Joululahjoja! (Ja puolet lukijoista klikkasi itsensä pois sivulta.)
Joulu on ehkä ollut ohi aikoja sitten, mutta minun mielestäni koska tahansa on oikea hetki elvistellä saamillaan lahjoilla. Ja ehkä joillakin antamillaankin. Materialististahan tämä on, mutta minä sain joitakin niin kivoja juttuja, että haluan sentään vähän päästä leuhkimaan. Ja ne kun kuitenkin vähän liippaavat sitä aihepiiriä, jossa blogissani muutenkin liikuskelen, niin että miksipä ei?
Ensinnäkin sain sukkia. Muiden tekemät sukat on siisti juttu, nytkin on yhdet jalassa.
Molemmilta mummoilta sain yhdet sukat. Ylläolevat raidalliset tunnistin terävillä silmilläni välittömästi Cascaden Heritagesta neulotuiksi. (Täytyy tosiaan olla vähintäänkin nero, että osaa päätellä saaneensa sukat langasta, jota on itse kantanut neulojalle säkkikaupalla.) Tosin tuota viininpunaista raitaa olen vähän miettinyt... se kyllä voisi olla jotain muuta.
Allaolevat sukat, (jalassa nyt), ovat mahdollisesti Novitan 7 veljestä, ainakin paksuudesta päätellen. Mutta en voi mennä vannomaan.
Tykkään väriyhdistelmästä. Niin kuin tykkäsin vastaavantyyppisestä värityksestä pikkusiskon saamissa sukissa. Olen ollut vähän katkera, että minä en saanut nuita(kin). Tuo tummanvihreä pohjaväri on sekin Cascaden Heritagea mutta raitavärit taitavat olla Louhittaren Luolan Väinämöistä väreissä Kahvi ja Oliivi, ainakin näin oletan.
Olen tässä vuosien varrella pistänyt merkille, että toinen mummoistani on kallellaan raitoihin ja toinen palmikoihin. Sinänsä kätevää, eipä tule vahingossa samanlaisia sukkia molemmilta.
Äidiltäni en saanut sukkia enkä lankaa, mutta mahtavan käsitöihin liittyvän lahjan kuitenkin. Sain nimittäin korvakorut, jotka ovat teetetyt ihan minua varten. Äidillä on joku korualaa opiskeleva ystävä, joka taiteili lankakeräkorvikset minulle, pikkusiskolleni vastaavan kerän kaulakoruksi.
Ennen jouluaattoa äiti leveili sillä, että oli ehkä keksinyt minulle ja siskolleni kaikkien aikojen parhaat joululahjat tai ainakin semmoiset, joista itse oli ylpein. Minä odotin lahjan avaamista henki kurkussa peläten, että en pärjäisi asetettujen paineiden alla enkä olisi niin järjettömän innoissani kuin tilanne vaatisi. Mutta itse asiassa yllätyin ja ilahduin lahjasta kyllä kovasti eikä minun tarvinnut ollenkaan esittää tykkääväni näistä.
Olin aiemmin jopa kuvannut äidin tekemän prototyypin tajuamatta, että sillä voisi olla jotain tekemistä lahjojeni kanssa.
Tosin itse asiassa koko lahja meinasi jäädä vahingossa avaamatta. Äiti oli antanut minulle lahjaksi myös erään suolakivilyhdyn, (tai mikä se nyt olikan), ja kun sen jälkeen avasin pienen paketin, josta paljastui tulitikkurasia, ajattelin vain että "heh, tulitikut erillisessä paketissa, hauskaa". Siinä vaiheessa minulle huomauteltiin kauhistuneena, enkö edes aio avata rasiaa. Minua vähän hämmensi tämä omistautunut suhtautuminen tulitikkuihin, mutta avasin rasian ja löysin sieltä pienen pienen lahjapussin, josta lankakeräkorvikset sitten kuoriutuivat.
Tuo oli tietysti vielä pientä. Olisin avannut rasian ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa. Sen sijaan Lumoavan Langan lahjakortti olisi kadonnut käärepaperien kanssa jätelavoille, ellen olisi käynyt puhelimessa erästä erittäin valaisevaa keskustelua.
No, lahjakortin katoaminen ei toki olisi ollut ihan kamala tragedia, sillä
Laura ei ehkä muista minua ja lahjan ostajaa ihan niin huterasti, etteikö olisi tiennyt ja uskonut minulla lahjakorttia olleen. Tai saattaisi tuntua vähän masentavalta, jos työsuhteeni Lumoavaan Lankaan ei olisi tässä vaiheessa enää muistissa.
