Syksyn lehtiä ja sit semmoiset yhdet sukat

Jotenkin nyt on lipsahtanut pahasti sukkalinjalle. Tälläkin hetkellä on useat sukat kesken ja osa  valmiista kokonaan täällä esittelemättä. Tänään sain taas yhdet valmiiksi, ja tällä kertaa tuli tehtyä ennätyskin, nimittäin langat päättelin välittömästi valmistumisen jälkeen! Tätä ihmettä ei täällä tulla usein näkemään.

Sukat ei kyllä valitettavasti tulleet nyt itselleni, vaan ne menevät työpaikalle näytekappaleeksi. Mutta niitä oli kiva neuloa, ja sain kokeilla itselleni uutta lankaa, Punta Yarnsin Merisockia, eli koen silti olevani voiton puolella. Lanka on mukavan pehmeää ja se on värjätty just silleen, mistä minä tykkään. Voisin pian tehdä jotain siitä ihan itsellenikin, jostakin eri väristä tietysti. Ei sitä nyt koko ajan samaa jaksa.

Tosin tämän väriset sukat ois kyllä kivat. Hmm...

Laura oli ystävällisesti sukkamallina. Oli hauska käydä työpaikan läheisessä leikkipuistossa vähän kuvailemassa. Oltiin selvästi ihan omassa elementissämme siellä. Varmaan kaikkien mielestä ne lenkkikentän rasittavimmat kakarat.

No ei. Ihan kiltisti me oltiin. Sievästi ja hiljaa istuttiin ja otettiin kuvia. 

ohje: Kesävoi-sukat Ilona Korhosen ja Jenni Östermanin Neulekirjasta

lanka: Punta Yarns Merisock Hand Painted, väri HP61

puikot: sukkapuikot 2,25 mm

menekki: 55 g

fiilis: helpot ja nopsat neuloa, kiva lanka, enimmäkseen jees ohje, nätti lopputulos

Lumoavan Langan blogin puolelle kirjoittelin vähän tarkemmin kokemuksiani ohjeesta ja langasta, joten en jaksa niistä nyt tähän lätistä. Käyköön sieltä katsomassa, ketä kiinnostaa. 

Ihan mielettömän nätti ilma sattui kuvaushetkelle. Jopa pokkarilla tuli aika hyviä kuvia, ainakin suurimmasta osasta. Ja tykkään ihan hirväesti nuista syksyn lehdistä, jotka pääsivät mukaan kuviin. Vitsit kun ois koko syksy aina tällaistä kuulaan kirkasta ja kaunista, eikä suinkaan sellaista masentavan harmaata sadetta mitä tässä nyt on ollut ties kuinka monta päivää. Tosin tiistain myrskyissä oli tiettyä tunnelmaa, se täytyy myöntää.

Mutta nyt taitaa tämä tyttö tallustaa viikonlopun viettoon. (Huomioikaa kuinka nerokkaasti yhdistin tuollaisen poistumiskuvan postauksen loppulauseisiin. Ja ensimmäinen kuva on taiteellinen paikallesaapumiskuva. Ei hitsi, mä olen niin nero, että hykertelen täällä itsekseni. Vähänkö on tätä taiteellista silmää.) 

Olisi kyllä tälle viikonlopulle oikeasti tosi paljon hommaa, mutta lähinnä tekisi mieli vaan neuloa. Tosin se nyt ei vielä varmaan ylitä uutiskynnystä.

Ihka ensimmäinen

Yleisön pyynnöstä. Minun eka lankani.

On se aika söpis. Ja aika pienikin. En tiedä pitäisikö se jättää silleen. Kiinnostaisihan se tietty vähän, millaista neulepintaa tällä langalla saisi aikaiseksi, mutta toisaalta eihän noin pientä söppänää voi mitenkään tuhota.

Aloin eilen värttinöimään pajasta mukaan saatua suomenlampaan villaa. Joko se on vielä tuota bfl:ää helpompaa kehrättävää, tai sitten minun taitoni ovat oikeasti jo nyt vähän parantuneet. Tosin ei ehkä kannata vielä liiemmälti kehua. Katsotaan nyt.

Kertausharjoitukset

Kuten viimeksi mainitsin, osallistuin viime viikonlopun neuleretriitissä värttinäpajaan. Pajoja olisi ollut tarjolla useampiakin, mutta suurin osa muiden pajojen opeteltavista asioista oli sellaisia, jotka osaan muutenkin tai jotka uskon oppivani nopsaan samalla tavalla kuin olen oppinut kaiken muunkin neulomiseen liittyvän tähän asti - lukemalla netistä ja kokeilemalla.

