakuinkin järjestelmällisesti käymään käsiksi kaikkeen keskeneräiseen. Neulon tai puran. Haluan saada tilaa. Sitä paitsi keskeneräiset asiat tuntuvat vievän energiaa, vaikka ne eivät edes olisi lainkaan stressaavia tapauksia. Tai ainakin valmiiksi saaminen tuntuu vapauttavan energiaa. Niin se vain on.

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Ihana Kuun uni ja pihinää pingotuksesta

Voihan pingotus... Tiedättekö kuinka kauan periaatteessa valmis neuleprojekti saattaa minun hoteissani joutua odottamaan pingotusta? Vuosia, helposti. Siinä mielessä voisin suorastaan olla ylpeä siitä, että tämä huivi sai odotella vain vajaat ja vaivaiset yhdeksän kuukautta.


Jostain syystä en kuitenkaan tunne oloani erityisen ylpeäksi. Johtunee siitä, että neuloin tämän mallin testineuleena Villaviidakon Emmalle, ja kun neuloo jollekin auttaakseen ohjeen kanssa, sitä on tiettyjä velvollisuuksia. Jouduin raahaamaan vielä pingottamattoman huivini mukaan Kierot puikot -retriittiinkin ihan vain todistaakseni Emmalle, että olen ihan oikeasti neulonut huivin. (Ei hän kyllä sitä vaatinut, mutta itselläni oli sen verran syyllinen olo, että oli pakko.)

Viime viikolla sain huivin vihdoin pingotettua ja kauniin pinnan esiin. En tosin ole pingotukseen täysin tyytyväinen, sillä alustatilan kesken loppuminen teki hommasta ärsyttävää ja lopputulos oli vähän sinnepäin. Onneksi se ei taida loppujen lopuksi ihan kauheasti käytössä näkyä.


malli: Kuun uni, Emma Karvonen
projekti: löytyy Ravelrystä täältä
lanka: Novita Florica, väri 257
langan kulutus: 127 g, eli vajaa kolme kerää
puikot: 4,5 mm pyöröt
neulominen: kivaa
pingotus: persiistä


Koska itse neulomisesta on jo jonkin aikaa, eivät fiilikset sen suhteen ole aivan tuoreessa muistissa. Ohje oli testivaiheessakin kyllä helppo ja huivi eteni muistaakseni melko vauhdikkaasti ja rennosti. Kivaa oli, se on jäänyt mieleen.

Alkuperäinen mallihan on toteutettu Novitan Floricasta ja päätin kerrankin olla uskollinen lankaohjeistukselle. Kun kävin Novitan sivuilla selaamassa Florican värejä, tämä ihana lämmin keltainen iski samantien ja tuntui aivan luodulta Kuun uni -huivia varten. Enkä kyllä mielestäni erehtynyt.
 
Voin suositella tätä ohjetta hyvin lämpimästi - ja kerrankin muuten myös jotain Novitan lankaa. En vielä osaa sanoa, miten Florica käyttäytyy pidemmän päälle, mutta se ainakin näyttää kauniilta huivissa ja neulominen oli mukavaa.




Tästä pingotusaiheesta minulla olisi kyllä enemmänkin sanottavaa, sillä hommassa ei minun kohdallani töki pelkästään symmetrisyyden saavuttamisen haasteellisuus vaan myös alhaisen verenpaineen aiheuttamat ongelmat. Nyt vaikuttaisi kuitenkin siltä, että olen löytänyt kumpaankin  ongelmaan ratkaisun tai vähintäänkin avun. Taidan testata tätä uutta keinoa vielä yhteen miljoona vuotta odottaneeseen huiviini (toivottavasti laajemman alustan kanssa) ja palata sitten kertomaan asiasta enemmän.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Hippohöperö

Virkkaukseen liittyy monta asiaa, joita en todellakaan ymmärrä. Ensinnäkin se kynäote. Vieläkö sitä pidetään jotenkin erityisesti veitsiotetta parempana? Vieläkö sitä tuputetaan lapsille koulussa? Itsehän en sitä käytä, ja parin eilisen kokeilun perusteella en näköjään myöskään hallitse. Mikäs siinä jos osaa, käyttäkää te muut vaan vapaasti, mutta minusta sen kanssa menee piipertämiseksi.Veitsiote, (joka btw on siis käytännössä sama kuin neuloessa), on ainakin minun ranteelleni paljon miellyttävämpi.

No näyttäähän se juu sievemmältä se koukku sormenpäissä ja hillitty liike kuin tämä yksivuotias opettelee lusikan käyttöä -tyyli.

Mutta onko siis olemassa mitään perusteltua syytä sille, miksi virkkuukoukkua pitäisi pitää juuri tietyllä tavalla, jos jälki on kuitenkin täysin samaa eikä ergonomiankaan suhteen voi kyllä inistä?


Toinen juttu on sitten tämä kevätilmiö. Blogeissa ja Ravelryssä ihmiset viittaavat keväiseen virkkausintoon ihmeen usein. Olen miettinyt, onko kyseessä jokin kummallinen luonnonilmiö tai hormonaalinen juttu, joka vain jostain syystä on skipanut minut. En millään ole nähnyt mitään yhteyttä tai syy-seuraussuhdetta.

