Prinsessakattaus. Tai prinssi.

Onko tässä blogissa ollut ennen sisustusjuttuja? Ei ainakaan paljoa. Ne pari mattoa. Mutta nyt täältä pesee. Minähän kun hurahdin pisiliinoihin. Jotenkin todella tätihenkistä. Paitsi että kun kyseessä on vaaleanpunaiset liinat, ei se tunnu ihan niin täteilyltä. Olen oikeastaan sitä mieltä, että se on enemmän prinsessamaista. Tai prinssimäistä. Hienostunutta kuitenkin.

Virkkaaminen on hidasta. Minusta tuntuu, että olen väkertänyt näitä pitsiliinoja koko syksyn. Ja varmaan jo kesälläkin. Tosin ovathan nämäkin olleet jo hyvän aikaa valmiita, ehkä hitauden tunne tulee siitä, että käsitöiden päätyminen blogiin esille tuntuu aina vain kestävän.

Mutta valmista on tullut ja nyt minulla on kaunis keittiö! Tai oli ainakin vielä hetki sitten ennen kuin kaadoin kahvit yhdelle liinalle. Syyttäisin tahrasta varsin mielelläni muita, ja saattaisi se mennä läpikin, jos kyseessä ei tosiaan olisi kahvi, jota meillä ei tarjoilla alle kouluikäisille. (Ollaan silleen tosi tiukkapipoisia.)

Ihastuin tähän malliin aiemmin totaalisesti. Ainut vika näissä on, että alkavat nopeasti kupruamaan käytössä. Pitäisi ilmeisesti tärkätä. Ehkä sen avulla liinat tekisivät jatkossa paremmin oikeutta itselleen - ja mikä vielä tärkeämpää, minulle. 

Näitä kuvia kun katselee, ja ylipäänsä kun vähän vilkaisee Ravelry-projekteani, alkaa vaikuttaa pahasti siltä, että minulla on ihan oikeasti menossa joku todella vaaleanpunainen kausi. Kumma kun kukaan täällä ei kapinoi. Ehkä olen onnistunut vielä pitämään jonkinlaisen tasapainon yllä. Jossain kohtaa asuntoa oli joku muukin väri, en nyt tosin muista missä.

En ole yleisesti ottaen mikään sisustusintoilija. Vihaan kaikenlaista krääsää, ja mitään isompaa, kuten sohvaa, ei viitsi ihan vuosittain uudistaa. Paras olisi jos osaisin tehdä kuten äiti ja hyödyntää kaikkea muuta jo olemassa olevaa pikkukamaa, kuten huiveja ja koruja.

Virkaten sisustaminen on kuitenkin ihan kivaa. Ja löytyyhän täältä uudet verhotkin, ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen. Olen mennyt jopa niin pitkälle, että samalla vaivalla hommasin kankaat erillisiä jouluverhoja varten. Täysin ennenkuulumatonta, kyllä yhdet verhot ympäri vuoden on aina ennenkin kelvanneet.

Jouluverhojen lisäksi suunnitteilla on joulumatto ja aluillaan on jo joulupitsiliinatkin. Enhän minä mitenkään voi selvitä elämästä yhdellä pitsiliinasetillä.

Suloiset unisukat

Blogi laahaa pahasti käsitöiden perässä. Nämäkin sukat on kuvattu jo aika päivää sitten, valmiiksisaamisesta puhumattakaan. Itse asiassa kuvaushetkellä nämä olivat olleet unisukkakäytössä jo muutaman viikon. Ei pahan näköiset siihen nähden, vai mitä?

Nämä ovat muuten osoittautuneet loistaviksi unisukiksi. Alpakka ja merinovilla lämmittävät sopivasti ja koska tulin neuloneeksi nämä vähän suositusta pienemmillä puikoilla, tuli sukista ihanan napakat. Kovin löysät unisukat eivät tunnu minusta hyvältä.

