Vuosiennusteita ja hyvän uuden vuoden toivotus

Hyvää uutta vuotta!

Luin jostain, että uusi vuosi tulee olemaan sen mukainen, miten vuoden vaihdetta juhlii. Siinä tapauksessa oma tuleva vuoteni on oleva hyvin hämmentävä ja rehellisesti sanottuna vahvasti epämukavuusalueella. (Sori äiti, tiedän että vihaat tuota termiä. Enkä toki voi sinua siitä syyttää.) Tulen itse asiassa olemaan täysin metsässä. Jos se on tulkittavana vertauskuvaksi, niin mitäpä tuossa uutta. Jos kyse on aivan kirjaimellisesta ennusteesta, niin oikeastaan minulla ei ole mitään sitä vastaan.

Toisaalta jos vuodenvaihteen vietoksi lasketaan koko se aika, jonka omasta mielestään on sitä viettänyt, eikä vain se hetki, jolloin raketteja alettiin pamautella, tästä on tulossa onnettomuusaltis vuosi minun ystäväpiirilleni. Lemmikkejä joudutaan lopettamaan, (mutta toisaalta niitä myös saadaan). Koirien kannattaa olla varovaisia kissojen seurassa, tassusta voi tulla kuonoon. Saunaan menijöiden on syytä varautua vesikatkoihin.
 

Aivan loistavaa ruokaa on kuitenkin luvassa.

Jos vuoden vaihteeksi lasketaan jo päivät heti joulun jälkeen, (jostain syystä minä usein lasken), minun vuoteni tulee sisältämään uusien välineiden haltuunottoa (pienellä kiroamisella* höystettynä), villaa, meditatiivisuutta, (tai oikeastaan ihan vain villameditaatiota) ja gimalletta.

 Ja sehän sopii!

Kärsivällisyyttä voisi ehkä vähän koittaa kehittää. Mutta sen suhteen en kyllä aio luvata mitään.

Uusi vuosi ja uusi (vanha) rukki. Tekemisen puutetta ei ole luvassa vieläkään. Entä muilla? Liian vähän lankaa ja neuleideoita? Liian paljon aikaa ja aivan liian vähän keskeneräisiä projekteja? Kaikki haluttu on jo saavutettu ja missään ei voisi olla enää parempi?

Tervetuloa vuosi 2014! Toivottavasti olet täynnä iloa, rakkautta ja palkitsevaa tekemistä, niin minulle kuin muillekin!

*Okei, ehkä ei edes ihan pienellä.

Tehokkaasti aloitettu

 Tänään olen 

• aloittanut siivoamisen ja tyhjentänyt tiskikoneen. Kone on nyt auki, (mitä aina vihaan, koska meinaan jatkuvasti kompastua osittain oviaukon edessä olevaan kanteen), ja tiskipöydällä odottaa kasa astioita, jotka aioin pistää koneeseen heti seuraavaksi.
• alkanut soittaa kitaraa. Viritin alemman E-kielen, (homma, jota inhoan), kävin penkomassa kirjahyllystä nuotteja ja tapailin neljä tahtia erästä biisiä.
• neulonut. Neuloin pari riviä yhtä neuletta ja noin puolitoista riviä toista. 
• tehnyt punttitreenin, koska halusin selvittää, missä kunnossa käsilihakseni ovat. Toisin sanoen tein molemmilla käsillä kolmesta eri liikkeestä huikeat viisi toistoa. Päädyin siihen, että käsivoimani ovat selkeästi ehkä kasvaneet, pysyneet samoina kuin ennen tai mahdollisesti laskeneet. Koska viidellä toistolla yhtään mitään liikettä ei saa kovin kattavaa käsitystä asiasta.
• lukenut muutaman blogipostauksen jotakuinkin silmäillen ja melkein loppuun asti.
• meinannut kirjoittaa eräästä mielenkiintoisesta ajatuksesta blogiini, mutta aloinkin kirjoittaa tätä.

Nyt minua mietityttää, olenko kenties ihan pikkuisen impulsiviinen, ja jos, niin olenko sellainen aina ja nyt vasta huomasin sen, vai onko minulla nimenomaan tänään jotain keskittymisvaikeuksia ja mistä se kertoo.

