Möhkiksen kanssa junassa

Olen tässä vähän matkustellut. Möhkis kävi meillä kylässä ja sorruin sitten itse lähtemään vastavuoroisesti sen matkaan. Olipahan junaseuraa.

 

Tuli vähän harrasteltua julkineulontaakin siinä sivussa, vaikkei edes ollut Knit in Public -päivä. (Knit in Pub jäi tekemättä, vaikka olisi kait junan ravintolavaunuun voinut mennä kokeilemaan, josko se laskettaisiin.) Minä neuloskelin nyt niitä sormikkaita, vähän hitaanpuoleisesti vain. Jotenkin touhu tuntuu hidastuvan sormien kohdalla, vaikka hommaahan ei enää olisi paljon. Kaipa ne tulevaisuudessa pääteltävät langanpäät alkavat siinä vaiheessa kummitella mielessä. Eivätkä ne juuri motivoi.

Möhkiksen mukanaan raahaama seuralainen neuloi kolmatta Revontultaan. Tällä kertaa itselleen.

Kuvan perusteella saattaa muuten pystyä päättelemään, että Möhkis on lähtöisin samoista käsistä kuin tuleva Revontuli. Värimaailmassa on jotain etäisesti samankaltaista...

 

 

Möhkis osasi ottaa matkustelun melko lokoisasti. Vähän kyllä pisti kadehtimaan...

Vielä on talvea jäljellä...

Tarkoitukseni ei ole masentaa ketään postauksen otsikolla. Paremminkin kyse on siitä, että yritän selitellä itselleni, että on ihan ok, että lumihiutalesukistani ei ole vieläkään kuvia. Että vielähän tässä on talvea jäljellä. Vielä ehtii ottaa kuvia, jotka ovat sukkien teemaan nähden kohtuu ajankohtaisia. (Ja aina tulee uusia talvia.)

Minulla ei itselläni ole muutenkaan mitään talvea vastaan. Kaipaan kyllä joka talvi valoa kipeästi aina pahimman pimeyden aikaan, mutta nyt kun on jo valoisaa ja vielä talvi, olen ihan tyytyväinen. Toki, myönnän, olisi mukava jo pikkuhiljaa päästä ulos ilman että pukeutumiseen tarvitsee käyttää varttia. Ymmärrän kyllä niitä, jotka ovat tässä vaiheessa jo todella turhautuneita. Uskon kuitenkin vakaasti, että kaikista vuodenajoista ja säistä voi nauttia. (Ja muuten, maaliskuu on minusta aina ollut Suomessa talvikuukausi. Hämmentää kun jotkut suhtautuvat joka maaliskuu lumeen ja pakkaseen katkeran turhautuneesti, aivan kuin heidät olisi petetty.)

 

 

 

Oli miten oli, kyllä se kevät sieltä vielä tulee. Ja siihen asti voi iloita siitä, miten kaunista lumi on. Ja jos ei osaa arvostaa sitä, onpahan ainakin hyvä syy istua sisällä neulomassa.

Minä aloitin toissapäivänä uuden neuleen. Sanotaan sitä sitten vaikka keväänodotusneuleeksi, koska tulossa on sormikkaat. Tajusin, että haluan nyt vihdoin jonkun pikkuneuleen puikoille, (koollisesti pienen siis), sillä tässä on jos jonkin näköistä villapaitaa ja -takkia tullut neuloskeltua. Tuli ikävä sukkapuikkoja.* Yritin ensin Cookie A:n Cusp-sukkia vihreästä Sukka-Puffasta, mutta vaikka malli oli kivan näköinen, sen neulominen ei oikein juuri nyt kolahtanut ja jotenkin langastakin tuli sellainen olo, että se haluaa joksikin ihan muuksi. Jätin homman hautumaan, eilen purin.

Pari päivää sitten tuli yllättäen sormikasolo. Olen ajatellut kyllä jo pidempään, että haluan ja tarvitsen villasormikkaat, ja että olisi kiva neuloa Miss Sophie -malli itsellenikin. Tai ylipäänsä neuloa sormikkaat itselleni - olen neulonut elämässäni kolmet ja kaikki on olleet jollekulle muulle. Naurettavaa.

 

Kaupungilla torstaina jouduin lainaamaan pikkusiskon Knotty -sormikkaita ja lapasia päälle, kun itse olin varustautunut typerästi nahkasormikkailla. Käteni olivat aivan jäässä ja välittömästi vetäessäni Knottyt käsiin tuli ihana pieni lämmön tunne. Tuli vähän suutarin lapsi -olo. Missä minun lämpimät villasormikkaani?

 

Kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Tai jotain sinne päin.

 

 

*Suhteeni sukkapuikkoihin on näköjään muuttunut aivan pelottavan radikaalisti. Olisinko joskus uskonut itseni sanovan missään olosuhteissa "tuli ikävä sukkapuikkoja? No way.

Sannan takki!

