Muistiinpanoja

Olen neulonut huomaamattani sukkia. Tai ainakin lähes huomaamattani. Minkäänlaista erityitsä sukkainnostusta ei ole varsinaisesti enää päällä, mutta niitä vain neuloo. Jotenkin itsestään tulee otettua käteen aina joku keskeneräisistä sukista. Koska niitähän pitää siis olla kesken ainakin monta.

Tänään sain vahingossa valmiiksi yhdet. Toiset Charlottani valmistuivat. Tällä kertaa mentiin punaisella. Tein nimittäin jokin aika sitten sellaisen hämmentävän huomion, että en ole neulonut yksiäkään punasävyisiä sukkia. Se on jännä, koska punaisestahan minä tykkään.

Tykkään myös keltaisesta. Murretusta sellaisesta. Lämpimästä. Ja huomasin muuten, miten kauniisti viimeaikaisimmat sukkaneuleeni passaisivat yhteen. Sääli että niitä ei oikein voi käyttää yhdessä. Ainakaan niin, että kummatkin näkyisivät.

Sake-sukat edistyvät mainiosti. Ensimmäisen sukan sain valmiiksi eilen tai toissapäivänä tai joskus. (Viime päivien tapahumat näyttävät puuroutuneen yhtenäiseksi mössöksi päässäni. Onpa hyvä, että on viikonloppu.) Tänään loin silmukat kaksoiskappaleelle. Minulla ei nimittäin ole toisen sukan syndroomaa. Joskus on kyllä tosi paljon neuleita kesken, mikä saattaa hidastaa kokonaisten sukkaparien syntymistä, mutta toinen sukka harvoin kyllästyttää. Nyt olen ihan innoissani, kun pääsen neulomaan tuon ihann kaavion uudestaan ja tällä kertaa todennäköisesti entistä sujuvammin.

Niin, teille kaavion kauhistelijoille: minä en tajua, mikä teitä vaivaa! Puikot käteen vaan ja menoksi! Annan teille erään elämänohjeen mukautetun version - eläkää rivi kerrallaan. Cookie A:lla on toki kadehdittava taipumus saada asiat näyttämään monimutkaisilta, mutta ei mitään hätää, on hänen kuvioissaan kuitenkin jokin logiikka. Katsokaa vaikka niitä valmiita Sake-sukkia. Ihan järkevä kuvio. Kyllä sen hahmottaa. Ja eihän sitä yhtä kaaviota tarvitse hallita ensimmäisellä henkäyksellä. Rivi kerrallaan.

Cookie A:sta siirrynkin sulavasti pohtimaan itseäni neulojana. Vähän niin kuin kaiken muunkin suhteen, minun on pitänyt koittaa sisäistää neulomisessakin se puoli itsestäni, että muistini on hatara. Olen vihdoin tajunnut, että kun neulon jotakin mikä pitää jostakin syystä toistaa myöhemmin, esimerkiksi siis sukkia, on paras kirjoittaa jonkinlaisia muistiinpanoja siitä mitä tekee. Tai no okei, tämän olen tajunnut jo aiemmin. Nyt viimeisimpien neuleideni aikana olen kuitenkin tajunnut lisäksi sen, että kannattaa tehdä ne muistiinpanot johonkin sellaiseen lappuun, jonka myös löytää myöhemmin. Ja koska oikeastaan ainut vihkon tapainen, joka koskaan pysyy minulla tallessa, on kalenterini, olen alkanut kirjoittaa muistiinpanoni siihen.

Kalenteri oli nerokas keksintö. Ihan oikeasti. Olen todella ylpeä itsestäni. Voin valehtelematta sanoa, että kaikki muistiinpanoni neuleista ovat pysyneet tallessa ja olleet helposti löydettävissä siitä asti kun tämän idean sain.

Nyt toisten Charlotta-sukkieni aikana kylläkin törmäsin jälleen yhteen karikkoon elämäni merellä. On toki äärimmäisen kätevää, että muistiinpanot löytyvät helposti, mutta vastapainoksi ihan hemmetin ärsyttävää, että minä en tule katsoneeksi niitä ennen kuin jälkeenpäin. Posotin toisen Charlotta toinen -sukkaparini toisen sukan kanssa (hahahaa, kirjoitin tämän tahallaan) aivan rauhassa menemään kunnes muistin melko lailla niillä paikkeilla kun piti aloittaa varren joustinneule, että edellisen sukan aikana olin jossain vaiheessa vartta muuten vaihtanut puikot isompaan kokoon. Selasin kalenteristani oikean kohdan, ja kappas vaan, niinhän minä ilmeisesti olin tosiaankin tehnyt. Ja kirjoittanut sen tunnollisesti ylös.

No, eihän se auttanut kuin purkaa. Hetken vähän ärsytti, mutta sitten saavutin taas zenin, koska sellainen minä olen, tosi rauhallinen ja pitkäpinnainen. Eilen sitten bussissa matkalla töihin aloitin varren uudelleenneulomisen. Töissä ehdin aina suurin piirtein puolen minuutin pätkissä neuloa vähän lisää. Ja sitten lopulta illalla kotona neuloin kuvion loppuun ja pääsin vihdoin viimein siihen joustinneuleeseen.

