Sakset, nopat ja pienet elefantit

Kyllä se vain on niin, että hyvin maalliset ja pienet asiat saavat minut usein helposti ilahtumaan. En haluaisi olla aivan tavarakeskeinen ihminen, enkä toivottavasti olekaan, mutta ei sille mitään voi, että pienet, söpöt ja tarpeelliset lahjat tuovat vähän hyvää mieltä. (No niin no, tietysti myös isotkin, riippuen tilanteesta.)

Tilasin itselleni setin kuvassa näkyviä sakset-silmukkamerkkejä ja tänään saapuneessa pienessä paketissa olikin mukana myös nuo fantit ja noppakorvikset. Niin, ja kaksi pussia sitruunateetä. Ei nyt sentään ihan kaupanpäällisinä, vaikka hetken jo ehdinkin hämmästellä. Mukana löytyi lappu, jossa luki "terveisiä vaihtoparilta!", ja se selvitti mysteerin. Olen mukana yhdessä Ravelryssä pyörivistä vaihdoista ja tilaukseni ylimäräisyydet ovat siis siitä peräisin. 

Vaikka sakset ovatkin aika huiput, tykkään ehkä kuitenkin nuista fanteista vielä enemmän. Ne ovat sympaattisia. Ja ehkä minä jotenkin samaistun elefantteihin. Pieniin elefantteihin tietysti. 

Pitää päästä äkkiä neulomaan jotain, missä tarvitsee silmukkamerkkejä. Mummin paita on valitettavasti sellaisessa vaiheessa, että merkkejä ei kaivata. Mutta jahka alan yhdistellä hihoja vartalo-osaan, tulee fanteillekin käyttöä.

Noppakorvikset puolestaan ovat jo korvissa, ovat olleet koko päivän, vaikkakaan kukaan ei ole huomannut, ja siitä olen tietysti vähän katkera. Olen selvästi valinnut tänään seurani väärin. Mutta ainakin peilailu on ollut kivaa. Kovasti siis kiitoksia ihanalle vaihtoparilleni!

Utunasta

Eilen oli mukava tulla kotiin pitkän päivän jälkeen kun kotona odotti paketti. Paketista löytyi pari uskomattoman kauniin väristä lankavyyhtiä. Utunan huivilanka Uhtu värissä Lempi ja sukkalanka Nutu Loitsuna kuten edellinenkin Nutuni.

Kuten kaikilla hopeareunuksilla, tälläkin tapauksella on musta pilvensä. Tietenkään mikään ei ole niin ihanaa kuin vastaanottaa kaunista lankaa, varsinkaan jos sen saa lahjaksi, mutta valitettavasti tätä tapausta edelsi hivenen ikävä tilanne.

Jo jonkin aikaa sitten valmistuivat sukat Nutu-sukkalangasta. Toisesta sukasta onkin jo näkynyt kuvia täällä ennen kuin toinen sukka oli vielä edes valmis, ja olen lisäksi ehtinyt hehkuttaa kivan mallin ja kauniin langan upeaa tulosta jo vaikka missä. Taisin vain tehdä sen vähän turhan aikaisin, sattui nimittäin niin, että täsmälleen samalla tavalla neulomani sukka nro. 2 on toiseen sukkaan nähden olennaisesti erilainen. Se on aivan eri kokoinen.

Ihmettelin vähän toista sukkaa matkan varrella sovitellessani, oliko tosiaan aiempikin sukkani ollut näin ahdas. Arvelin sitten, että kaipa se oli ollut, mutta vain löystynyt kun olin pitänyt sitä jalassani ja kuvaillut sitä. Mutta ei se ihan niin tainnut ollakaan...

Kun toinenkin sukka tuli valmiiksi, kokoero oli paitsi silmiinpistävä, myös käytännön kannalta merkittävä. Toista sukkaa ei meinaa saada jalkaan. Se täytyy vetämällä vetää ja ähräämällä ährätä, jotta sen saisi kantapään ohi ja ylös.

