Kyllä ne vaan etenee

Pimeää, pimeää, pimeää... en haluaisi toistaa itseäni, mutta kun minulla on jäänyt levy päälle. Pahasti. Turha minun silti on sanojani kuluttaa, ajatukseni on jo sanoiksi puettu ja tehty se paljon paremmin kuin mihin minä tällä hetkellä pystyisin. Tuntuu kieltämättä aivan siltä kuin hukkuisin harmauteen.

Vaikka valittaminen onkin lempiharrastukseni, tulin tänne itse asiassa ihan vain leuhottamaan jakamaan ajatuksiani aikaansaannoksistani. Minusta kylläkin tuntuu siltä, että en jaksa tehdä yhtään mitään, mutta jotenkin ovelasti neuleet aina etenevät vähän kerrallaan.

Eilen kävi kylässä eräs henkilö, joka oli sitä mieltä, että polvisukkien tekeminen pienillä puikoilla on kärsivällisyyttä koetteleva projekti. En kyllä ymmärrä, mitä hän oikein mahtoi tarkoittaa.

Minussa on ehkä jotain vikana, mutta en minä näe tässä mitään outoa. Polvisukat sileänä neuleena kakkosen puikolla? Mikäpä ettei! 

Minulla, jolla kyllä menee hermo aina johonkin asiaan noin joka toinen minuutti, on hämmästyttävän rajaton kärsivällisyys mitä tulee tasaiseen, loppumattomaan tikuttamiseen.

Yksi sukka onkin jo valmiina. Toista aloittelin eilen. Ja siis toisen sukan syndrooma... mikä se on? Toinen sukka sujuu yleensä vain sutjakammin, kun ei tarvitse missään vaiheessa miettiä enää mitään. Tai ainakaan melkein mitään. Katsoo vain toisesta sukasta, miten hommat on tehty. Tai muistiinpanoista, jos olisi a) tehnyt sellaisia vielä alun jälkeen, b) olisi kirjoittanut ne kaikki samalle paperille ja c) muistaisi mistä ne löytyvät. (Järjestälmällisyys ei ole neulomiseni a ja o, vaikka aina uuden projektin aloittaessani hyväuskoisesti kuvittelenkin sen tästä eteenpäin olevan.)

Nämä polvisukat ovat muuten herättäneet monenlaisia reaktioita. Laura vain totesi, että ai, sä teetkin niistä polvisukat, kun huomasi, että sukat olivat kasvaneet pituutta. Eräs kaveri taas tuhahti, että "jo oli aikakin", kun kerroin neulovani elämäni ensimmäisiä polvareita. (Hei, mä olen sentään tehnyt ylipäänsä ekat sukkani jotain kolme vuotta sitten!) Ja sitten on vielä tämä epäilevää kantaa edustava koulukunta, joka ilmeisesti ei jaa käsitystäni mukavasta pikku välipalaneuleesta.

Ensimmäiseen valmistuneeseen polvisuukkaani olen tyytyväinen. Ainakin nyt se tuntuu jalassa hyvältä ja mukavan napakalta, mutta ei turhan kireältä kuitenkaan. Jahka toinenkin sukka valmistuu, pääsee Dropsin Fabel testiin. Toivon hartaasti, että Fabel säilyttää napakkuutensa käytössä. Neulomisen puolesta lanka kyllä on ollut erittäin mukavaa ja tästä väristäkin tykkään, vaikka violetti on minulle jotenkin arka aihe.

Sukkien lisäksi aktiivisena puikoilla on tällä hetkellä Zora, jota teen sitäkin Dropsin langasta, Alpacasta tosin. Zoran suhteen olen vähän stressannut, sillä käytyäni Tuulian paitakurssin, minusta on tullut todella epäileväinen alhaalta ylöspäin neulottavien takkien ja paitojen suhteen. Mistä voi tietää, sopivatko ne? Vartalo-osa Zorasta on kyllä jo valmis ja vaikuttaa ihan asialliselta, mutta silti välillä vähän mietityttää, miltä lopputulos mahtaa näyttää. Kiitti vaan Tuulia, olet pilannut minut monilta paitaohjeilta!

Nyt voisin jatkaa lauantai-illan viettoa neuleen parissa, ainakin siis jos osaan päättää, mitä neuletta neuloisin. Ja ehkä pitäisi keittää kupillinen, (ellei kannullinen), teetä ja koittaa selättää marraskuun päällekäyvä synkeys. Antaa tulla, olen aseistautunut puikoilla.