Nenä jäässä

Lunta ja pakkasta. Paljon pakkasta. Tykkään kyllä - periaatteessa. Ulkona on tosi kaunista, ainakin siihen tiettyyn aikaan, kun siellä on hetken verran valoa. Ja jos pukeutuu tarpeeksi hyvin ja pysyy liikkeessä, ei ulkona pahemmin edes palele.

Valitettavasti minä palelen ihan hirveästi sisällä ja melkein koko ajan. Päivällä se on vähän hankalaa, kun ei voi koko aikaa viettää kääriytyneenä viltteihin. Yöllä se on vähän hankalaa, sillä paksusta täkistä ja pehmoisista unisukista huolimatta olen jäässä ja nukahtaminen sitä myöten vaikeutuu.

Nenä on jäässä koko talven. Saunomalla sen ehkä saa väliaikaisesti lämpimäksi, mutta ei saunassakaan voi koko aikaa olla.

Mistäköhän minulla sitten tuo neulomisinto mahtaakaan tulla? Miksi ihmeessä muka haluaisin itselleni villaisia vaatteita ja asusteita, kun paleleminen on niin nastaa?

Tajusin juuri, että vaikka käytän aika suuren osan ajastani neulomiseen, aika paljon aikaa kuluu myös lukemiseen. Ja tietty äänikirjoihin. Ne onkin siitä käteviä, että niitä voi kuunnella neuloessa tai kävelyllä. (Ja siivotessakin varmaan voisi, jos joskus siivoaisi.) Kun nyt sitten metsästelin lukuvinkkejä kirjallisuutta sivuavista blogeista, tuli mieleeni, että voisin oikeastaan itsekin kirjoitella aika ajoin ylös omia ajatuksiani kirjoista. Toisinaan se toki on vähän turhaa, siis silloin kun minulle iskee vaikkapa Agatha Christie -kausi, tai kun luen uudestaan jotain samoja kirjoja, jotka olen aiemmin jo lukenut. Silloin ei välttämättä ole mitään uutta sanottavaa. Ainakaan aina. Mutta noin muuten, aina silloin kun tulen lukeneeksi jotain, mistä mitään ajatuksia herää.

Ehkäpä tosiaan alan kirjoitella lukemistani kirjoista tänne. Mietteitä talteen. Alan pitää Kirjallisuusblogia! Todistan olevani monitaitoinen ihminen. Osaan neuloa ja lukea. Korkeasti sivistynyt ja taiteellinen yksilö. Sellainen minä olen.

En ostanut mitään

Vai oli eilen Älä osta mitään -päivä. Menipä täysin ohi minulta, taas sen näkee, että en seuraa ollenkaan aikaani tai sitä mitä ympärillä tapahtuu. Sikäli kuin sillä nyt on mitään väliä. Minusta koko päivä on jokseenkin turha. Ja olen ehkä valittanut tästä ennenkin.

Älä osta mitään -päivän ei ole toki tarkoitus vaikuttaa kulutuksen määrään sinä yhtenä tiettynä päivänä. Se on vain tempaus, jonka on tarkoitus herätellä ihmisiä. Minusta se ei herättele. Miten se muka herättelee? Jos normaalisti paljon hummailevat ja jatkuvasti uutta tavaraa haalivat ihmiset ovat yhden päivän ostamatta mitään, mitä he muka huomaavat? Eivät mitään. Ei yhdessä päivässä voi huomata, että vähemmälläkin pärjäisi. Minusta kaikki normaalit ihmiset ovat vähintäänkin muutaman kerran vuodessa joka tapauksessa ostamatta mitään.

Miksi Älä osta mitään -päivä herättelisi ihmisiä ajattelemaan kuluttamistaan yhtään sen enempää kuin ihan vain julkinen keskustelu aiheesta? Ei miksikään. Osaa ihmisistä koko päivä vain ärsyttää, ja vaikka se onkin todella tyhmää, jotkut aivan varmasti menevät shoppailemaan ihan uhallaankin.

