Menneisyyden oppeja

Nyt kyllä kaipaisin pientä piristystä. Tänään ei ole ollut mikään elämäni tervein päivä ja tottakai siihen päälle kävi niin hyvä mäihä, että naapurilla on nyt illan ajan ollut parvekkeella meneillään jotkut tupakkabileet. Helpottaa oloa kummasti. Ulkoa kantautuva pulina ei kyllä haittaisi mutta tuo kokoaikainen tupakan haju ei saa minua suoranaisesti hihkumaan.

Viime postauksen paasaamisfiilis on jostain syystä jäänyt päälle ja vähän kaikki asiat ovat saaneet minut vaahtoamaan. Eilen illalla ennen nukahtamista pyöri päässä joku lapsellinen inttämiskeskustelu, jota olin erehdyksessä mennyt netissä lukemaan. Olisi tehnyt mieli istuttaa kaikki keskustelijat riviin ja kertoa heille, miten asiat oikeasti on. 

Koska negatiivisten ajatusten virta on tällä hetkellä aivan kohtuuton, yritän piristää itseäni ja toivottavasti teitäkin muutamalla otteella vanhasta päiväkirjastani. Eilen lueskellessani ekaluokan tuotoksiani tuntui nimittäin hetken siltä, että kaipa elämässä jokin pointti kuitenkin on.

Havaitsin, että olen joskus muinoin ollut oikea tarinankertoja ja hallinnut draaman kaaren ihan luonnostani. Jos oikein harjoittelen, voisin ehkä jälleen saavuttaa osan tuosta taianomaisesta kyvystä.

Hetkeen keskittymisessä olen selvästi ollut oikea mestari. Nykyään sitä valikoi, mikä on muka tarpeeksi hienoa ylöskirjattavaksi ja siksi todellinen läsnäolo puuttuu. Tätä täytyy treenata. 

 

(Ajatusten pyöriminen oman navan ympärillä on kylläkin säilynyt, joskaan ei ehkä ihan noin konkreettisena. Mutta muuten siinä suhteessa ei ole tapahtunut suuria muutoksia.)

Päiväkirjasta löytyi muuten todiste sille, että vuodet olivat lapsuudessani pidempiä kuin nykyään. 

Niinhän minä olen muistellutkin. Jokin ovela salajuoni tai -liitto on sen takana, että ajan väitetään olevan resurssina sama aina ja kaikille. Todellisuudessa kuukausista vain tiputellaan koko ajan päiviä pois. Tiesin sen.

Tosin täytyy myöntää, että olen oikeastaan ihan tyytyväinen siihen, että joulukuu ei enää nykyään kestä yli neljääkymmentä päivää. Joku raja se on vuoden pimeillä ajallakin.

Lapsena sitä muuten kehittyi koko ajan. Uusia taitoja vain karttui. Ensimmäisen päiväkirjan aikana opin kirjoittamisestakin vaikka mitä. Tikkukirjaimet vaihtuivat loppupuolella tekstaukseen. Mutta mikä tärkeintä, opin huutomerkin käytön!

Huutomerkin ehkä hienoin ominaisuus on se, että sitä voi käyttää vaikka joka lauseen lopussa! Nimittäin mikä tahansa asia muuttuu huutomerkin kanssa paljon merkittävämmäksi! Eikö totta! Ja miksikäs ei! Koska onhan elämässä paljon huutomerkin arvoisia asioita!

Nyt menen iltapalalle. Meinasin kirjoittaa loppuun jotain älykästä! mutta en viitsinyt!

(Ehkä tästä vähän piristyi. Toivottavasti joku toinenkin. Kaivetaan se sisäinen lapsi esiin aina välillä.)

Ihmiskeskeisyys luonnonkosmetiikasta ja luomuruuasta käytävissä keskusteluissa

Postauksen otsikko kuulostaa aivan gradun aiheelta... Pahoitteluni siitä! En sentään tarjoile täällä tutkimustekstiä, mutta sen sijaan vaikuttaa kovasti siltä, että tänään olen mielipiteitäni paukuttavalla tuulella. Nyt en esittele hempeitä kukkakynsiä, vaan keskityn vähän yhteiskunnallisempaan aiheeseen, jonka herätti aamullinen luonnonkosmetiikan pohtiminen. Te jotka yleensä skippaatte kaikki kynsilakkahöpinäni sun muut, lukekaa tekin. Voi hyvinkin olla, että tämänkertainen kosmetiikkapohdinta kiinnostaakin nimenomaan teitä. (Tai sitten ei.) Oikeastaan haluaisin tämän viestin menevän kyllä vähän kaikille, ja jatkaisin mielelläni keskustelua kommenttiboksissakin.

