Vuoden viimeiset sukat

Ja kun oikein vauhtiin päästiin, vielä isketään blogiin kuvat vuoden viimeisestä valmistuneesta neuleprojektista. Tänään nämä sukat irtosivat puikoilta, mikä tarkoittaa sitä, että olen ollut ihan supernopea päättelemään, kuvaamaan ja nyt vielä bloggaamaankin. Kaikki yhdessä päivässä! Hyvä minä, tapu tap!

Kuvat vähän vääristävät väriä. Ihan näin jouluisen punainen ei väri livenä ole, mutta ilmeisesti kamera halusi tallentaa ennemminkin sukkien tunnelman kuin todellisen värin. Sävy on livenä pehmeämpi, vähän enemmän hempeän punainen. 

Neuloin näitä sukkia joulun ajan. Valmistuivat suunnilleen kymmenessä päivässä, mikä on minusta loistava saavutus sekin ottaen huomioon kaiken reissaamisen ja muun aikaani vieneen touhun. Joulupallotkin kun tuli viimeisteltyä jouluaattona.

malli: St-Andrew's Cross, Rose Hiver

lanka: Ilun Handun Vahvistettu kashmirsukkalanka

puikot: 2,25 mm sukkapuikot

Ravelry-projekti: St-Andrew -sukat

fiilis: ihanaa, pehmeää, joulu, helppoja palmikoita, jee!

Nää on sitten mun unisukat. Maailman pehmoisimmasta langasta, sopivat siihen käyttöön.

Talvikurpitsa

Nyt kiireesti, että saa vielä tämän vuoden puolella esiteltyä. Nimittäin sormikkaat. Ne syksyiset, joista olisi ollut hienoa ottaa kuvia ruskan keskellä, mutta joiden kuvaaminen vähän jäi ja unohtui.

Onneksi sormikkaiden uusi omistaja suostui kuvaamaan käsineet käytössä. Ei tullut syksyisiä kuvia, mutta kyllähän nämä talvellakin ihan sieviltä näyttävät, vaikka itse sanonkin siis. (Sikäli kun on edes kovin eksaktia käyttää ilmaisua "itse sanonkin", ikään kuin minä olisin suunnitellut mallin ja värjännyt langan. Mutta onhan sekin kai jotain, että osaa yhdistää värin ja mallin.)

malli: Miss Sophie's Hands, Julia Mueller

lanka: Louhittaren Luolan Väinämöinen, väri Kurpitsa

puikot: 2,25 mm sukkapuikot

projekti Ravelryssä: Kurpitsasormikkaat

Nämä sormikkaathan on tullut neulottua jo kahdesti. Aiemmat versiot löytyvät täältä ja täältä. Ja arvatkaa tekisikö mieli tehdä vielä yhdet... tai ainakin saada valmiina. Väinämöisestä tuli nimittäin parhaat, pakkohan minun on itsenikin siitä langasta saada. Ärjy olisi aika magee väri. Mutta ehkä sitä voisi harkita jo jotain muuta mallia...

Hyvää Tapanin päivää

Joulu ei ole vielä ihan ohi, joten kehdannen esitellä joulukuusen palloineen. Päätyivätpä oikeasti käyttöön, vaikka ehdin epäillä, että en saisi kuitenkaan palloja täytettyä ajoissa. Onneksi pikkusiskot on keksitty. Hän se virkkasi ripustuslenkit ja täytti suurimman osan palloista, minä puolestani kiinnitin lenkit palloihin. Vähän oli semmoista tonttupajameininkiä hommassa.

Ihan nätti kuusi tuli. Tultiin jopa siihen tulokseen, että ei se kynttilöiden ja pallojen lisäksi muita koristeita kaipaa. 

Tuolla kuusen alla pilkottavassa vaaleanpunaisessa lahjakassissa oli muuten villatakillinen lankaa - minulle! 

Hyvää joulua ja joulupalloja

Joulupalloja. Ei mulla just nyt mitään sen suurempaa asiaa.

Minä en näissä neuletrendeissä näytä ratsastavan ihan aallonharjalla. Minusta neulotut joulupallot vaikutti kyllä heti ihan hyvältä idealta, (paljon tunnelmallisempia kuin suurin osa kauppojen tarjoamasta krääsästä), mutta en vain ehtinyt mukaan silloin vuonna... 2011? Nyt kolme vuotta myöhemmin sain aikaiseksi aloittaa. Tällä hetkellä palloja taitaa olla neulottuna reilu kymmenkunta, joista kaksi on tuommoisia pienempiä Novitan nettisivujen ohjeella ja loput Arnen ja Carloksen Joulupallo-kirjasta.

Kyllä näitä neuloessa jonkin sortin joulutunnelmaan virittyy. Tosin nyt aloitin sukat. Sukkien neulomisessa on jotain erityisen jouluista. En tiedä miksi.

Hyvää joulun aikaa kaikille!

Miltä tuntuu?

Minut on pitkästä aikaa vallannut valtava neulomisinto. Ero normaaliin ei niinkään näy neulomismäärässä, se nyt vaihtelee niin monen muuttujan myötä jatkuvasti muutenkin. Mutta miten paljon sitä jaksaakaan ihminen kuluttaa aikaa suunnittelemiseen, ohjeiden selailuun, uusien lankojen kuolaamiseen ja muuhun yhtä hyödylliseen.