Kun joustinneule oli paria kerrosta vaille valmis, päätin kalenteristani tarkistaa, olinko kirjoittanut sille tarkkaa kerrosmäärää. Ja voitte vain kuvitella, kuinka suunnattomasti siinä vaiheessa ilahduin huomatessani kirjoittaneeni: "12 krs. joustinneuletta, taas 2 mm puikoilla". Perfektionisti minussa ei antanut periksi sille, että olisin katsonut asiaa läpi sormieni. Voi olla, että käytössä ei kuitenkaan huomaisi mitään eroa neljännesmillin verran eri kokoisilla puikoilla neulotuissa varsien joustinneuleissa, mutta tietoisuus siitä häiritsi minua. Oli pakko purkaa taas.

Alan tosiaan olla aika karaistunut purkamisen suhteen. Mutta ei siitä vaan kyllä opi nauttimaan.

Nyt tämän toisen Sake-sukkani kanssa aion olla tarkkana. Kuin pokkana.

Kevyttä ja vakavaa

Olenko vieläkään kuvannut valmista Daybreak-huiviani? En. Onko muita valmistuneita töitä? Itse asiassa ei. Neulonko melkein koko ajan? Kyllä. Tosin ehkä vähän vähemmän kuin vielä jokin aika sitten.

Tällä hetkellä neulominen on minulle lähinnä oheis- ja sijaistoimintaa. Jos olen pitkään neulomatta, käteni alkavat tylsistyä. Mutta sinänsä neulominen itsessään ei ole päällimäisenä mielessä. Sitä vain tekee. 

Viime päivinä olen keskittynyt ajattelemiseen. Kuulostaa todella suureelliselta, mutta ei se ole sitä. On vain niin paljon asioita... Olen melkein harkinnut jonkinlaisen pohdiskelublogin perustamista, ihan vain kirjoittamisen ja ajatusten jakamisen takia, mutta siitä tuskin tulisi mitään. On tässä näitä blogeja jo tarpeeksi.

Tekisi mieli kirjoitella tänne enemmänkin. Mutta sitten aina kun meinaan, se hyytyy ihan alkuunsa. Jostain syystä alkaa tuntua, että tämä ei ole oikea paikka. Täällä minä kirjoittelen käsitöistäni. Vaikka en minä edes ole kirjoittanut tänne puoliakaan kaikesta siitä, mitä neulomisesta ja ompelusta (tai pukeutumisesta) ajattelen.

No, jos niitä pohdintoja haluan tuoda esille, niin tässä vähän hyvin kevyttä kauraa: olen huomannut, että kun ajattelee paljon jotain vähän raskaampia asioita, tulee kummallisen suuri tarve tavallista pinnallisimmille asioille. Siis minulla, en tarkoita tätä yleispäteväksi väitteeksi. Kun lukion viimeisenä vuonna eräs kaverini kuoli, aloin melko pian sen jälkeen haaveilla tietystä hajuvedestä ja ajattelin sitä niin paljon, että kirjoittelin siitä päiväkirjaanikin. Muutamaa kuukautta myöhemmin asia hävetti minua aivan kamalasti enkä tainnut juuri enää haluta ajatellakaan koko hajuvettä. Silloin ihmettelin, miten voinkin olla näin pinnallinen olento.

Nyt juuri elämässäni ei ole tapahtunut mitään mullistavaa ihan vastikään. (Tosin se on suhteellista.) Mutta hyvin paljon isoja asioita on silti pinnalla. Ne asiat pyörivät mielessä, huolettavat tai surettavat tai ovat vain semmoisia, joihin koitan sopeutua ja joita koitan hyväksyä. Ja koitan elää hetkessä.  

Ja mitäs nyt on tapahtunut? Olen ostanut hajuveden. (Edellisestä kerrasta on siis useita vuosia.) Ja olen googletellut ja tutkinut, perehtynyt ekohajuvesiin. Lueskelin Uuden Mustan ekohajuvesitestin tuloksia.  Ja Karkkipäivän hajuvesi-kategorian tekstejä. Niin, ja Nuuh beibe! -blogia. (Se on varsinkin mielenkiintoinen, koska sitä kirjoittaa hajusteyliherkkä henkilö.)

Jotenkin minä vain kai kaipaan juuri nyt jotain täysin pinnallista ja hyvää mieltä tuovaa. Ja tuoksut tuovat hyvää mieltä, ainakin jos eivät ole sitä laatua, jotka tuovat migreeniä. Tuoksut ovat ehkä vähän niin kuin musiikki... ne sitovat itseensä tunnelmia.