Malli on muistaakseni aika reippaasti sovellettu. Otin paljon ohuemmalle langalle ja kapoisemmille jaloille suunnitellun mallin ja sain itselleni juuri sopivan lopputuloksen. Kuviokertoja on pituussuunnasssa siksi jokunen vähemmän, ja jos muistan oikein, tein kantapään tuttuun ja turvalliseen tapaan ja skippasin siltä osin ohjeen luvun. Joka tapauksessa sukat on neulottu varpaista varteen.

malli: Last of the Red Hot Lovers, Janine Le Cras

lanka: Du Store Alpakka Sterk

kului: n. 100 g

puikot: 2,75 mm

En mitenkään erityisesti ihastunut tämän kuvion neulomiseen. Oli jotenkin tylsää, en tiedä miksi. Mutta yllätyksekseni valmiit sukat näyttivät sitten ihan kivoilta. Ne näyttävät siltä, että olisin voinut olla innoissani palmikoiden kanssa. En vain ollut. 

Mutta palmikkoneulonta on yleensä ottaen kyllä kivaa. Pitäisi tehdä sitä useammin.

Sukat turvapaikanhakijalle

Olen viime aikoina pohtinut aika paljon neulomisharrastustani. Vaikka neulominen on periaatteessa aika hyödyllistä, monellakin tavalla, ja ennen kaikkea iloa tuottavaa, on se pohjimmiltaan myös melko materialistista, väistämättä. Juu juu, ei tämä varmasti ihan pahimmasta päästä ole, jos ei keskity nimenomaan langan hamstraamiseen, mutta kuitenkin silti.

Toinen juttu on sitten se, että minulla alkaa olla jo aika paljon neuleita itselläni. Sukkia eritysesti, tosin parsittavien pino on huomattavasti korkeampi kuin ehjien. Tiettyjä juttuja uupuu, tällä hetkellä esimerkiksi sormikkaat, koska hukkasin edelliset. (Sydän itkee verta kyllä tästä menetyksestä.) Mutta pääosin minulla ei ole mitään erityistä tarvetta neuloa itselleni.

Mitä sitten tulee tilausneuleisiin... no, ei suoraan sanottunta hirveästi nappaa. Silloin tällöin se on kivaa, mutta useimmiten mieluiten neulon yllätykseksi ja pyytämättä. Haluan itse valita, mitä milloinkin teen. Tietenkin ihanille ihmisille on ihana neuloa, mutta siinä, miten paljon haluan tehdä pyynnöstä tulee aika nopeasti raja vastaan.

Jokunen vuosi sitten osallistuin neuleiden joulukeräykseen ja se oli ihan mukavaa. Nyt lähiaikoina olen miettinyt, että haluaisin ehkä neuloa vastaaviin keräyksiin vähän enemmän. Ja sitten tuli tämä turvapaikanhakijatulva ja mieleeni juolahti, että siinähän voisi olla sopiva kohde. Tuskin kuitenkaan itse saisin aikaiseksi mennä neuleitani minnekään tarjoamaan, joten Kudo sukat turvapaikanhakijalle -kampanja tuli kuin tilauksesta. Niinpä nappasin töistä mukaan muutamat sukkalangat ja aloin hommiin. (Siis maksoin niistä kyllä, en pöllinyt.)

 

Oli pakko ostaa taas tätä nokkosella vahvistettua sukkalankaa. Ensinnäkin koska ihastuin siihen edellisten sukkien kohdalla kovasti ja toisekseen meidän valikoimaan oli tullut niin herkkuja uusia värejä, että en voinut vastustaa kiusausta.