 

Ehkä joulu tulee juuri oikeaan paikkaan. Nyt olisi hyvä hetki vähän pysähtyä ja rauhoittaa mieltä.

 

Tietysti tarkoitus on tänä jouluna, viikonlopusta alkaen, käydä viidessä eri paikassa ja tavata suurin piirtein ja karkeasti arvioiden tuhansia eri ihmisiä. (Mahdollisesti vähän vähemmän, mutta osa niistä on lapsia, joten kappalemäärä ei ole ratkaiseva.) Voi olla, että sikäli joulun viettoni ei täytä kaikkia pysähtymisen ja rauhoittumisen kritreerejä.

Toisaalta jouluna (minun) ei tarvitse tehdä töitä eikä opiskella. On myös ihan sallittua olla stressaamatta siitä liikkuuko tarpeeksi ja syökö oikein. Varmaan on ihan oikein ja kohtuullista valita jouluneuleeksi sellaiset sukat, jotka on jo kerran tehnyt. (Muutenhan minä en koskaan niin tekisi, never!) Minua on jo pidempään kutkutellut toiset Ellingtonit. Ei muuten, mutta kun Cookie A. on päivittänyt ohjeensa ja pitäähän minun päästä tarkistamaan, mikä on muuttunut...

Tai ehkä viime vuonna jouluna jalassa pitämäni sukat vain iskostivat kyseisen mallin ja joulun ajan mielessäni tiukasti yhteen. Nyt Ellington assosioituu täysin jouluun ja olen ihan vietävissä. Ei voi ehkä mitään.

Nyt pitäisi vielä paketoida lahjat ja siivota asunto sellaiseen kuntoon, että tänne olisi mukava palata. Jälkimmäisestä voi ihan hyvin joustaa. Vielä on myös pari tilaustyötä. Pakatakin on ehkä pakko. Ehkä kaikki nämä hommat voisi koittaa tehdä hissukseen ja keskittyen?

Unelmien tarkoitus

Viime aikoina ajan henkeen on tuntunut kuuluvan unelmien toteuttaminen. Niistä kirjoitetaan blogeissa, niiden vuoksi tehdään aarrekarttoja ja niiden eteen tehdään töitä. Olen ainakin itse törmäillyt tähän teemaan paljon, lukenut siitä ja pohtinutkin sitä. 

Onnellisuus puolestaan on kiinnostanut minua oikeastaan aina. En tarkoita, että olen aina halunnut olla onnellinen, se on sujunut minulta yleensä melko hyvin. Minua kiinnostaa nimenomaan onnellisuuden olemus. Mitä se on, ketkä ovat onnellisia, miten se koetaan... Olen tullut lukeneeksi aiheista kirjojakin ja totta puhuen tieteelliseen tutkimukseen pohjautuneet kirjat ovat tehneet minuun paljon suuremman vaikutuksen ja olleet kanssani enemmän samoilla linjoilla kuin juuri mitkään selailemistani self help -oppaista.

Ajatukseni unelmien toteuttamisesta pohjautuvat käsityksiini onnellisuudesta. Uskon, että oman hyvinvoinnin ja omien tavoitteiden eteen ponnisteleminen voi lisätä onnellisuuden kokemusta, ainakin jos pääpaino on tavoitteiden sijaan erityisesti tekemisessä ja siitä nauttimisessa. (Tämän tyyppisiä ajatuksiani vahvistaa esimerkiksi Mihaly Csikszentmihalyin kirjoittama teos Flow - elämän virta.) Uskon myös, että mielekkyyden kokemus, jonka ihminen saa tehdessään töitä unelmiensa eteen, on yksi onnellisuuden osatekijä.

Ihmettelen kuitenkin, tarvitseeko ihmisen muka saada kaikken mitä hän haluaa? Unelmien tavoittelusta puhuttaessa niin ei toki suinkaan aina väitetäkään. Mutta toisaalta tietyissä positiivista ajattelua ja onnellisuuttakin käsittelevissä teksteissä sen tyyppinen ajatus toistuu. "Toivon sinun saavan kaiken mitä haluat." Ja toisaalta universumi antaa ihmiselle kaiken mitä hän haluaa, jos hän vain elää oikeanlaista energiaa heijastaen. Jotain sellaista.