Pontta tämänpäiväisille ajatuksilleni on antanut Saara Sarvaksen blogissa meneillään oleva arvonta, jossa palkintona on Jolien tarjoama paketti luonnonkosmetiikkaa. Aloin huvikseni lueskella arvontaan tulleita vastauksia, joissa kerrottiin osallistujien ensimmäisiä muistoja ja kokemuksia luonnonkosmetiikasta. Vastausten myötä aloin tajuta, miten vähemmistöä olen suhteessani tähän aiheeseen, itse asiassa parillakin tavalla. Tai no... toki olen jossain määrin tiedostanut, että useat ihmiset ajattelevat asioista aika eri tavalla kuin minä, mutta silti sitä aina jotenkin kuvittelee edustavansa kaikessa sitä normaalia. (Se taitaa olla muuten aika yleinen ilmiö, josta on hyvin todennäköisesti tehty jotain sosiologista tutkimusta tai vastaavaa.)

Arvonnan vastauksista näyttää suurin osa olevan keskenään aika samantyyppisiä. Joko ei olla vielä koskaan kokeiltukaan luonnonkosmetiikkaa, on alettu käyttää vähän, tai on kiinnostuttu vasta parin viime vuoden aikana. Muutamilla on epäilyksiä luonnonkosmetiikan toimivuudesta, jotkut ovat innoissaan. Vastauksista huomaa, että luonnonkosmetiikka ylipäänsä on alkanut suurinta osaa kiinnostaa ihan viime aikoina, mikäli on alkanut ollenkaan.

  

Arvonnan vastauksista on luettavissa myös eräs toinen seikka, joka on pistänyt silmääni myös  luonnonkosmetiikan markkinoinnissa ja vastaavasti esimerkiksi superfood-ilmiössä. Vastauksissa osoitetaan sekä mielenkiintoa että epäilyksiä luonnonkosmetiikkaa kohtaan mutta vain ja ainoastaan ihmiskeskeisestä näkökulmasta. Se ei vastauksissa korostu, mutta kukaan ei myöskä tunnu ottavan esille sitä näkökantaa, että olisi kiinnostunut siitä, miten paljon ihmiskunta (tai ennen kaikkea me länsimaalaiset) päästää luontoon turhia kemikaaleja, käyttää eläimiä hyväkseen kosmetiikan testaamisessa tai riistää toisia ihmisiä valmistusprosissa. (Oikeastaan pitäisi varmaan siis puhua länsimaalaiskeskeisestä näkökulmasta.)

En sano, että ihmiskeskeinen näkökanta olisi suoranaisesti huono. On ihan hyvä miettiä, mikä on meille itsellemme terveellistä. Tottakai meidän on syytä pitää huolta itsestämme ja toisistamme ja pyrkiä siihen, että emme kuormita omaa kehoamme turhilla aineilla. Mutta ihmiskeskeisyys on korostunut minusta turhan paljon nimenomaan ainoana näkökantana niin keskustelussa kuin markkinoinnissakin. Toisaalta se on ymmärrettävää, sillä kyllähän ihmisen huomion saa parhaiten herätettyä sillä, että vedotaan hänen omaan terveyteensä ja hyvinvointiinsa. Mutta silti...

Satuin kerran katsomaan telkkarista jotain keskusteluohjelmaa, jossa eri ruokavaliouskontojen kannattajat puhuivat siitä, mikä on ihmiselle parasta ravintoa. Huomioni herätti Olli Postin kommentti: eettiset kysymykset eivät kuulu ruokalautaselle. Se suoraan sanoen järkytti. En ole koskaan seurannut Postin blogia säännöllisesti enkä siksi tiedä, mitä kaikkea hän ihan oikeasti ajattelee aiheesta. Tuollainen lyhyt keskusteluohjelmakin voi jättää aika paljon ajatuksia avaamatta. Mutta olipa Postin viesti oikeasti tuo tai ei, aika monen viesti se joka tapauksessa on.

Väite oli joka tapauksessa minusta pöyristyttävä. Ja myös vähän kummallinen hänen suustaan. Koska, anteeksi nyt vain kielenkäyttöni, totta vitussa eettiset kysymykset kuuluvat ruokalautaselle! Ne kuuluvat kaikkialle. Vaikka ihminen pyrkisikin ensisijaisesti syömään itsensä kannalta mahdollisimman optimaalisesti ja terveellisesti, ei se ole ainoa syömiseen liittyvä valinta. (Ja se sinänsä on jo eettinen valinta: eettinen velvollisuus/oikeus pitää kehon voinnista huolta.) Kyllä, aina voi sivuuttaa kaikki eettiset kysymykset vaikkapa lihansyönnistä tai pitkistä kuljetusmatkoista, mutta se itsessään on jo eettinen valinta. Se on valinta, jossa oma terveys tai mukavuus arvotetaan ensisijaiseksi, ympäristön ja eläinten, mahdollisesti jopa toisten ihmisten edelle.

