Tunnelmakuvia. Mummola, syksy ja minä.

Otsikoin tämänkertaisen blogipostauksen armollisella kiertoilmauksella. Kun harjoittelee kameran käyttöä ja oikeastaan vasta tutustuu koko laitteeseen, voi tuloksena syntyneitä otoksia kutsua mieluiten vaikka tunnelmakuviksi.

Otin kameran mukaan kun tilaisuuden saatuani lähdin käymään lyhyellä reissulla äidin luona ja mummolassa.

 

Nykyään roudaan mukana myös tyynyn, nyt vihdoin kun olen löytänyt hyvän, jonka uskon myös osaltaan vähentävän migreenejä. Zorasta on tullut luottoneule, en lähde ehkä enää ikinä minnekään ilman sitä.

En tiedä, uskooko tätä kukaan, mutta ihan tässä vielä viimeisen vuodenkin sisään olen pari kertaa mennyt tekemään sellaisen erehdyksen, että olen tietoisesti jättänyt neuleen kotiin kuvitellen, etten tule tarvitsemaan sitä, tai että ainakin selviän, vaikka kaipaisinkin sitä. No, erehdyksistäänhän sitä ihminen oppii ja sitä kautta se itsetuntemus kasvaa. Taitaa olla niin, että tuota virhettä en enää ikinä tee.

Muistin antaa itselleni positiivista palautetta järkevästä päätöksestä niin junassa kuin illalla puoliksi sympaattisen, puoliksi raivostuttavan PS. Rakastan sinua -elokuvan äärellä. 

Mummolassa. Siellä keskityin hengailemaan, neulominen jäi vähemmälle. Mietin vaarin kanssa, miten täyttäisi yhden sähköremontin takia kirjahyllyistä tyhjennetyn seinän. Monta kertaa. Ehkä soittimilla.

Eräästä asiasta olen varsin ylpeä. Olen ohjannut mummin ohuempien sukkalankojen maailmaan. Nykyään hän neuloo 2,5 mm puikoilla, vaikka on varmaan jo vuosikymmeniä käyttänyt 3,5-4 mm sukkapuikkoja. Aluksi ohuemmat puikot kai meinasivatkin tuntua oudoilta, mutta nyt mummilta on tullut sukkia taas sellaista vauhtia, että langan hankkijat (minä ja äiti) eivät tahdo perässä pysyä. 

Mummi ei erityisesti välitä monivärisistä sukkalangoista, sillä hän tykkää itse yhdistellä niitä oman makunsa mukaisesti. Esittelin hänelle toista Daybreakiani ja siinä käytettyä Väinämöistä. Seuraava askel mummin houkuttelemisessa pimeälle puolelle lieneekin käsinvärjätyt langat. Mummi vaikutti lämpenevän idealle, ja voi olla, että seuraavassa lankalähetyksessä mummi saa satsin Louhittaren Luolaa...

Vaikka mummi pitäytyy lähinnä sukkien neulomisessa, löytyi keittiön sohvalta melko uusi Revontuli-huivi. Se oli vasta lahjaksi saatu. Huivi oli niin ihanan värinen ja niin ihanan iso, että olisin voinut napata sen itselleni. Jopa minulla on kuitenkin sen verran moraalista tajua, että pidän vanhuksilta varastamista jokseenkin vääränä, varsinkin tässä tapauksessa kun tiedän huivin olevan tärkeä niin saajalle kuin antajallekin. Pikkusiskoni neuloi Revontulen mummille yllätyksenä kesällä, (siitä on tarkempi tarina Ravelryssä).

Mutta niin. Syksy alkaa olla täällä. (Nämä älykkäät huomiot lienevät selitys sille, miksi kävijämäärät blogissani näyttävät viimeaikoina lisääntyneen.)

Syksy herättää minussa aina haikeita tunteita, nykyään entistäkin enemmän... Olen silti aina pitänyt syksystä. Ehkä syksy on jotenkin voimakkaampaa läsnäoloa minulle. Se on nyt ja tässä ja se muuttuu nopeasti.

Kaikki muuttuu....

Kun vain muistaisi arvostaa kaikkea sellaista, mikä on hienoa, vaikka siihen olisi jo tottunut. Ja kaikkea sellaista, mikä on kaunista.