Värttinällä kehräys osoittautui ihan mielenkiintoiseksi. Olin tosin pajankin aikana aika väsynyt enkä olisi millään meinannut jaksaa opetella uutta, mutta sitkeästi silti tein minkä vaan kykenin. En kuitenkaan retriitin aikana ehtinyt kehrätä kokonaan pajassa aloittamaani villaa ja osa hommasta jäi kotiin.

Maanantai-iltana sain kehruuni valmiiksi ja pääsin kertausvaiheeseen. Harmillista vaan, että en enää oikein muistanut, mitä Tuulia oli kertauksesta opettanut. Aloin sitten omin neuvoin kokeilla, mutta koska kärsivällisyyttä minulla ei ollut sitäkään vähää kuin terveempinä päivinäni, oli värttinä lentää seinään heti kun ei oikein onnistunut. (Voitte vain kuvitella sen itsehillinnän määrän, joka vaadittiin siihen, että jätin paiskomiset väliin.) Koitin vähän googletella, mutta ei minun kärsivällisyyteni riittänyt siihenkään. Lopulta päädyin siihen todennäköisesti ainoaan oikeaan vaihtoehtoon, että pistin viestiä Tuulialle ja jätin suosiolla kertauksen odottamaan parempaa päivää.

Äsken pidin pienen blogienlueskelutuokion, ja Villalankasarvikuono-blogin uusimman postauksen innoittamana aloin kertaushommiin. Ensimmäiset kertausharjoitukset silloin aiemmin eivät sujuneet ihan oppikirjan mukaisesti, mutta tämä toinen yritys onnistui. Lopputulos on aika sympaattinen. Langan paksuus vaihtelee koko ajan, mutta kertaaminen kuitenkin tasoitti säikeiden pahimpia epätasaisuuksia. (Ylläolevassa kuvassa siis pelkkää säiettä, ei valmista lankaa.)

Pajasta sai mukaan vähän enemmänkin villoja, eli harjoittelumateriaalia on vielä jäljellä. Lisäksi innostuin ostamaan aivan mielettömän kauniin värisen villatopsin. Vähän mietin, että kannattaako ostaa kaunista käsinvärjättyä (ja hintavaa) villaa, kun ei osaa vielä kunnolla, mutta pari retriittikaverita ylipuhui minut selittäen, että huonoilla materiaaleilla ei missään tapauksessa kannata harjoitella, siitä tulee vain paha mieli.

Uskoisin, että kehräämisen perusperiaatteet ovat minulle nyt selvinneet. Enää tarvitaan harjoitusta. Ja rukki. Nimittäin on ihan turha kuvitella, että minä jaksan ikuisesti harrastaa kehräämistä semmoisella vekottimella, millä itse kehrääminen pitää vähän väliä lopettaa, koska valmsitunutta säiettä pitää kieputella välineen ympärille. 

Mutta on tuo värttinä vaan silti aika vekkuli keksintö. Jostain syystä tällaiset yksinkertaiset ja vanhat välineet tekevät minuun välillä paljon suuremman vaikutuksen kuin modernit tekniset laitteet. Samoin kuin välillä mietin, millaiset nerot ovat oikein keksineet, että parilla kepillä voi langasta tehdä vaatteita, ihmettelen nyt sitäkin, kuinka oikeastaan on syntynyt ajatus sen langan tekemisestä.

Portti-muisteloita

Kova tuuli, suorastaan myräkkä, ja sumu ja usva eivät luultavasti yleensä esiinny usein yhdessä. Tällä kertaa esiintyy. Ulkona on  melkeinpä myrsky, minun päässäni liikkumaton usva.

Juu, migreeni painaa. Olen tässä ihan vastikään hehkutellut kaikille, miten minulla ei ole ollut migreeniä sitten kesäkuun, ja olen itse asiassa syvällä sisimmässäni ollut varma, että nyt niitä ei enää ihan hevillä tulekaan. Eipä olisi paljon kannattanut kuulutella. Tai ehkä unohdin koputtaa puuta.

Juuri nyt on niitä harvinaisia hetkiä sitten viime keskiviikon, jolloin päähäni ei suoranaisesti satu. Siis koko aikaa. Jos olen paikallani. Käytän siis hetkellisen huippukuntoni hyväksi ja kirjoitan blogiin. 

