keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Juhannusvarpaat

Juhannus on tässä vaiheessa tietysti jo aivan iän vanha juttu ja niiiiiin ollutta ja mennyttä, mutta koska en itse ole tarinoinut siitä täällä suuremmin, otan vapauden palata vielä niinkin kauas menneisyyteen. (Nykyajan hektisyys on kyllä hienoa. Ihan hävettää olla näin menneessä eläjä.)

Minun juhannukseeni kuului tärkeä oivallus. Hoksasin että Suomessa edes keskikesän juhla ei välttämättä mene villasukitta. Silloinkin voi varpaat jäätyä.


Kun on tarpeeksi nero neuloakseen/hankkiakseen kauniit villasukat, sekään asia ei harmita niin kovin paljon. Oikeastaan ei juuri ollenkaan.
 

Olen sitä mieltä, että kaikki enemmän tai vähemmän harmilliset asiat kannattaa jollain ovelalla tavalla naamioida enemmän tai vähemmän miellyttäviksi. Ihan puhdas hämäyskin toimii. Niin kuin se, että laukussani mukana kulkevat lääkkeet ovat kauniissa peltirasiassa kiinnittämässä huomiota yllättäen iskevästä kamalasta olotilasta edes hetkeksi muualle.

Kaikkia ongelmia ei voi korjata, mutta niiden kohentaminen pienillä piristävillä asioilla on aivan sallittua.

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Maailma vaaleanpunaisten lasien läpi

Näin juhannuksen jälkeisenä maanantaina erottaa pessimistit ja optimistit helposti toisistaan. Toisten kesä on puolitäysi, toisten puolityhjä.

Kuulin jonkun todenneen jo reilu kuukausi sitten, että kohta se päivä alkaa taas lyhenemään. Ja sehän oli tietysti fakta, joskin sen murehtiminen etukäteen voi kertoa jotain ihmisestä. (Tässä tapauksessa oikeasti sen, että kyseessä on huumori-ihminen - negatiivisuuttakaan ei aina tarvitse kavahtaa, rennosti toteutettuna se on hauskaa. Anteeksi.)

Kesän pituus ja juhannuksen jälkeiset kelit ovat vielä täysi mysteeri. Jopa jännittävä mysteeri kenties. Sen murehtiminen, että kaikki on jo kohta ohi, on vähän höpsöä. Eihän sitä edes tiedä, onko, ja jos onkin, murehtiminen tuskin lisää kykyä nauttia tästä hetkestä.

Itsestäänselvyyksiä. Tulevaisuuden murehtiminen on aina vähän hullua ja turhaa, mutta tuskinpa siltä kukaan välttyy. Minä teen sitä varmaan joka päivä pienimuotoisesti ja joskus isomminkin. Se on ihan aisoissa, mutta voisi siitä varmaan vähentääkin.

Päätin aloittaa tämän juhannuksen jälkeisen arkiviikon keskittymällä kaikkeen hattaraiseen, pinkkiin, kukkaiseen, syvänpunaiseen ja sydämelliseen. Kaikkeen sellaiseen, mitä löytyy ympäriltä, minun arjestani. Ja haastan itseni murehtimaan tänään vielä tavallista vähemmän.














Elämä koostuu eri vaiheissa olevista projekteista. Jos niistä ottaa aina stressiä, eihän tässä ole mitään järkeä. Jos niistä osaa nauttia suurimman osan ajasta, sitten asiat on ihan raiteillaan.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

"Et kai sinä ajatellut neuloa?"

Kissakuvathan ovat olennainen osa mitä tahansa blogia aihealueesta riippumatta? Eikö totta?

 
Tämä kuva on kertomus siitä, kuinka ystäväni luona käydessäni minä yritin neuloa. Juuri olimme puhuneet siitä, että neulominen on siitä hyvä harrastus, että se ei esimerkiksi rajoita sosiaalisuutta eikä toisaalta kavereiden näkeminen rajoita neulomista. No, ihmiskavereiden näkeminen ehkä ei...

Talon kahdesta kissasta toinen ei paljon neulomisistani välittänyt vaan työntyi väliin ja parkkeerasi syliini neuleen päälle. Siihen se sitten käpertyi nokkaunille, välillä vähän vaihtoi asentoa.