Kuten näkyy, kantapää ei tule kantapään kohdalle. Tuon pidemmälle perille en sukkaa saa.

Olen aika kokenut neuloja, joten minun on vaikea kuvitella, että minulle olisi tapahtunut niin sanotusti ala-astelapaset, toisin sanoen että käsialani olisi vain tiivistynyt toisen sukan aikana. Ainakaan niin paljoa, että kahden sukkani painoero olisi 10 g. Nimittäin niin paljon se on. Jonkin aikaa hämmentyneenä epäilin omia silmiäni, mutta otin lopulta keittiövaa'an apuun. Ensimmäisen sukan painon on 48 g - se oli jo tiedossakin ihan siksi, että punnitsin sen ennen langan päättelyä saadakseni tietää riittääkö lankaa myös toiseen sukkaan. Toinen sukka painoikin sitten vain 38 g.

Ensimmäiseksi valmistunut sukka istuu jalkaan mukavasti ja tuntuu kivan napakalta.

Alkaessani pohtia asiaa jälkikäteen, oli vähän vaikea miettiä, oliko lanka tuntunut jotenkin paksummalta alussa kuin lopussa. Lankahan oli kohtalaisen epätasaista kauttaaltaan, rosoista, ja sitä juuri olin neuloessani pitänytkin langan hienoutena. Mutta kieltämättä kun asiaa vähän mietin, olin tosiaan pistänyt toisen sukan aikana merkille, miten ohutta ja tiivistä lanka välillä aika pitkään oli.

Koska en lopultakaan uskonut, että vika saattoi olla minussa, otin sähköpostitse yhteyttä Utunaan ja kerroin asiasta. Langanhan sain Utunalta Uuden Mustan lankatestiä varten, niin että en itse ole siitä mitään maksanut enkä siksi ollut korvausta vaatimassa, mutta koska kyse tosiaan oli testistä, tuntui minusta tarpeelliselta tiedottaa kokemuksista.

Utunan Kerttu vastasi pian sähköpostiini. Hän kertoi, että vastaavaan tapaukseen hän ei ole aimmin Utunan lankojen kanssa törmännyt, mutta lupasi olla yhteydessä kehräämölle ja Laurilan tilalle, josta langat Utunalle tulevat. Muutamia päiviä myöhemmin sain sitten toisen sähköpostin, josta tässä lyhyt lainaus: 

"Soitin Pirtin kehräämöön ja juttelin  Päivi Häkkisen kanssa. Hänelle on tullut samanlainen tapaus vastaan pari kertaa 10 vuoden aikana, joten luulen, että voit jatkossa ostaa Pirtin kehräämön tuotteita aika turvallisin mielin. Hänelle tuli mieleen 2 erilaista selitystä epätasaiselle kehruutulokselle: vyyhdillä oleva lanka on ollut alussa (virheellisesti) 3-säikeistä ja loppuvyyhti 2-säikeistä, eli yksi säie katkennut kehruussa. Tai sitten villassa on ollut erä pitkäkuituisempia villoja (alkuosa vyyhdistä) ja sitten lyhytkuituisia villoja (loppuosa vyyhdistä). Päivi kehui Laurilan villojen laatua, Auli-Maija lajittelee ne yleensä tosi tarkasti."

Viestin saatuani ja vaihtoehtoiset selitykset luettuani olen yrittänyt tehdä itsenäistä salapoliisityöä, mutta melko heikoin tuloksin. Sattumalta minulla oli olemassa lankaa sekä vyyhdin alku- että loppupäästä. Ennen kun päädyin lopulta valitsemaani sukkamalliin, yritin neuloa erästä toista sukkaa - luonnollisesti tekemättä mallitilkkua. Neuloin jonkin matkaa onnistuen siinä välissä katkaisemaan langan riuhtaisemalla sitä vähän huonosti tehdystä kerästäni turhan voimakkaasti. Kun sitten huomasin sukan varren aivan liian leveäksi, mittasin siitä tiheyden ja purin koko höskän ja etsin sen jälkeen tiheydelle paremmin sopivan mallin. Katkennutta langan alkuosaa en jaksanut ottaa mukaan uusiin sukkiin, joten se on toiminut myöhemmin tutkimusaineistonani.