Mutta tarvitseeko ihmisen todella saada kaikki haluamansa ollakseen onnellinen? Ei tarvitse. Perustan tämän väitteeni paitsi yllä mainitsemani Flow -kirjan sisältöön, myös M. P. Seligmanin teoksessa Aito onnellisuus kerrottuihin tutkimustuloksiin. Ja mikä tärkeintä näin nykypäivän self help -argumentoinnissa, omaan kokemukseeni.

Siksi mietin välillä, onko järkeä kannustaa ihmisiä olemaan positiivisia ja löytämään sisäisen onnellisuutensa sillä, että siinä tapauksessa kaikki asiat ympärillä vain järjestyvät? Pitääkö kaikkien asioiden järjestyä? Siis juuri minulla?

Ei että pitäisin missään tapauksessa vääränä sitä, että onnellisuuteen kannustetaan. Mutta käykö ihmiselle sitten vähän niin kuin Nipsulle Näkymätön lapsi kirjan tarinassa Sedrik? Hän antaa pois rakkaimman tavaransa, koska on kuullut, että kun antaa jotakin toisille, saa sen kymmenkertaisena takaisin ja lisäksi tuntee olonsa ihmeelliseksi. Nipsu-parka tunsi olonsa lopulta vain epätoivoiseksi ja katuvaksi.

Toisin sanoen, miksi hyviä asioita ei tehtäisi ja koettaisi yksinkertaisesti niiden itsensä takia, ei vain saadaksemme jostakin jotakin vielä hienompaa?

Voi olla, että universumi lähettää meille kaiken mitä haluamme, jos vain haluamme oikein, vaikka väite minun mielestäni sotiikin kaikkea todistusaineistoa vastaan. Mistäs minä tiedän. Koskaanhan ei voi todistaa, että joku henkilö, joka vaikuttaa olevan positiivinen, mutta joka silti saa koko ajan vastuksia elämään, ei kuitenkin jossain sisimmässään ajattele väärin. Eli kukapa tietää... Mutta voin sanoa, että vaikka en tiedä kaikkia maailman asioita, uskon kuitenkin hyvin vahvasti, että universumi ei toimi tietoisesti tai tarkoituksella ihmisen hyväksi, ei edes niiden, jotka säteilevät oikeanlaista energiaa.

Toteuttipa universumi unelmamme tai ei, auttoipa onnellisuus unelmien saavuttamisessa tai tulimmepa onnelliseksi unelmien saavuttamisella, en edelleenkään voi välttyä näkemästä tässä erästä häiritsevää epäkohtaa. Tai epäreiluutta. Tässä unelmien toteutus -intoilussa on minusta jotain vähän häiritsevää.

Unelmien toteuttaminen tai niistä jahkaamien tuntuu minusta pohjimmiltaan olevan hyvin itsekeskeistä. En tarkoita itsekästä, mitä se toki voi jonkun kohdalla myös olla, vaan nimenomaan itsekeskeistä. Maailma pyörii minun napani ympärillä. Tai jos nyt ei aivan niinkään, omat ajatukset pyörivät oman navan ympärillä.

Ei siis sillä, että siinä itse asiassa olisi varsinaisesti mitään väärää. Itsekeskeisyys sinänsä on vielä tavallaan aika neutraali asia. Ja sitä paitsi hyvin luonnollinen. Itsekeskeisyys ei tarkoita sitä, etteikö haluaisi hyvää myös muille tai että pelkästään omat asiat kiinnostaisivat. Kaikki riippuu ehkä itsekeskeisyyden määrästä. 

Ongelma ei niinkään minusta ole se, etteikö itseään saisi tai kannattaisi ajatella. Hankaluus on se, että sen korostetaan olevan jotenkin erityisen tärkeää. Olen melko huono pukemaan sanoiksi ajatuksiani tästä aiheesta, koska ajatukseni ovat edelleenkin hyvin jäsentelemättömät ja epäilemättä myös keskenään ristiriitaiset. Mikä on väärin ja mikä ei? Onko tässä jokin ongelma? Se mitä tarkoitan on, että entä jos niiden puhtaasti omaan elämään liittyvien unelmien rinnalle saataisiin vielä enemmän unelmia muidenkin ihmisten paremmasta elämästä?