Ja nyt sitten ensimmäiset sukat Puikkomaisterin sukkakirjasta korkattu. Mietin tosin, että olisiko tällaiseen hyväntekeväisyyskeräykseen parempi neuloa mieluumin nopeasti vaikka vähän paksummilla langoilla ilman kummempia kuvioita, jotta saisi nopeammin eli siten myös enemmän valmista aikaiseksi. Mutta siinä olisi itse asiassa se riski, että en tylsistyessäni saisi valmiiksi sitä yhtäkään paria. Ja en tiedä... vaikka tässä tapauksessa määrä ehkä saattaisi korvata laadun, tai ainakin ylimääräisen hifistelyn, niin toisaalta tuntuu, että jos lahjoitan jotain, niin lahjoitan mielelläni jotain, mikä on minun mielestäni kaunista ja josta ehkä näkee, että on nähty vaivaa. En tiedä, merkkaavatko lahjoitussukat sinänsä mitään rankkojen kokemusten keskellä, mutta onhan sentään olemassa pienen pieni mahdollisuus, että nätit sukat tuovat edes vähän iloa, vaikka hetkellisestikin.

Muutama kuukausi sinne tai tänne

Sain viime jouluna lahjaksi kasan Pohjan Akkaa. Toivottu lahja, ehkä vähän vihjaistukin, ja ilmeisesti olin ollut viime vuoden kilttinä. Aloitin aika pian villatakin neulomisen, päädyin melkein heti vaihtamaan mallia, ja tähän päädyin. Valmista tuli joskus tammikuun aikana, mutta napit vähän unohtui. Ylipäänsä hankkia.

No mutta nyt on valmista. Tadaa!

malli: Shapely Boyfriend Cardigan, Stefanie Japel

lanka: Louhittaren Luolan Pohjan Akka, värissä orvokki

puikot: 5,5 ja 4

lankaa meni: 600 g

fiilis: tosi ihana!

Väristä on sanottava, että en olisi ikinä päätynyt tähän itse. Mutta ei kuulemma lahjan valitsijakaan, (eli sisko), sillä hän oli tulkinnut tietokoneen näytöltä värin sinisemmäksi. Ja olisin kyllä tykännyt kovasti väristä, jonka hän kuvaili minulle.

En tosiaan katsoisi tätä väriä kaupassa kahta kertaa. Mutta yllättäen tästä neulottuani totesin, että hei, täähän passaa mulle ja tuntuu tosi luontevalta heittää päälle. Sattuu jopa sopimaan yhteen useampien minulta löytyvien vaatteiden kanssa. (Mikä on hyvä, koska minulla on niin vähän vaatteita, että niiden soisi toimivan jotenkin yhteen. Enimmäkseen eivät toimi.)

Takki on tosi kätevän mallinen. Minullahan on kyllä se itse suunnittelemani pitkähkö takki, mutta olen kaipaillut tämmöistä vähän lyhempää ja näppärämpää. Tälle on kyllä käyttöä. Erityisesti nyt kun takissa on peräti napitkin.

Kappa etenee

Toinen väri.

Tähän mennessä näyttää hyvältä. Puhumattakaan siitä, että nyt on kuulkaas kyllä täydelinen lukemisneule. Kirjoneuleet sun muut on koukuttavia, mutta eivät jätä juuri sijaa oheistekemiselle. Että kyllä tässä vain on puolensa tässä sileän tikuttamisessa.

Ja voi tätä silkkilankaa..! Ihana neuloa, ihana katsoa. Mistä vetoa, että olette kaikki ihan kateellisia. Ainakin teidän pitäisi olla.

Auringon punainen

Ilta-auringon sävyttäminä värit muuttuvat jännittäviksi. Tunnelma vaihtuu hetkeksi. Tuntuu kuin olisin jossain tarinassa. Tai siltä kuin virkkaisin taikamattoa.

Kapasta ja kirjoneuleista huolimatta en ole vieläkään päässyt täysin irti virkkausinnostani. Virkkaus ei tosiaankaan ole sama asia kuin neulominen, mutta alan pikkuhiljaa uskoa, että se voi olla yhtä mukavaa.

Matosta on tulossa oikeasti aivan eri värinen. Mutta oli pakko napata kuva tästä hetkestä. Tästä hämyn ja auringon seoksesta. Minun matossani. 

Ehkä siitä tulee taikamatto. Olen oikeastaan aika varma, että tulee.