Olen siis toki myös oikeasti neulonutkin, en pelkästään suunnittellut ja ajatellut sitä. Enkä pelkästään hipeltänyt uusia villatakkilankojani. On tullut neulottua jopa hartiat jumiin, mitä ei yleensä hevillä tapahdu. 

Tai no tiedä sitten, mistä jumi johtuu. Jos se onkin se villatakkiohjeiden selailu, kun pitää tunkea naama näyttöön ja tutkia tarkkaan, mikä olisi paras ohje. Tai se just tähän hetkeen tarkoitettu ohje. Ei taida silloin olla ideaali istuma-asento.

Oireelliselta tämä neulomisfiksaatio alkaa tuntua siinä vaiheessa, kun aina se seuraava projekti pyörii mielessä ja tuntuu Siltä Oikealta. Joltain, mitä haluaisi aloittaa heti. Vähän niin kuin alkoholismi, luulen. Se seuraava ryyppy houkuttelee edellisen ollessa vielä kesken. 

Pitäisikö tälle siis tehdä jotain? Vierottaa itseään? 

Tai ehkä sitä vain pitää pysähtyä nauttimaan siitä, mitä parhaillaan tekee. Osaan minä senkin. Vaikka suunnitellut projektit pyörivätkin mielessä ja tuntuvat joltain ylimaallisen hienolta, voisi silti välillä keskittyä siihen, miten hienoa juuri nyt on. Kun tuntee pehmeän langan kiertyvän puikolle, juuri oikeanlaisena. 

Se neuletuntuma. Kun se on hyvä, se on hyvä. Ja huonon tuntuinen ei yleensä etene. Siitä ei oikein saa mitään, jos lanka nitisee käsissä. Siksi kai minusta on tullutkin lankojen suhteen vähän snobi. 

Siis ihan vähän.

Ihanaa magentaa

Miten ihmeessä olen voinut unohtaa esitellä nämä? 

Vuosi sitten Portissa ostin kaksisataa grammaa Louhittaren Luolassa värjättyä corriedalea. Ja uuden värttinän. Aloin siellä kehrätä värttinällä, mutta pääsin myös testaamaan retriittikavereiden rukkeja. Ja testaaminen vähän venähti, yhden sadan gramman topsin tulin siellä polkeneeksi valmiiksi. Kerranneeksikin. Kertauksen tosin ehdin vain täpärästi, piti pitää vauhtia yllä, että ehti viimeisten mukana kotimatkalle.

Touhu jatkui kotona värttinällä, mutta hitaasti, kuten arvata saattaa. Värttinöinti on ihan mukavaa, rentouttavaakin parhaimmillaan, mutta sen hitaus alkaa aina jossain vaiheessa syödä intoa. Varsinkin kun on onnistunut pääsemään rukilla kehräämisen makuun.

Kyllä Portin jälkeen rukki olisi poltellut. Silloin kuitenkin hautasin sen unelman toteamalla, että minulla ei nyt vain ole laittaa satasia välineeseen, jota ehkä käytän, ehkä en. Kehruuinnostus saattaa suoraan retriitin jälkeen olla valtava, mutta eihän se vielä jatkoa takaa.

Joululahjaksi saatu perinnerukki ei olisi voinut paljon parempaan osoitteeseen tulla. Tuollaisen vanhan rukin ottaisin vaikka koristeeksikin, vaikken osaisi käyttää. Vähän viallinenkin melkein kelpaisi, vaikka yleensä ottaen turhaa roinaa vastustankin. 

Kyllähän se käytön opettelu pari ärräpäätä sai ilmoille. Alkuun tuo vähän vanhempi kapistus tuntui aika mahdottomalta tapaukselta. Kehrääjän käsikirjasta oli paljon hyötyä, samoin pitkästä pinnasta ja ihailtavasta kärsivällisyydestä, vaikka ne eivät ilmentyneetkään suoranaisesti minussa. Ulkoistettu kärsivällisyys on ihan hyvä apu sekin.

Nyt kun tuon wanhan rouwan kanssa oppi yhteistyöhön, olen tykännyt siitä enemmän kuin muista kokeilemistani rukeista. Yhdellä jalalla polkeminen tuntuu minusta rennommalta kuin kahdella ja saan silloin ryhdikkäämmän ja vähemmän selkää rasittavan asennon. Kahdella jalalla polkiessa huomasin asentoni olevan hankalamman ja hartioiden rasittuvan. Voihan jokin muukin tosin vaikuttaa kuin polkutapa, joka tapauksessa tärkeintä on, että selkä saa olla suorana. Se on rennointa.

Tietysti tuossa vanhassa rukissa on myös paljon enemmän tunnelmaa kuin uusissa. Joku uudempi, helposti kuljetettava ja isommilla rullilla varustettu voisi joskus olla mukava toisena rukkina, jos vain varallisuus ja tila sallivat ja jos katson kehruumäärieni olevan sitä luokkaa, että kahdessa rukissa on mitään järkeä. Mutta hengen hätä ei kyllä sen asian kanssa ole, sikäli kuin toista rukkia on oikeasti koskaan pakko saada. 

Mutta tästä langasta. Rakastan sen väriä ja olen tyytyväinen kehruujälkeeni, vaikka se ei tasalaatuista olekaan. Osa jäljestä on selvästi kierteisempää, osa löyhempää. 