Äiti <3

Valokuvien ottamisessa on ainakin se hyvä puoli, että asioita tulee katsottua. Ja asioita tulee katsottua silloinkin, kun kamera ei ole siinä paikalla. Niitä katsoo ja miettii, miten tämän kuvaisin, miten painaisin tämän mieleen... mutta miten tallentaa tunnelma? Entä elämä?

Sukat, Veera ja vaatteet

Tänään minulla ei ole mitään kovin huikaisevaa esiteltävää, ei mitään nokkelaa sanottavaa. Tulin vain esittelemään sukat, aivan tavalliset sukat, jotka olen neulonut, ja jakamaan pari linkkiä teksteihin, jotka olen lukenut. 

malli: ihan perus, ylhäältä alas, 72 s

lanka: Drops Fabel

puikot: 2,5 mm ja 2 mm, vaihdettu joskus varressa

(Ravelryssä)

Toissapäivänä luin Kottbyn blogista, että aamun Helsingin Sanomissa oli ollut juttu neulesuunnittelija ja vuoden käsityöläinen Veera Välimäestä. Olihan se sitten pakko käydä kirjastossa lukemassa ja nyt myöhemmin löysin tekstin myös netistä. Olipa Välimäki ennestään tuttu tai tuntematon, kannattaa juttu lukea, sillä se on mielenkiintoinen ja ihanan innostava. Minullakin on kesän hittihuivi jonossa odottamassa, kuten jo jokin aika sitten kirjoittelinkin, ja reilu vuosi sitten neuloin viimeksi eilen käytössä olleen Stripe Study Shawlin. Lahjakkaan suunnittelijan malleja on kyllä ilo neuloa ja käyttää - puhumattakaan toisten toteutuksien ihailemisesta, (käykääpä vaikka vilkaisemassa niitä Kottbyn Color Affectioneita).

Toinen teksti, jonka tulin linkittämään, koskee sitten taas vaateteollisuutta. Lukekaapa siis myös "Anteeksi, onko joku kuollut tämän paidan takia?".

Tässäpä mietteeni tänään. Toivottavasti linkatut tekstit herättävät toinen innostusta ja toinen ajatuksia.

Niitä on toinenkin!

Syksyisen sävyinen Daybreakini ei ole jäänyt ainoakseni. Huivi raitoineen (koosta puhumattakaan) tuntui niin omaltani, että tein keväällä toisenkin. Siitä tuli jokunen kuva blogiin jo aiemminkin, mutta sellaista isoa esittelykuvaa en saanut sillä kerralla typerän tuulen takia otettua. Nyt se tulee!

malli: Daybreak, Stephen West

lanka: Louhittaren Luola Väinämöinen (muste) ja Noro Kureoyn Sock (S240)

puikot: 3,5 mm

langan kulutus: aikalailla 200 g Väinämöistä ja 100 g Kureyoun Sockia

(Ravelryssä)

Aiemmassa huivissa päävärinä ollut lanka oli merninovilla-polyamidia, tässä villa-polyamidia, ja tavallaan tässä huivissa käytetyt langat sopivatkin paremmin keskenään yhteen. Ei sillä, ihan yhtä käytettäviä molemmat huivit ovat, siinä mielessä asialla ei ole mitään väliä. Neuloessa lankojen välillä ei vain tuntunut yhtä isoa eroa kuin edellisessä huivissa ja sanoisin ehkä, että tätä oli oikeastaan jopa mukavampi tehdä.

Lopputuloksen kannalta suurin ero itse värivalintojen lisäksi lienee siinä, että Cascaden Heritage on täysin yksivärinen kun taas Louhittaren Luolan Väinämöisen väri on ihastuttavan elävä. Huiviin Väinämöisen väritys on minun mielestäni täydellinen. 

Tästä tuli yhtä ihana kääriytymishuivi kuin ensimmäisestäkin. Suurin ongelma on ollut valita kumpaa milloinkin käyttää. Tai no... ehkä se ei varsinaisesti ole ongelma. Enpähän näytä joka päivä samalta.

Suomalaisesta käsityöstä

Tulin ihan vaan lyhyesti vinkkaamaan hyvästä blogitekstistä. Maitotyttö -blogissa on juttua suomalaisen käsityön hinnoittelusta ja kuluista ja ihmisten vääristyneestä asennoitumisesta käsityön hintatasoon. Suosittelen lukemaan.