 

Otsikko näyttää tosi häiritsevästi yhdyssanavirheeltä. Mutta ei se ole. Tämä punainen on auringon. Ja sen myötä blogini bannerin väri lässähti. Näyttää melkein harmaalta. Vai oliko se aina noin vaisu?

Mulle kans!

Veera Välimäen Kappa on villinnyt neulojat. Jotkut jopa niin pahasti, että malli on tippunut puikoilta useamman kerran. Aika sekoa. (Koska itsehän pysyn aina kohtuudessa. Daybreak.)

Jotain siinä mallissa on pakko olla. Mitäs minä sitten muuta kuin köröttelen jälkijunassa mukaan. En voi katsoa olevani näissä neuletrendeissä taaskaan ihan aallon harjalla, kun aloittelen homman siinä vaiheessa kun muut ovat neuloneet kappojansa jo kolmin kappalein. Mutta juna se on hitaampikin, kuten VR:llä varmaan sanotaan.

Ennustan varsin valoisaa tulevaisuutta omalle Kapalleni. Minullahan ei ole mitään sileän oikean tikuttamista vastaan, sehän on suorastaan ihan parasta. (Viimeksi hehkutin kirjoneuletta. Mutta ei minun tarvitse rakastaa vain yhtä.) Kilometrikaupalla sileää oikeaa silkkilangasta. Kyllä se kelpaa.

Kirjoneulesukkia tuleman pitää

En sitten tällä kertaa hillinnyt itseäni niin kauhean mallikkaasti. Enkä varsinkaan pitkään.

En itse asiassa ole vähään aikaan ostanut neuleohjekirjoja, eikä ole ollut houkusta ostellakaan, sillä ohjeita löytyy netistä pilvin pimein, ja arvostan e-ohjeita monesta syystä. Ne eivät vie fyysisesti tilaa ja niitä voi lukea sekä tietokoneen ruudulta että kännykästä. Ja jos esimerkiksi ison kaavion takia on tarvis, ne voi myös tulostaa.

Tämä kirja veti minut kuitenki pitkästä aikaa kirjaostoksille. Mallit itsessään tietysti vetoavat minuun kovasti, minkä lisäksi minulla on Puikkomaisterista varsin pätevä kuva ja uskon hänen osaavan ohjeenkirjoitushomman. Mikään ihan kauhean yksinkertaisia perussukkia sisältävä kirja ei oikein vetoa minuun enää tässä vaiheessa, ja on kiva, kun markkinoilta löytyy jo vähän haastavampiakin ohjekirjoja. On hienoa, että neuleohjetarjontaa on nykyään monenlaisille neulojille. Jossain vaiheessa tuntui, että kaupoista löytyi vain aivan alkeistason juttuja, jotain missä opetettiin asiat perussilmukasta lähtien.

Haluan kyllä mielelläni tukea suomalaisten neulesuunnittelijoiden työtä, täällä kun ei käsityötä mitenkään turhan paljon arvosteta, (ainakaan siinä vaiheessa kun pitäisi mennä kukkarolle). On kyllä tosi kiva, että viime vuosina näitä suomalaisten tekijöiden ohjekirjoja on alkanut ilmestyä vähän tiheämmin. Ihan tosi mahtavaa.

Nyt vain pitäisi päättää tämän kirjan kanssa, että mistä sitä aloittaisi. Useampi ohje houkuttelisi kovasti, varsinkin - valitettavasti - polvarit. Jos tekisin polvisukat itselleni, pitäisi varmaan muokkailla aika tavalla, sen verran enemmän minulla on tuota pohjetta kuin mitä ihmisillä keskimäärin.

Mutta valinta on vaikea. Ei pelkästään sukkien, vaan niiden oikeiden lankojen. Liikaa ideoita.