Kun puhutaan ruoan lisäaineista tai kosmetiikan kemikaaleista, lähes aina puhutaan niiden vaikutuksista ihmisiin. Kun sitten vähän vähäisemmässä määrin viitataan luontoon, mitä sanotaan? Että nämä ja nämä aineet kulkeutuvat vesistöihin, sitä kautta kaloihin ja sitä kautta meidän ruokalautasellemme. Eli ei niillä kaloilla tai vesistöillä niin väliä, mutta hei meidän ruoka ja hyvinvointi!

No, ihmiskeskeinen lähestymistapa toki on parempi kuin aiheiden sivuuttaminen kokonaisuudessaan. Ja kyllä minä olen sitä mieltä että esimerkiksi Jolie samoin kuin monet muut luonnonkosmetiikan puolestapuhujat tekevät arvokasta työtä. Tottakai pidän omaa ja muiden ihmisten hyvinvointia tärkeänä. 

Oma tieni luonnonkosmetiikan äärelle on kuitenkin kulkenut eri suunnasta. Kiinnostukseni kosmetiikkaan yleensä on ollut tähän asti keskimäärin hyvin, hyvin vähäistä. On ollut satunnaisia aikakausia, jolloin olen ollut innostuneempikin. Muistan että joskus yläasteella rakastin Yves Rocherin hajuvesiä. Jonkin verran yritin kai meikkaillakin. Mutta lukiossa nuo vähän jäivät. Abivuonna shampoon ja vastaavien lisäksi ainoa minua kiinnostanut kosmetiikkatuote oli joku kampaajalta ostamani tökötti, jolla sain laitettua ylikasvaneen permanenttini pörröä ojennukseen. Olen ollut vähän laiska laittautumaan ja kiinnostuneempi aivan muista asioista. Kosmetiikan haalimista olen pitänyt vähän tylsänä mutta myös aika turhana kuluttamisena.

En ole koskaan pitänyt itseäni kovin ekohippinä. En ole tutkinut kauheasti asioiden taustoja ja olen vaahdonnut niistä vielä vähemmän. Silti minulle on ollut itsestään selvää, että ympäristöä pitää ajatella ja että esimerkiksi vaatteiden tuotantoprosessilla on väliä. Siksi kun eräiden kämppisteni kautta hoksasin Elokuu-pesuaineiden olemassaolon, aloin itsekin käyttää niitä. Shampoo ja suihkugeeli vaihtuivat ekoversioihin siinä missä tiski- ja pyykinpesuaineetkin. Ja ovat pysyneet. Kiinnostus muuhun kosmetiikkaan on tullut vasta myöhemmin ja osin juuri siksi, että niitä luomumpia versioita on alkanut olla reilummin tarjolla.

Vastsaavasti luomuruokien kanssa lähestymistapa on ollut saman tyylinen. Kun luomusta alettiin kunnolla puhua tuossa jokunen vuosi sitten, eräs kaverini kerran mainoksen ohi kulkiessamme totesi, että ei luomu ole tutkimusten mukaan sen terveellisempää kuin ihan tavallinenkaan ruoka. No, tutkimuksiahan on aina suuntaan ja toiseen ja riippuu vähän kuka tekee ja miten tutkii... siihen kantaa ottamatta voin vain kertoa oman ensimmäisen ajatukseni. Hämmästykseni. Siis mitä, ostetaanko luomuruokaa terveyden takia eikä ympäristön? Silloin vielä se ei ollut tullut minulla mieleenikään. Minä oli ajatellut ja olettanut kaikkien ajattelevan luomun kohdalla vain sitä, mikä olisi vähiten ympäristöä kuormittavaa ja eläimiä riistävää. Mutta ei. Syö luomua, se on terveellisempää.

Niinpä niin, taas se ihmiskeskeisyys.

En yritä väittää, että olisin itse jotenkin vähemmän itsekeskeinen kuin muut. Itse asiassa viime aikoina olen huomannut, että mitä enemmän asiaa rehellisesti ajattelen, sen selvemmäksi käy, että olen ihan älyttömän itsekeskeinen ihminen. En välttämättä itsekäs (siis aina), mutta itsekeskeinen. Ajattelen paljon itseäni, asioita omasta näkökulmastani, pidän itseäni tottakai hyvin älykkäänä (köh köh), kirjoitan blogia... Itsekeskeisyys taitaa olla aika luonnollinen osa ihmistä, tai sitten minä olen friikki.