En osaa päättää, mitä näille tekisin. Huivi on yksi vaihtoehto, mutta toisaalta kiva voisi olla myös pitää nämä villatakin pesämunana. Minulla olisi lisääkin corriedalea ja jos koittaisin kehrätä siitä edes jotakuinkin samanpaksuista, voisin tehdä vaikka jotain raidallista. 

En tiedä. Hilloan näitä ainakin vähän aikaa. Pitäähän sitä olla jotain hypisteltävää.

Metrit pitäisi vielä laskea. Luulin tehneeni sen, ja ehkä teinkin, mutta en ole ollut ihan nero, mitä tulee tietojen tallettamiseen johonkin järkevään paikkaan. Metrejä laskiessa voisi toki samalla tarkistaa, ovatko typerät toukat käyneet vyyhtien sisällä tekemässä tuhojaan. Toivon niin hartaasti, että näistä on älytty pysyä erossa. En kyllä ole säälinyt toukkia muutenkaan kovin paljon, mutta jos nämä aarteni on tuhottu, menneiden ja tulevien toukkien ylle lankeaa ikuinen vihani.

Mutta eipä maalailla piruja seinille sentään. Nautitaan magentasta.

Sukat. Valmiit. Meni vain kolme vuotta.

Lankalaatikoiden läpikäyminen on tuottanut ihan kohtuullisia tuloksia, vaikka motivaatio hommaan löytyikin vähän epämiellyttävämmästä tilanteesta. Kuten sanottua, jonkinlainen hopeareunus sitä tästäkin löytyi. Parit keskeneräiset sukat on vihdoin tullut neulottua loppuun ja yhdet on työn alla.

Nyt saunotusten jälkeen päätin myös pestä sukat ennen kuin suljen ne ah, niin esteettiseen muovilaatikkoon. Pesin villaohjelmalla kaikki superwash-käsitellyistä langoista tehdyt sukat, (tosin näköjään yhdet käsinvärjätyt lipsahtivat mukaan eikä niille näy mitään tapahtuneen), loput mahdollisesti riskialttiimmat taidan lykätä käsinpesuohjelman huomaan.

Tähän ensimmäiseen satsiin tungin myös vastavalmistuneet, kauan sitten aloitetut Talbot-sukat. En jaksanut panostaa niiden kuivattamiseen siististi enkä edes yrittänyt kuvata niitä jaloissani, mutta esitellään nyt nämä ryppyisehköt versiot sitten.

malli: Talbot, Krista Werbil

Ravelry-projekti: Talbot kirjoneulesukat

puikot: 2,25 mm

lanka: Drops Fabel

langan kulutus: molempia värejä vähän toista kerää (eli yli 50 g)

neulominen: ihan kivaa, vaikka viivästyikin

Eiköhän näille käyttöä tule. Että en turhaan uhrannut aikaani toisen sukan jalkaterään. Olisihan sitä voinut vaan luovuttaa ja heittää roskiinkin. Kun kuitenkin oli niin isosta hommasta kyse. Siis miettikää, kokonaiset viitisen senttiä neulomista.

Tuhon jälkiä ja pohdintaa alpakkatakin kohtalosta

Ensimmäiset ja toistaiseksi ainoat toukkatuhon jäljet löytyivät muutama päivä sitten. Mitään tarkkaa syyniä en ole jaksanut tehdä ja tämäkin löydös oli aika lailla sattuma. 

Päätin vielä saunotuksen päätteeksi pestä kaikki neuleeni, (homma edelleen hyvin vaiheessa), sillä leväperäisistä säilytysmenetelmistäni johtuen ainakin osa neulomuksistani on todennäköisesti kerännyt myös mukavasti pölyä. Koska käsinpesu-urakka ei oikein houkutellut, otin ja testasin pyykinpesukoneen käsinpesuohjelmaa. Testiin uhrasin Huldan takin pääasiassa siksi, että se on jo ennestään jonkin verran nyppyyntynyt ja koska arvelin babyalpakkalangassa näkyvän, jos ohjelma on yhtään liian raju.

Pesukone läpäisi testin ja mitä nyt tulin pesutyyliä tarkkaileeksi, se näytti aika paljon kevyemmältä huljuttelulta kuin oma, varsinainen käsinpesutyylini. Pitäisi ehkä uskaltautua testaamaan myös villapesuohjelmaa, jossa linkoamisteho ym. olivat vähän suurempia.

Pistin pesun jälkeen Huldan kuivumaan ja olin varsin tyytyväinen tilanteeseen. Kunnes... alkaessani viikata kuivunutta neuletta, bongasin nämä:

Siis pari reikää.

Epäilen vahvasti näiden olevan toukkien jäljiltä. Reiät ovat nimittäin paljon siistimmät kuin silloin, kun jokin onnistuu repäisemään langan. Kaukaa näyttää melkein siltä kuin kyseessä olisi vahingossa tehty pitsireikä, siis ylimääräinen langankierto keskellä neuletta. Mutta kyllä siellä on lanka ihan rehellisesti poikki. Eivätkä päät yllä toisiinsa. 