Langanpaksuuksissa huomaa eron, mutta langan pätkätkään eivät jatku kauttaaltaan tämän paksuisina.

Onko alussa siis kenties pitempikuituisia villoja? En huomannut, että säikeitä olisi alussakaan enempää kuin kaksi. Minun täytynee kehittää villalanka-asiantunemustani, jotta osaisi arvioida kuitujen pituuksia paremmin.

Joka tapauksessa tarinalla on onnellinen loppu. Tällaiset tapaukset ovat kaikesta päätellen harvinaisia, ja minulla oli vain huono tuuri. Sain mielestäni hyvän ja asiallisen selvityksen langasta ja sitä paitsi muutenkin erittäin ystävällisen vastauksen ilmoitukseeni. Kaiken lisäksi Kerttu postitti minulle uuden Nutu-vyyhdin ja ekstrana vielä tuon ensimmäisessä kuvassa näkyvän ihanan vihreän huivilangan. En mielestäni ollut oikeutettu pyytämään uutta lankaa tilalle, mutta en missään tapauksessa halua väittää, että minua harmittaisi uusien lankojen vastaanottaminen. Kyllähän se tietysti aika paljon parantaa mieltä sen jälkeen kun on tajunnut tuhlanneensa kallisarvoista neulonta-aikaansa epäonnistuneeseen sukkapariin.

Nyt enää harmittaa ainoastaan se, että on pakko tehdä mallitilkku selvittääkseni, kumman sukan tiheys vastaa langan normaalia tiheyttä. Mutta se lienee loppujen lopuksi pieni vaiva.

Punaista puikoilla

Jokohan lumentulo alkaa olla loppu? Aurinko paistaa ja ulkona on ihanan valkoista ja kaunista. Melkein tekisi mieli mennä kävelylle, mutta ei ihan. Nimittäin jälleen kerran eräs tietty harrastus vetää puoleensa.

Viime viikon jäljiltä minulle on tainnut jäädä neulontavaje. Nyt ei mikään tunnu niin ihanalta kuin silmukoiden soljuminen puikoilla. Aaaaahh... Jotain muutakin tietty pitäisi tehdä, valitettavasti, mutta onneksi pystyn yhdistämään neulomisen melko moneen hommaan. Ainakin lukemiseen ja opetusvideoiden katsomiseen. Valitettavasti kävelyllä en osaa neule käsissä käydä. Olen kyllä kuullut huhua sellaisenkin taidon omaavasta henkilöstä, mutta luulen, että osaa tai ei, nyt voisi sormia hieman vielä paleltaa. Hanskat kädessä neulomista en sentään ala harjoittelemaan. (Olen muuten kerran soittanut pianoa lapaset kädessä. En alunpitäenkään juuri mitään osaa pianolla soittaa, mutta lapasten kanssa kuulosti vielä tavallistakin... sanotaanko taiteellisemmalta.)

Nyt mummin paita on hihavaiheessa. Magic loopilla mennään. Viimeaikainen uskomaton ihastumiseni sukkapuikkoihin on vähentänyt tätä tapaa hieman, mutta huomaan neulovani hihat mieluiten näin. Hihoja ei ehkä jaksa tehdä kahta peräkkäin, mukava että saa ne valmistumaan yhtä aikaa. Ja jotenkin muutenkin tykkään tästä tekniikasta. Näin on vain mukava neuloa.

On se hankalaa, kun yhtäkkiä huomaakin, että sen lisäksi että tiettyjä asioita voi neuloa monella tavalla, mikään niistä tavoista ei itse asiassa ole paras eikä ylivoimainen. Sukkapuikot on kivoja, kun käyttää hyvän pituisia. (Joo, älkää kuvitelkokaan, että niiden parikymmentäsenttisten sukkapuikkojen kanssa olisin täydellistä rauhaa tehnyt. Minä en tykkää mistään enkä kenestäkään, joka tökkii minua hihoihin.) Magic loop on kivaa, varsinkin näköjään 100 cm pitkällä kaapelilla. Aiemmin minulla on ollut käytössäni aina 80 cm pyöröt, mutta niissä tila käy pikkuisen ahtaaksi, jos tekee kahta juttua yhtä aikaa. 

