Huonon muistin hyvät puolet

Meinasin tulla ilmaisemaan pahoitteluni siitä, että viime aikoina en ole saanut vastatuksi blogiin tulleisiin kommentteihin. Mutta mitäs minä pahoittelemaan, olenhan nyt niin suuri stara ja tunnustettu neulesuunnittelija, että voin aivan hyvin alkaa käyttäytyä miten sattuu ja olla piittaamatta kenenkään muiden kommenteista ja mielipiteistä.

No heh, ei vainneskaan. Minusta bloggaamisessa yksi kivoimmista asioista on se kun onnistun jollain postauksella saamaan ihmisiä kertomaan omia ajatuksiaan. Keskustelu kommenttiboksissa on minusta ihan älyttömän antoisaa. Näkee vähän muitakin mielipiteitä kuin omansa. Luultavasti teitä kommentoineita ei edes kiinnosta, vastaanko mitään sen kummempaa, mutta itse tykkään jatkaa juttua. Nyt olen vain ollut niin laiskana tai jotain, että en ole saanut aikaiseksi. Ehkä onnistuu pian.

Joka tapauksessa haluan vähän hehkuttaa tuota yllä linkkaamaani asiaa. Onhan se vain aika ihanaa, että joku haluaa kirjoittaa minusta suunnittelijaprofiilin blogiinsa - vieläpä bloggari, jonka omia malleja itse ihailen niin paljon että jotkut ohjeista ovat olleet jonossani jo vaikka kuinka pitkään. (Pistää muuten miettimään, miksen ole vielä neulonut niitä, mutta toisaalta jos Ravelry-jononi pituutta katsoo, niin ehkä ei mikään ihme...)

Kyseinen suunnittelija, Teresa Gregorio, kysyi minulta jo joskus useampi viikko sitten luvan kirjoittaa minusta blogiinsa ja hän pyysi myös luvan kuvan käyttämiseen jutun yhteydessä. Olin silloin hyvin ilahtunut huomiosta, (samoin kuin siitä että asiasta kysyttiin minulta etukäteen), mutta tässä välissä ehdin jo unohtaa koko jutun. Onnistuin siis yllättymään iloisesti samasta asiasta jo toista kertaa... huonossa muistissa on positiivisetkin puolensa. Vaikkei niitä aina muista.

Lievää jännitystä

Tänään onkin aika jännittävä päivä. Olen nimittäin onnistunut kehittämään Sannan takin ja Nelliinan hameen ohelle vielä yhden projektin... mikä juuri nyt ei tunnu aivan nerokkaalta teolta, sillä huomaan että paineet näiden kaikkien suhteen alkavat mukavasti kasvaa kun hommaa onkin kertynyt yhteensä jo aika paljon. Hienoista stressiä alkaa olla ilmassa. Mutta samalla innostunutta jännitystä. On nimittäin todella kiinnostavaa ja, no, anteeksi, jännää, nähdä miten omat suunnitelmat ja ideat alkavat muuttua näkyviksi ja tuntuviksi toteutuksiksi.

Tänään tosiaan on vähän paiskittava hommia sen kolmannen projektin suhteen. Sen, josta on jokunen kuva vilahtanut täällä blogissakin jo aiemmin.

Tässä vähän esimakua tulevasta. Palaan asiaan myöhemmin, mutta vielä en itsekään ole varma, miltä silloin näyttää...

Seuraava pohdinnan aihe lähipäiville voisikin olla, miten pitää mieli järjestelmällisenä ja kaikki langat käsissä. Se nimittäin tuntuu aina kaipaavan harjoitusta.

Laskevan auringon säteitä ja loppukesän taikaa

Joka keksi kamerakännykät, on syyllinen minun katkonaisiin kävelylenkkeihini! (Koska asiastahan täytyy tottakai tehdä ongelma ja syyllisen on löydyttävä muualta kuin itsestä. Tämä on tärkeä osa elämän- ja mielenhallintaani.) Eilen illalla olin taas sopivasti auringonlaskun alkuvaiheessa ulkona ja koska oli niin mielettömän kaunista ja koska mukana oli puhelin, niin mitäpä vaihtoehtoja minulla oli muuta kuin talsia järven rantaan räpsimään kuvia.

