Elämä tänään

Tämä on ehkä monien mielestä täysin väärä päivä olla innostunut mistään. Norjan traagiset tapahtumat ovat vetäneet useita mieliä matalaksi ja moni kokee tämän ajan olevan yleistä suruaikaa. Minä ymmärrän sen hyvin.

Kuitenkin minä olen tänään innostunut ja pääosin hyvällä tuulella. Se ei oikeastaan liity oikein mihinkään erityiseen. On vain tapahtunut paljon kehitystä. Olen jossain määrin tietoinen siitä, mitä Norjassa on tapahtunut, mutta en pahemmin selaa uutisia asiasta. Ei minun ole tarpeen. Minun elämässäni on ollut monta melko rankkaa pelko- ja masennuskautta, joiden laukaisijana on ollut milloin mikäkin vastaavanlainen uutinen.

Maailman vähiten lohduttavinta on varmaan todeta asia, joka valitettavasti taitaa olla totta. Joka ikinen päivä, aivan joka ikinen päivä, ihmisiä paitsi kuolee, heitä kuolee nimenomaan siksi, että joku toinen ihminen ottaa vallan itselleen ja vahingoittaa toista. Ihmisiä kuolee joka päivä toisten takia myös epäsuorasti, kun ihmiset, joiden elämässä on tapahtunut liikaa pahaa, eivät enää kestä, eikä kukaan ole osannut tai voinut auttaa tai kun joku on jopa tahallisesti aiheuttanut lisää tuskaa.

Voisi varmaan kuvitella, että suuren henkilökohtaisen surun kokenut tai sitä vieläkin kokeva olisi tavallista empaattisempi. Sellainen joka ymmärtäisi Norjankin uhrien omaisia ja kokisi heidän tuskansa. Mutta voi se mennä toisinkin. Tieto siitä, että mitä tahansa voi tapahtua, on jo tullut. Usko siihen, että elämä voi myös kantaa, on löytynyt. Aika vähän on meidän kenenkään vallassa. On vain mentävä eteenpäin.

Minä en halua surra, en henkilökohtaisesti. Surua elämässä riittää. Minä en halua pohtia tällaisten tekojen tekijöiden ajatusmaailmaa, en päivitellä enkä ihmetellä sitä. Pidetään nyt itsestäänselvänä sitä, että suurin osa meistä ihmisistä ei voi eikä halua ymmärtää. Minulle ei ole uusi tieto, että maailmassa riittää pahuutta ja ihmisiä, jotka voivat tehdä kamalia ja käsittämättömiä tekoja.

Minä toivon paljon voimia ja rakkautta sinne Norjaankin, niin kuin kaikille, jotka sitä tarvitsevat. Toivon, että löytyy ihmisiä, jotka voivat toisiaan auttaa, ja toivon, että minun apuani tarvittaessa osaan sen tunnistaa. Mutta minä elän omaa elämääni. Ensimmäistä kertaa tällaisen katastrofin yhteydessä huomaan vihdoinkin eläväni vain omaa elämääni. Irrotan itseni toisaalta, en vello, en kauhistele enkä ihmettele. Koska tätä elämä on. Pakko hyväksyä.

Minulle, henkilökohtaisesti, kuuluu hyvää. Ainakin aika pitkälti. Tänään ajauduin siiderille toisen neulojan kanssa, juttelin paljon, intoilin ja sain taas lisää puhtia ideoille ja ajatuksille. On niin paljon mitä haluaisin tehdä! On niin paljon ihmisiä, jotka saavat minut hyvälle tuulelle, uskomaan elämään ja rakastamaan itseään niin monella tavalla. Aivan kuin sydänkin sykkisi rinnassa kaiken sen muiden jakaman energian voimalla.

Elämässä on ehkä lopulta kyse siitä, että pitää vain uskaltaa ottaa vastaan. Kaikki mikä vain tulee.

Liian monta rautaa

Blogini perusteella voisi kuvitella, että heinäkuu on vienyt minusta neulomismehut. Se ei ihan pidä paikkaansa. Olen kyllä neulonut melkeinpä kuumimpinakin päivinä, ainakin jos olen ollut töissä, mutta en ole vain saanut yhtään mitään aikaiseksi. Sama homma opiskelun kanssa. Olen oikeastaan lukenut melkoisen ahkerasti, mutta tuntuu kuitenkin, että mikään ei ole sittenkään edennyt mihinkään.

Wrought Iron Socks Wendy D. Johnsonin Toe-Up Socks for Every Body -kirjasta

Neulerintamalla syynä aikaansaamattomuudelle on hetkeä liian myöhään iskenyt startiitti. Tosin ei niitä uusia aloituksia nyt niin miljoonittain ole - vieläkään en kyhäilyissä pärjäisi - mutta muutamia kuitenkin. Pääasiallinen ongelma lienee siinä, että hyppään aina yhdestä keskeneräisestä neuleesta toiseen ja teen kutakin aina vähän matkaa. Ja opiskelu, kuten kaikessa muussakin, on tässäkin asiassa suurin häiriötekijä. Tykkään neuloa ja lukea yhtäaikaa vähintäänkin osan lukuajasta, ja tenttineuleen kuuluu olla joku helpohko. Niitä neuleita minulla on kesken pari. Ne eivät kuitenkaan tällä hetkellä nappaa oikeastaan ollenkaan muuten kuin sinä mekaanisena lukemiseenkeskittymisapuna. Muun ajan neulon mieluummin jotain vähän mielenkiintoisempaa.

Tietysti se aiheuttaa hienoisia vaikeuksia kirjojen pariin palaamisen kanssa...

Eilen tein radikaalin tempun ja tungin kaikki keskeneräiset neuleet yhtä lukuunottamatta lankalaatikkooni odottelemaan. Yksi kerrallaan olkoon mottoni nyt. Vaikka päässä viliseekin ideoita häiriöksi asti, neuleiden ei sentään tarvitse vilistä pitkin sohvia, pöytiä ja lattioita koko aikaa. Koitetaan nyt vähäsen kuitenkin keskittyä.

Olen miettinyt, että minun pitäisi alkaa pitää jotain listaa, johon kirjaan kaikki ideat sitä mukaa kun niitä mieleen tulee. Tällä hetkellä kaikki paperille asti päätyneet ideat ovat sikin sokin kuka minkäkin vihkon tai paperinpalan reunalla. Ei kovin järjestelmällistä minusta. Pitäisi varmaan pyhittää joku vihko pelkästään idealistan pitämiselle.

Kummallista on muuten se, että kaikista hyvistä ideoistani huolimatta aloittelen jatkuvasti uusia sukkia. Ne on vain jotenki niin helppoja aloittaa. Niitä on kiva tehdä. Ne valmistuu (tai siis valmistuisivat) nopeasti. Ja niillä voi lykätä ideoiden toteuttamista vaativaa ajattelemista. Ajattelu on hanurista.