Mutta siis mistä sitä nyt enää oikein tietää, että millä tekniikalla edes haluaa neuloa? Pitääkö joka kerta pähkäillä ja vatvoa, että kummin tekis, kun kummallakin tavalla ois kiva?

Ei ole neulojan elämä helppoa.

Kissan hännän nostoa

Höm höm... olen vähän miettinyt, että kehtaako tätä täällä mainitakaan, etten vain liian pöyhkeileväksi alkaisi, mutta pakko kait se on, kun kummiskin niin otettu olen. Minun pieni, vaatimaton Kirahvintäplähuivini on saanut odottamatonta huomiota eräässä astetta seuratummassa neulontablogissa. French Press Knits esittelee kahdeksan neuleohjetta, joille povaa Ravelry-menestystä, ja minun oma esikoisohjeeni on yksi näistä kahdeksasta. Olen asian johdosta aivan hämmennyksissäni ja punastelen.

Eräs epäsuomalainen nainen Ravelryssä kertoi aikovansa neuloa minun Kirahvintäplähuivini, vaikkei osaakaan sanaakaan suomea. Hän aikoi käyttää Google translatea ja opetella onteloneuleen youtube-videoista. Sanoin hänelle ensin, että eiköhän se onnistu, sillä malli ei ole mitenkään erityisen monimutkainen. Kuitenkin sitten jonkun viestin hänen kanssaan vaihdettuani ja jotain asioita surkealla englannin kielelläni tarkennettuani päädyin kääntämään ohjeeni englanniksikin. Rustailin sitten pdf:n, joka on nyt Ravelryssä ladattavissa. 

Ohje ei ole kuitenkaan sentään pelkästään minun englannin taitojeni varassa. Tutkiskelin muutamia englannin kielisiä ohjeita ja tarkistin, millä tavalla mikäkin on yleensä tavattu ilmaista, ja koottuani ohjeen näillä aineksilla valmiiksi tarkistutin sen vielä tällä kanssani jutelleella ravelryläisellä, joka amerikkalaisena osannee englantia paremmin kuin minä. (Ainakin päättelin, että kyseessä on hänen äidinkielensä.) Hän korjaili muutamia kirjoitusvirheitä ja kielioppia ja lisäsi erään huomautuksen, jonka jälkeen olin itse ihan tyytyväinen. Jos ohje on ymmärrettävä, niin sehän riittää. (Sitä paitsi kyseinen ravelryläinen sanoi, että minun englannin kieleni on parempaa kuin useiden amerikkalaisten. Hah!)

Nyt on siis tullut tehtyä jo todella paljon uutta. Neuleohjeen kirjoittamisen lisäksi tein saman englanniksi! Huh huh... minun pääparkani on ihan väsynyt vaivaamisesta, mutta ei se mitään, on nimittäin aina hauska huomata osaavansa jotain uutta, vaikka osaisi vain vähänkin.  Mutta nyt taas takaisin mummin paidan pariin.

Keväänvihreä

Mikä ihana tunne onkaan, kun pikkuhiljaa alkaakin olla taas jonkin verran energiaa! En ole koko viikolla jaksanut neuloa kuin yhteensä muutaman rivin ja nyt vihdoin saan taas nauttia lempipuuhastani.

Tällä viikolla on tuntunut tulevan lunta aika kiitettävästi. Luultavasti kaikki kevätintoilijat ovat olleet tuskissaan. Minusta on ollut hauskaa. En kylläkään ole montaa kertaa ulkona pistäytynyt, mutta yksi yöllinen kävelyretki lumessa ja tuulessa tuli tehtyä ja olihan se aika tunnelmallista. Talvitunnelmallista. Eikä minun kävelyseuralaisiakaan tuntunut lumi lainkaan ärsyttävän.

