Kirjoneule. Se on kivaa. Onpas hienoa, että tulin sen opetelleeksi. Kiitos siitä taitaakin kuulua Adelheidille.
Kirjoneuleen suhteen on tosin vähän totuttelemista. Itse neulominen kyllä sujuu, mutta välillä on hienoisia hahmotusvaikeuksia. Pitäisi tajuta, että jousto ei vain ole edes lähellekään samaa luokkaa kuin sileän neuleen tai yleensä minkäänlaisen muun neuleen. Kun yleensä sukissa tietty tiukkuus on hyväksi, (miten sen hemmetin negative easen voi kääntää suomeksi?), kirjoneulesukkien kanssa se ei vain toimi. Kokeilin. Ja voin sanoa, että minusta kiristynyt kirjoneule ei näytä yhtään hyvältä.
Eilen sain valmiiksi ne hemmetin Stalagmitet. Onnistuin jotenkin huijaamaan itseäni, että sittenkin tykkäisin kyseisestä sukkamallista, ja äkkiähän se kakkossukkakin sitten valmistui. Ja päästyäni siitä eroon kaivoin lankalaatikosta esiin pari Handun HarmIlua, jotka jo tovin ovat huudelleet haluavansa kirjoneulesukiksi. Jonkin aikaa kaivelin Ravelry-jonoani ja lopulta puikoille päätyi Rose Hiverin Liseron. Neulominen sujui kuin tanssi, mutta juuri ennen nukkumaanmenoa minua alkoi epäilyttää ja yöksi mielen perukoille jäi pyörimään ajatus siitä, että sukat ehkä kannattaisi aloittaa alusta. Tehdä yksinkertaisesti isommat.
Onneksi minusta on aikojen saatossa kehittynyt purkamisen mestari. Sukka alkutekijöihinsä ja uudestaan puikoille.
Sitten alkoi taas vähän epäilyttää. Ehkä tämä oli merkki. Ehkä minun pitäisi luopua koko Liseronista. Miksi modata siitä suurempaa kun voi vain tehdä jotkut ihan toiset sukat. Ei tuo sukkamalli nyt niin ihmeellinen ole. Sen verran kiva kyllä, että oli pakko ottaa kuva muistoksi. Mutta tähän taisi tämän sukkaviritelmän taival päättyä. Pitää osata luopua.
Uutta sukkaa on jo puikoilla. Hengitystä pidätellen voi odotella, miten tällä kertaa käy.