Viikonloppuna olin innostuneen mielen ja vahvan lääkityksen pystyssä pitämänä pohjoisen neuleretriitissä. Vaikka suurin piirtein tiesin, mitä neuleretriitti on, en ollut ehtinyt ihan hirveästi uhrata sille ajatuksiani etukäteen, eikä minulla siten ollut mitään erityisiä odotuksiakaan. Lähdin mukanani monta laatikollista Lumoavan Langan lankoja, ja itselleni varasin tukun käteistä. Varulta vain. Ihan vain ettei jälkeenpäin harmittaisi, jos rahat loppuisivat kesken. En tietenkään aikonut käyttää koko summaa.

Valitettavasti, (budjettini kannalta, ei muuten), retriittiin oli saapunut lanka- ja villakuormallisen kanssa myös Tuulia. Lisäksi kirppispöydästä löytyi aarteita. Ja kas vain, sinne humahti minun matkakassani. Sen siliän tien. Se niistä rahoista. Eikä harmita yhtään.

Vaikka pääni takia jouduin skippaamaan saunomiset, ja vaikka neulottuakin sain  koko viikonloppuna vain pari senttiä sukanvartta, olisi retriitistä niin paljon sanottavaa, että en oikein tiedä, mistä aloittaa tai (tyypilliseen tapaani) milloin lopettaa. Mutta jos pitäisi nimetä viikonlopun kaksi antoisinta asiaa, ne olisivat ihmiset ja Tuulian pitämä värttinäpaja.

Ihan vähäsen pelkäsin retriittiä ja joukkoa uusia ihmisiä, sillä se että jakaa joidenkin kanssa saman harrastuksen, ei tosiaankaan tarkoita sitä, että muuten oltaisiin samoilla aaltopituuksilla ja välittömästi kuin paidat ja peput. Ja vaikka mukana oli myös jo ennestään tuttuja tyyppejä, mietin riittäisikö juttu heidän kanssa pitempäänkin kuin tavallisen neuletapaamisen verran. Mutta hyvä tuuri oli. Kaikki ihmiset olivat niin mukavia ja mielenkiintoisia, että kaivelemaan ei jäänyt mikään muu kuin se, että kenenkään kanssa ei ehtinyt jutella tarpeeksi. (Ja ehkä vähän se, että kiitos migreenin ja lääkkeiden, osa muistikuvista on hitusen sumeita.)

Ottaisin viikonlopun mielelläni jo piankin uusiksi. Mieluiten vähän paremmissa ruumiin ja sielun voimissa tosin. Ja ehkä vähän vähemmän kiireisenä ajankohtana. Mutta joka tapauksessa menisin kyllä toistekin!

Uuvahdus

Tänään väsyttää kohtalaisen kamalasti, mutta muuten on kyllä ollut kaiken kaikkiaan ihan tosi mukava päivä. Väsymys painaa ehkä huonosti nukuttujen yöunien takia, ja siksikin, että tekemistä on kaiketi hieman liikaa. Ja siksi, että elinen, joka oli ainoa vapaapäiväni vähään aikaan laskien niin menneisyyteen kuin tulevaisuuteenkin päin, meni sitten sukkaohjeen vääntämisessä. 

Nyt tässä mietityttää, että onko tosiaan pakko tunkea lusikkansa joka soppaan, vaikka ei edes rahkeet riittäisi. Olen kyllä tosi tyytyväinen suunnittelemiini ja neulomiini sukkiin, mutta onko ohje sitten mistään kotoisin? Elämme jännityksessä sen suhteen ja asia selvinnee sitten kun uusi Ulla tulee ilmoille. Tai jo ennen sitä, jos palauttavat ohjeeni bumerangina takaisin punakynällä koristeltuna.

Ehkä tämä on vain väsymystä. Siis tämä että olen melko vakuuttunut siitä, että ohjeesta ei saa mitään tolkkua. Ehkä harjoitus ratkaisisi asian. Joko sitä oppisi luottamaan itseensä, tai sitten, jos ongelma on taidoissa, oppisi tekemään kunnollisia ohjeita. Tulisi ohjeenkirjoitusrutiini. Minulla nyt vain on taustallani se vasta yksi neuleohje. Ei kai ole mikään yllätys, että tässä vaiheessa en ihan tee hommia ammattilaisen ottein.

No mutta. Sukat on hyvät. Ja nättejä kuviakin tuli. Nyt sitten vaan odotellaan.

