Kuulin kerran joltain kaverilta, kuinka hän eräässä lankakaupssa silmukkamerkkejä kysellessään sai vastaukseksi, että "ei oikea neuloja silmukkamerkkejä tarvitse". En muista, kuka tästä kertoi, mutta muistan lankakaupan.
(En ole itsekään samassa paikassa asioidessani saanut täysin ideaalia palvelua, mutta en aio silti kertoa, mistä kaupasta on kyse. Pienyrittäjillä, varsinkaan jälleenmyynnin parissa, ei ole turhan helppoa, enkä siksi halua tarkoituksella vaikeuttaa kaupan elämää, se kun on kuitenkin sentään ihan ok lankakauppa.)
Tarina on aika pöyristyttävä esimerkki ylemmyydentuntoisesta suhtautumisesta toisen harrastajan osaamiseen. (Miksi pitää määritellä, kuka on "oikea" neuloja?) Sen lisäksi näkemys on minusta yksinkertaisesti pöljä. Ei kai silmukkamerkkien ainoa tarkoitus ole pitää idioottia neulojaa kärryillä, kun ei se tomppeli muuten osaa neuleestaan silmukoita laskea. (Ja jos olisikin, niin mitäs väärää siinä olisi?) Ainakin minä arvostan silmukkamerkeissä juuri sitä ominaisuutta, että aseteltuani ne neuleessa strategisiin paikkoihin, minun ei tarvitse laskea silmukoita, tai aina laskuissa seotessani pysähtyä tutkimaan neuletta. Minun ei tarvitse tuijottaa neuletta, vaan voin esimerkiksi kaikessa rauhassa katsoa hyvää tv-sarjaa tai jutella kaverin kanssa ja posottaa vain menemään. Silmukkamerkkien kohdalla voin reagoida tarvittavalla tavalla joutumatta kauheasti vahtimaan tilannetta.
Miksi siis sanoa, että oikea neuloja ei tarvitse silmukkamerkkejä? No, ei ehkä tarvitse onnistuakseen, (tai saattaa tarvitakin, me ihmiset olemme hyvin erilaisia ajattelijoita ja tekijöitä ilman että se vielä määrittelee meidän kykyjämme), mutta saattaa tarvita vaikkapa rentoutuakseen. Ei apuvälineiden käyttö ole väärin, jos niistä on jotain etua. Vain se on hölmöä, että käyttää apuvälineitä oletusarvoisesti, vaikka oikeasti omaan tyyliin sopisi paremmin olla ilman.
Tällä kertaa minulle sopi paremmin olla ilman.
Aloin neuloa
Cladoniaa, huivia jonka ohjeen sain joskus lahjaksi Ravelryssä. (Lahja muuten lämmittää mieltä vieläkin.) Langat ovat olleet valittuna varmaan jo parin vuoden ajan ja malli vaikka kuinka pitkään mielessä. Ja toistaiseksi huivin parissa onkin ollut mukavaa ja rentoa. Värivalinta tuntuu aivan oikealta, vaikka siitä tuleekin mieleen Amppari-mehujää. Tai ehkä juuri siksi.
Mutta silmukkamerkkeihin minä turhauduin. Heti huivin alkuvaiheessa ohje kehottaa lätkimään mukaan kahdeksan merkkiä. Siis siinä vaiheessa, kun merkkien välissä on aina kaksi silmukkaa. Minua alkoi ärsyttää. Menee siinä vain hermo, jos ei voi posottaa rauhassa menemään, vaan parin silmukan jälkeen pitää aina pysähtyä siirtämään merkkiä niilläkin kerroksilla, joilla merkkien kohdalla ei tarvitse tehdä mitään. Ja niitä kerroksia on kolme neljästä.
Ei hemmetti, minä totesin. Erään kerroksen aikana vetelin kaikki merkit pois. Minä lasken!
Vähän ajan päästä totesin neulejäljen olevan turhan verkkoa makuuni, ilmeisesti kun käytössä oleva Hopeasäie on vain sen verran ohutta. Vaihdoin puikot kerralla millin pienempiin ja aloitin alusta. Ilman merkkejä. Melkein. Pistin yhden merkin keskelle neuletta pitämään minua kärryillä kahden eri puoliskon välillä, mutta muuten pitäydyin näistä "oikealle" neulojalle tarpeettomista kapistuksista. Päätin että otan merkit mukaan sitten siinä vaiheessa kun lisäysten välissä alkaa olla turhan paljon silmukoita laskemiseen.
Toistaiseksi en ole merkkejä tarvinnut. Olen käyttänyt samaa metodia, jota käytin joskus Revontuli-huivia neuloessani ja lukiessani yhtä aikaa tenttiin. Jaottelua.
Kun edelleenkin lisäyksiä tehdään vain joka neljäs kerros, olen jaksanut aivan hyvin olla ilman silmukkamerkkejä. Lisäyskerrosten aikana metodini on jaotella lisäysten väliset silmukat ryppäisiin, jotka neuloutuvat ihan vain tekemällä rytmissä niin että minun ei tarvitse suoranaisesti ajatella. Esimerkiksi jos silmukoita on lisäysten välissä 27, neulon kolmen ryppäissä. Koska kolmen ryppäittä on yhteensä yhdeksän, mikä alkaa jo vaatia laskemista, neulon ne kolmen ryppäät toisissa kolmen ryppäissä. Yksi, kaksi, kolme menee rytmissä. Sitten vain mennään että yy kaa koo, yy kaa koo, yy kaa koo, tauko, (ainakin ajatuksessa, ei välttämättä neulomisessa, ainakaan kovin pitkää), yy kaa koo, yy kaa koo, yy kaa koo, tauko, yy kaa koo, yy kaa koo, yy kaa koo, pysähdys, lisäys. Alusta.

En tiedä, toimiiko tällainen metodi kaikilla. Saati että tajuaako tästä selostuksesta mitään. Tätä on vähän vaikea välittää kirjallisesti. Mutta tämä toimii minulla. Tietenkään kaikki luvut eivät ole jaollisia, typerät alkuluvut perhana, mutta niiden kanssa mennään sitten vaikka niin, että viimeinen rypäs on vain vähän erilainen. Esimerkiksi 13 silmukan kohdalla: yy kaa koo, yy kaa koo, yy kaa koo, yks.
Voi olla, että riippuu ihan ihmisestä, toimiiko tämän tyyppinen. Minulla se toimii. En usko, että se liittyy niinkään matematiikkaan kuin rytmiin. Kun teen tietyssä rytmissä, pysyn kärryillä. Ja jos pysäytän neulomisen, pääsen kärryille nopeasti, sillä tiedän lopettaneeni jonkun ryppään loppuun ja silloin voi melkeinpä silmämääräisesti päätellä, montako rypästä tai rypäsrypästä on jäljellä.
Mutta myönnetään. Jossain vaiheessa silmukkamerkit alkavat olla taas käytännöllisempi ratkaisu. Minä vain en arvosta niitä vielä silloin, kun ehdin neuloa viisi silmukkaa, töks, viisi silmukkaa, töks. Onhan se vain etu silloin, kun joka kerroksella se töks merkitsisi jotain. Mutta jos kolmella neljästä se on vain tiellä, niin minulta loppuu kärsivällisyys. En vain ole vissiin kovin kärsivällinen luonne.
Ja mitä tulee jaottelurytmittelyyn... saan siitä kieltämättä jotain kieronlaista mielihyvää. Että kaipa se sitten on sen arvoista.