Minua ei ehkä niinkään häiritse ihmis- ja itsekeskeisyys vaan se, että niitä ei kyseenalaisteta. Ei ainakaan mitenkään kovin laajasti. Niitä jopa markkinoidaan. Eikä niiden rinnalle yritetäkään nostaa vaikkapa ympäristöä yhtä tärkeänä asiana. (En puhu siis yksittäisistä ihmisistä, vaan siitä mikä näkyy mediassa, markkinoinnissa, julkisessa keskustelussa jne. Toisin sanoen ihmisistä massana, sitä keskimääräistä jonka ääni on kuuluvin.) Ympäristöllä ja eläimillä on vain välinearvo. Vesien ja kalojen myrkyttämisessä pahinta on se, että se vaikuttaa meihin itseemme. Jotenkin hyvin surullista.

Miksi ympäristön, eläinten ja muiden kuin länsimaalaisten ihmisten hyvinvointi sitten kiinnostaa vain harvoja? Mistä se johtuu?

Ihan kiusallakin

Viime aikoina tavatessamme on eräs miespuolinen ystäväni häiritsevän usein ja yleensä täysin keskusteluun liittymättömästi viitannut minun blogiini. Se on kylvänyt mieleeni epäilyksen siemenen... Olen tietysti täysin tietoin siitä, että kaikki mikä on netissä, ihan oikeasti on netissä ja kaiken kansan nähtävillä. Siitä huolimatta olen elätellyt piintynyttä kuvitelmaa siitä, että blogini sivuilla käy vain kanssani suurinpiirtein samoista asiosita kiinnostuneita tyyppejä. Nyt selkäpiitä on kuitenkin alkanut karmia ajatus, että täällä saattaa aika ajoin käydä myös niitä muita ihmisiä... nauramassa! (Mitäs muutakaan?)

Ajattelin jo hetken, että lopetan kyllä kohta blogin, hemmetti soikoon, jos tänne ei kerran saa rauhassa kirjoitella ilman että typerät muut kaverit käyvät urkkimassa. Ja että ainakaan kynsilakkakuvia en kehtaa laittaa. Mutta toisaalta tarkemmin ajatellen ei ole minun vikani jos joku haluaa haaskata aikaansa lueskellakseen jotain sellaista, mikä ei oletettavasti häntä millään tavalla kiinnosta. (Muuta kuin siinä mielessä, että voi inistä tylsästä sisällöstä, niin kuin eräs toinen kaverini.)

Niin että tässä tulee, perkele.

Kuvan Twisted Flower sukat ovat olleet jonkin aikaa syrjässä. Nytkin pari neuletyötä menee aikataulujen puolesta niiden ohi, mutta on ollut ihan pakko neuloa niitä vähän. Ihan vähän. Muutama kerros vain... Uskomattoman koukuttava malli. On vaatinut mieletöntä mielenlujuutta pitäytyä muissa töissä, vaikka nekin ovat kivoja.

Ja tosiaan ne kynnet. Taiteilin taas kukkasia ja tällä kertaa mukana on oikein päällyslakat ja kaikki. 

Käytetyt sävyt:
Kure Bazaar Caicos
Kure Bazaar Carioca
(Linkit Jolieen, koska jälkimmäistä saa Suomessa vain sieltä. Sallittakoon tällainen pieni mainos.)

Vaikka olen viime aikoina innostunut kynsilakkailuista, olen edelleen keskimäärin aika laiska laittautuja. Se tarkoittaa sitä, että suhteellisen suuren osan ajasta minulla on kynsissäni päiväkausia vanhat repalaiset lakat. Ne voisivat kenties olla rockuskottavat, jos minä itse olisin.

Joka kerta sen jälkeen kun olen jaksanut nähdä kynsien laittamisen vaivan tunnen oloni jotenkin paljon siistimmäksi. Siis sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti. Kukkakynnet ehkä varsinkaan eivät ole erityisen rock, mutta on ne nyt hei silti tosi siistit!

Tämänkertaiset kuviot eivät kylläkään valitettavasti juuri erotu yhtään hämärämmässä tai keinovalaistuksessa. En tiedä huomaako kukaan kukkakuvioita, jollen niitä erikseen esittele. (Enkä ole vielä kellekään edes esitellyt.) Mutta minua itseäni ne ilahduttavat. Tykkään näistä väreistä.

Kukkia, sukkia ja kynsilakkoja. Oksettavan naisellista, vai mitä?