No sanotaan nyt sananen

Enpä tiedä, onko juuri vaivan arvoista esitellä näitä sukkia. Niissä ei nimittäin ole mitään ihmeellistä sinänsä. Tulin vain kesällä ostaneeksi Schoppel-Wollen Zauberball-sukkalankaa budjetoituna heräteostoksena, (eli olin jo etukäteen päättänyt, että jos tulee heräte, niin saa ostaa), ja sitten tein siitä sukat.

Teemavuoteni merkeissä neuloin sukkia luonnollisesti itselleni. Ja se mainittavan arvoinen asia näistä tosiaan on sanottavana, että tietyssä mielessä nämä ovat parhaat koskaan neulomani sukat. Neuloin toista kertaa neliskanttisilla kahden millin sukkapuikoillani ja edelleen tuli ihan mielettömän tiheää jälkeä, mikä on kiva, napakkaa. Lisäksi sukat istuvat kuin hanska. Vertauskuvallisesti. Kyllä ne kuitenkin passaa jalkoihin paremmin kuin käsiin.

Tiheydestä kertonee jotain se, että varressa on 80 silmukaa. Ja viimeisten kärkiliäysten (neuloin siis varpaista aloittaen) ja ensimmäisten kiilalisäysten välissä on 53 kerrosta. Että tiheää on.

Suunnitelmat muuttuivat sitten kumminkin. Jossain ihme jaloupuuskassa päätin, että annankin sukat synttärilahjaksi äidille. Vaikka ne olivat oikeastaan täydelliset. Ja vaikka väritkin on hauskat ja vaikkei minulla ole vastaavan värisiä sukkia ennestään. Mutta kun jotenkin vaan tuli koko ajan äiti mieleen. Että näin tässä sitten nyt kävi. Kyllä tämä tämän vuoden teema on vain vaikea.

Ja sitten minua taas niin korpeaa nämä kuvat. Uskokaa tai älkää, nämä kolme on parhaat niistä reilusta kymmenestä, jotka otin ja otatin. Ihan tosi. Niissä muissa oranssit on vähän niin kuin palaneet, ja on ne muutenkin huonoja. Sama vanha virsi. Huono kamera, yyh. Minkä lisäksi nyt kyllä valitan vielä siitäkin, että minun luottokuvaajani muutti muille maille vierahille, tai ainaskin melko kauas tässä samassa maassa. Se on vain kyllä harmi. Oikeasti. Ei niitä hyviä kuvaajia puussa kasva - ei millään pahalla vaan niille avuliaille sieluille, jotka nyt joitakin kuvia ovat minulle ystävällisesti räpsineet. Yhden hyvän kuvaajakaverin olen nyt löytänyt, mutta häntä en viitsisi liikoja vaivata. Tässä eilisiltana tosin kyllä oli yhteisellä kuvausreissulla oikein mukavaa, mutta en millään kehtaa olla enää enempää vaivaksi. Sehän se hyvä puoli siinä mun entisessäni oli, että hänen orjuuttamisensa suhteen minulla ei ollut minkäänlaisia ongelmia. Ei mitään omantunnon pistoksia.

No, tämmöistä tämä on. Kaikki muuttuu. Deal with it.

Sateen ropistessa

Syksyn sade ropisee ikkunaan. Minä haaveilen hyvästä kamerasta, jolla tallentaa tunnelmia. Ja ajasta. Minusta tuntuu, että se ei riitä mihinkään. Kohta on talvikin.

Yritän saada tehtyä neuleohjetta Ullaan. Itse asiassa kahtakin. Mutta niiden molempien kanssa ollaan todella tiukilla. Ei tässä mitään ehdi, vai ehtiikö? Yritän. 

Tältä näyttää. Tosin ollaan täällä sentään vähän pitemmällä. Mutta ehkä vähän liian vähän.

En ole pitkään aikaan esitellyt blogissa mitään valmista. Minulla on neljät sukat odottamassa päättelyä. Pian varmaan viidet tai kuudet. Yksi huivi kesken. Yksi juttu odottamassa pingottamista, purkamista ja uudelleen neulomista. Toinenkin juttu odottamassa uudelleen neulomista. Pari valmista huivia kuvaamatta. Odottelen tarmon puuskaa. Ja sitä aikaa.

Naiseus

Tenttiinluku. Näytti tältä:

Neule ei juuri häiritse lukemista. Hillittömät vatsakrampit toisaalta kyllä. Ne pistivät lukemisen tehokkaasti poikki.

Mikä pahinta, niihin tyssäsi neulominenkin.