Huh, huhtikuu, sinä kuukausista käsittämättömin.
Tämä on minulle voimakkaasti emotionaalista aikaa. Jostain syystä huhtikuu on antanut ja ottanut paljon, enemmän kai kuin muut kuukaudet. Vaikka oikeastaan kyse on kai vain numeroista, päivämääristä ja huipentumispisteistä. Asiat, ne todella merkitykselliset, nehän ovat jo olleet. Ne ovat edenneet, eläneet, kyteneet, muhineet - olleet olemassa, pinnan alla, näkyvillä, tiedossa tai arvattavissa. Vääjäämättä tulossa tai menossa. Olleet mahdollisuuksia. Olleet osa tarinaa.
Huhtikuu on jostain syystä saanut tämän suuren symbolisen merkityksen elämässäni. Vähän kerrassaan. Miksei se toki voisi olla jokin toinenkin kuukausi?
Mutta se sopii loppujen lopuksi. Oikeastaan se on jopa runollista. Ympärillä on meneillään voimakas muuntautuminen. Uuden alku, uusi kevät. Lumen sulaminen, auringon ilmestyminen, mahdollinen takatalvi. Asfaltti jalkojen alla. Tai helvetillinen liukkaus.
Minulla on aina ollut vähän ristiriitainen suhde kevääseen muutenkin, ihan vain vuodenaikana. Muistan joskus teininä tai lapsena jopa vähän inhonneeni kevättä, muistan että pidin sitä rumana aikana. Ja jännä sinänsä... ne mustat lumipenkat ilmestyvät edelleen teiden varsille keväisin, mutta huomioni ei taida kiinnittyä niihin enää niin voimakkaasti. Lumen alta paljastuva ruoho ei vieläkään ole valmiiksi vihreää ja tuoksuvaa, mutta ehkä näen nykyään sen vehreyden, joka odottaa siellä jossain. Märät kadut eivät näytä enää masentavilta. Mutta liukkaus ahdistaa edelleen.
Tällä viikolla on kaksi peräkkäistä päivää, joista molemmat ovat merkityksellisten tapahtumien vuosipäiviä. Ensimmäinen niistä on erään hyvin onnellisen ja ihanan asian vuosipäivä. Toinen on hyvin surullisen, sanoinkuvaamattomalla tavalla sydämessä tuntuvan tapahtuman päivä. Tänä vuonna ensimmäinen nuista päivistä sai lisää merkityksiä. Ihan uusia, aivan muuhun asiaan liittyviä, toivottavasti yhtä onnelliseen. Jälkimmäisestä puolestaan meinasi tulla se päivä, jona viimeinen viisaudenhampaani kiskottiin irti, mutta siitä ei tullutkaan. Onneksi. Suukirurgi kysyi: "Tulkitsenko nyt sinua oikein, että et ole mitenkään erityisen innoissasi tästä?" Sitten hän sanoi, että ei sillä hampaalla mitään hätää siellä ole, antaa olla vain. Ja että hammaslääkärit nyt ovat tuommoisia, ne aina haluavat korjata kaiken.

Olen joskus maininnut asiasta täällä. Eikä se mikään salaisuus olekaan. Se hyvin surullinen päivä on päivä jona pikkuveljeni kuoli. Kolme vuotta sitten. Siihen nähden hampaan poisto on aika vähäinen harmi. Mutta jotenkin se nyt tuntui aivan liialliselta lisättäväksi siihen yhteen päivään. Joka tietenkin on oikeasti vain päivämäärä. Kait. Tai sitten ei.
Huhtikuu on hankala. Se on surun sävyttämä mutta ilon elvyttämä. Se on täynnä elinvoimaa ja uusiutumista. Ja se on muistona menettämisestä. Tosin sitähän elämä oikeastaan on. Ihan oikeasti. Se on täynnä sitä kaikkea. Ehkä huhtikuu on minulle sitä, voimakas muistutus siitä, että täällä ollaan. Tämä on sitä. Elämää.
Luin mielenkiinnolla tekstin siitä, miten
elämänsä voi ymmärtää joko tarinana tai projektina. Ja miten se näkyy. Taisin tajuta, missä on minun onnellisuuteni avain. Epäilen kyllä vähän, että lähes kaikista meistä tähän kulttuuriin näinä aikoina syntyneistä löytyy sitä projektielämän eläjää, vähintäänkin jonkin verran, mutta luulen että se ei estä elämän kokemista myös tarinana. Jopa enemmän tarinana. (Tuskin olemme vain jompaa kumpaa.) Ja minä näen elämäni enemmän tarinana. Ja siihen tarinaan kuuluu myös suru, menetys, sairaudet ja vastoinkäymiset siinä missä kaikki ilotkin. Ja että sillä kaikella on jokin tarkoitus. Kuljettaa eteenpäin.
Huhtikuun tähän maailmaan tuoma siskoni on kirjoittanut sanoiksi osan sitä tarinaa:
Huhtikuu
-sataa lunta
Tämä ei olekaan unta
kun koko luomakunta
suruvaippansa saa
Keväällä 2010 taisi tosiaan iskeä hyvin harmaa takatalvi. Muistan sen hyytävän kylmän rännän.