Siivoilin tässä jokin aika sitten neulekoriani, jonka ostin joskus helpottaakseni elämääni ja saadakseni tilaa keskeneräisille töille, niin että ne kaikki eivät pyörisi pitkin sohvia ja pöytiä. Jostain syystä neulekorille on tapahtunut sama ilmiö kuin lehtikorille - tavaraa on vain alkanut kertyä ja kertyä kätevästi käytettävissä olevaan säilytystilaan niin että lopulta sekä lehdet että neuleet ovat pursunneet yli ja niitä on alkanut olla joka tapauksessa pitkin sohvia ja pöytiä.
Keskeneräisten töiden joukosta löytyi sellaisia, joiden valmiiksi saattamisessa ei olisi ollut enää isokaan homma. Sellaisia, joiden keskeneräisyys on muuten vain täydellinen mysteeri. Ja sellaisia, jotka olen jopa kokonaan unohtunut.
Eräs huivi, Facing Lilies Stole, oli sekä unohtunut, että lievä mysteeri. Miksi tämä jossain vaiheessa tökännyt, miksi se on jäänyt kesken ja unohtunut? Epäilin, että huivin neulomisessa on ollut jotain todella ärsyttävää, luultavasti nypyt. Mutta ei se sitä ollut. Olen nyt tarttunut projektiin uudestaan, ja vaikka välillä nyppyjen kanssa nyppii, neuloutuvat ne enimmäkseen ihan mukavasti. Kun muistaa tehdä tarpeeksi löysää.
Arvelen nyt, että olen vain innostunut välissä jostain paljon mielenkiintoisemmasta ja huivi on päässyt sen myötä hautautumaan. Tietysti pingotusinhoni on voinut osaltaan vaikuttaa asiaan. Jossain vaiheessa neulomista on saattanut muistua mieleen, että sillä milloin tämän saa pois puikoilta ei ole valmistumisen kanssa mitään tekemistä.
Nyt päätin ruveta jotakuinkin järjestelmällisesti käymään käsiksi kaikkeen keskeneräiseen. Neulon tai puran. Haluan saada tilaa. Sitä paitsi keskeneräiset asiat tuntuvat vievän energiaa, vaikka ne eivät edes olisi lainkaan stressaavia tapauksia. Tai ainakin valmiiksi saaminen tuntuu vapauttavan energiaa. Niin se vain on.