Pitäisi ehkä syynätä muutkin neuleet läpi tarkemmin. Tiedä mitä kaikkea vielä löytyy. Mutta mikään paniikki minulla ei ole. En enää jaksa olla ahdistunut asiasta, vaikka en toukista mitenkään innoissanikaan ole. Oletettavasti niitä ei ole ihan kauheasti ehtinyt olla ja jospa nyt pussittelujen jälkeen langat olisivat paremmin suojassa.

Nyt mietin, että mitä tekisin tuolle Huldan takille. Ensimmäinen ajatukseni oli heittää villatakki samantien roskiin. Mutta miksi? Ei se nyt varmaan käyttökelvoton ole parista pienestä reiästä. Ja onhan tuo alpakka vain niin ihanan tuntuista päällä. Toisaalta pinta on paikka paikoin aika nyppyyntynyt ja takin malli on sellainen, jolla on vähän taipumusta valua pois päältäni. (Huivineula tosin auttaa jonkin verran.)

En nyt oikein osaa päättää, onko takki säilyttämisen arvoinen. Tosin... pari ideaa tuli roskiin heittämisen sijasta mieleeni. Ainakin voisin ensimmäiseksi testata Huldan takilla sen villapesuohjelmankin. Jos tämä alpakka sen ohjelman kestää, niin sitä voinee melko huolettomasti käyttää jatkossa moniin muihinkin villavaatteisiin. (Tosin villavaatteitahan ei ole mitään tarvetta ihan jatkuvasti pestäkään. Turha niitä on pesukoneeseen yhtenään heitellä.) 

Testipesun jälkeen voisin ehkä käyttää takin täytteeksi Hippopotamukseen. (Joka ei ole valmis. Virkkauskärpänen puree ja menee vähän miten sattuu ja osittain homma hyytyi siksi, kun mistään ei tuntunut löytyvän hemmetin täyttövanua silloin kun sitä kävin kaupungilla etsiskelemässä.) Ensin kyllä varmistan, että saunotuksen ja pesun jälkeen uudet innokkaat toukat eivät ole ilmestyneet apajille.

Mutta uskaltaako tällaisessa toukkauhka-asunnossa käyttää villaa virkatun lelun täytteeksi? Pitääkö lelua sitten säilyttää jossain muovilaatikossa sen sijaan, että se saisi olla kauniisti esillä? Olisi minulla toki yksi vanha ja hyvin kulahtanut tyyny, jonka täytteet voisin myös käyttää Hipon syöttämiseen. Olisiko se turvallisempaa? 

Tätä täytyy miettiä. Ehdotuksia, mielipiteitä ja faktatietoa otetaan avosylin vastaan.

Jospahan säilyis äidin lapset kylmältä maailmassa

Operaatio lankojen saunotus alkoi eilen. (Periaatteessa alkoi jo toissapäivänä, mutta tuli mutkia matkaan. Toisin sanoen kämmäsin.) Pari tuntia jotakuinkin 80-asteisessa saunassa, toivottavasti se tosiaan tappaa mahdolliset toukat ja munat.

En ole ollut mitenkään erityisen ilahtunut tekemästäni toukkalöydöstä, (voitteko kuvitella?), mutta jotain hyviä puolia tästä tilanteesta kuitenkin löytyy. En ole vielä hoksannut ainakaan mitään silminhavaittavia tuhoja, eli mahdollisesti olen bongannut ongelman ennen kuin se on päässyt kunnolla syntymään. 

Ja sitten se järjestys. Pari päivä sitten juuri kirosin, kuinka sitä kuvittelemaani edes jonkinlaista järjestystä ei itse asiassa ole olemassa ja mietin, että olisi ihan tosi ihana, jos sellaisen saisi kehiteltyä. Mutta kuka hullu muka jaksaa käydä kaikki langat ja keskeneräiset työt läpi? Ja milloin?

No minä. Nyt. Toukat hengittää niskaan.

Ja vielä yksi juttu. Järjestelyn syrjään kiinni pääseminen sai aikaan senkin, että otin yhden keskeneräisen työn ja tein sen loppuun. (No okei, muutama kerros vielä. Ihan pikku hetki.) Ja kun nyt tässä vauhtiin päästiin, niin pitäisiköhän ne toisetkin keskeneräiset sukat tuolta kaivaa ja operoida valmiiksi? Ei olisi yhtään huono idea. Että selvisi tämäkin ongelma. Onhan sitä neulottavaa. Ilman että tarvii edes aloittaa uutta.

Melkein voisi sanoa, että toukkalöytö oli parasta, mitä neulerintamallani on pitkään aikaan tapahtunut. Mutta en kyllä sano. Hyi hitto!

Katastrofi!

Ihan kauheaa! Keskeneräiset neuleet eivät olleet ainoita löytöjä lankalaatikoistani. Yhtä tiettyä lankaa etsiessäni löysin eräästä vyyhdistä jonkun sokeritoukan näköisen ötökän. Ja nyt vaikuttaa uhkaavasti siltä, että kyseessä oli turkiskuoriaisen toukka. Varmaksi en osaa sanoa, mutta mikä muu se olisi ollut?

Paniikki iski. Mitä tässä pitää tehdä? Pinkaisin tietysti koneelle ja Ravelryyn kyselemään neuvoja. Jos johonkin voi tässä elämässä luottaa, se on se, että Ravelryssä joku vastaa kysymyksiin. Ja siihen, että mikä tahansa ongelma onkin, joku muu on jo joskus kohdannut sen. Lohdullista ja ei.