Vaikka talvessa ei mitään vikaa olekaan ja vaikka minä en vingu kevään perään, (sieltä se tulee omaa tahtiaan), nautin kyllä lisääntyneestä valosta suunnattomasti. Keväänvihreä on hiipinyt minunkin sydämeeni ja valloittanut sieltä paikan. Selvästi. 

Tällä hetkellä akuutein neuleprojektini on kuitenkin punainen. Mummin pusero. Toivottavasti se saa taas vähän vauhtia nyt kun flunssa on päihitetty. Sitä on kiva neuloa ja on hauska ajatella, että minä teen mummille jotain. Minä olen elämäni aikana saanut mummilta aika monet lapaset ja sukat ja ainakin yhden tosi siistin pipon, joka oli ylpeyteni aihe pienenä. Voinee sanoa, että mummi on puseronsa ansainnut.

Mahtava saalis!

Eilen aamulla oli mennä kahvit väärään kurkkuun kun luin Harmaata arkea -blogista melkoisen tiedotuksen. Niin kuin minä olen vanhoja muoti- ja käsityölehtiä metsästänyt ja onnistunut saamaan kamalalla vaivalla käsiini kolme. Ja nyt niitä yhtäkkiä oli jaossa kasoittain!

Sain aikamoisen saaliin hankittua. Enemmänkin olisi ollut tarjolla, mutta rahavarantoni eivät riittäneet kuitenkaan ihan mahdottomiin. Samoin kuin Outi, itken katkeria kyyneliä, kun en voinut ottaa hoteisiini kaikkia. Ja kyllähän tässä sekin kirvelee, että en ollut ensimmäisenä paikalla.

Totta puhuen olen itse asiassa onneni kukkuloilla. (Jaa, mitä, materialisti, kuka, minäkö??) Tällaisesta kultakaivoksesta en osannut haaveillakaan. Joskus se onni potkaisee. Tällä kertaa sitä paitsi flunssan muodossa. Ellei flunssa olisi tullut sotkemaan suunnitelmiani, olisin eilen ollut kaukana kaukana  poissa tapahtumapaikalta, enkä lisäksi varmaankaan olisi sattunut sopivasti hengaamaan netissä Harmaata arkea  -blogia lueskelemassa. Kiitos siis flunssalle, Outista nyt puhumattakaan!

Olen upea

Flunssaista elämääni on hivenen piristänyt Eriparivillasukka-blogin tiinaniitin minulle myöntämä The Gorgeus Blogger -tunnustus. Vaikkei näistä tällaisista blogipalkinnoista mitään maallista mammonaa kerrykään, tulee siitä sentään hyvä mieli, että jonkun mielestä olen onnistunut tekemään jotakin hyvin. Voihan sen tietenkin ajatella niinkin, että joku ei vain ole jaksanut paremman lukemisen eteen nähdä netin haravoimisen vaivaa ja on tyytynyt siihen, mihin on ensimmäiseksi törmännyt - Tiinahan (tai tiinaniit) itse asiassa suoraan myöntää tunnustuksen.. öh.. myöntämisen yhteydessä, että on lukenut tätä blogia pidempään kuin yhtäkään muuta käsityöblogia, eli siinäpä se. Mutta tietysti vain harvinaislaatuisen pessimistinen ja tympeä luonne keksisi edes ajatella tuollaista, minulla ei onneksi tullut mieleenkään.

 

"The Gorgeous Blogger -palkinto on suunnattu kaikille upeille bloggaajille. Jokainen vastaa viiteen blogiinsa liittyvään kysymykseen ja jakaa tämän palkinnon viidelle, jotka mielestään sen ansaitsevat."