Ei ole tarkoitukseni väittää, että kaikki unelmiensa eteen ponnistelevat olisivat täysin piittaamattomia muista ihmisistä. Itse asiassa minusta tuntuu, että monen unelmat saattavat liittyäkin osin myös muiden hyvään - esimerkiksi unelmat hyvinvointialalla työskentelemisestä. Unelmien toteutus -keskustelussa kuitenkin korostuu ihmisen itsensä hyvä olo, omat päämäärät, omat toiveet... 

Minullakin on jonkun sortin unelmia ja tavoitteita. Kait. Nimittäin kun pysädyin tosissani miettimään, mitä haluaisin, jos saisin mitä vain ja mistä asioista minun sydämeni syttyy... oikeastaan omaan elämääni en kaipaa juuri mitään. Minulla on asiat aika hyvin. Haluaisin olla terveempi, mutta olen jo terveempi kuin viime vuonna. Olisi kiva joskus matkustella jonnekin, mutta ei se ole niin tärkeää. Rahaa voisi olla enemmänkin - tai oikeastaan sitä pitäisi saada. Mutta se ei erityisesti saa sydäntäni palamaan.

Minä haluaisi oikeastaan löytää oman väyläni tehdä tätä maailmaa jollain tavalla paremmaksi. Voisinko ehkä tehdä jotain sellaista kuin Caring Hands? Jotain mikä työllistää heikommassa asemassa olevia ihmisiä? Voisinko tehdä nuorisotyötä, olla juttukaverina niille, jotka elävät yhtä elämän herkimmistä vaiheista?

Mitä minä voisin tehdä?

Minun unelmani, se mitä todella haluaisin, olisi saada itseni niin vahvaksi ja luovaksi, että voisin kantaa oman korteni kekoon tässä maailmassa. Kaikki ne muut asiat, joita tahtoisin - hyvä kunto, rahaa, lisää hyviä ihmissuhteita, uusia taitoja - ne olisivat asioita, jotka olisivat ihan jees, eivät unelmia. Koska nytkin on hyvä.

Minä tosiaan olen onnellinen.

Kuvituksena satunnaisia otoksia ihan onnellisista hetkistä.

Tällä hetkellä neulon...

Kiirettä on pitänyt. 

 

Typerä lause aloittaa blogipostaus, enkä edes tiedä, pitääkö se varsinaisesti paikkansa. Kiirehän on korvien välissä ja minun korvieni välissä tuntuu käsitykset tilanteista vaihtelevan koko ajan.

Jos nyt ei ole varsinaisesti kiirettä pitänyt, tekemistä on joka tapauksessa ollut. Kivaa tekemistä. Ja vähän vähemmän kivaa, mutta kohtuullisen mukavaa. 

Neulomisaika on vähentynyt huimasti, vaikka välillä en ole juuri muuta tehnytkään kuin neulonut. Miten sen voi selittää? Noh, olen neulonut oikeastaan työkseni, mikä on tarkoittanut käytännössä sitä, että huvin vuoksi neulominen ei ole mahtunut kuvioihin. Ei ole ollut paljon blogissa esiteltävää.

(Ei kun olisi, minulla on vaikka kuinka monta aiemmin neulottua työtä kuvaamatta, useampia jopa pingottamatta. Mistä saada lisää tunteja vuorok.. okei, mistä saada lisää aikaansaantikykyä?)

Olen joskus ajatellut, että neulomisesta ei parane tehdä työtä. Tai totta puhuen en ole edes keksinyt, miten neulomista voisi työnä tehdä - kuka siitä nyt maksaisi? En ole erityisesti innostunut, jos joku tuttu on ehdottanut, että neuloisin hänelle rahaa vastaan. Kukaan ei kuitenkaan ole valmis maksamaan villapaidan neulomisesta satasia, ja niin paljon pitäisi pyytää, jos haluaisi käytetylle ajalle oikeasti korvauksen. Jos taas suostuisin neulomaan pelkästään nimellisestä korvauksesta ja siksi kun muutenkin aina neulon ja tykkään siitä, rajoittuisi kuitenkin lempiharrastukseni eli itselleni neulominen. Haluan yleensä itse valita neuleeni ja sen kelle niitä teen. (Lahjaksihan tottakai saatan neuloa.)

