tiistai 6. elokuuta 2013

Laskevan auringon säteitä ja loppukesän taikaa

Joka keksi kamerakännykät, on syyllinen minun katkonaisiin kävelylenkkeihini! (Koska asiastahan täytyy tottakai tehdä ongelma ja syyllisen on löydyttävä muualta kuin itsestä. Tämä on tärkeä osa elämän- ja mielenhallintaani.) Eilen illalla olin taas sopivasti auringonlaskun alkuvaiheessa ulkona ja koska oli niin mielettömän kaunista ja koska mukana oli puhelin, niin mitäpä vaihtoehtoja minulla oli muuta kuin talsia järven rantaan räpsimään kuvia.


Tänään oli tarkoitukseni tulla kirjoittelemaan Nelliinan hameen etenemisestä. Tai jos rehellisiä ollaan, oli tarkoitukseni tehdä se jo eilen, ja jos vielä rehellisemmäksi heittäydyn, niin oikeastaan ajattelin sitä jo monta päivää sitten. Hupsis. Mutta olen tässä välissä koeneulonut huivia eräälle toiselle ja miettinyt ja suunnittelut vähän vaikka mitä. Eikä tänäänkään pysy ajatus tarpeeksi koossa, jotta osaisin kertoa mitään kovin järkevää.

Viimeksi kirjoitin, että päässäni on pyörinyt ihan kamalasti asioita ja uusia ajatuksia. Edelleen on niin. Ja pelkästään hyvässä mielessä. Tuntuu kummallisesti aivan siltä kuin elämä olisi murrosvaiheessa olematta murrosvaiheessa. Miten sen selittäisi? Tuntuu vain kuin parhaillaan tapahtuisi suuria muutoksia, vaikka oikeastaan mikään ei juuri nyt muutu, ainakaan sen enempää tai isommin kuin yleensäkään normaalissa arkielämässä.

Ehkä tällaisia kausia vain tulee? Että ajattelee paljon ja asennoituu joihinkin juttuihin uudella tavalla. Järjestelee elämän pieniä asioita uusiksi. 

Kirjoittelisin mielelläni ajatuksistani tänne, mutta täytyy ainakin odottaa, että saan ne jotenkin kootuksi. Minkä lisäksi siinä tapauksessa jutut blogin aihepiirin ulkopuolelta vain lisääntyisivät. Tosin kuinka tiukasti olen koskaan pysynyt neuleista kirjoittelussa?


Sen voin kertoa, että tuntuu kuin olisin saanut aivan uutta energiaa. En ehkä niinkään lisää energiaa, vaan vain uutta. Kuulostaako typerältä? No siltä tuntuu. Ja miksi? En tiedä. Mistä se tulee? Hyvä kysymys.

Kun keksin sen, kerron kyllä muillekin. Tosin ehkä se on vain loppukesän taikaa?

3 kommenttia:

  1. Joo, on se se loppukesän taika! Se hiipii paikalle heti, kun illat vähän viilenee ja hämärtyy. Se on se sama energia ja into, jolla väännetään pikkukoululaisena ja opiskeluaikoina lukujärjestykset ja ostetaan uusia hauskan värisiä kyniä. Ja nyt "aikuisena" kun ei ole sellaista selkeää toimintaa, niin se energia vaan kuplii kummallisesti sisällä, eikä oikein tiedä, miten päin olisi. Jännää. Ja neulotuttaa hirmuisesti.

    VastaaPoista
  2. Saatan jopa ymmärtää mitä tarkoitat loppukesän taialla. Syksy on aina miullekin jotenkin uuden alku, vaikkei varsinaisetsi mikään juuri muuttuisikaan :)

    VastaaPoista
  3. no mutta juuri näinhän se menee. Välillä on pakko pysähtyä ja ottaa vaikka kuvia. Tai miettiä jotain ihan muita juttuja. Ja itellänikin nämä hetket aina osuvat joko kevääseen tai alkusyksyyn. Ovathan ne murroksen aikaa ja muutoksen aikaa luonnossakin. Olipa virkistävää lueskella taas blogiasi. PS. luulen ymmärtäväni mitä tarkoitit aiemmin kun puhuit ihmisten motivaatiosta alkaa syödä tai ostaa luomua. Luulin aina, niinkuin sinäkin, että valinnat johtuvat luonnon kunnioituksesta mutta ei se siis taidakaan olla niin...

    VastaaPoista