Asiahan sinänsä ei ole uutta. Ravelryssä ja muualla olen käynyt ja lukenut keskusteluja aiheesta - välillä hyvinkin turhautuneita. Mutta olen sitä mieltä, että mitä enemmän asiasta puhutaan, sen parempi. Ensinnäkin olen sitä mieltä, että toisten ihmisten työtä on syytä arvostaa, niin kuin tietysti omaansakin. Toisekseen minusta ihmisten olisi syytä havahtua myös tajuamaan se minkä pohjalle meidän hyvinvointiyhteiskuntamme ainakin osittain perustuu: muiden maiden halpatyövoiman. Jos sitä ei olisi, olisi täällä kaikki paljon kalliimpaa ja ihmiset keskimäärin köyhempiä (tai ainakin tavaraa olisi vähemmän). 

Vaikka minulla joinakin päivinä on vähän kärjekkäämpiä mielipiteitä, (tänään on yksi niistä päivistä), ei minulla oikeasti ole ratkaisuja kaikkiin maailman ongelmiin, ei edes näihin, sillä ihan suoraviivaisiahan ja yksiulotteisiahan nuo asiat eivät ole. Mutta se on aivan selvää, että suomalaisten rahakäsitys noin keskimäärin tuntuu olevan ihan vinksahtanut. Keskituloiset kuvittelevat olevansa köyhiä, samat "köyhät" puhuvat jossain yhteyksissä siitä, miten Suomessa ei ole oikeasti köyhiä, (yeah, right), rahaa on kyllä pistää täysin turhiin tavaroihin, joissa hinnassa on ihan pirusti ilmaa, mutta ei voida maksaa sellaisesta, missä tekijä-myyjä-yrittäjälle ei jää paljon paskaakaan. (Mainitsinhan, että tänään on yksi niistä päivistä?)

Kaikista tärkeintä minusta on kuitenkin tajuta, että kaikista tärkeintä ei ole raha. Mutta sillä vaan on monessa asiassa ihan pirusti merkitystä. Harmi.

Kääriytymishuivini Daybreak

Seuraava kuvasarja uunista ulos! 

Eikä tämä neule ole ollutkaan valmiina kuin vasta jotain, hetkonen, reilut puolisen vuotta. Mutta itse asiassa nyt ei olekaan kyse minun saamattomuudestani, niin kuin te peijakkaat siellä tietysti kuvittelette, vaan ihan vaan siitä, että olen ollut niin älyttömän ovela, että olen odottanut huiville parempaa kuvausympäristöä. Sen sijaan, että olisin kuvannut tämän talven kalseudessa, pääseekin se nyt loistamaan hiipuvan kesän kirkkaan hämyisessä valossa. Suunniteltu juttu.

Saanen siis esitellä: Daybreak alkavan syksyn väreissä!

malli: Daybreak, Stephen West

lanka: Cascade Heritage, 5645, (tuo keltainen) ja Noro Kureyon Sock, S255 (raitaväri)

puikot: 3,75 mm

langan kulutus: Heritagea vajaat 200 g, Kureyonia n. 100 g.

(Ravelryssä)

Tämä huivi on jotain aivan muuta kuin ne viime postauksessa esitellyt Bexit. Miksikö? Siksi, että tässä ei väännetä pientä palmikkoa, ei näperretä, ei testata muistia tai tarkkaavaisuutta. Tässä koetellaan vain kestävyyttä. Suosittelen valitsemaan juuri sen väriset langat, joita oikeasti rakastaa. Niitä on parempi jaksaa tuijotella, koska muuta tekemistä ei juuri sitten olekaan.

Älkää käsittäkö väärin. Saattaa kuulostaa siltä, että olen tässä esittämässä vastakkainasettelua, jossa Bex vie pisteet kotiin. Ei toki, ei sinne päinkään! Erilaisia neuleita nämä ovat, melkein kuin yö ja päivä, mutta minä rakastin kyllä molempia. 

Yksi neulomisen suhteen onnekkaimpia ominaisuuksiani lienee, että värimakuni on melko laaja, ja ihan tosissani nautin ajastani hyvin monien eri värien äärellä. Sen puolesta nautiskelin tätä tehdessäni, vaikka kummempaa puuhaa ei tässä juuri ollutkaan. Ja ilmeisesti minulta löytyy sitä kestävyyttäkin. Viimeiset rivit ovat toooooodella piiiiitkiä, mutta kyllä ne menee, jos istuu luennoilla, lukee kirjaa (jos löytää ergonomisen asennon) tai keksii jotakin muuta viihdykettä. Kaverit on yleensä hyvää viihdettä.