Hihi, tekstiin sisältyy aika hauska viittausvirhe... tai ainakin oletan, että se on virhe. Vai tosiaanko pitää alkaa selvittää ketkä bloggaajat mielestään ansaitsevat palkinnon ja sitten jakaa joillekin heistä? Tiinaniit ei kylläkään kysynyt minulta, olenko minä sitä mieltä, että ansaitsen palkinnon, mutta ehkä hän on osannut lukea rivieni välistä ja piti itsestäänselvänä, että minä mielestäni ansaitsen kaiken hyvän mitä maailmalla on tarjota. 

No, eipä viilata pilkkua. Vastaillaanpa vain niihin kysymyksiin.

Milloin aloitit blogisi?

Aloitin blogini alunperin vuodatuksen puolella vuoden 2008 joulukuussa. 

Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?

Aihevalikoimani on tuntunut supistuvan viime aikoina. Täällä bloggerin blogissani en ole juuri muusta kirjoittanut kuin neulomisesta, vaikka aiemmin bloggasin paljon ompeluksistanikin. (Niin no... en ole viime aikoina oikeastaan ommellut, että voisikohan johtua siitä?) Aiemmin on tullut kirjoiteltua myös jonkin verran vaatteista ylipäänsä, pohdittua niiden eettisyyttä ja ekologisuuttakin. En pidä mahdottomana, että jossain vaiheessa nekin aiheet palautuvat blogini aihepiiriin.

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?

No neulomista käsitteleviä blogejahan ei ole juuri ollenkaan... 

Tuota hmm... en tiedä onko se mikään varsinaisesti blogin erityispiirre, mutta olen huomannut, että blogimaailmassa on yleistä pyydellä anteeksi vähänkin pidempiä kirjoitustaukoja, enkä minä ole oikein koskaan kokenut sitä tarpeelliseksi. Minusta on tosi kiva, että blogiani luetaan ja lukijat sinänsä kiinnostavat minua (olisi kiva lukea useammin kommentteja, niin tietäisin minkälaiset tyypit täällä oikeastaan käyvät koluamassa), mutta en kyllä siltikään koe velvollisuudekseni kirjoittaa jossain tietyssä, lukijaystävällisessä tahdissa.

Mitään muuta erityisen erityistä en kyllä blogistani keksi. Lätisen välillä aika paljon, mutta ei se loppujen lopuksi niin harvinaista taida olla? 

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?

Kavereiden apinoiminen, tietenkin. Ensin kuorokaverini Tiina jakoi linkin käsityöblogiinsa Tinniinan puuhanurkkaus, (joka sekin oli alunperin vuodatuksessa, mutta linkkaan nyt kumminkin tuon uudemman osoitteen), ja se oli muuten silloin kun en ollut mistään käsityöblogeista vielä ikinä kuullutkaan. Sitten serkkuni Essi meni hänkin perustamaan oman Lankapöllyssä-bloginsa. Jonkin aikaa tyydyin hiljaisesti halveksimaan tuollaista narsistista itsekorostusta, mutta sitten jossain vaiheessa yhtäkkiä hoksasin, että juuri minun käsityökuvianihan maailma kaipaa!

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?

Tästä pitäisi saada rahaa. Olisi myös kiva, jos blogin päivittäminen kohentaisi kuntoa ja hoikentaisi.

Onkohan ihan kamalan törkeää jättää jakamatta tunnustusta eteenpäin? Olen jo aiemmin tunnustellut (hehheh) joitakin lemppariblogejani ja toisaalta moni muu tykkäämäni blogi on tainnut tällaisen jo saada, niin että en oikein sitten viitsi enää samaa tunnusta toista kehtaa heittää kehiin. Taidan tosiaan nyt tällä kertaa jättää väliin ja vetoan flunssaani. Ei saa toipilasta pakottaa.

Mutta kiitos paljon tiinaniitille blogipalkinnon myöntämisestä!

Hyvää naistenpäivää!

Nyt on naistenpäivä. Satuinpa juuri hoksaamaan. Mutta onko siitä mitään iloa, kun on hirveässä flunssassa? Flunssa pilaa kaiken. 