"Turkiskuoriaisen toukka? Niin kuin sokeritoukka, mutta raidallisempi, hitaampi ja karvaperseinen. Pari tuntia vähintään 80-asteisessa saunassa tai vähintään viikko -20 asteessa. Jatkohoitona kaikki langat minigrippeihin (niitä saa ainakin viisilitraisiin saakka, helposti menee parit puserolangat yhteen pussiin) ja neuleille ilmava säilytys (huivit koreista henkareihin jne."

Googlettelin sitten turkiskuoriaisesta itsekin ja näköjään Ullastakin löytyy pätevän oloinen juttu aiheesta. Olen kyllä ollut Ullasta iloinen ja kiitollinen ihan jo neuleohjeiden takia, mutta nyt on hyvä syy olla vieläkin iloisempi siitä, että Suomesta löytyy ihmisiä, jotka jaksavat pyörittää tuollaista sivustoa. Iso kiitos kyllä heille!

Valitettavasti yksi neuvo turkiskuoriaisten hävittämiseksi on, että koko talo pitäisi myrkyttää. Ihan satavarma en ole löytämäni ötökän identiteetistä, enpä hoksannut sitä säilyttää, mutta pessimisti minussa kysyy, mikä muu se olisi voinut olla. Ja jos se oli turkiskuoriainen, sanotaan Ullassa, jotta "ammattitorjujien tulisi myrkyttää koko talo, sillä kuoriaiset leviävät muun muassa talon hormeja pitkin asunnosta toiseen". Auts.

Artikkelin yksi alaotsikko on huvittavasti:

Muista hengittää, älä panikoi

Ai kuka? Minä vai? Joo, mun hyperventilaatiokohtaus onkin vasta aluillaan ja tosi helposti hillittävissä. Eihän mulla muutenkaan ole ikinä taipumusta ylireagointiin, kysykää vaikka keltä.

Mun langat! :'(

Arrrgh!

Ei saakeli. Tai joku vähän kauniimpi sana sensuurisyistä. 

Minä olen luullut, että lankojen ja keskeneräisten töiden arkistointisysteemini on ollut suurinpiirtein kohtalainen. Ei nyt niin, että olisi ihan numeroituja laatikoita ja kansioon listattuna missä on mitäkin. (Vaarilla olis ollut.) Mutta että suurin piirtein olisin kärryillä, mistä lähteä mitäkin etsimään.

No, nytpä sitten lähdin etsimään jotain. (Hitsit, yhtäkkiä lyö tyhjää, mitä minä itse asiassa edes etsin. Huolestuttavaa.) Sitä ei löytynyt. Sen sijaan löysin kahdet valmiit sukat, joista toiset ovat muistikuvieni mukaan olleet jossain välissä käytössäkin. Toisista on vain langat päättelemättä. Löysin kaksi keskeneräistä sukkaa, joista toinen tyssäsi joskus kun en oikein keksinyt, miten sitä jatkaisin. Toinen tyssäsi kun loppui lanka. Mutta sain puuttuvaa lankaa joskus myöhemmin. Sitä ei tietenkään löydy nyt. 

Löysin yhden keskeneräisen, lahjaksi aikomani huivin. Aloitettu vuonna... ahaa, vissiin ennen Ravelryyn löytämistäni. Sen langat olivat tietysti aivan sotkussa jonkun puuvillalankakasauman kanssa. Joukosta löytyi melkein valmis virkattu kukkanen. Viimeistelyyn menisi arviolta viisi minuuttia. Ja se on jäänyt kesken?

Löysin yhden valmiin sukan, jolta puuttuu pari. (Kuva yllä.) Arvatkaa, tiedänkö missä langat siihen ovat. 

Ja arvatkaapa huvittaako enää etsiä, kun tökkäsin sormeni vielä yksien keskeneräisten sukkien puikkoon. Puolitoistamilliseen. Meni kynnen alle. Sattuu.

Pitäisiköhän tälle systeemille tehdä jotain?

Mitä puikoille?

Miksihän viime aikoina on tuntunut niin vaikealta aloittaa uutta neuletta? Ei voi aloittaa, koska joku on kesken - ihan sama, vaikka se kesken ollut ei puhuttelisi. Ei voi aloittaa, koska pitäisi tehdä jotain ihan muuta kuin neuloa - muttei kuitenkaan tee. Ei voi aloittaa, koska ei jaksa keriä lankaa - siihenhän menee peräti seitsemän minuuttia. Ei voi aloittaa, koska ohjeen alussa pitäisi ajatella. (Se on ihan oikea ongelma. Kuka nyt jaksaa muka ajatella?)

Sukkia olisi ihana tehdä. Varsinkin itsekehrätystä langasta, niin kuin nämä yhdet. Bare Necessities. Mutta kun ei ole sopivanlaista itsekehrättyä lankaa.

Juuri nyt sormikkaita ei viitsisi tehdä, kun sormiosien pituudet ovat niin hakuammuntaa. On minulla periaatteessa mitat tiedossa, mutta ainakin omissa sormissani leveys syö pituutta niin ettei tasona mittaaminen paljon auta. Enkä tiedä, syövätkö sormikkaiden tulevan omistajan sormet pituudesta yhtä paljon, minulla kun taitaa olla paksummat nakit.