Minihame

Älkää säikähtäkö! Myönnön neuloneeni minihameen, oikein erityisen minisellaisen, mutta en itselleni. En oikeastaan suoranaisesti kellekään. Ette siis joudu katselemaan mitään puolipukeisia kuvia yhtään kenestäkään.

Tai no kyllä vähän. Possusta. Mutta se on sentään edistystä. Yleensä kun tämä tyyppi hengailee aivan alasti.

Ei, en ole innostunut lelujen puvustamisesta. Neuloin joku viikko sitten pari mallitilkkua Nelliinan hametta varten ja päädyin jo noudattelemaan vähän tulevaa muotoa, jotta testailusta saisi enemmän irti. Halusin kuvata koekappaleet näyttääkseni ne Nelliinalle ja niinpä ne päätyivät possun päälle. Kuvien informaatioarvo oli aika surkea kun hameita yritti kuvata ilman mannekiinia.

Vaikka possu sai hameensa vain sattuman oikusta eikä suinkaan minun siveellisen luontoni takia, on se saanut jatkaa hameessa keikistelyä. Mitäpä sitä hyvää tavaraa hukkaan heittämään. Possuhan on selvästi tyytyväinen.

Nyt varsinainen työ on jo puikoilla. Sain langat Titityystä pari viikkoa sitten ja viime viikolla hankin vähän muitakin materiaaleja. Nyt sitten jännittää, miten suunnitelmani toimivat - ja tällä kertaa yritän olla lykkäämättä tekemistä ihan vain epäonnistumisen pelon vuoksi! Kokeillaan ja katsotaan. Jos ei toimi, sitten ei toimi. Selvinnen siitä hengissä. 

Kuvien mallitilkulla ja tämänhetkisellä idealla ei ole loppujen lopuksi juurikaan yhteistä. Mutta kokeilu kyllä hyödytti, jälleen kerran. Päässä pyörivät ideat alkavat hahmottua paremmin kun testaa yleensä jotenkin. Samalla karsiutuu osa toimimattomista suunnitelmista ja uudenlaisia ratkaisuja saattaa tulla mieleen.

Mutta katsotaanpas miten homma nyt tosissaan lähtee käyntiin. Toistaiseksi vaikuttaa hyvältä. Ja jos ei muuta, niin ainakin minulla on hauskaa! Eipähän harmita niin paljon, että heinäkuinen lauantai on kylmä ja harmaa. Sen voi melkein jopa unohtaa.

Paperinukkeleikki, seikkailu ja oppimiskokemus

Heinäkuu. Kylläpäs se vain vie kaiken koneellaistumisajan. Hitusen aiottua myöhemmin palailen siis Sannalle suunnittelemani villatakin tarinaan. 

On itse asiassa aika hauska pysähtyä miettimään, mikä kaikki johtaa tiettyyn lopputulokseen. Ensinnäkin sitä, mistä vaiheista työ on koostunut - kuinka paljon siinä on ollut luovaa työtä ja kuinka paljon puhtaasti mekaanista. Mistä piti aloittaa, mitä piti ottaa etukäteen huomioon, missä tehdä kompromisseja? Toisekseen mielenkiintoista on se, mikä kaikki itse tekemiseen liittymätön on vaikuttanut ja kuinka paljon. Siis elämä projektin ympärillä.

Kaikkia yksityiskohtia ei tietenkään voi enää muistaa. Tällä kertaa projekti otti aikaa niin paljon, että on suorastaa mahdotonta analysoida kaikkea. Eikä se nyt ihan niin mielenkiintoista olekaan. Jokaisella yksittäisellä silmukalla on kokonaisuudessa merkitys, aivan samoin kuin jokaisella yksittäisellä hengen vedolla elämässä, mutta niiden kuvaus ei tarinan kannalta ole olennainsta. (Oletteko ajatelleet, että tarina on aina sitä, että valitaan mitä kerrotaan?)

Kun ensimmäisen kerran katsoin kuvia neuleistani, taisi tosiaan jonkin sortin tunnereaktio iskeä. Ja kuten Adelheid sanoi, olo on aina vähän tyhjä kun saa jonkin isomman projektin päätökseen. Joskus vain vähän hämämstyttää, mitkä niitä olennaisia projekteja sitten ovat. Tämä oli paljon isompi juttu minulle kuin olin missään vaiheessa itse asiassa ajatellut.

Kaikki alkoi siitä, kun vappuna peräti kaksi vuotta sitten sain idean yhteisestä projektista Sannan ja Lumoavan Langan kanssa. Siellä puistossa vappukansan keskellä päätin heti soittaa Sannalle esittääkseni asiani ja ehdottaakseni yhteistyötä.