Muutama päivä sitten valitin siitä, että sormikkaille ei ollut sovittajaa mailla eikä halmeilla. Eilenpä olisikin ollut. Nimittäin siinä tapauksessa, että olisin ollut terveenä ja töissä niin kuin kyllä oli vakaa suunnitelma. Mutta koska olin kotona ja ällöä flunssaseuraa, josta voi saada kaikenmaailman pöpöjä, kariutuivat käsineensovittamistreffit sitten siihen. Kurjuus.

Eipä sillä. En minä eilen jaksanut mitään neuloakaan. (Se kertoo jo aika paljon.) Toivottavasti tänään jo jaksaa. Lupaavaa on ainakin, että jaksan olla istuma-asennossa ja kirjoitella blogiinkin.

Mutta tänään on tosiaan naistenpäivä ja olen sitä mieltä, että jonkun pitäisi piristää minua flunssani keskellä. Kukat olisivat varmaan perinteikäs ratkaisu, mutta vaikka tykkäänkin niistä, vielä parempaa väriterapiaa saisi, jos joku toisi minulle kimpun näitä.

Tällaisia saapui viime viikolla Ilun Handusta Lumoavaan Lankaan ja minä olin parahiksi paikalla päästen niitä ensimmäisenä hiplaamaan. Palvelualttiina otin niistä myös pari kuvaa, näennäisesti jotta ne voitaisiin laittaa Ravelryyn Lumoavan Langan tiedotusketjuun, mutta todellisuudessa siksi, että pääsisin itse tuijottelemaan kuvia. 

Jos olisin miljonääri, olisin varmaan ostanut kaikki langat itse, mutta koska en ole, tyydyn filosofisesti ajattelemaan, että kaikkea ei tarvitse omistaa, vaan iloa voi saada joskus pelkästä katselemisestakin.

Ja sehän on sitä paitsi totta. Näiden kuvien katseleminen - niin pinnallista kuin se ehkä onkin - tuo minulle jostain syystä hyvää mieltä. Se on sitä väriterapiaa.

Kirahvintäplähuivin seuraelämään astumisen päivä

Tänään on minun neulomusharrastukseni kannalta historiallinen päivä. Olen nimittäin nyt onnistunut saamaan aikaiseksi jotain muutakin kuin neuleen - olen tehnyt itse suunnittelemaani neuleeseen ohjeen! 

Ei, itse asiassa ohjeen tekeminenhän tapahtui 30.1., joten historiallinen päiväni olikin silloin. Mutta koska deadline-paineen alla puurtaminen ei ollut kovinkaan upeaa ja vaikuttavaa, taidan mieluiten valita ohjeenjulkaisupäivän, siis tämän päivän, kunniakkaaksi juhlapäiväkseni. Eli siis onnitteluja otetaan vastaan esikoiseni syntymän johdosta.

 

Minun pikku Sytyck-projektini siis löysi tiensä Ullaan ja esiintyy siellä nimellä Kirahvintäplähuivi.

 

Neuleeni löytyykin aika vaikuttavasta seurasta. Erityisesti olen ihastellut Gallifrey-kämmekkäitä ja Sheldon-sukkia, ensimainittuja kuvion ja jälkimmäisiä idean takia. 

Eihän tämä nyt tietenkään mitään ihmeellistä ole, mutta minusta tuntuu kuitenkin aika hauskalta. On tullut tehtyä jotain mitä ennen en ole tehnyt. Ja kai sitä saa vähäsen ylpeillä sillä, että on saanut jotain aikaiseksi, vaikkei se mitään suurta ja mullistavaa olekaan? Vai eikö?

Kaikki ystäväni luonnollisesti ymmärtävät velvollisuutensa ja alkavat samantien neuloa Kirahvintäplähuivia, vai kuinka?

Kosioretkellä

Huomaan tulleeni elämässäni viimein siihen pisteeseen, jossa minulla ei ole enää mitään muuta vaihtoehtoa kuin pyytä exäni kättä. En nimittäin ehkä selviä ilman sitä.