Luulen, että pistän sormikkaat nyt jäähylle siksi kunnes saan kädet, joihin sovittaa ainakin nuo kaksi jo neulottua sormea. Ainakin jos saan kädet saapuville suhteellisen pian. Kuukauden sisään.

Mutta mitä sitä tekisi sillä aikaa? Sormikkaidenkin aloitus vähän otti voimille, kun ensin aloitin langasta, joka osoittautui kuitenkin liian paksuksi. Utunan Nutu. Ihana lanka, siitä olisi kyllä tullut varmasti kauniit sormikkaat. Mutta ei tällä kertaa.

Oli kyllä raastavaa purkaa tuo aloitus. Niin kaunista lankaa...

Cladoniakin on jo valmis. Pingottamatta, tietysti, uusista kepakoista huolimatta. Se on se viitseliäisyys, joka puuttuu. Ja vaikkeis se olisi valmiskaan niin juuri nyt ei huvita neuloa vain sileää neuletta, edes raitoina. Palmikkoa pitää olla. Luulisin.

Että mitä sitä tekisi?

Marjoja ja sormikkaita

Mitähän sitä osaisi sanoa? On taas tosiaan syksy. Välillä tuntuu, että ulkona on niiiin kaunista, välillä että on liian harmaata. Toisinaan harmaus on juuri sopivaa, tai ehkä sopiva on oma fiilis, ihana käpertyä sisälle.

Eilen lähtiessäni päiväsaikaan liikenteeseen totesin villaisen kaulahuivin olevan vähän liikaa. Illalla palatessani kotiin kiittelin itseäni kaukonäköisyydestäni ja kiedoin huivin kaulaani tiukemmin. Takin taskuista löytyi sormikkaat, olipa onni, että olin sattunut unohtamaan ne sinne. 

Samaiset sormikkaat ovat jälleen puikoilla. Sama malli siis. Kolmatta kertaa. Nämä eivät tule itselleni, harmi kyllä. Väinämöinen, jonka väri Kurpitsa oli vyyhdillä lähinnä ihan jees, on neulottuna aivan upea. Ei ehkä pitäisi enää yllättyä, Louhittaren Luolan värjäykset ovat aina osuneet.

Tänään neulominen tuntuu taas aivan valtavan terapeuttiselta. Ehkä se on sitä oikeasti.

Se sininen Haruni

Ainiin! Minunhan piti esitellä tämä huivi, josta oli puhetta pingotussettiostokseni esittelyn yhteydessä. Haruni.

Pitsihuivi, joka on mukavan leppoisa ja suht yksinkerainen neulottava. Lanka, jota oli aivan mielettömän ihana neuloa. Ja kaunis värikin. 

Huivi meni lahjaksi eräälle sukulaiselle, jonka arvelin pitävän väristä. Tosin on aina vähän riskaabelia tehdä oletuksia sävyjen suhteen kun tietää vain että yleisesti ottaen joku pitää tietystä väristä. Mutta tällä kertaa taisi osua ainakin tarpeeksi lähelle, nimittäin äiti kertoi törmänneensä kyseiseen sukulaiseen kaupungilla ja nähneensä omin silmin huivin tämäm harteilla. Mahtavaa!

Mitään sen suurempaa sanottavaa en suoraan sanoen huivista keksi, (tai enää muista). Ei ole kritisoitavaa. Mielessä kävi, että olisihan tämän voinut pitää itsekin. Mutta onhan nuita huiveja. Ja jos juuri sinistä haluan, niin vielähän tässä joskus ehtii neuloa. En ole vielä lopettamassa harrastusta. 

Tarkemmat tiedot Ravelryssä. Nyt laiskottaa niin, että en jaksa edes copypastettaa niitä tänne. Hyvä kun jaksoin linkin kaivaa esille. Jokin selittämätön sääilmiö on vienyt mehut.

Jaottelusta, rytmistä ja "oikeista" neulojista

Kuulin kerran joltain kaverilta, kuinka hän eräässä lankakaupssa silmukkamerkkejä kysellessään sai vastaukseksi, että "ei oikea neuloja silmukkamerkkejä tarvitse". En muista, kuka tästä kertoi, mutta muistan lankakaupan. 

(En ole itsekään samassa paikassa asioidessani saanut täysin ideaalia palvelua, mutta en aio silti kertoa, mistä kaupasta on kyse. Pienyrittäjillä, varsinkaan jälleenmyynnin parissa, ei ole turhan helppoa, enkä siksi halua tarkoituksella vaikeuttaa kaupan elämää, se kun on kuitenkin sentään ihan ok lankakauppa.)

Tarina on aika pöyristyttävä esimerkki ylemmyydentuntoisesta suhtautumisesta toisen harrastajan osaamiseen. (Miksi pitää määritellä, kuka on "oikea" neuloja?) Sen lisäksi näkemys on minusta yksinkertaisesti pöljä. Ei kai silmukkamerkkien ainoa tarkoitus ole pitää idioottia neulojaa kärryillä, kun ei se tomppeli muuten osaa neuleestaan silmukoita laskea. (Ja jos olisikin, niin mitäs väärää siinä olisi?) Ainakin minä arvostan silmukkamerkeissä juuri sitä ominaisuutta, että aseteltuani ne neuleessa strategisiin paikkoihin, minun ei tarvitse laskea silmukoita, tai aina laskuissa seotessani pysähtyä tutkimaan neuletta. Minun ei tarvitse tuijottaa neuletta, vaan voin esimerkiksi kaikessa rauhassa katsoa hyvää tv-sarjaa tai jutella kaverin kanssa ja posottaa vain menemään. Silmukkamerkkien kohdalla voin reagoida tarvittavalla tavalla joutumatta kauheasti vahtimaan tilannetta.