Katsokaas, mikä pointti on tulla kylään, jos kerta aikoo vain neuloa eikä paijata ja silitellä? Kissat eivät aina voi oikein ymmärtää meidän irrationaalista käyttäytymistämme.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Iisiä kynsitaidetta

Kuten uhkasin lupasin, kynsikuvia tulee nyt lisää. Olen nimittäin löytänyt sisäisen kynsitaiteilijani ja innostunut näpertelystä ihan tosissani. Pääni pursuaa hienoja kynsienkoristeluideoita, eikä minua lainkaan lannista se tosiseikka, että niin tarvittavia taitoja, materiaaleja kuin työvälineitäkin uupuu. Katsokaas kynsitarrat, (jotka juuri opin laittamaan suht siististi), ovat täällä nyt jo so last season. Pitää päästä suunnittelemaan itse!

No, jostain voi aina aloittaa. Minä loihdin kynsiini pistekuvion, joka ei ollut varsinaisesti kovin vaikea toteuttaa, mutta josta kuitenkin tuli mukavan taiteellinen olo.


Käytetyt sävyt:
Kure Bazaar Caicos
Kure Bazaar September


Tässä on muuten hyvä esimerkki väriparista, joka sinänsä ei puhuttele minua tällä hetkellä oikeastaan mitenkään, ei suuntaan eikä toiseen, mutta joka kuitenkin näyttää ihan kivalta. Jos minulla olisi käytössäni laaja värivalikoima, en luultavasti päätyisi tähän yhdistelmään ennen kuin liuta paljon kiinnostavampia yhdistelmiä olisi jo käytetty. Enkä välttämättä silloinkaan. Koska kierroksen voi aina aloittaa alusta.

Pidän näistä väreistä kummastakin erikseen paljon enemmän kuin niistä yhdessä. Joissakin tapauksissa lopputulos vain on vähemmän kuin osiensa summa, ja värien suhteen se pätee yhtä usein kuin päinvastainen ilmiö. Caicos ja September ovat molemmat ihan mielettömän kauniita värejä ja pääsevät oikeuksiinsa todella hyvin nimenomaan itsekseen. Mutta kuvioidut kynnet ovat vaihteeksi aika hauskaa katseltavaa. Ja on mukava tuntea olonsa luovaksi.


Ainoa ikävä puoli kynsien lakkaamisessa on kynsilakan haju. Vaikka Kure Bazaarin lakat eivät ole ihan yhtä katkuisia kuin mitä muistelen joidenkin muiden joskus kokeilemieni lakkojen olleen, tuntuu niistäkin aika tujut tuoksut tulevan. Väistämättä hiipii mieleen, onko näitä hajuja niin hirveän hyväksi hengitellä. Siis vaikka Kuren kynsilakat ovatkin keskimääräistä vähäkemikaalisempia.

En tiedä. Ensi kerralla lakkaan kynnet joka tapauksessa varmaan parvekkeella tai vähintäänkin ikkuna avoinna. Suojelen nirsoa nenääni.

torstai 13. kesäkuuta 2013

Kohupari

Pahamaineisen väriyhdistelmän julkinen esittäytyminen. "Erikoinen yhdistelmä." "Eipä tulisi itselläni mieleen käyttää." "Onko sinulla mitään muita vaihtoehtoja?"

Tämä valitsemani värikaksikko on kerännyt yllättävän paljon huomiota. Ensimmäiset kommentit sain pari vuotta sitten langat ostaessani.


Kukaan ei ole tuntunut suoranaisesti kritisoivan. Onpa vain ihmetellyt. Ja minä ihmettelen takaisin.

Jos nyt tarkemmin mietin, on ihan totta, että harvemmin törmää vaatteisiin, joissa on yhdistetty vihreä ja violetti. Tai henkilöön, joka on pukeutunut näihin kahteen väriin. Voihan se tosiaan olla vähän harvinaisempi sekoitus. Mutta minusta se on hieno. Vähän aliarvostettu näköjään.

Olen värien suhteen hyvin liberaali. Tai en oikeastaan. Minulla ei vain ole juuri piintyneitä ennakkoluuloja. Tai kovin vahvoja mielipiteitä. Ehkä minulla ei siis ole makua.