Niin, huivihan tietysti veikin minulta extra-aikaa, sillä tein tähän reilusti ohjeistettua enemmän raitoja. Mitäpä minä Noron jämillä? Pistetään kaikki likoon vaan. Sitä paitsi minä rakastan isoja kääriytymishuiveja. Mitä iloa on muka jostain sellaisesta pienestä huivin retaleesta, jonka hartioille heittäessään saa vain kalpean aavistuksen siitä, miltä lämpö voisi tuntua?

Tätä huivia olen sitten käyttänytkin paljon. En ehkä ihan niin hirveästi viimeisen parin kuukauden aikana tosin, hirmu hämmentävää. Mutta talvella ja keväällä Daybreakini sai olla palveluksessa alati. Kaikista kätevintä huivin kanssa oli kuljettaminen. Ulkona se oli tietysti kaulassa, alla vielä kauluri, (minähän en aio palella), ja kun sisälle pääsi, sen saattoi tarpeen vaatiessa - eli aina - heittää hartioille. Ei tarvinnut tunkea laukkuun, vaihteli vain aluetta, jossa sitä piti.

 

Neuleprosessin kulku ja tuntuma eivät ole enää ehkä ihan niin elävästi mielessäni kuin joskus silloin tammikuussa kun huivi puikoiltani lähti. Erään asian kuitenkin muistan. Niin ihanan pehmeää kuin tuo Cascaden Heritage olikin, Noron rouheus tuntui puikoilla paljon paremmalta. Sillä oli luonnetta Heritagen ollessa jotenkin vähän vetelää neulottavaa. Sen takia aina keltaisten raitojen aikana odotin kärsimättömänä, että pääsisin karheampaan Noroon käsiksi. Sääli sinänsä, että ne viimeiset ja pisimmät kerrokset piti sitten tehdä sillä fletkumatolangalla. Tosin toisaalta siinä määrässä silmukoita lankaan ehti taas aika hyvin tottua.

Ja juu, taisin taas lipsahtaa vähän raaemman vastakkainasettelun malliin. Ei, ei, ei, Heritage on ihanaa, se on niin miellyttävän tuntuista, että jopa minä voin pitää sitä kaulalla pinnistelemättä ja ponnistelematta. Jostain syystä vain tuon rouheamman langan neulominen tuntui niin paljon mahtavammalta.

En koskaan tullut pingottaneeksi huivia. Olisihan siitä saanut siistimmän, aivan varmasti. Ehkä isommankin. Mutta luuleeko joku, että se minun käytössäni olisi sellaisena näin kauan pysynyt? Ihan oikeasti? Olen enimmäkseen kyllä sievästi viikannut huivin laittaessani kaappiin, mutta viikkasi tai ei, kaapissa on aika vähän tilaa, ja pieneksi mytyksi se lopulta sinne kuitenkin päätyy.

Eipä se minulle ole niin justiinsa.

Tykkään niin tästä.

Suuri sukkarakkaus

Hyvää kannattaa odottaa, vai mitä? Niin ainakin minä haluan kuvitella nyt kun viimein sain kuvatuksi taas satsin pidempään valmiina olleita neuleita. Niitä olikin aika iso pino, enkä suinkaan ole varma, tulivatko kaikki taaskaan kuvatuksi. Mahdollisesti kuvaamatta jääneet neuleet jäävät odottelemaan seuraavaa reippauskohtausta - niin minun kuin kuvaajankin siis.

Aloitan tämänkertaisen kuvapinon purkamisen sukkapuolelta. Älkää sitten kuvitelkokaan, että esittelisin kaikki neuleet kerralla! En missään tapauksessa aio missata tilaisuutta päästä jaarittelemaan mahdollisimman monessa erässä.

malli: Bex, Cookie A.

lanka: Wollmeise Sockenwolle Twin, värissä Grünfink

puikot:  monetkohan eri...? 3 mm, 2,75 mm, 2,5 mm ainakin

langan kulutus: n. 140 g

Rakkaudentunnustuksiani näille sukille olen blogiin jo aiemmin kirjoitellut juuri sukat aloitettuani ja sitten myöhemmin niiden valmistuttua, jolloin muuten ovelasti nimesin postauksen erään lempiblogini mukaan. (Olen välillä niin nero, että päätä huimaa.) Jos siis jollekin on jäänyt epäselväksi, niin toitotan vielä, että nämä ovat ehkä ihanimmat sukat, joita olen saanut neuloa. Tai ainakin heti Sakejen jälkeen. Tai niiden ohella. Jostain syystä nämä tällaiset palmikot ovat uponneet minuun kuin veitsi voihin. 