Vettä elefanteille ja vieroitusohjelma neulojalle

Tämän kesän suuri sukkasaavutukseni on pääasiassa automatkojen aikana neulotut norsusukat. Nämä olivat ihan järjettömän koukuttavat neuloa, ja rakastuin totaalisesti malliin, minkä ehkä huomaa siitä, että kuviakin tuli otettua... no, noin triljoona.

malli: Water for the elephants, Rose Hiver

lanka: Nettle Sock, Onion

puikot: 2,5 mm

kulutus: valkoista vajaa kerä ja pinkkiä vähän toista

Ravelryssä: täällä

Kirjoneuleet on kyllä vaan niin ihana asia olemassa. Melkein turhankin hypnoottista tekemistä. Meditatiivista varmaan kans. Huonona puolena juuri se, että muu elämä tahtoo vähän kärsiä, kun pitäisi saada neuloa vielä yksi rivi. Ja vielä yksi. Ja vielä... oho, hups, meni puoli kaaviota. 

Että nyt vähän mietityttää. Uskaltaisiko hankkia tämän syksyn hittisukkakirjan vai ei. Puikkomaisterin sukkakirja houkuttelisi, sattuneista syistä, mutta onko se ihan turvallinen hankinta? Meneekö kaikki rahat sukkalankoihin ja olenko sekaisin koko talven?

Kirjoneuleohjeisiin pitäisi suhtautua huumausaineena, sitä minä olen mieltä.

Niskatkin menee jumiin.

Palmikkopilvi

Pitkähkön harkinnan jälkeen tilasin kesän alussa itselleni Titityyn arjen luksusta -lankapaketin. Vähän mietitytti, että kannattaako upottaa niin paljon rahaa siihen, että ostaa sikaa säkissä, mutta loppujen lopuksi päätin kokeilla. Välillä on vaan kiva saada yllätyksiä, ja kun kerta kukaan muu ei niitä minulle järjestä, (hint hint), niin itsehän se sitten pitää.

Klubipaketteja tuli kaksi, ensimmäinen heinäkuussa ja toinen nyt pari päivää sitten. Ja tästä elokuun paketista muototui pipo ennätysnopeasti.

Lankapaketti oli vallan ihana, vielä paljon parempi kuin edellinen, sillä tämän värit kolahtavat minuun lujemmin. (Paketin värimaailmanhan sai valita etukäteen, joskin kuvaukset olivat tarkoituksella vähän epätarkkoja ja suuntaa-antavia.) Tuo vasemmanpuoleinen sukkalankavahvuinen silkki-villa ihastutti paljon enemmän, mutta jostain syystä tämä Gilliatt otti ja hyppäsi puikoille ihan itsestään. Tai suurin piirtein itsestään. Mitä nyt puikot piti käydä varta vasten hankkimassa, että niille voisi hypätä, mutta siis käytännössä itsestään.

Sopivaa myssymalliakin piti kyllä pikku hetki etsiskellä ja yhdessä välissä kävi mielessä, että tämä se on ärsyttävää puuhaa silloin kun haluaisi saman tien päästä neulomaan ja kun sitä aikaakin on valitettavan rajallisesti. Kun mitään aivan huippua mallia ei sattunut silmään tarpeeksi nopeasti päädyin tällä kertaa luovimaan tieni itse. Muutamasta mallista sain vähän osviittaa siitä, minkä tyyppistä halusin ja jo tokalla yrittämällä löytyi sopiva silmukkamäärä ja miellyttävä tiheys. (Mallitilkkuahan siis en tehnyt. Ei ollut aikaa.) 