Nyt kuitenkin sattui niin, että vastaan käveli mahdollisuus neuloa oikeasti työkseni. No, sivutyökseni oikeastaan, eikä tuntipalkkaa kannata nytkään kauheasti jäädä laskemaan. En lyö tällä rahoiksi, mutta pidän työtä mielekkäänä ja itselleni sopivana - erityisesti elämäntilanteeseeni sopivana. Migreenini ovat huomattavasti rauhoittuneet viime vuodesta, mutta edelleen ne jonkin verran rajoittavat tekemisiäni. Ja onhan tässä vielä opintojakin kesken... Juuri nyt kokopäivätyö ilman etämahdollisuutta ei vain onnistu. Eli toistaiseksi tarvitaan vähän luovuutta oman elämän suunnittelussa ja asioiden järjestelyssä.

Nelliinan hameesta voisin lähipäivinä kirjoitella. Se edistyi oikein mukavasti - kunnes otti kerralla takapakkia melkein alkutekijöihinsä. Miksi lähes valmiista neuleesta pitää hoksata joku kohta, jonka voisi tehdä huomattavasti järkevämminkin? 

Siinä vaiheessa kun homma piti aloittaa melko lailla alusta, iski opiskelu- ja työkiireet ja aikaa on ollut aivan liian vähän. Nyt tulin siihen tulokseen, että pitää päättää selkeä tavoite, missä ajassa mikäkin osa on valmiina, ja sitten nipistää se aika vain jostakin.

Kumma miten paljon ajanhallintaa on opeteltava. Eipä sillä, ajanhallinta on typerä sana. Ei tässä aikaa hallita. Energiajohtaminen kuvaisi ehkä asiaa paremmin. Tosin sekin on todella typerä sana - kuulostaa ihan höpöpuheelta ja sananhelinältä. Mutta se on silti aika osuva. Oma energiaansa pitää johtaa, että saa mitään aikaiseksi ja jotta hahmottaa, mihin kannattaa voimavarojaan suunnata.

Tässä on opettelua. Vinkkejä olen lukenut kyllä, hyviä oivalluksiakin on tainnut tulla muutama. Mutta tässä on vielä opettelua. Pärjäävätköhän kaikki muut sen kanssa paremmin?

Tehokkuus ja läsnäolo neulomisessa

En ole ikinä ollut missään määrin kiinnostunut pikaneulonnasta. Vaikka joskus neuleen kanssa on tullut kiire, en ole silti alkanut pitää vauhtia neulomisessa itseisarvona. Minulle neulomisessa tärkeintä on rentouttavuus, tekemisen ilo ja se että valmistunut neule vastaa odotuksiani tai on yllättäessään nimenomaan iloinen yllätys. Neulomisen vauhdilla ei saa tuotettua lisäarvoa, mikäli tekeminen ei ole mukavaa eikä lopputulos ole käyttökelpoinen.

Muutama päivä sitten etsiessäni youtubesta videoita erilaisista silmukoidenluontitavoista törmäsin sattumalta videoon Learn to Speed Knit. Luontainen uteliaisuuteni voitti vauhtikeskeisyyteen kohdistuvan paheksuntani ja katsoin videon. Ja päädyinkin ajattelemaan "no miksi ei?" Jos nopeutta ei tavoitella rentouden ja mukavuuden kustannuksella vaan melkeinpä niitä hyväksikäyttäen, miksipä ei toisinaan kokeilisi saisiko tahtia lisättyä? Nopeutta voi tavoitella ilman että se on nimenomaan  keskeisintä prosessissa. Kas, siinäpä vasta havainto!