Sannan ja silloisen pomoni Lauran puhuminen idean taakse ei kyllä ollut kummankaan kohdalla kovin vaikeaa. Joko idea oli niin pirun hyvä, minä niin vakuuttava tai molemmat tytöt niin kilttejä, että sain heti alkaa suunnitella projektiani. Ajatus oli, että Lumoava Lanka saisi projektin myötä huomiota ja mainosta Sannan blogissa, Sanna saisi itselleen sopivan neuleen ja lopputuloksena syntynyt ohje tulisi kaupalle myyntiin. Ja minä saisin kokeilla taitojani, tietysti.

Palaveerasimme Sannan kanssa, ideoimme ja mietimme vaihtoehtoja, tutkimme erilaisia mallineuleita ja ylipäänsä kartoitimme, minkälaisesta vaatteesta tai asusteesta voisi olla kyse. Lumoavassa Langassa tutkimme lankoja ja värikarttoja ja mietimme mahdollisesti vähän värikkäämpiäkin vaihtoehtoja, mutta päädyimme kuitenkin lopulta Sannan värimaailmaan täydellisesti sopivaan kauniin vaalean beigeen.

Sitten alkoi mallitilkkuilu. Kokeilin muutamiakin erilaisia vaihtoehtoja. Niistä pidennetyn helmineuleen pinta tuntui välittömästi eniten Siltä Oikealta. Siinä on minusta jotain klassisen kaunista, mikä sopii hyvin Sannalle, eikä se pintana ole tylsä - yllättävää kyllä ei edes tylsä neuloa!

Mallitilkkuilun hyvän puolen huomaa erityisesti suunnittelutyössä, vaikka se tietysti on kannattavaa melkein aina muulloinkin. Tässä tapauksessa tiheyden tietäminen (tai ainakin  arvioiminen) etukäteen oli tietenkin olennaista, mutta lisäksi mallitilkuilla saattoi testata langan ja erilaisten mallineuleiden toimivuutta yhdessä. Mallitilkut toimivat myös näytekappaleina, joiden avulla sain parhaiten esiteltyä eri vaihtoehtoja Sannalle. (Onneksi ihastuimmekin molemmat samaan pintaan.)

Mittailun, mallitilkkujen, testiversioiden, piirtelyn ja laskeskelun jälkeen seurasi aika iso työsarka ihan vaan mekaanisen tikuttelun muodossa. Projektin suurin yllätys taisi ollakin siinä, että juuri tuo helpoin ja tutuin osa aiheutti suurimman henkisen esteen.

Neulominen on minun lempipuuhaani, yleensä se sujuu kuin rasvattu. Miksi sitten tässä tapauksessa se olikin yhtäkkiä niin vaikeaa?

Kyse taisi olla siitä, että neulomiseen sisältyi riski. (Niinhän se oikeastaan sisältyy aina, mutta nyt se oli harvinaisen selvästi tiedossa.) Suunnitelmat olivat valmiina. Minulla oli käsitys siitä, mitä piti tehdä. Mutta entä jos ohje ei ollutkaan toimiva? Matematiikka sinänsä ei petä, mutta aina on voinut laskea jotain väärin, aina on voinut unohtaa ottaa jotain huomioon ja aina voi tulla vastaan jokin yllättävä tekijä, joka vaikuttaa laskuihin.

On aikamoinen kynnys alkaa neuloa tietäen, että voi hyvin mahdollisesti, todennäköisesti jopa, joutua purkamaan. Mutta miksi se on kynnys? Purkaminen kirpaisee vain kerran ja jos minä jotain olen oppinut tekemään niin repimään puikot irti neuleesta ja vetämään lankaa tuntematta kovin suurta surua ja murhetta.

Ehkä itse purkaminen ei siis ollutkaan se ongelma. Ei, ongelma oli se, että neulominen saattaisi konkretisoida mahdollisen epäonnistumisen. Kun en ollut aivan sataprosenttisen varma siitä, että näillä suunnitelmilla saisin aikaiseksi juuri sitä mitä halusin, pelkäsin edes kokeilla.

Epäonnistumisen pelko on yksi typerimpiä syitä jättää asioita tekemättä - yksi typerämpiä syitä lykätäkään niitä. Se taitaa silti olla myös yksi yleisimmistä syistä. Ainakin se on yksi useimmin toistuva syy minun elämässäni. Se on usein todellinen syy jopa silloin, kun uskottelen itselleni (tai muille), että minua ei oikeastaan vain niin paljon kiinnosta tai että minä en ihan vaan jaksa.