Nämä kaksi mallia olivat ne eniten silmääni mielyttävät, mutta jotka eivät kuitenkaan aivan olleet sitä mitä hain: Jared Floodin Rosebud ja Veera Välimäen Here and there. Jälkimmäisen tosin aion kyllä vielä joku päivä tehdä, vähän modatun version vain. Minä tarvitsen resorikohdan kaksinkertaisena, muuten mun korvat ei talvea kestä.

malli: omasta päästä

silmukkamäärä: 88

puikot: 4,5 mm ja 5,5 mm

lanka: De Rerum Natur Gilliatt

Tästä langasta on sanottava, että nyt tuli kyllä Titityystä ihan paras paksu merinolanka, ihanin johon olen törmännyt. Jotenkin napakan kuohkea, joustava lanka, en osaa sen paremmin tätä kuvailla. Pehmonen päässä, miellyttävä neulottava ja jotenkin semmoinen muotoonsa palaava. Pitempiaikainen käyttö tietysti saattaa löysyttää lankaa, se jää nähtäväksi, mutta nyt kyllä tuntuu päässä jotenkin niin hyvältä. Tavallaan jämäkältä, muotoonsa palautuvalta.

En ole mitenkään nimenomaisen innostunut pipojen neulomisesta, mutta pipoihminen minä kyllä olen. Herkät korvat vaativat pipon käytön vähänkin kylmemmällä ja muutenkin olen vähän palelevaa sorttia. Hyvä myssy on napakka korvien kohdalta ja löysä muualta, lämmittää ja hengittää. Gilliatista neulottu palmikkopipo tuntuu tekevän sen kaiken.

PS. Myssyn väri on aivan mielettömän kaunis, mutta jotenkin mietityttää, että passaako tää nyt mulle. Näytänkö liian punakalta? Onks tää paha? Voiko tätä käyttää? Näytänkö ihan pöljältä? Pitäisikö pitäytyä värikkäämmissä väreissä, mitä mä oikein yritän?

Vailla sanoja, vailla valmista

Kuvia. Ei mitään kirjallista viestintää. Sanat ovat täysin hukassa, olen jossain sumuisen pörröisessä fiilistelymaailmassa. Mutta onneksi kuvat kertovat enemmän kuin... tarvitsisi. Aika paljon on taas keskeneräisenä.

Mutta onneksi minulla on yksi nätti tyyny.

Pihalla purkamassa

Ei täällä vieläkään ole niitä kovasti mainostettuja helteitä minusta ollut, mutta yhtenä päivänä oli oikeasti lämmin. Ja parina päivänä on ollut melko aurinkoista osan aikaa. Onhan sekin jotain. Nyt taas sataa.

Sinä oikeasti lämpimänä päivänä sattui (lähes) kaikki menemään niin kuin pitikin. Sain virkata pihalla. Neulojakaveri kutsui kylään ja istuttiin terassilla porukalla. Minä virkkailin pitsiliinaa, tähän kun nyt on tultu.

Muuten ihan hyvin meni, mutta purin enemmän kuin virkkasin. Siinä vaiheessa kun lähdin kotiinpäin, virkkuutyö oli suurin piirtein samassa pisteessä missä se oli, kun olin paikalle saapunut. Tulipa tuottelias olo. 

No, hiljaa hyvä tulee. Tai sanotaanko, että hiljaa on nykyään ainoa tahti, niin että siinä ei paljon kannata vertailla, mikä vauhti on paras.

Ei tuu kesää

Ei tuu ei, kesä nimittäin. Ei, vaikka kuinka yrittäisi. Ja minähän olen yrittänyt, ihan tosissani. Ajattelin, että jos nyt kuitenkin menee vaan sinne ulos istumaan, hyvin varustautuneena.

Mutta eipä paljon auttanut. Vaikka oli lämmikkeetkin mukana. Kesäfiilis pysyi kaukana. Tai no... sääskiä oli ihan omiksi tarpeksi, sen verran pitää myöntää. Mutta jokseenkin laiha lohtu. Tiettyä kesätunnelmaa toki, mutta ei ehkä ihan se lempiosani siitä.

Tuota sukkaa ulkona hampaat irvessä tikutettuani tajusin muuten, että vihreä kausi on ihan selvästi ohi. Alkaa olla aika vahvaa näyttöä siitä, että pinkki on tullut tilalle. 