 

 

Pikaneulonnan harkitseminen johti lopulta tehokkuuspohdiskelujen äärelle. Tehokkuus on nimittäin asia, jota en ole voinut välttyä ajattelemasta viime aikoina - onkohan joku voinut? Tehokkuus tuntuu olevan toisaalta nykyajan ihanne, toisaalta yksi karmeimmista kirosanoista. Tehokkuus on saanut aikaan vastareaktion, elämän hidastamisen. Molempien kanssa osataan mennä myös vähän liiallisuuksiin, niin pitkälle että alkuperäinen idea unohtuu. Vauhdin ja jatkuvan aikaansaamisen pointti vähän hämärtyy, jos aikaansaaminen ei kohdistu pelkästään oikeasti merkityksellisiin asioihin. Hidas elämä tuntuu vähän typerältä, jos ajatuksena ei ole keskittyä ja säästää voimia olennaiseen vaan ihan vaan vetelehtiä ja pyrkiä tekemään asiat tarkoituksella mahdollisimman matelevasti. (Sinänsä ymmärrän vastareaktion, mutta mikään ei ole minusta turhauttavampaa kuin se että kulutetaan pirusti aikaa johonkin ilman että mitään tapahtuu - yhtä hyvinhän sitten olisi voinut olla jossain muualla tekemässä jotain muuta.)

Entäpä jos tehokkuutta ja nautiskelevaa läsnäoloa voisikin toteuttaa samanaikaisesti? Ja ovatkohan ne ihailemani ihmiset, jotka tuntuvat tekevän paljon antoisia asioita, jo oivaltaneet tämän? 

 

Siinä missä pikaneulonnassa pyritään hosumisen ja huitomisen sijasta minimoimaan liikkeet ja rentouttamaan hartiat, voi muussa elämässä pyrkiä keskittymään siihen mitä tekee ilman hyppelemistä asiasta toiseen kauhealla vauhdilla. 

 

(Hienoa, esitän täällä useita kertoja kuulemiani asioita omina ajatuksinani. Ikään kuin jo monessa paikassa ei olisi toisteltu sitä, että monisuorittaminen ei välttämättä ole se optimaalisin tapa toimia.)

Millä tavalla pikaneulomismetodi olisi sitten hyödynnettävissä vaikkapa minun elämässäni? Miten saada niin sanotusti liikkeet pieniksi muissa asioissa? Auttaisikohan rutiinit, suunnitelmallisuus, työajan rauhoittaminen, tahdonvoima, hengittämään pysähtyminen..? Se että perustoiminnot saa tapahtumaan omalla painollaan ilman suurta keskittymistä? Se että minimoisi turhat valinta- ja päätöksentekotilanteet? 

Tätä täytyy miettiä. Ehkä onnistun vielä kehittelemään itselleni toimivan systeemin.

Ja siitä pikaneulonnasta. Sitä kokeiltuani huomasin sen olevan jopa aika meditatiivista. Mutta se vaatii vielä harjoitusta - jostain syystä pelkkä nopeuden ajattelu sai minut jännittämään hartioitani tavallista enemmän. Vika on ehkä korvien välissä..?

Tekstiä ruudulle. Edes joskus ja edes suurin piirtein luettavaa.

Viime aikoina minua on vaivannut keskiasteinen kirjoitustukos. Jostain syystä juttua ei vain tunnu irtoavan, ei blogiin eikä muuallekaan. Vähän nolona joudun kertomaan, että neuleohjeideni puhtaaksikirjoituskin on takunnut. Siis se osa, jonka ei pitäisi enää olla edes minkään sortin luovaa työtä. 

En itse usko, että kyse on mistään salaperäisestä inspiraation puutteesta. Inspiraatio ei ole mikään taivaasta tippuva mystinen henki ja hurmos, joka vain valtaa ihmisen ja saa tekemään asioita. Toki joskus tulee yllättäen ja pyytämättä hyvin inspiroitunut olo, mutta ainakaan minun tapauksessani se ei automaattisesti tarkoita, että saisin jotakin lopulta aikaiseksi. (Itse asiassa varmaan suurin osa niistä ideoista, joista olen innostunut, on jäänyt kokonaan toteuttamatta.) Inspiraatio tuntuu oikeastaan useimmiten seuraavan sitä, että päättää alkaa tehdä jotain. Ei joka kerta kun hommiin ryhtyy, eikä aina yhtä nopeasti, mutta yleensä ennemmin tai myöhemmin - jos niin haluaa.