Tunnen nyt hienoista halveksuntaa itseäni kohtaan, mutta en voi välttää tätä. Minun on ihan pakko käyttää aivan överiylikulutettua ilmausta. Tämä sukkamalli on nimittäin ilmeisesti sellainen (nyt se tulee), jonka neulomista joko vihaa tai rakastaa. Olen törmännyt ainakin pariin blogipostaukseen, jossa näiden sukkien äärellä on kiroiltu, revitty hiuksia ja vannottu että ei enää koskaan, tai ei ainakaan ihan tässä lähipäivinä.

Mie en niinku ymmärrä.

Ja kun kyse ei ole siitä, että minä niin rakastaisin masokistista itseni piinaamista jollain sellaisella tuskaa tuottavalla näpertelyllä, jota kaikki selväpäiset vieroksuvat. Kyse on siitä, että tässä ei ihan oikeasti minusta ollut mitään kovin kamalaa. Jopa aivan päinvastoin. Näistä palmikoista minä nautin. Ihan mielettömästi. Ja ne etenivät joutuisasti. Liiankin.

Minun sukkabuumini on nyt hiljalleen laantunut. Sukat on kyllä kätevät olla kesken, ne on helppo ottaa mukaan minne tahansa. Mutta enää ei ole suurempaa hinkua aloittaa koko ajan sukkia. Vähän kaiholla kuitenkin muistelen näiden neulomista. Jotkut vastaavat kun olisi nytkin puikoilla...

No, ehkä jossain vaiheessa taas. Mutta ei pidä hutkia. Pitää odottaa sopivaa hetkeä. Sitä kun Se Oikea lanka kohtaa Sen Oikean mallin.

Reissaajan sukat

Näistä sukista mainitsin aiemmin. Tein ne vahingossa. Tai no en nyt ihan vahingossa. En ehkä ole ihan vielä siinä pisteessä tämän neulomishulluuden kanssa, että täysin huomaamattani tulisin jotain tehneeksi, (vaikka siitä ei välttämättä kaukana olla), mutta päädyin näihin sukkiin jotenkin... ikään kuin... tarkoittamattani?

malli: Traveler's Socks, Stefanie Bold, Interweave Knits Fall 2012
lanka: Shibui Knits Sock
puikot: 2,5 mm
langan kulutus: 95 g
(Ravelry)

Se juttu meni näin. Mä kerron sen minkä muistan... (Nyt ollaan sitten hetki minun päässäni. Valitettavasti.)

Hmm... Nämä yhdet perussukat on ihan loppupuolella ja kohta pitää lähteä reissuun, pitää varmaan aloittaa uudet, niin saan jonkun kätevän matkaneuleen. Mutta mulla ei kyllä kauheasti taida olla mitään monivärisiä sukkalankoja ja yksivärisistä on niin tylsä tehdä mitään sileää oikeaa... enkä mä kyllä autossa voi oikein mitään ohjetta pitää kovin kätevästi mukana. No pitäsköhän ottaa se Titityystä ostettu Shibui Sock? Sehän olis aika kiva, semmoinen vähän vaihtelevampi kuitenki. Joo, mäpä alotan heti. Hei, tääpä on aika kiva lanka neuloa. Tosi kiva neuloa ihan vaan perussukkaa. Paitsi että nyt mulle tuli vähän tylsää. Pitäisköhän tähän varteen kuitenkin kehitellä jotain? Jos mä tekisin jonkun pienen pitsikuvion? Mimmonenkohan ois hyvä?  Ei mitään kauhean monimutkaista. Jos mä suunnittelisin ite?  Paitsi että meneekö liian vaikeaksi?  Toisaalta jos vaan keksis sitä mukaa kun tekee. Paitsi sitten kuitenkin tulee jotain ihan tyhmää ja pitää purkaa. Teen sileää. Ei kun hei, oiskohan tälle jotain hyviä valmiita malleja? Katonpa Ravelrystä. Hei, täällähän ois monta kivaa! Mulla ois omassa kirjastossakin vaikka mitä! Kappas, Cookie A:ltakin löytyis! Ja tuosta toisesa mun sukkakirjasta.