Mukavia lahjoja olivat myös ompelukirja ja
Jolien lahjakortti. Mekkokirjan kaavoista ompelua ei ole vielä aloitettu, (minulla on työhuoneprojekti vähän vaiheessa), mutta lienee sanomattakin selvää, että lahjakortti on tuhlattu melkein samoin tein.
Saatan palata Jolien tilaukseen myöhemmin tarkemminkin, mutta kerron sen verran, että jouluisissa tunnelmissa tulin panostaneeksi punaiseen väriin. Ja tietysti nyt piti sitten hankkia se ripsiväri, jonka toivoin olevan ripsissä pysyvää sorttia. Terre d'Ocin ripsari onkin siltä osin lunastanut lupauksensa ja olen välttänyt pandakarhulta näyttämisen niinä kertoina kun se on ollut käytössä. Mainiota!
Viimeisenä ja ehdottomasti kaikista vähäisimpänä esiteltäköön ex-pomoltani saatu paketti. Sain nimittäin Lauralta joulu- ja läksiäislahjaksi
Kehrääjän käsikirjan ja kasan magentoja Väinämöisiä - aika surkea lahja, vai mitä? Voitte vain kuvitella valtavan pettymykseni kun jouduin vastaanottamaan reilun villatakillisen verran lempilankaani värissä, jota olen käynyt säännöllisesti hipeltämässä. Puhumattakaan kehruukirjasta, yöks. Niin kuin minä muka haluaisin ikinä
kehrätä...
Tällaista tänä joul... ei kun siis viime jouluna. Tälle vuodelle on siis mukavasti tekemistä näiden parissa. Kyllä kelpaa.
No, kuten sanoit, ei siinä mitään periaatteessa. Saahan sitä ajatteluaan ja elämäänsä kehittää. Mutta huomasin silti, että reaktioni oli, no, v*tutus. Että joo, voi meitä raukkoja, joiden pitää pelastaa itsemme tylsältä arjelta.
Tuo tapaus sai miettimään. Ihan näitä samoja asioita itsekeskeisyydestä ja omasta navasta. Se, mistä aluksi luulin lukevani, olisi ollut ihan tervetullut muistutus. Mutta että lahjoita parempi elämä jollekin sellaiselle, jonka elämässä ei nyt varsinaisesti ole mitään suurempaa vikaa. Ei mitään todellista hätää. Vain siinä ajattelussa. Mietin, että olisiko kuitenkin ollut vähän asianmukaisempaa markkinoida tuota kurssia jollain muulla lauseella.
En tarkoita, etteikö täältäkin löytyisi ihmisiä, joilla on oikea hätä. Ei Suomeenkaan syntyminen tarkoita automaattisesti terveyttä, varakkuutta ja turvallista ympäristöä. Mutta eipä tuollainen kurssi taida nuita asioita koskevien ongelmien ensisijainen apu olla.
Olen myös vähän kyllästynyt kuulemaan, että asenne ratkaisee. Tyypillisesti sitä tuntuvat hokevan ihmiset, joilla ei ole koskaan ollut mitään oikeasti suurempia ongelmia. Koska asenne ei ratkaise, se on vain suuri apu. (Toisin sanoen joissakin ongelmissa se riittää, joissakin ei.) Lisäksi se on sellainen apukeino, johon kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia. Ja mitä tulee vaikka sairauksiin, hyvästä asenteesta voi olla jossain määrin apua: se voi auttaa kestämään, antaa voimia ratkaisujen tai oloa helpottavien asioiden etsimiseen, auttaa löytämään jotain hyvää tilanteesta... mutta parantaako se sairautta?
Positiivisuus, jos se tarkoittaa negatiivisten asioiden välttelyä ja negatiivisten tunteiden tukahduttamista, ei minusta ole varsinaisesti edes positiivisuutta. Se on defenssi.
Se mihin monet meistä länsimaisista sitä positiivista ajattelua todella tarvitsisivat olisi lähinnä sen näkemiseen, että asiat ovat aika hyvin ja että niihin voi, saa ja olisi vähän syytäkin olla tyytyväinen. Ei siis siihen, että käyttäisimme kiitollisuutta ja positiivisuutta välineinä saadaksemme lisää hyvää elämäämme.
Minulla riittäisi tästä aiheesta vielä ajatuksia. Pitää ehkä haudutella niitä ja kirjoittaa niistä joskus lisää jossain muualla, että en vie ihan kaikkea tilaa täältä."