Nyt puikoilla on vähän epämääräinen sovellus jostain kirjahyllystäni löytyneestä ohjeesta. Lanka on paksua kuin mikä. En muista milloin viimeksi olisin neulonut sukkia fingerin-vahvuista paksummasta langasta. Mutta tuo alpakkasukkalanka on huudellut töissä minulle jo niin pitkään, että oli pakko pelastaa se sieltä hyllystä itselleni. Mallia piti vähän aikaa hakea eikä nytkään oikein innosta, mutta ihan ok. Puikkosuositus langalle oli vissiin joku 3,5 mm, mutta koska ensimmäisenä käteen sattui koko 2,75, teen sitten niillä. Oon nyt vähän niin kuin laiskana ja teen periaatteella mitä nyt käteen sattuu. Johtunee siitä, että edelleenkin virkkaus on enempi in. Niinpä. Outoa. Varmaan joku käänteinen auringonpistos. Tai vettä satanut aivoihin kun on joutunut olemaan ulkona enemmän kuin on halunnut.

Niin tai näin, näillä mennään.

Ja kun se ruoho on vihreää tällä puolella aitaa, niin sekään ei sitten kelpaa.

Olen tässä käynyt vähän läpi neuleitani. Ja löytänyt hämmmentävän määrän vihreää ja vihreänmielistä.

Siis voisiko tästä päätellä, että jollakulla on ollut joku kausi päällä? Ja mitä jos enää ei huvita käyttää vihreää? Tai siis missä välissä minä muka olisin halunnut käyttää pelkkää vihreää? En kyllä muista sellaista.

On ehkä pikkuisen ongelma, jos haluaa käyttää pukeutumisessaan aivan täysin eri värejä kuin mistä syttyy neuloessa. Ainakin jos on kaiken huipuksi liian itsekäs neulomaan muille. Pitäisiköhän tässä alkaa harkitsemaan jotain vähän epäitsekkäämpiä ja jalompia neulomistavoitteita? Että jos jollekulle muullekin joskus jotain..?

Ostin jokin aika sitten Rinna Saramäen kirjan Hyvän mielen vaatekaappi, ja vaikka sitä lukiessa ei toistaiseksi ole tullut mitään suuria ahaa-elämyksiä, (tosin kirjan vaatteiden tuotannosta kertova osa on hyvä tietopaketti), on tullut taas mietittyä vähän, millä perusteella vaatteita kannattaisi oikeasti ostaa. Tai tässä tapauksessa siis neuloa. Vaikka jokin väri viehättäisi ja vetäisi tosissaan puoleensa, se ei silti välttämättä ole sellainen väri, jota erityisesti haluaisi käyttää. Sitä ehkä sietäisi joskus miettiä. Etukäteen.

En ole lukenut kirjaa vielä loppuun, mutta tähän mennessä se on ollut ihan mukava lukukokemus. Eniten vain mietityttää se, että jos hankkimilleen vaatteille oikeasti asettaa niin tarkat kriteerit yksityiskohtia myöten, mitä tehdä silloin, kun olisi ihan pakko hankkia jotain? Jotta ei ihan alasti tarvitse kävellä. Nimittäin niitä kaikin puolin täydellisiä vaatteita saa kyllä aika kauan etsiä, jos nyt oma maku ei satu rakentumaan juuri senhetkisen muodin mukaan. Kaikki eivät osaa tehdä itsekään, tai ei ole välineitä millä tehdä, ja juuri oikeanlaisia materiaalejakaan ei välttämättä löydä niin helposti kuin voisi toivoa.

Hyvän mielen vaatekaapin sanoma tuntuu perustuvan siihen käsitykseen, että kaikkien ongelmana olisi ylitsepursuava määrä vaatteita. Niistä sitten pitäisi karsia rankalla kädellä ja täydentää vain muutamalla täsmähankinnalla. Vaan kun voi se ongelma olla sekin, että niitä vaatteita ei oikeasti ole ja niitä on hankala löytää. Tai, kuten pian varmaan on entistä useammalla tilanne, niitä ei ole varaa ostaa.