Mitään hyvää tuo pelko ei poikinut tälläkään kertaa. Mitä projektin venyttäminen sitten sai aikaan? Neuletiheyden muutoksen. Kun taukoa tuli tarpeeksi pitkäksi aikaa, joko käsialani muuttui tai sitten olin vahingossa merkannut ylös väärän puikkokoon, käyttänyt projektissa kiinni olevia puikkoja jossain muualla ja palannut asiaan sen väärän koon kanssa.

Toki projektin venymiselle oli muitakin syitä. Yksi jonkinasteinen hidastustekijä on ollut se, että Sannalla on taipumus huidella ympäri maailmaa kaiken maailman Los Angeleseissa ja Kenioissa, eikä suinkaan vain lyhyitä pätkiä. Kun ei ole voinut sovittaa, ei ole tullut pidettyä niin hirveää vauhtia neulomisenkaan kanssa. Toinen, vielä huomattavasti suurempi syy oli migreenieni kroonistuminen viime keväänä ja ongelman jatkuminen tämän vuoden puolelle asti. (Nyt pää on pysynyt kohtuu aisoissa, migreenejä on keskimäärin vain pari kertaa kuussa.) Kolmantena takkuilun aiheuttajana oli Lumoavan Langan lopettaminen, mikä vähän lannisti.

Kaikista kolmesta yllämainitusta syystä huolimatta väitän, että epäonnistumisen pelko näytteli silti suurinta osaa. Se ei välttämättä aina näyttäytynyt oikeassa muodossaan vaan esiintyi harkitsevuuden, suunnittelun tai miettimistauon viittaan kääriytyen.

Totuus on, että koska virheitä on lähes mahdotonta kokonaan välttää, niihin varautuminen jättämällä asioita hautumaan ja nukkumalla (muutaman) yön yli on oikeastaan aivan turhaa ajan tuhlausta. Toki, myönnän sen, joskus hyvät ideat syntyvät kun pitää hetken tauon ja miettii jotain aivan muuta. Mutta pääasiassa niin oppiminen kuin aikaansaaminenkin vaatii ennen kaikkea sitä, että asioita tehdään.

Yllättävästi tämänkin takin kohdalla asioita alkoi tapahtua siinä vaiheessa kun niitä alkoi tehdä. Kumma juttu. Että tämäkin piti ihan kokemuksen kautta opetella, ei voinut ollenkaan päätellä etukäteen?

  

Ja niinpä kun vauhtiin pääsin niitä takkeja syntyi kaksi. Sain kuvauksetkin järjesteltyä suht sutjakkaasti ja mukavasti, vaikka kolmen ihmisen aikataulut piti sovittaa yhteen ja toivoa että juuri silloin ei sada. Tietenkin tämän projektin teema eli vitkuttelu pääsi valtaan kaikista hyvistä järjestelyistä huolimatta vielä loppumetreillä - kuvaaja oli laittanut minulle kuvat sähköpostiin yli kuukausi ennen kuin hoksasin alkaa kysellä niiden perään. Roskapostiinhan ne tietysti olivat päätyneet, mikäs sen sopivampaa.

Nyt ohje on valmis ja koeneulottu. Englanninnos kuitenkin puuttuu, arvatkaa miksi. No katsokaas, sehän voi epäonnistua, jos sitä alkaa jo tehdä. Mutta vahingoista viisastuneena koitan nyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja alkaa hommiin. 

Ohjeen julkaisua pitkitän kuitenkin vielä hetken. Juteltuani erään fiksumman tyypin kanssa tulin siihen tulokseen, että haluan tosiaan panostaa ohjeen itsensä lisäksi sen ulkoasuun. Kerta ohjeesta on tulossa maksullinen, on sen syytä olla esteettisestikin miellyttävä ja ehdottomasti sellainen, jonka koen omakseni. Haluan tehdä kerralla sellaisen pohjan ohjeilleni, jota voin käyttää jatkossakin. En tiedä, meneekö tällaisessa odottelussa jo jollakulla hermot, mutta jos sellainen vaara on olemassa, pyydän häneltä tai heiltä anteeksi ja toivon kärsivällisyyttä. Matka tämän projektin kanssa on ollut todellinen oppimiskokemus, sitä en epäröi myöntää. Mutta vaikka matkassa harrastelijamainen ote näkyy, pyrin siihen, että lopputuloksesta se ei paista. Siitä pitää tulla niin hyvä kuin osaan tehdä.

Eräs arkinen unelma. Ja nyt se on toteutunut.

En palannutkaan asiaan eilen. (Pitihän se arvata.) Enkä palaa tänäänkään. (Niinpä tietysti.) Palaan kuitenkin pian. (Ihan varmasti.)