Minuun Älä osta mitään -päivä ei vaikuttanut eilen. En ostanut mitään. En ylipäänsäkään ostele mitään joka viikko - ruokaa lukuunottamatta tietysti. Ja jos olisin eilen ostanut vaikkapa lankaa tai mitä muuta nyt vain, saattaisin näin jälkeenpäin hetkellisesti tuntea huonoa omaatuntoa, mutta vain siksi, että minut on jostain syystä poikkeuksellisen helppo suggeroida tuntemaan syyllisyyttä. Se olisi tietysti naurettavaa, koska vaikka minäkin teen typeriä ostoksia toisinaan, ja vaikka varmasti olen pääasiassa itsekäs kuluttaja, en minä toisaalta ostele uutta jatkuvasti ja minä myös mietin aika ajoin, missä ostamani tavarat on tehty sun muuta.

Älä osta mitään -teemalause saa edelleenkin ajattelemaan vain ostamista. Jos jatkuva kulutus on yhteiskuntamme ongelma, eikö tempauksen silloin kannattaisi olla sellainen, joka nimenomaan ohjaa ajatteluamme muualle? Muuhun kuin ostamiseen.

Yhtä typerä on minusta myös autoton päivä. Mitä hyötyä siitäkin taas on? Suurin osa yksityisautoilijoista ei piittaa siitä, ei varsinkaan, jos työmatka jollain muulla keinolla liikkuen on työläämpi ja ikävämpi. Ne, jotka kulkevat julkisilla tai omalla lihasvoimallaan, tekevät sen joka tapauksessa. Paljon hyödyllisempi olisi minusta esimerkiksi kimppakyyti -viikko. Jos edes muutamat yksityisautoilijat vaivautuisivat kokeilemaan kimppakyytejä viikon ajan, saattaisivat jotkut huomata systeemin itselleen toimivaksi ja alkaa organisoida vastaavaa useamminkin.

Autoton päivä ärsyttää minua siksikin, että helppohan se sieltä pääkaupunkiseudulta on huudella, että lopettakaapa se yksityisautoilu. Siellä julkiset liikennevälineet nyt sentään toimivat jotenkuten. Toista on monessa muussa kunnassa, jossa läheskään joka paikkaan ei pääse julkisilla, jossa busseja menee harvoin ja niiden aikataulut heittävät.

Minä kuljen pitkälti bussien kyydillä tällä hetkellä. Ja aina v*tuttaa. Välillä harkitsen paikallisen linja-autolafkan räjäyttämistä, mutta suunnitelma kariutuu yleensä siihen, että minulla on aika rajalliset räjähdysaineiden varastot eikä pomminrakennustietämyksenikään ole järin suuri.

No, paremmin täällä menee kuin entisessä kotikaupungissani. Siellä ei voinut harrastaa mitään iltaisin, koska kuuden jälkeen ei mennyt busseja kaupunkiin eikä tullut sieltä takaisin. En tiedä, miten nykyään, mutta silloin minun nuoruudessani...

Joko on tullut selväksi, että vastustan näitä teemapäiviä? Sitten voinkin pyörtää puheeni ja sanoa, että en itse asiassa suoranaisesti vastusta niitä. Olkoon ja elelköön. En vain näe niillä olevan kovinkaan suurta vaikutusta. Tietysti... niin, tässähän minäkin kyseisten teemapäivien motivoimana pauhaan asioista. Kaipa tämäkin on sitä kaivattua keskustelua.

Ja kuten minulla ja ex-kämppikselläni on tapana päättää kaikki yhteiset keskustelumme: itsehän olen täydellinen.

Valitusvirttä ja ylistyslaulua

Valittaminen ei ole mitenkään kaunista eikä mukavaa luettavaa tai kuultavaa, mutta tällä kertaa taidan silti valittaa. Migreenistä. Migreeni pilaa elämää.

Olen viime aikoina pursunut intoa ja erilaisia ideoita neuleiden suhteen. Ilmeisesti maailmankaikkeus päätti tasapainnoittavaksi tekijäksi lähettää minulle tähän mennessä yli viikon kestäneen migreenikauden, ihan vain jotta en olisi vahingossa liian tuottelias. (Tai hyvällä tuulella.) En tosin ole ollut yhtämittaisen migreenikohtauksen kourissa useaa päivää, olen vain jatkuvassa väsyneessä sumussa, joka puhkeaa kohtaukseksi aina hyvän tilaisuuden tullen - esimerkiksi työpäivän aikana. Edellinen kohtaukseni iski maanantaina, alkoi yltyä iltapäivällä ja illasta iski päälle kuin tonni tiiliä. Eilinen meni siitä toipuessa, tokkurassa ja pääkipuisena. Tänään olen aivan mielettömän väsynyt.

