sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Äidin helmoissa

Intuition voima. Luin keväällä kirjan intuitiosta. Kirjana ja tekstinä en erityisesti välittänyt teoksesta, olen sillä tavalla aika nirso, mutta sisällössä oli sanomaa. Sen olisi voinut kertoa tiivistetymminkin, ehkä, mutta niin, kaiken kaikkiaan, sanoisin että sain siitä silti irti melko paljon. Jos vielä jossain vaiheessa saan kaivettua kirjan nimen esiin, kerron sen täällä.

Intuitio kuulostaa vähän mystiseltä. Kuudes aisti. Oikeastaan intuitio on vain ne viisi aistia ja se mitä alitajunta niillä tekee. Niin minä sen ymmärrän. Ja joskus voi olla vaikea sanoa, kuinka paljon on ollut kyse intuitiosta, kuinka paljon vähän tietoisemmasta järkeilystä. Kuitenkin juuri nyt minusta tuntuu, että tein oikein kuunnellessani haluani käydä vanhoissa kotimaisemissa kaikesta viimeaikaisesta väsymyksestä ja kiireestäkin huolimatta. Saattoihan se olla sattumakin. Tai päivänselvää faktaa - että ei sitä aikaa ehkä enää niin paljon ole. Mutta niin vain kovasti tuntui siltä, että nyt pitää käydä. Ja voi olla, että se olikin viimeinen käyntini siellä niin, että asiat olivat niin kuin ne olivat. Kaikki muuttuu.


Kävin paitsi mummolassa, myös äidin luona. Ja otin kuvia sielläkin. Äidin luona on oma tunnelmansa, ihan omat juttunsa, joita kuvata. Tällä kertaa valtasin nopeasti oman soppeni. Nojatuoli ei ehkä ollut maailman paras neulomiseen, mutta se on niin kaunis, että siinä on pakko istua. Ja aina välillähän on ihan pakko neuloa. Ihan pikkuriikkisen.

Seinää koristaa taulu, jonka on maalannut eräs lahjakas ystävämme. Se on kai vain harjoitustyö, mutta upea. Haluaisin hänen töitään omallekin seinälleni.





Äidin luona juon kahvin ja teen aina samoista (luullakseni) Pentikin kupeista. Se vain kuuluu asiaan. En hyväksy sitä, jos kaikki sydänkupit ovat muiden käytössä. Minun pitää saada istua jossain ihan muualla kuin keittiönpöydän ääressä, juoda aamupäiväkahviksi venähtänyttä aamukahvia käyden pitkää ja rönsyilevää keskustelua ihmisistä, itsestämme, tavoistamme ja tunteistamme - ja se pitää saada tehdä sydänkupin kanssa. 

Äidin kanssa voimme puhua myös tuoksuista ja meikeistä. Se on huvittavaa, koska kumpikaan emme juuri meikkaa, minä luultavasti vielä paljon äitiäkin vähemmän. Silti jostain syystä melkein aina ennemmin tai myöhemmin puhe kääntyy sille alueelle. Tällä kertaa mukanani oli luonnonkosmetiikan meikkivoide, jonka ostin keväällä ystävieni häitä varten eräältä hyvin antaumukselliselta myyjältä. Innokas myyjä meikkasi minut ja sai minut valitsemaan sävyn, joka itsestäni ei oikein tuntunut siltä oikealta. Nyt myöhemmin olen kyllä sopeutunut sävyyn, mutta jäin silti miettimään, pitäisikö hyvän myyjän kuitenkin kuunnella enemmän asiakkaan mieltymyksiä - jopa siinäkin tapauksessa siis, että asiakkaan näkemys ei ole yhtä valistunut kuin myyjän. (Ei sillä, pidin tästä myyjästä persoonana, hän oli mitä valovoimaisin ihminen.)

Onneksi meikkivoiteet ja meikit eivät ole minulle kovin vakava asia.


Äidin luona on esillä kaikenlaista pientä. Valokuvia, kauniita esineitä... muistoja ja asioita, jotka kertovat, kuka siellä asuu ja mistä hän tulee. Keitä me olemme.


Eteisessä, hegareissa roikkuu minun ja pikkusiskon tekemiä neuleita. Siskon Revontuli ja pitsimyssy ovat huivisoljella kiinni toisissaan. Soljen annoin äidille viime jouluna lahjaksi.



Äidin käsityökori on paljon siistimpi ja sievempi kuin minun sotkuiset pinoni. Päällimäisenä on pääasiassa Väinämöisestä tuloillaan oleva kaulakorujuttu. Jonkin verran seassa on tosin myös mummin lemppaamaa Dropsin Delightia. Ihan kaikki sukkalangat eivät ole olleet mummin mieleen. No, ymmärrän hyvin, en minäkään kaikista langoista tykkää.


Osan ajasta istuimme telkkarin ääressä ja katsoimme dvd:tä. Sarjojen katsominen yhdessä on meidän perheessä laatuaikaa. Tykkään katsoa uudestaan sellaisiakin sarjoja (tai ehkä nimenomaan niitä), jotka olen jo itse nähnyt, sillä odotan aina innolla niitä hetkiä, jolloin tiedän toisen nauravan tai arvaan muuten reagoivan tietyllä tavalla. Ja sama tuntuu menevän toisinkin päin. Viimeksi pikkusiskon luona minut pakotettiin houkuteltiin katsomaan yhtä sarjaa, johon jäinkin sitten aivan koukkuun. Me tunnemme toisemme.

Lähtiäsiksi söin äidin tekemää marja-manteli-banaani-kauramaitopirtelöä. Tai jotain sellaista. Se oli tosi hyvää, mutta kirveli minun kieltäni. Pitäisi selvittää miksi, jotta voisin tehdä sitä toistekin ilman kirvelevää ainesosaa.


Vaikka yleensä viihdyn kotona, jopa yksin, aina välillä haluaisin päästä muiden perheläisteni luo. Näitä kuvia katsellessa tulee ikävä. Mutta sekin tuntuu mukavalta, että tietää niitä rakkaita olevan siellä jossain. Ja jos ei missään muualla, niin ainakin sydämessä.

2 kommenttia:

  1. Olipas ihana postaus! Sinulla on monen muun lahjan lisäksi myös kirjoittamisen lahja. Jotenkin tuntui niin tutulta tuo äitisi ja sinun yhdessä viettämä aika. =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon mieltä lämmittävistä sanoistasi! Ja hauska jos tuli tuttuuden tunnetta - on mukava tietää, että maailmassa on samanhenkisiä tai -tyyppisiä ihmisiä. :)

      Poista