Ensimmäiset sukat joululahjakirjasta

Niin, niitä valmistuneita. Pitääköhän minun nyt sitten kuitenkin todistella asiaa ja esitellä ainakin jotakin? Hyviä kuvia ei ole tullut otettua eikä saatua juuri mistään, ja esimerkiksi nyt kun periaatteessa olisi valoisaa, en jaksa alkaa kuvaushommiin. On niin kylmääkin. Haluan istua sohvalla.

Mutta näytetään nyt vaikka nämä. Rose Ribs -sukat kirjasta, jonka sain joululahjaksi. En kovin usein ole alkanut hommiin näin nopeasti kirjan saatuani, mutta ajattelin tällä kertaa, että jotta antaja saisi sellaisen kuvan, että lahja oli onnistunut, sitä voisi ehkä käyttää.

malli: Rose Ribs, Evelyn A. Clak, Sock Knitting Master Class 

lanka: Hopeasäie Sukka

puikot: 2,25 mm

langan menekki: n. 75 g

fiilis: hiljaisen onnellinen

Näistä sukista tuli saman tien yhdet lempisukistani. Minusta ne ovat vain jotenkin niin yksinkertaisen kauniit. Lanka ja kuvio toimivat hyvin yhteen. (Väri on kylläkin ihan älyttömän vaikea kuvata.)

En oikeastaan tiedä, mitä näistä sukista sanoa. Ne vain ovat. Olivat helpot neuloa, kuvion oppi ulkoa ensimmäisen kuviokerran aikana. Ja lanka oli miellyttävä neuloa. Tulivat nopeasti valmiiksi. Siinä kaikki.

Oikeastaan en aloittaessani arvannut, että pitäisin lopputuloksesta näin paljon. Tai että pitäisin näiden neulomisesta näin paljon. Joskus sitä yllättyy. 

Saamassani kirjassa on monta muutakin mallia, jotka mielelläni neuloisin pian. Kaikki eivät kolahda, mutta aika moni. Tarpeeksi moni. Kirja oli ihan tervetullut lisä hyllyyni.

Kiitokset siis joululahjasta! Siitä on vielä iloa riittämiin!

Olisi voinut onnistua mutta tähdet ei suosineet

Kuulen jo korvissani, kuinka tuhannet turhautuneet blogini lukijat vinkuvat kuorossa, että voisin välillä esitellä täällä niitä valmiita töitä, ei aina ja jatkuvasti vain keskeneräisiä. Siellä esitetään jo skeptisiä lausuntoja minun kyvyistäni ylipäänsä neuloa mitään loppuun. Mutta minä en välitä. Tiedän itse paremmin. Siksipä en yritä mielistellä ketään vaan jatkan sillä mitä osaan. Esittelen jotain keskeneräistä.

Tai ei. Esittelen itse asiassa jotain jo purettua.

Aloitin pari päivää sitten Cookie A:n Sake-sukat, joiden ohje löytyy onnellisesti omistamastani kirjasta Knit. Sock. Love. En ole vielä aiemmin ehtinyt mitään ko. kirjasta neuloakaan, mutta kova hinku olisi neuloa ainakin puolet kirjan sukista. Kirja on ihana! Ja kun se kerran on viime aikoina ollut suorastaan harvinaisuus, pitää siitä nauttia ihan olan takaa. (Olisipa hauska nähdä, miten se tapahtuu. Epämääräisiä mielikuvia alkoi muodostua päässä. "Nautin oikein olan takaa." Tosi typerä kielikuva, ei sovi tähän yhteyteen yhtään.)

Ehdin tasan niin pitkälle kuin kuvasta näkee. Sitten totesin että that's it ja vetäisin puikot neuleesta. Varresta tulee ihan sairaan korkea ja kun minulla ei kerta ole kovin sorjat sääret, se käytännössä tarkoittaa sitä, että tuon mallisia sukkiahan ei niihin hevillä ängetä. Että ei tullut sitten mitään tästä yrityksestä, mutta se hyvä kymmenen. 

Onneksi olen kuitenkin niin pitkäjännitteinen ja kärsivällinen luonne, että osasin tarttua toimeen uusin ottein ihan samantien. Purkaminen kirpaisi pikkuisen, mutta huulet tiukasti yhteen puristettuina kerin puretun langan ja pistin sen heti taas puikoille. Tällä kertaa minulla on järeät aseet ja puikkokooksi valikoitui 3,25 mm, puoli milliä isompi koko kuin ekalla kierroksella ja millin isompi kuin Cookie A:n tikkusäärille suunnittelemassa ohjeessa. Puikkoja voi sitten vaihdella pienempiin matkan varrella niin kuin tein edellisten Cookie-sukkieni kanssa. (Tosin silloin se 2,75 mm sentään riitti aloituspuikkokooksi.)

Olisi minulla muuten valmiitakin sukkia. Siis ihan oikeasti, en vain sano. Ja niistä on kuviakin otettu, kaikki ei vain ole ihan kaksisia. Palaamme asiaan siis myöhemmin, joko niiden jo otettujen tai kaksisempien kuvien kanssa.