Mutta hmm. Tuo Cookie ois kyllä mun jalkaan liian kapea. No jos mä vähän muokkaisin sitä. Jos tekis yhden kuviokerran lisää?  Se ois 12 silmukkaa lisää.  Oisko se liikaa?  Se ois ehkä liikaa. Onko se vähän pöljää?  Hmm, no entä noi toiset ohjeet? 

No emmä tiiä. Emmä ehkä nyt halua tehdä kärjistä ylöspäin. Tosin se ois kyllä helppo muuttaa. Mutta en mä itseasiassa edes välitä tuosta kuviosta. No se Cooki A?  No en tiiä. Hei mut tuossa yhessä IK:ssa ois Shibui Sockille kans ohje! Ai siinä pitäis muka käyttää pyöröjä?  Miks?  Mä haluun käyttää sukkapuikkoja. Miks silloin pitää säätää tuolleen ihmeellisesti. En jaksa. IK:sta ois kyllä muuten kiva tehdä, lehti kulkee melko kätevästi verrattuna kirjaan. Tässä uusimmassa IK:ssa näkyy olevan ihan kivat sukat. Ne on kyllä ihan eri paksuselle langalle. Mut mä alotan nää! 

Lienee sanomattakin selvää, että jonkin verran piti matkan varrella muokkailla. Mutta loppujen lopuksi ei kovin paljoa. Oikeastaan ennen kaikkea kerrostiheyden heittämisellä oli merkitystä ja se tarkoitti vain sitä, että tein kavennukset tiheämmin kuin ohjeessa.

Sukan rakenne sinänsä oli hauska. Palmikot liikkuivat varresta kärkeen toisiaan kohti kavennusten avulla. Niiden vastapainoksi ei tarvinnut tehdä lisäyksiä, koska tuohon hommaan käytettiin kantapään muotoiluun tarvittavat kavennukset. Aluksi tuntui, että voiko tästä tulla jalkaan istuvaa, kun kavennukset on niin omituisissa paikoissa, mutta lopputulos toimii kyllä. Aika veikeää neulottavaa. Suosittelen kokeilemaan, oli ihan hauskaa vaihtelua.

Sukkien väri on sitten aivan hanurista näissä kuvissa, sillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Parhaani tein siihen nähden, että juuri nyt minä en jaksa eikä minua huvita. Elän toivossa, että maailma ei syöksy radaltaan, vaikka olenkin niin huoleton, että menen ja julkaisen nämä tällaisenaan.

Nyt menen sivummalle neulomaan jotain rauhoittavaa. On kauhean työlästä olla oman päänsä sisällä..

Viekoitteleva villapaita

Tämä on nyt vallan poikkeuksellista. Iski hirveä hinku neuloa villapaita. 

En ole erityisesti villapaitaihminen. Minusta neuletakit ovat aika paljon kätevämpiä. Ne saa auki ja kiinni, helposti päälle ja pois. Toimivat asustuksellisessakin mielessä aika hauskasti. Olen kylläkin ihminen, jolla on helposti taipumusta paleluun, mutta satun olemaan myös ihminen, jolla on valitettava taipumus pukeutumisen ylilyönteihin - lämpimyksellisesti nimenomaan. Parempi siis, että vaatteita voi nakella menemään ja takaisin tuntuman mukaan.

Mutta nyt minusta tosiaan tuntuu siltä, että villapaita. Se se on. Ja kun jo jonkin aikaa on vähän kirjoneulotuttanutkin ja uusimmassa IK:ssa sattuu olemaan niin ihana ja söpö kirjoneulepusero... Sormiin tuli joku kumma syyhy.

Otin tämän syyhyn puheeksi tässä tänään. Että kun on ihan pakko päästä tekemään villapaita. Keskustelukumppani nyökkäsi taakseni nojatuoliin päin, että tuossahan sulla on kaks.

“Mitä? Missä?”
“No tuossa.”
“Täh? Nehän on valmiita!” (Dah!)
“Niin.”
“Sitäpaitsi ne on villatakkeja.”

Ihme juntti. Ja hetkinen sitä paitsi...

"Etkö sä lue mun blogia?! Nuista toinenhan VALUU! Ei sitä lasketa."

Kaiken maailman tyyppien kanssa sitä pitääkin olla tekemisissä.