Tänään kävin kuitenkin hakemassa uuden estolääkityksen lääkäriltä. Edelliseni ei toiminut toivottavalla tavalla, toivottavasti tällä kertaa tärppää. Lisäksi sain täsmälääkkeitä.

Kaikesta neuleintoisuudestani huolimatta en ole siis neulonut juurikaan. Mutta eilen aloitin erään koeneuleen, (mikä ei tokkurassa tietysti ollut mikään loistava idea), ja tänään sukat ihanasta Ilun langasta.

Lihasmuisti on jännä. En tarkoita sitä, kuinka motoriikka hioutuu, (se ei nyt sattuneista syistä ole minulla muutenkaan ihan parhaimmillaan, kädet toimii vähän miten sattuu), vaan sitä, miten tietyn liikkeen toistaminen saa muistojen kirjon pintaan. Vähän niin kuin tuoksutkin. Jotain, mitä ei ole ajatellut, jotain vaikeasti kuvailtavaa... tunnelmia, tuntemuksia. Nyt alettuani neulomaan pitkästä aikaa kakkosen puikoilla ja tietyn paksuisella ja tuntuisella langalla aloin yhtäkkiä muistaa ja uudelleen kokea asioita, joista elämäni koostui noin vuosi sitten. Silloin viimeksi oli vastaavaa lankaa vastaavilla puikoilla. Muistan asioita, joita silloin ajattelin ja tein. Miltä silloin tuntui.

Tapahtuuko tätä muille? Tiedän, että aika monelle musiikki aiheuttaa tällaisia muistoja, samoin tuoksut. Mutta kuinka yleistä on, että tekeminen vie mielen takaisin menneisyyteen? Jos niin käy minulle, varmaan sitten muillekin. Luulisin.

Oli miten oli, nyt on aivan ihana neuloa juuri tuota lankaa. Ja juuri 2 mm puikoilla. Ja niin se taisi olla viimeksikin. Taidan rakastaa 2 mm puikkoja ja ohutta lankaa. Ja siis oikeasti Rakastaa, niin ylikäytetty sana kuin tuo joidenkin mielestä ilmeisesti onkin. Mikään muu sana ei nyt riitä.

Pitkäaikaisten vihollisuussuhteiden yllättävä lämpeneminen

Minun toimintaani eivät ohjaa ainoastaan vankat periaatteeni. Välistä nimittäin taivun olosuhteiden pakosta. Harvoin kylläkin, mutta välistä. Jos ympäristölläni on tietyssä hetkessä ja tietyssä paikassa tarjottavinaan vain tiettyjä välineitä päämäärieni saavuttamiseksi, tartun sitten niihin (välistä, sanoinko jo?), vaikkakin pitkin hampain.

Eilen minut valtasi suorastaan pakkomielteen kaltainen palo päästä neulomaan rannustimia. Lankaa oli tarjolla, ohje helposti netissä saatavilla, aikaa periaatteessa mielin määrin, mutta sopivan paksuisia pyöröpuikkoja magic loopia varten ei ollut näkösällä.



Tiedän. Minä vastustan sukkapuikoja. Sydämeni pohjasta. Mutta tällä kertaa taivuin. Nappasin saatavilla olleet 4 mm puiset sukkapuikot ja aloin hommiin. Ajattelin, että kyllä minä tämän kerran kestän.

Ja miten kävi? Minulla on ollut kivaa. Muistan kyllä kerran aiemminkin melkein nauttineeni sukkapuikoilla neulomisesta (nekin olivat muuten puiset), mutta silloinkin tietyt asiat neulejäljessä häiritsivät. Eivät nyt. Neulepinta on kauniin tasaista. Ei mitään hirveitä venyneitä silmukoita puikkojen vaihdoskohdissa. Tosin luulen, että siihen vaikuttaa myös malli ja lanka. Olen silti suorastaan pöyristynyt.

Edelleen sukkapuikot kyllä välillä tökkivät veemäisesti hihaan ja se häiritsee, mutta loppujen lopuksi siitäkin pääsee, kun käärii hihat ylös. (Tosin sitten jos alkaa palella on vain pakko sietää ajoittaista tökkimistä.) Noin muuten sukkapuikkoilu sujuu jo niin hyvin, että minun on mahdollista lukea samaan aikaan ja se on oikeastaan parasta, mitä yleensä voin sukkapuikoilta odottaa.