Nyt on kuitenkin kevät ja minäkin aloin virkata. Se ei vielä todista mitään, nimittäin Happypotamus the Happy Hippo on ollut jo pitkään jonossani. Mikään virkkausinto ei iskenyt, iski kova into saada tehdä yksi happy hippo tähän maailmaan. Hippokuume.

(Tai no yksi ja yksi. Arvatkaa vaan montako tosi hienoa väriyhdistelmää olen keksinyt ja kuinka kovasti haluaisin tehdä hipon niissä kaikissa.)


Eilen lankalauantaina seisoin kaksikymmentä minuuttia nappikaupan lankahyllyllä pitämässä pääni siäistä huutoäänestystä värivalinnasta. Myyjä tuli tarjoamaan apuaan ja esiteltyäni mallin kysyi, onko lelu tulossa tytölle vai pojalle. Ai, jollekin lapselleko tätä pitäisikin olla tekemässä? No tuota...

Kotiin tultuani aloin tavata järjettömän pitkää hippo-ohjetta ja pistin pitkästä aikaa langan koukulle. Aluksi ajattelin vähän nihkeästi, että harmi että tämä ei niin rentoa ole kuin neulominen, mutta hipon takia täytynne kärsiä. Ja kyllähän virkkaaminenkin ihan kivaa on, omalla tavallaan, vaikkei sen kanssa ole niin helppo esimerkiksi katsoa telkkaria.

En tiedä johtuuko se valitsemistani väreistä vai mistä, mutta yhtäkkiä virkkaaminen alkoikin tuntua hyvin keväiseltä. Alkoi tehdä mieli napata projektipussi kainaloon ja mennä hipottamaan ulos. (Liian kylmä kyllä siihen, pakko olla realisti.)

Onkohan tässä kevätvirkkaushöpötyksessä sittenkin jotain perää?


Ihanan keväisen näköinen on kyllä uusi projektipussinikin. En jostain syystä saa koskaan ommeltua itselleni projektipusseja, vaikka aina meinaan, niin että neuleretriittiin mennessäni suurin piirtein ainoa tavoitteeni oli ostaa sellainen. Tämä pussukka on Neulistin käsialaa, (tai niin ainakin oletin, koska hänelle tästä maksoin), eikä jäänyt ainoaksi saaliikseni, sillä lisäksi voitin lankalotosta toisenlaisen pussin, joka sekin on jo hyötykäytössä.

Toivottavasti virkkausvauhtini ei nyt ihan heti hyydy, sillä hippo on pakko saada pian. En kestä odotusta. Montako hippoa on muuten liikaa?

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Veren.. äh, ei kun rakkauden punaiset sormikkaat

Olenkin täällä taas! Bloggailuinnottomuuden suurin syy on nyt nimittäin (ainakin hetkeksi) korjattu. Minulla on kuvia!

En ole edes viitsinyt laskea, kuinka monta neuletta minulla on ollut valmiina tai lähes valmiina sullottuna hyllyyn odottamaan sitä päivää, että jaksan hoitaa viimeistelyt ja pakottaa jonkun kuvaamaan. Kun nyt sitten viime viikonloppuna lähdin savolaisten järjestämään Kierot puikot -retriittiin, hoksasin viime hetkellä napata muutaman näistä unhoon jääneistä neuleista mukaani siinä toivossa, että joku neulekuvausintoinen tarjoaisi auttavaa kättään.


Kyllähän sieltä kameran kanssa häärääjiä löytyi. Päätin rohkeasti lähestyä yhtä heistä ja kävin sanomassa, että kamera käteen ja pulinat pois, nyt tuut ottamaan kuvia. (Ainakin suurinpiirtein noin se meni.)

Ensimmäisenä, eli nyt, esittelen nämä päättelyä lukuunottamatta vajaa vuosi sitten valmistuneet sormikkaani. Näitähän oli ihan mielettömän kiva neuloa, jopa sormet meni, mutta jostain ihme syystä intoni loppui päättelyn kohdalla. (Täysi mysteeri.)


projekti Ravelryssä: täällä
malli: Miss Sophie’s Hands, Julia Mueller
lanka: Sandnes Garn Lanett
puikot: 2,25 mm
aiemmat horinat näistä: täällä, täällä ja täällä 

Ennen kuin sain Napit puuttuu -blogin Tiinan ottamat kuvat sähköpostiini, hetken ehdin huolestuneena miettiä,  mitähän sieltä on tulossa. Jotenkin kuvaussessioiden jälkeen jäi sellainen olo, että kuviin ei välttämättä taltioitunut minun normaali hillitty itseni. Mutta ihan hyvinhän se meni.


Vai mitä?



Ei vissiin ollutkaan niin hauska retriitti. 

Mutta sain kuitenkin uusia ystäviä!




Kun on riittävän sosiaaliset taidot, ihmisiin saa nopeasti kontaktin.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...