Ollessani lankakaupassa töissä sain muutamia kertoja olla asiakkaille makutuomarina. Se oli hyvin vaikeaa. Osaan kyllä sanoa, käykö joku väri ihmiselle vai ei, jos sitä pidetään hänen kasvojaan vasten. Värin vaikutukset näkee kyllä - jotkut saavat kasvot näyttämään likaisilta, jotkut eivät sen kummemmin miltään ja jotkut saavat ihon ja silmät loistamaan. Kyllä minä siinä asiassa osaan näkemääni tulkita. 

Mutta mitkä värit sitten sopivat keskenään yhteen? Varsinkaan silloin, jos puhutaan vain kahdesta väristä, minusta ei ole apua. Ei ainakaan ellei kysyjä määrittele tarkemmin, haluaako hän harmonisen yhdistelmän, samean yhdistelmän... räiskyvän, huomaamattoman, kontrastisen vai toista väriä korostavan yhdistelmän. Pelkkään pyyntöön "sinulla kun on varmasti silmää niin kerropa mitkä sopivat yhteen" on minusta erittäin vaikea vastata.

Olen kyllä jauhanut tästä ennenkin. 

Minusta vihreän ja violetin liitto on mahtava. Melko voimakas. Yhdessä värit hehkuvat, ainakin jos sävyt sattuvat yksiin. Nämä kaksi sattuvat.


Vaikka ne hehkuvat, ovat ne minusta myös yllättävän harmoniset. Näissä on jotain rauhallisen metsäistä. Kai siksi kun violetti on niin tumma. En tiedä.

Värien yhteensopivuuteen vaikuttaa minusta myös se, miten ja missä niitä aikoo käyttää. Joidenkuiden päällä parhaita väriyhdistelmiä ovat hyvinkin rauhalliset värit, toisille sopii räikeätkin. Eikä se ole kiinni pelkästään kantajansa ihon ja hiusten väreistä vaan persoonasta myös. 

En käyttäisi tätä väriyhdistelmää kotini sisustuksessa, ainakaan juuri nyt. En varsinkaan laajoilla pinnoilla. Itseni aion tähän kuitenkin pukea. Ja uskon että näytän tässä vielä hyvältä. Tulette näkemään!

Mutta haluaisin kyllä kuulla alustavia mielipiteitänne. Onko joku yhtä värivammainen kuin minä, eli pitää käytännössä kaikesta? Vai särkeekö tämä yhdistelmä silmiänne ja häpeättekö puolestani jo etukäteen? Pukisitteko itse?

Jos vain taitoja riittää, aion ehdottomasti kopioida Karkkipäivä-blogissa esiintyneen silmämeikin mekon kaveriksi - ainakin kerran! Vai onko se jo ihan liikaa? Saattaahan se toki olla... 

Onneksi siitä ei tarvitse välittää!

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Keskiviikon kahvikuppi, kansikuva ja huoleton trendikkyys

Tänään ihastelin aamukahvin aikana sitä, miten hienosti olin osannut mätsätä kynsilakkani kahvikuppiin. Taitava.




Halusin kuvata onnistuneen yhdistelmän ihan vain sen takia, että olin eilen kuulevinani hienoista krittiikkiä eräässä äänessä, joka mainitsi blogissani nykyään esiintyvän myös kynsikuvia. Selvä homma. Tästä lähtien niitä tulee olemaan sitten vielä enemmän!




Lahjoin itseni hoitamaan erään pakollisen asian ostamalla lehden, jonka saisin lukea vasta raskaan raadannan jälkeen.

Kerrankin lahjonta toimi. (Yleensä se menee niin, että luen, syön tai katson palkintoni ennen kuin olen hoitanut asian.) Tehtävän hoitamiseen meni noin vartti, eikä se ollut edes epämiellyttävää. Käytetystä vartista vähintään kymmenen minuuttia meni siihen, että ihmettelin, voiko tämä oikeasti olla näin helppoa. Oli se. Jos ei ollut, niin perästä kuuluu, oletan.

Mitä tästä siis opimme? Luultavasti emme taaskaan yhtään mitään.