Miksi siis sanoa, että oikea neuloja ei tarvitse silmukkamerkkejä? No, ei ehkä tarvitse onnistuakseen, (tai saattaa tarvitakin, me ihmiset olemme hyvin erilaisia ajattelijoita ja tekijöitä ilman että se vielä määrittelee meidän kykyjämme), mutta saattaa tarvita vaikkapa rentoutuakseen. Ei apuvälineiden käyttö ole väärin, jos niistä on jotain etua. Vain se on hölmöä, että käyttää apuvälineitä oletusarvoisesti, vaikka oikeasti omaan tyyliin sopisi paremmin olla ilman.

Tällä kertaa minulle sopi paremmin olla ilman.

Aloin neuloa Cladoniaa, huivia jonka ohjeen sain joskus lahjaksi Ravelryssä. (Lahja muuten lämmittää mieltä vieläkin.) Langat ovat olleet valittuna varmaan jo parin vuoden ajan ja malli vaikka kuinka pitkään mielessä. Ja toistaiseksi huivin parissa onkin ollut mukavaa ja rentoa. Värivalinta tuntuu aivan oikealta, vaikka siitä tuleekin mieleen Amppari-mehujää. Tai ehkä juuri siksi.

Mutta silmukkamerkkeihin minä turhauduin. Heti huivin alkuvaiheessa ohje kehottaa lätkimään mukaan kahdeksan merkkiä. Siis siinä vaiheessa, kun merkkien välissä on aina kaksi silmukkaa. Minua alkoi ärsyttää. Menee siinä vain hermo, jos ei voi posottaa rauhassa menemään, vaan parin silmukan jälkeen pitää aina pysähtyä siirtämään merkkiä niilläkin kerroksilla, joilla merkkien kohdalla ei tarvitse tehdä mitään. Ja niitä kerroksia on kolme neljästä.

Ei hemmetti, minä totesin. Erään kerroksen aikana vetelin kaikki merkit pois. Minä lasken!

Vähän ajan päästä totesin neulejäljen olevan turhan verkkoa makuuni, ilmeisesti kun käytössä oleva Hopeasäie on vain sen verran ohutta. Vaihdoin puikot kerralla millin pienempiin ja aloitin alusta. Ilman merkkejä. Melkein. Pistin yhden merkin keskelle neuletta pitämään minua kärryillä kahden eri puoliskon välillä, mutta muuten pitäydyin näistä "oikealle" neulojalle tarpeettomista kapistuksista. Päätin että otan merkit mukaan sitten siinä vaiheessa kun lisäysten välissä alkaa olla turhan paljon silmukoita laskemiseen.

Toistaiseksi en ole merkkejä tarvinnut. Olen käyttänyt samaa metodia, jota käytin joskus Revontuli-huivia neuloessani ja lukiessani yhtä aikaa tenttiin. Jaottelua.

Kun edelleenkin lisäyksiä tehdään vain joka neljäs kerros, olen jaksanut aivan hyvin olla ilman silmukkamerkkejä. Lisäyskerrosten aikana metodini on jaotella lisäysten väliset silmukat ryppäisiin, jotka neuloutuvat ihan vain tekemällä rytmissä niin että minun ei tarvitse suoranaisesti ajatella. Esimerkiksi jos silmukoita on lisäysten välissä 27, neulon kolmen ryppäissä. Koska kolmen ryppäittä on yhteensä yhdeksän, mikä alkaa jo vaatia laskemista, neulon ne kolmen ryppäät toisissa kolmen ryppäissä. Yksi, kaksi, kolme menee rytmissä. Sitten vain mennään että yy kaa koo, yy kaa koo, yy kaa koo, tauko, (ainakin ajatuksessa, ei välttämättä neulomisessa, ainakaan kovin pitkää), yy kaa koo, yy kaa koo, yy kaa koo, tauko, yy kaa koo, yy kaa koo, yy kaa koo, pysähdys, lisäys. Alusta.

En tiedä, toimiiko tällainen metodi kaikilla. Saati että tajuaako tästä selostuksesta mitään. Tätä on vähän vaikea välittää kirjallisesti. Mutta tämä toimii minulla. Tietenkään kaikki luvut eivät ole jaollisia, typerät alkuluvut perhana, mutta niiden kanssa mennään sitten vaikka niin, että viimeinen rypäs on vain vähän erilainen. Esimerkiksi 13 silmukan kohdalla: yy kaa koo, yy kaa koo, yy kaa koo, yks. 

Voi olla, että riippuu ihan ihmisestä, toimiiko tämän tyyppinen. Minulla se toimii. En usko, että se liittyy niinkään matematiikkaan kuin rytmiin. Kun teen tietyssä rytmissä, pysyn kärryillä. Ja jos pysäytän neulomisen, pääsen kärryille nopeasti, sillä tiedän lopettaneeni jonkun ryppään loppuun ja silloin voi melkeinpä silmämääräisesti päätellä, montako rypästä tai rypäsrypästä on jäljellä. 