Hei, rakkaat pikku murmelit!* 

Nyt on pyörinyt mielessäni vaikka mitä mistä kirjoitella, mutta tietokoneella istumisen sietokykyni on vähän kärsinyt viime aikoina. Mistä lie johtuu, lisääntynyt valo vai mikä, tosi hämmentävää silti. Jos voisikin selittää lisääntyneellä neulomisella, mutta kun ei. Viime aikoina on tullut otettua vähän varovaisemmin...

Nyt tulin ihan vain mainitsemaan, (tai mainostamaan), että blogissani vilahdelleesta villatakista ilmestyi pari päivää sitten kuvia Sannankin blogiin. Tällä kertaa kuvissa esiintyy ihan oikeasti ja vihdoin ja viimein valmis takki. Napitkin kiinni ja kaikkea. Jos ette ole vielä siis nähneet, niin käykää toki katsomassa. Ja jos tunnette tarvetta puhjeta ylivuotavaan ylistykseen ja kehujen viskelyyn - niin kuin tietysti oletan - niin saatte kommentoida siellä tai täällä, ihan kummin vain, kyllä minä niitä sinnekin ilmestyneitä kommentteja kyttään. 

Nyt sitten odotellaan, että omani valmistuu. Tällä paperisormenpäiden aiheuttamalla neulomistahdilla ei ehkä ihan heti. Mutta mitäpä olisikaan elämä, jos kaiken saisi aina saman tien?

*Oli ihan pakko testata tällaista tervehdystä. En tajua, mistä tuo blogeissa viljelty murmelit tulee, en vaan oo tarpeeksi in, mutta eihän se estä kokeilemasta sitä. Ei kyllä tuntunut ihan minulta...

Rusinatassut

Tylsyys on toinen nimeni. Olen jo vastaillutkin edelliseen postaukseeni saamiini kommentteihinne, ja tiivistäen voisi sanoa, että teiltä saamani neuvot ovat hyviä ja olisivat olleetkin erittäin varteenotettavia, ellen minä olisi nyt päättänyt heittäytyä hankalan tylsäksi. Noudatan juuri nyt kuivakan yksinkertaista linjaa hyvin monien asioiden suhteen ja omakehruulangalleni kävi niin, että otin ja loin satasenttisille 2,25 millin pyöröpuikoille sattumanvaraisen määrän silmukoita ja aloin vain posottaa eteenpäin.

Huivi on tosiasiassa jo loppusuoralla, kuvat olen ottanut muutama päivä sitten. Kun onhan se nyt vaan niin järjettömän rankkaa siirtää ne koneelle saati avata blogger ja alkaa näpytellä tekstiä. Mutta reaaliaikaisuus alkaakin olla tylsää, sitähän tulee jo ovista ja ikkunoista. Leikitään että ollaan kirjekavereita, niitä vanhan etanapostin kannattajia, jolloin muutaman päivän vanhat tiedot ovat aivan normaali asia. 

Huivi saattaisi olla jo jopa valmis, ellei eräs asia olisi alkanut tökkiä pahasti. Minulla meni hetki yhdistää ongelmani tähän lankaan, mutta valitettavasti vika taitaa tosiaan olla siinä, vähintäänkin epäsuorasti. Niin ihanaa kuin lanka onkin, se ilmeisesti kuivattaa sormiani. Ihan oikeasti. Aina neulottuani tätä hetken, alkavat sormenpääni ja kaikki muut neuleeseen koskevat osat muuttua saman näköisiksi kuin pitkään vedessä liotetut sormet. Rusinoiksi. Mutta sen sijaan että olisivat kosteat, sormet ovatkin rutikuivat, suorastaan paperin tuntuiset. Ja hyvin epämiellyttävät käyttää.

Mistä ihmeestä tämä johtuu? Tekeekö sen bfl vai silkki? Kummankaan kuidun kanssa minulla ei kylläkään ole ennen ollut mitään ongelmia. Sitäpaitsi kehrätessä ei ollut mitään tällaisia ongelmia. Vaikuttaako talvi? Langan kuivuus? Tai kosteus? Stressi? (Jota minulla ei edes pitäisi olla?) Jokin muu psykosomaattinen asia? Ja onkohan kellään muulla vastaavia ongelmia jonkun langan kanssa? Tai jonkun kankaan käsittelyn? Vai olenko onnistunut vain hankkimaan itselleni mystisen ongelman, jonka perusteella kaikki pitävät minua vainoharhaisena hulluna?

Jos vastaus viimeisimpään kysymykseen on kyllä, minun pitää ehkä kaivautua maan alle... Joka tapauksessa haluan tietää, mistä minua näin rangaistaan. Kysyn vaan! Rusinasormilla ei voi neuloa. Voi vain itkeä valtoimenaan karua kohtaloaan. Tai keksiä muuta tekemistä, mutta se ei tunnu tarpeeksi dramaattiselta.