Huomasin muuten lehden kansikuvamallia katsellessani, että Jolien Katja on kesän meikkilookkeineen selvästi ajan hermoilla. Ja sitä myöten siis myös minä. Wuhuu! Nyt paistattelen hetken oman trendikkyyteni loistossa. Tätä ei yhtenään tapahdukaan.

Tosin seuraavaksi taidan mennä epäsosiaalisesti "nurkkaan virkkaamaan" kuten eräs entinen kuorotoverini kerran asian ilmaisi minun huokkaillessani oman ajan perään. Hämmästyttävää miten hyvin minut tuntee joku sellainenkin, johon törmään vain satunnaisesti ja jonka oikeaa nimeäkään en meinaa muistaa.

torstai 6. kesäkuuta 2013

Kesäkissa ja villavuori


Tässä kesässä on kyllä jotain erinomaisen hämmentävää. Kevään suurin yllätys taisi olla, miten kesä vain alkoi.

Kesän tullen on oikeastaan aina tuntunut oudolta, että ovesta voi lähteä ulos tuosta vain, ihan ilman itsensä varustamista ja satoihin huiveihin kääriytymistä. Kengät vain jalkaan. Tai sitten ei niitäkään. Tänä kesänä tuo tunne on ollut vielä tavallistakin kummallisempi. Kun kaikki alkoi niin äkkiä.

Monilla ihmisillä on piintynyt käsitys siitä, että neulominen ei kuulu kesään. Ei toki tarvitse kuuluakaan, mutta minä ja ystäväni olemme aivan tyytyväisinä istuneet ulkosalla rupattelemassa, villaa ja silkkiä sylissämme. (Tosin sinä silkin neulojana vähän ihmettelin, miten villavuoren alle ei muka tukehdu.)

Juttelimme villatakkien istuvuudesta. Diplomaattinen sukulainen nousi ylös jonkin aikaa kuunneltuaan ja sanoi: "Tuo keskustelu on varmasti teistä mielenkiintoista, mutta minä menen sisälle."


Kummallista kun ei meidän jutut kiinnosta.

Eräs kesäkissa sentään jaksoi seuraamme hetken. Tai sitten oli vain helteestä niin väsynyt, että ei jaksanut mennä poiskaan.


Jopa niinkin väsynyt, että kerrankin sain jostakin kissasta räpsittyä useamman kuvan. Ja niinhän se menee, että jos kissasta saa otettua sen sata kuvaa, ehkä yksi tai kaksi saattavat onnistua.


Jostain syystä kissoilla ei ole minkäänlaista työmoraalia tai valokuvamallin ammattiylpeyttä. Ne eivät epäröi kääntää kameralle takamustaan. Siveellisyydestä ei kannata yrittää edes haaveilla.


Kesäkissa ei puhtaudestakaan paljon piittaa...

Minun neuleeni edistyi auringossa mukavasti. (Tai varjossa oikeastaan. En kaipaa auringonpistosta tai melanoomaa, niin että jos on vaara jumittaa johonkin, kuten neuleen kanssa yleensä on, ei sitä kannata tehdä suorassa auringon paahteessa.)


Kun esittelin keskeneräisen työni eräälle toiselle diplomaattiselle sukulaiselleni ja näytin mikä väri on tulossa ensimmäiselle kaveriksi, kysyi hän: "Onko sinulla muita vaihtoehtoja?" Hmm.. no ei ole. Kiitti, mummi.

Junassa minua kehuttiin siitä, miten on mukava nähdä nuoren ihmisen kädet työssä. Olin erittäin otettu siitä, että minua pidettiin nuorena. Kun ei kerta enää kysytä papereitakaan missään. (Alkoholin ostamisesta on mennyt maku. Melkein alkaa epäillä, kannattaako enää edes vaivautua.) 

Kyllähän tämä kesä on kivaa aikaa. Mutta olen silti sitä mieltä, että saisi vähän sataakin. Rankkasateissa on tunnelmaa. Erityisen paljon silloin, jos sellainen yllättää kesken pyöräilyn. Myönnän tosin nauttivani vähän vähäisemmästäkin määrästä sitä tunnelmaa.