Tänään oli tarkoitukseni tulla kirjoittelemaan Nelliinan hameen etenemisestä. Tai jos rehellisiä ollaan, oli tarkoitukseni tehdä se jo eilen, ja jos vielä rehellisemmäksi heittäydyn, niin oikeastaan ajattelin sitä jo monta päivää sitten. Hupsis. Mutta olen tässä välissä koeneulonut huivia eräälle toiselle ja miettinyt ja suunnittelut vähän vaikka mitä. Eikä tänäänkään pysy ajatus tarpeeksi koossa, jotta osaisin kertoa mitään kovin järkevää.

Viimeksi kirjoitin, että päässäni on pyörinyt ihan kamalasti asioita ja uusia ajatuksia. Edelleen on niin. Ja pelkästään hyvässä mielessä. Tuntuu kummallisesti aivan siltä kuin elämä olisi murrosvaiheessa olematta murrosvaiheessa. Miten sen selittäisi? Tuntuu vain kuin parhaillaan tapahtuisi suuria muutoksia, vaikka oikeastaan mikään ei juuri nyt muutu, ainakaan sen enempää tai isommin kuin yleensäkään normaalissa arkielämässä.

Ehkä tällaisia kausia vain tulee? Että ajattelee paljon ja asennoituu joihinkin juttuihin uudella tavalla. Järjestelee elämän pieniä asioita uusiksi. 

Kirjoittelisin mielelläni ajatuksistani tänne, mutta täytyy ainakin odottaa, että saan ne jotenkin kootuksi. Minkä lisäksi siinä tapauksessa jutut blogin aihepiirin ulkopuolelta vain lisääntyisivät. Tosin kuinka tiukasti olen koskaan pysynyt neuleista kirjoittelussa?

Sen voin kertoa, että tuntuu kuin olisin saanut aivan uutta energiaa. En ehkä niinkään lisää energiaa, vaan vain uutta. Kuulostaako typerältä? No siltä tuntuu. Ja miksi? En tiedä. Mistä se tulee? Hyvä kysymys.

Kun keksin sen, kerron kyllä muillekin. Tosin ehkä se on vain loppukesän taikaa?

Sydän täynnä

On ollut ihan uskomattoman ajatuksia herättävä viikko.

Tekisi mieli kirjoittaa vähän vaikka mistä. Pukea ajatuksia sanoiksi. Mutta se tuntuu aivan mahdottomalta. Mistä voisi aloittaa? Minkä asian osaisi kirjottaa tyhjentävästi tai edes sinne päin?

Uusien ihmisten tapaaminen, vanhojen kirjeiden lukeminen, itselle tuntemattomaan maailmankolkkaan kurkkaaminen, musiikin kuuntelu, uusien tapojen opettelu, tunteita herättävät tarinat...

Pistää tajuamaan, että elämä on tässä ja nyt. Olipa se millainen hyvänsä. Ja se on mitä se on. 

Olen katsonut ehkä alle viisi jaksoa sitä Muodin huipulle -sarjaa, tai minkä niminen se suunnittelijakilpailuohjelma olikaan. Mieleen on jäänyt, että siinä ei jaettu materiaaleja täysin tasa-arvoisesti vaan vähän tehtävänannosta riippuen kullakin on ollut mitä nyt on ollutkin. Jollakin vähän hienompaa, jollakin aika kämäistä. Mutta lopussa ketään ei kehuttu siitä, että vau, onpa sulla hienoa silkkiä tässä valmiissa asua. Materiaalin käytettävyydellä oli toki vaikutusta siihen, mitä siitä saatettiin tehdä, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, miten luovasti asu oli rakennettu. Tai miten paljon siihen oli panostettu.

Ja niin se on.

Meille ei tässä maailmassa anneta kaikille samalla mitalla. Mutta loppujen lopuksi - ainakin ihmisen itsensä kannalta - sillä mitä saamataan materiaalista työstää on aika paljon merkitystä. Ellei eniten.