Exällä tässä tapauksessa viittaan siis entiseen kämppikseeni, yhteen niistä lukuisista. Tämä kyseinen on päättänyt uhmata vaaroja ja lähteä jääkarhujen ja lumivyöryjen (niin oletan) pariin seikkailemaan tänä keväänä. Huippuvuorille, jonnekin sinne kylmään. Minun tehtäväkseni jäi alussormikkaiden neulominen. (En muuten enää muista, tarjouduinko itse vai pyydettiinkö minua hommaan. Sovimme asiasta jo aika monta kuukautta sitten.)

Valitsimme yhdessä sormikkaiden materiaaliksi alpakkalangan. Alpakan väitetään olevan seitsemän kertaa villaa lämpimämpi (vaikka oikeampi ilmaus varmaan olisi lämpöä eristävämpi, olenko oikeassa?), joten valinta on varmaankin ihan järkevä. Näiden sormikkaiden on tarkoitus olla päällä käytännössä aina. Kintaat on välillä pakko riisua kun jotain hommaillaan, mutta aivan paljain sormin ei kannattaisi ilmeisesti syödäkään.

 

Aloitin sormikkaiden neulomisen toissapäivänä ja neuleen rivakka eteneminen hämmensi minut tyystin. Olen  nyt viime aikoina niin tottunut vääntämään samaa sukkaa sata vuotta etenemättä paria kerrosta enempää, että tällainen yksinkertaisempi neule pääsi pahasti yllättämään. Ei mennyt kauaakaan kun huomasin olevani pisteessä, jossa sormikasta pitäisi päästä sovittamaan. Eikä ex-kämppistä ole mailla halmeilla. Pahus vie.

Siirryin sitten tekemään toista keskeneräistä neuletta. Mummin paidassa on sentään vielä tekemistä, eikä sitä onneksi tarvitse sovittaa varmaan ollenkaan. (Katsotaan mikä kauhea katastrofi tätä itsevarmaa lausuntoani seuraa.) Sormikkaiden kanssa ei auta kuin odotella. Mutta ei kyllä huvittaisi.

Lankatestin tulokset

Uuden Mustan ekolankatestin tuloksista julkaistiin nyt kirjoitus. Ihan mielenkiintoista lueskella omia sanomisiaan sieltä muiden ajatusten ja kokemusten lomasta. Vaikuttaisi siltä, että muut testaajat ja minä olemme olleet pääasiassa samoilla linjoilla mitä mielipiteisiimme lankojen käytettävyydestä tulee, mutta näytti siellä olevan joillekin langoille pari ideaa, jotka eivät olleet minun mielessäni käyneetkään.

Utunan villa näytti valloittaneen kaikkien testaajien sydämet. En ihmettele. Lanka on ihana. Eihän se mikään kovin hellä ja kutittamaton ole, mutta muuten se on melko pehmeä ja mukavantuntuinen, ja kyllähän se mieltä lämmittää, että tietää langan olevan suomalaista ja Suomessa käsin värjättyä.

Ja huomasitteko? Minun sukkani on nyt julkkis! Siitä oli kuva siellä!

 

Ja ihan pian, ihan kohtapuolin, se saa itselleen kaverin. Ei mene enää kauaa. (Vaikka olenkin onnistunut möhlimään sen kanssa jo monta kertaa...)

Mainitsin viimeksi, että minulle huomautettiin laiskanlaisesta kirjoitustahdista. Eilen minulle sitten huomauteltiinkin, kylläkin eri taholta, siitä että mitään katkeraa tilitystä ei ole pitkään aikaan näkynyt. Niitä on kuulemma kaikista hauskinta lukea. On tosi sääli tuottaa pettymys, mutta kun minulla valitettavasti menee nyt pääasiassa hyvin, eikä mitään erityistä valitettavaa ole mielessä. Mutta lupaan kyllä tulla heti tänne avautumaan, jos jokin menee pieleen tai törmään johonkin blogini löyhään aihepiiriin edes etäisesti liittyvään epäkohtaan maailmassa.