Sukkapuikot ja minä olemme siis lähentyneet nyt kulunen vuorokauden aikana. Ei voida vielä puhua mistään suuresta rakkaudesta, mutta hienoista ihastumistan on jo ilmassa. Eikä se haittaa. Minä en ole koskaan uskonut rakkauteen ensisilmäyksellä. Parhaat suhteet kehittyvät pikkuhiljaa. Ehkä meilläkin on vielä mahdollisuuksia.

Etenee, etenee

Uusin Twist Collective on ilmestynyt, jee! Vaikka en olekaan tullut tuolta ikinä ainuttakaan ohjetta ostaneeksi, ei se ole estänyt ihailemista eikä inspiroitumistakaan. Jos minulla olisi rajattomasti rahaa ja aikaa, niin taatusti olisin tuoltakin jo jonkin ohjeen napannut omille puikoilleni. Mutta tuntuu turhalta uhrata viimeiset senttinsä ohjeeseen, jos ei tiedä, minkä vuoden puolella ehtii aloittaa siitä neulomisen. Jono kun on niiiiiiiiin pitkä.

En ole raportoinut vähään aikaan Sytyck-neuleeni etenemisestä. Sille on syynsä, kuten olen kertonut. Eikä se syy ole, hämmentävää kyllä, se etten olisi tehnyt mitään. Olen jopa noussut viikonloppuaamuina tavallista innokkaammin päästäkseni neulomaan. (Jep, ihmeiden aika ei ole ohi.)

Kirjoneule sujuu minulta jo suorastaan hyvin. Ei täydellisesti, mutta olen aika tyytyväinen itseeni. Siitäkin olen kovin yllättynyt. En ole kuitenkaan täyin välttynyt epätoivon hetkiltäkään. Sytyckin kirjoneuleprojektini alkoi hyvin ja nätisti, mutta jostain syystä ihan yhtäkkiä toisen kuviokerran kohdalla kaikki lähti menemään ihan per... huonosti. Oli hankala neuloa, langat oli koko ajan yltiölöysällä ja vaikeasti kädellä, mutta neulejälki oli kireää. Vähänkö alkoi ahdistaa. Jossain vaiheessa olin vetäistä puikot neuleesta ja heittää koko roskan nurkkaan ja muutaman rikkoutuvan tavaran perään ihan mielenilmaukseksi. Järjen ääni kuitenkin onneksi esti tämän.* Kun otin uuden, leppoisamman asenteen, alkoi homma taas yllätyksekseni luistaa.

Sittemmin onkin mennyt ihan hyvin ja mukavasti. Neulonkin nopeammin kuin olisin kuvitellut. Tai sitten vain käytän kaiken muuhun ja tärkeämpään tarkoitetun ajan neulomiseen... Sekin voi olla.

Seuraavaksi pitäisi alkaa taas hyödylliseksi ja keskittyä niihin muihin ja tärkeämpiin tekemisiin. (Tosin onko mikään oikeasti tärkeämpää kuin neulominen?) Lisäksi haluaisin ulkoilla ja sitten pitäisi vielä siivota, koska menin viikonloppuna epähuomiossa kutsumaan pari kaveria kylään täksi illaksi. Täytyy sanoa, että minun ajankäytössäni ja suunnitelmallisuudessani on vielä hiomisen varaa.



*Selvennettäköön, että järjen ääni ei siis kuulunut omasta päästäni, (saatan olla jakautunut persoona kaikin muin puolin, mutta järkeä edustava persoonallisuuspiirre ilmeisesti puuttuu), vaan samalla sohvalla istunut taloutemme miespuolinen jäsen esti minua toteuttamasta tuhoisia suunnitelmiani. Alan ymmärtää, mitä äiti tarkoitti huokaistessaan helpotuksesta aikoinaan kun kuvasin tuoretta poikaystävääni rauhalliseksi ja järkeväksi. Muistan ikuisesti äidin sanat: "Noniin, sehän on hyvä, kun sinä kumminkin olet... miten tämän nyt kauniisti sanoisi... no, sellainen reagoiva."