Ihan niin hiljaiseksi ei vetänyt, ettenkö olisi saanut ajatuksiani kootuksi eiliseksi tai viimeistään täksi päiväksi. Kävi vain niin, että eilisestä sukeutui varsin puuhakas ja vahingossa suorastaan tehokas päivä. Kaikkea sitä pääseekin tapahtumaan kun ei ole varuillaan.

Tänään nautiskelen eilisen työni hedelmistä, eli istuskelen upouudessa työhuoneessani ja olen hyvin, hyvin työteliäs. (Hyvin, hyvin työteliäs tarkoittaa sitä, että koneella on useampi tekstidokumentti auki. Sen suhteen en sano mitään, kuinka laadukasta niiden sisältö on.) 

Työhuoneprojekti on ollut pitkään vireillä, enimmäkseen tosin suunnittelutasolla. Jotain etenemistä on tapahtunut muutaman kuukauden sisällä, esimerkiksi silloin kun hankin pari hyllyä Lumoavasta Langasta kaupan lopettaessa toimintansa. Hyllyt sinänsä olivat jo piristävä askel kohti todellista päämäärää, sillä sain vihdoin lankoja, kankaita, kirjoja, lehtiä ja epämääräisiä tarvikkeita lajiteltua jotenkin järkevästi. Siitä huolimatta huone on pystynyt palvelemaan lähinnä varastona.

Nyt vihdoin projekti eteni kunnolla. Kompromisseja on täytynyt tehdä, järjestelyhommia olisi vielä jäljelläkin. Mutta huone on käyttökelpoinen! Jonain päivänä saattaisi viitsiä ommellakin, toisin kuin pitkiin aikoihin, kun se työtilojen puutteellisuudesta johtuen on ollut suhteellisen hanurista. Ja kun tietokone ja virallinen työpiste on nyt muualla kuin olkkarissa, on hitusen helpompi orientoitua siihen, että koneella voi tehdä muutakin kuin selata nettiä.

Olen tietysti ehtinyt siivouksen ja järjestelyn jälkeen jo levittäytyäkin. Pöytä jonka järjestelin ja pyyhin pölyistä on nyt kuorrutettu kirjoilla, kynillä, muistivihkoilla, kameralla, neuleella ja kahvikupilla. Mahtuu tähän silti. Ja kun eihän seepra raidoistaan pääse. Taidan olla paremmin elementissäni kun ei ole liian siistiä. Kunhan nyt edes on sitä työtilaa. Ja mahtuu kävelemään. 

 

Olen hyvin tyytyväinen. Nyt on hyvä miettiä valmistuneita ja tulevia projekteja. Ja ennen kaikkea toteuttaa niitä.

Eräs etappi - kerrankin melkein sanattomana

Apua. En tiedä, mitä kirjoittaa. Kun istuin koneelle tutkimaan kuvia Sannalle ja itselleni neulomistani takeista, kun kirjoittelin sähköpostia kuvien ottajalle ja Sannalle, kun vielä äsken mietin prosessia taaksepäin, silloin tuntui, että minulla on enemmän asiaa kuin yhteen blogipostaukseen kehtaa kirjoittaakaan. Mutta nyt kun sitten kädet näppäimistöllä aloin pohtia mitä sanoa ja mistä aloittaa, päässä alkoi kuulua vain tyhjää huminaa. Aivan kuin kuuntelisi särisevää radiokanavaa, jonka puheesta ei aivan saa selvää.

Villatakin neulominen ei ehkä ole mikään suuri saavutus ihmiselle, joka on harrastanut neulomista vuosia. Villatakin suunnittelunkaan ei luulisi olevan mikään valtavan tunnereaktion aikaansaava mullistus. Mutta juuri nyt tuntuu, että olen suorastaan sanaton. (Tai siis niin sanaton kuin minä voin koskaan olla.)

Kun nyt pysähdyin miettimään, tähän projektiin liittyy paljon asioita, joiden ei oikeastaan olettaisi sisältyvän prosessiin tai lopputulokseen, asioita joita vain kerääntyi matkan varrelta. Ei ehkä ole ihme, että minun täytyy pysähtyä kokoamaan ajatuksiani. Vaikka ohje on vielä koeneulonnassa ja julkaisen sen osin siksi vasta myöhemmin, tämä kuvien katsominen sai asian jotenkin todellistumaan mielessäni. Ja kaikki siihen liittyvä alkoi pulpahdella mieleen. Nyt täytyy ehkä vain hiljentyä hetkeksi.

Annan siis kuvien puhua puolestaan ja palaan asiaan huomenna tai ainakin pian. Olennaiset tiedot, semisyvälliset pohdinnat ja kylmät faktat pöytään sitten silloin.

Tässä Hearts&Minds Cardigan.

 

  

Kuvat: Tauno Räsänen