Mutta myönnetään. Jossain vaiheessa silmukkamerkit alkavat olla taas käytännöllisempi ratkaisu. Minä vain en arvosta niitä vielä silloin, kun ehdin neuloa viisi silmukkaa, töks, viisi silmukkaa, töks. Onhan se vain etu silloin, kun joka kerroksella se töks merkitsisi jotain. Mutta jos kolmella neljästä se on vain tiellä, niin minulta loppuu kärsivällisyys. En vain ole vissiin kovin kärsivällinen luonne.

Ja mitä tulee jaottelurytmittelyyn... saan siitä kieltämättä jotain kieronlaista mielihyvää. Että kaipa se sitten on sen arvoista.

Vääryys

Olen saanut kaksi paperihaavaa suoraan peukalon päähän! Hemmetti, että sattuu!

Minulla on juuri pahimmoilleen kova neulomisinto päällä, (vaikka bloggausinto onkin ollut vähän hiivuksissa), ja eilisiltainen neulominen ilmeisesti ärsytti huomaamatta jääneet haavat ihan kunnolla.

Nyt pitäisi joko olla neulomatta, (joo, haista ite, maailma), tai laittaa laastari peukalon päähän, mikä tuntuu epämiellyttävältä eikä paranna neulomiskokemusta.

Tyhmä päivä!

Mutta joo, muuten kuuluu ihan hyvää.

Johan pingotti!

Kiire saa asioita tapahtumaan. Kappas kummaa. Nyt sitten vihdoin aloin kunnolla pingottelemaan uuden pingotussettini avustuksella.

Sinänsä tällä kuvan Harunilla ei ole mikään kiire. En ole luvannut tätä kellekään etukäteen, ajattelin vain antavani tämän lahjaksi eräälle, joka toivon mukaan pitää väristä. Mutta nyt kun tuli hyvä tilaisuus päästä lahjoittelemaan, aloitin pingotuspuuhat (kerrankin) melkein heti neuleen päästyä puikoilta. Hyvä minä!

Ja ei, ilman pingotussettiä tätäkään ihmettä ei oltaisi nähty. 

Tilasin pingotussettini jokin aika sitten Villavyyhdistä. Siihen sisältyy siis lähinnä keppejä ja jokunen neula, mutta loistava hankinta, sanokaa minun sanoneen. Kuvan alusta ei sisälly pakettiin, eikä sitä harmi kyllä löydy tällä hetkellä mistään muualtakaan mistä olen katsellut. Tarvitsisin palasia lisää, kuten kuvastakin huomaa, mutta hitsit kun en ole löytänyt. Olisiko kellään vinkkejä? Ylipäänsä hyviin alustoihin liittyen.

Pingotussettihän ei suoranaisesti säästä näpertelyltä, mutta nopeuttaa minun mielestäni silti hommaa huomattavasti. Eikä ongelmani ole koskaan näpräämiseen liittynytkään, hankaluus on tullut vastaan asentohuimauksen (tai minkä lie huimauksen) kanssa. Kyykkiminen pitkiä aikoja lattian rajassa on ollut minulle aina ongelma, eikä iän lisääntyminen näytä auttavan asiaan. (Ihan todella kummallista.)

Helpointa ja mukavinta Harunin pingottamisessa oli nyt suora alareuna. Sikäli kun saatte kuvasta selvää, voitte todeta, että pingotuskepit (2 kpl) on pujoteltu ainaoikeinreunan silmukoista ja sillä itsessään saatiin jo aikaiseksi suora reuna. Tämän pujottelun tein siis mukavasti sohvalla istuen kärsimättä minkään sortin ongelmista päässä, ellen ehkä ylimääräisistä äänistä, mutta sitähän ei lasketa.

Sitten tulikin kolmion sivureunat. (Matematiikan tunneista on jo niin paljon aikaa, että en nyt kuolemaksenikaan muista, miksi niitä kutsuttiin. Häiritsevää.) Niiden kanssa jouduin miettimään hetken, mutta tajusin, että ainoa järkevä tapa saada aikaiseksi suoria linjoja, oli pujottaa kepakot (2 kpl per puoli) läpi lehtikuvion korkeimmista kohdista ja levittää lehtikuviot kukoistukseensa nuppineulojen avulla sitten lattian rajassa.

Täysin en siis kyykistelyltä ja konttailulta säästynyt, minkä kyllä huomasi päässä, mutta hommaa oli kuitenkin lopulta sen verran vähän, että sitkeyteni riitti. Keppien avulla huivin levittäminen haluttuihin mittoihin ja linjojen saaminen suoriksi ja suht symmetrisiksi on vain niiiiin paljon helpompaa kuin pelkillä nuppineuloilla leikkiessä. Kun muoto oli saatu suht kohdilleen, nuppineuloilla tarvitsi vain levitellä lehtikuviot auki ja siinä ei montaa minuuttia enää mennyt. 

Juu, pingotussetti on pelastava enkeli. Muuten voin sanoa että huivineulominen taitaisi jäädä jo tähän. Vaikka huivien neulominen on vain yksinkertaisesti niin ihanaa.

Suosittelen kyllä pingotussetin hankkimista, jos on päässä vikaa, niin kuin minulla, tai jos on vain laiska, niin kuin minä, ja haluaa päästä vähemmällä.