Ulkoasun kohennusta

No niin, sainpas vihdoin muokkailtua blogia vähän uuteen uskoon. Koitin saada tästä vähän enemmän oman näköiseni. Ja kun blogin nimi ei ollenkaan viittaa sisältöön, ajattelin että kenties voisi yrittää laittaa jotain muita selvästi aihepiiriin viittaavia vihjeitä näkysälle. Onnistuinko?


Vai pitäisikö vielä vähän kuitenkin alleviivata, että olen ihan itse neulonut ja virkannut kuvasta löytyvät vaatteen ja asusteet? Ettei keltään menisi tyystin ohi.

Olisihan se tosi sääli, jos kaikki eivät saisi tietää, miten hyvä neuloja minä omasta mielestäni olen.

Marraskuu ja lunta ja neuleita, joista voi puhua vain kuiskaten

Hupsista, marraskuussa mennään. Eikä minullla ole mitään näytettävää. Mutta pihalla on lunta.

Muuten rakastan joulua ja varsinkin lahjojen suunnittelua, mutta aika harmillista on, että suurinta osaa lahjoista ei voi esitellä täällä. Voi kyllä kertoa, miten hienosti menee tai purnata, jos jokin tökkii, mutta tuntuu tylsältä, kun ei voi sen tarkemmin kertoa, mistä neuleesta on kyse saati esitellä valokuvia. (No, mun kuvat ei tunnetusti kovin kaksisia ole - ja syytän siitä pelkkää kameraa - joten paljosta ei tietysti kukaan jää paitsi, mut kuitenkin...)

Rupesin miettimään muutama päivä sitten, että pikkusiskoni ei ole kommentoinut tähän uuteen blogiini ollenkaan eikä ole keskusteluissakaan sanallakaan maininnut tästä mitään. En kylläkään oleta, että kaikki sukulaiseni ja tuttavani kyttäävät innokkaasti blogipäivityksiäni ja ryntäävät aina uuden postauksen tullen välittömästi kommentoimaan, mutta tuli silti vähän sellainen olo, että kenties pikkusisko ei edes ole pitkiin aikoihin lukenut blogia. Muissa olosuhteissa saattaisin jopa loukkaantua, (tai sitten en), mutta nyt innostuin. Hahaa! Jospa voisinkin esitellä täällä ainakin siskolle tulevaa lahjaa.

Soitin eilen siskolle, ja kysyin, lukeeko hän nykyään minun blogiani. Ja pikkusisko vastasi, että ainiin, empä muuten luekaan. Silloin minä olin jo ilmoittaa, että hyvä, jatka samaa linjaa, mutta tämä hyväkäs ehtikin sanoa: "Hyvä kun muistutit. Mulla ei olekaan paljon mitään kivaa luettavaa netissä." Pahus.

Eli en esittele täällä pikkusiskolle tulevaa neuletta. Valitan. Mutta paljastettakoon sen verran, että lahja on osa SYTYCK-projektiani, eli tulossa on kirjoneuletta. Onneksi joulun jälkeen on vielä muutama päivä aikaa esitellä lopputulos täällä ennen kilpailun loppumista. Ja kaipa voin jotain tietoja etenemisestä ripotella. (Hyvin menee tällä hetkellä.)

Noniin, pikkusisko, nyt sitten sait vihiä siitä, mitä lahjaksesi tulee. Ja oma on vikasi. Näh näh!

Sitten se julkinen SYTYCK-projektini... no, siitä ei ole kuvia ihan puhtaasti laiskuussyistä. En ole jaksanut yrittääkään ottaa niitä. Mutta mitään jänittävää edistystä nyt ei ole tapahtunutkaan. Aika samalta se näyttää kuin aiemminkin, on vain pitemmällä. Vähän sivussa olen sitä tehnyt, kun joululahjat ovat menneet edelle, mutta eiköhän se tässä joskus valmistu. Ihan kiva sitä on ainakin tehdä, ja luulen, että siitä tulee ihan ok. Tosin värit ei oikein minun talvivaatteisiin passaa, mutta en välttämättä sitä itse pidäkään. Minulla on eräs hieno suunnitelma. Se saattaa jopa toimia.

No, eipä mulla muuta. Nämä kuvattomat tekstit on ihan tylsiä, mutta ei voi mitään. Heti kun blogin lukijat keräävät kolehdin ja lähettävät mulle kamerarahat, tulee hommaan varmasti muutosta. Kiitän jo etukäteen!