Miten ihmeessä olen voinut unohtaa esitellä nämä?
Vuosi sitten Portissa ostin kaksisataa grammaa Louhittaren Luolassa värjättyä corriedalea. Ja uuden värttinän. Aloin siellä kehrätä värttinällä, mutta pääsin myös testaamaan retriittikavereiden rukkeja. Ja testaaminen vähän venähti, yhden sadan gramman topsin tulin siellä polkeneeksi valmiiksi. Kerranneeksikin. Kertauksen tosin ehdin vain täpärästi, piti pitää vauhtia yllä, että ehti viimeisten mukana kotimatkalle.
Touhu jatkui kotona värttinällä, mutta hitaasti, kuten arvata saattaa. Värttinöinti on ihan mukavaa, rentouttavaakin parhaimmillaan, mutta sen hitaus alkaa aina jossain vaiheessa syödä intoa. Varsinkin kun on onnistunut pääsemään rukilla kehräämisen makuun.
Kyllä Portin jälkeen rukki olisi poltellut. Silloin kuitenkin hautasin sen unelman toteamalla, että minulla ei nyt vain ole laittaa satasia välineeseen, jota ehkä käytän, ehkä en. Kehruuinnostus saattaa suoraan retriitin jälkeen olla valtava, mutta eihän se vielä jatkoa takaa.
Joululahjaksi saatu
perinnerukki ei olisi voinut paljon parempaan osoitteeseen tulla. Tuollaisen vanhan rukin ottaisin vaikka koristeeksikin, vaikken osaisi käyttää. Vähän viallinenkin melkein kelpaisi, vaikka yleensä ottaen turhaa roinaa vastustankin.
Kyllähän se käytön opettelu pari ärräpäätä sai ilmoille. Alkuun tuo vähän vanhempi kapistus tuntui aika mahdottomalta tapaukselta.
Kehrääjän käsikirjasta oli paljon hyötyä, samoin pitkästä pinnasta ja ihailtavasta kärsivällisyydestä, vaikka ne eivät ilmentyneetkään suoranaisesti minussa. Ulkoistettu kärsivällisyys on ihan hyvä apu sekin.
Nyt kun tuon wanhan rouwan kanssa oppi yhteistyöhön, olen tykännyt siitä enemmän kuin muista kokeilemistani rukeista. Yhdellä jalalla polkeminen tuntuu minusta rennommalta kuin kahdella ja saan silloin ryhdikkäämmän ja vähemmän selkää rasittavan asennon. Kahdella jalalla polkiessa huomasin asentoni olevan hankalamman ja hartioiden rasittuvan. Voihan jokin muukin tosin vaikuttaa kuin polkutapa, joka tapauksessa tärkeintä on, että selkä saa olla suorana. Se on rennointa.
Tietysti tuossa vanhassa rukissa on myös paljon enemmän tunnelmaa kuin uusissa. Joku uudempi, helposti kuljetettava ja isommilla rullilla varustettu voisi joskus olla mukava toisena rukkina, jos vain varallisuus ja tila sallivat ja jos katson kehruumäärieni olevan sitä luokkaa, että kahdessa rukissa on mitään järkeä. Mutta hengen hätä ei kyllä sen asian kanssa ole, sikäli kuin toista rukkia on oikeasti koskaan pakko saada.
Mutta tästä langasta. Rakastan sen väriä ja olen tyytyväinen kehruujälkeeni, vaikka se ei tasalaatuista olekaan. Osa jäljestä on selvästi kierteisempää, osa löyhempää.
En osaa päättää, mitä näille tekisin. Huivi on yksi vaihtoehto, mutta toisaalta kiva voisi olla myös pitää nämä villatakin pesämunana. Minulla olisi lisääkin corriedalea ja jos koittaisin kehrätä siitä edes jotakuinkin samanpaksuista, voisin tehdä vaikka jotain raidallista.
En tiedä. Hilloan näitä ainakin vähän aikaa. Pitäähän sitä olla jotain hypisteltävää.
Metrit pitäisi vielä laskea. Luulin tehneeni sen, ja ehkä teinkin, mutta en ole ollut ihan nero, mitä tulee tietojen tallettamiseen johonkin järkevään paikkaan. Metrejä laskiessa voisi toki samalla tarkistaa, ovatko typerät toukat käyneet vyyhtien sisällä tekemässä tuhojaan. Toivon niin hartaasti, että näistä on älytty pysyä erossa. En kyllä ole säälinyt toukkia muutenkaan kovin paljon, mutta jos nämä aarteni on tuhottu, menneiden ja tulevien toukkien ylle lankeaa ikuinen vihani.
Mutta eipä maalailla piruja seinille sentään. Nautitaan magentasta.