Kun nyt asiaa mietin, uskon että kirjoitustukokseni taustalla on ainakin kolme syytä. Ensinnäkin nykyiset aikatauluni ja ajankäyttökykyjeni taso, toiseksi kummalliset ja selittämättömät pelot (esimerkiksi riittämättömyyden tunne) ja kolmanneksi itseään ruokkimaan alkanut saamattomuuden kierre. Tai koska saamattomuutta on vaikea kuvitella kierteenä, niin vaikkapa saamattomuuden valuma.

Eipä sillä. Eihän minun ole pakko kirjoittaa blogia. Periaatteessa ei ole pakko kirjoitta neuleohjeitakaan, vaikkakin olisi ehkä vähän tylyä jättää luvattu ohje kokonaan julkaisematta. (Tämä julkaisun viivästyminenhän on pelkästään tosi kunniakasta.) Ja jos tälle tielle lähdetään, niin mitäpä sitä on elämässä pakko... sen kuin makaa sängyllä ja katsoo mitä siitä tapahtuu.

Pakko ei siis ole. Mutta kyllä minä haluaisin. Nyt pitäisi vain kaivella jostain ne keinot, joilla kirjoituskanavat avataan. Blogin suhteen voisivat auttaa ehkä seuraavat säännöt, jotka ystävällisesti jaan täällä muiden laiskamatojen luettavaksi:

Bloggauksen alkeet - näin saat aikaiseksi postauksen (siis ehkä)

1) Heti kun tulee mieleen aihe, josta haluaisi blogata, pitää kirjoittaa se johonkin ylös. (Johonkin järkevään paikkaan, ei ehkä esim. kuitin taakse, jonka kohta heittää roskiin.) Näin voisi tehdä esimerkiksi aina kun saa uuden neuleen valmiiksi.

2) Kannattaa päättää etukäteen, milloin aikoo kirjoittaa blogitekstin. Tai jos ei etukäteen, niin aika ajoin on vain päätettävä että nyt p*rkele!

3) On syytä laskea odotuksia. Joka kerta ei kuitenkaan tule pelkästään loistavaa tekstiä, turha sitä on odotella. Harva edes lukee blogeja siksi että uskoo kokevansa vain mahtavia kirjallisia elämyksiä. Ei kannata jättää postausta kirjoittamatta vain siksi, että ei usko siitä tulevan kovin ihmeellistä. Tekstin laadulla alkaa olla väliä ehkä siinä vaiheessa kun jokin asia ottaa aivoon niin pahasti, että kirosanoilta on vaikea ymmärtää itse sisältöä.

4) Kuvia voisi joskus ottaa. Mutta kun kuitenkaan ikinä ei ehdi tai muista tai jaksa, niin blogiin voi kirjoittaa siitä huolimatta, jos niin haluaa tehdä. Kaikki eivät ehkä jaksa lukea kuvattomia postauksia, mutta haitanneeko tuo? Ei tämä mikään Instagram ole. (Vai mitä ne on ne kaiken maailman kuvapalvelut? Minä olen tippunut jo kehityksen kelkasta ja mummoilen menemään vanhanaikaisine asenteineni.)

5) Jos pää on täynnä ylivertaisen hienoja ajatuksia, jotka ehdottomasti pitäisi jakaa kaikelle kansalle, mutta jotka jostain käsittämättömästä syystä eivät vain jäsenny järkeviksi lauseiksi ja johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi, voi ajatuksiaan luonnostella mind mapille, ranskalaisille viivoille tai mikä nyt tuntuu omimmalta.

Muita ideoita?

Näillä voisi ainakin lähteä liikkeelle. Pino neuleita odottelee pingotusta, kuvaamista ja bloggaamista. Ajatuksia ja mielipiteitähän minulla myös riittää. Toteutukseen asti saaminen on nyt se haaste. Ja ehkä haasteeseen voisi koittaa olla suhtautumatta lopullisena esteenä...

Laskevan auringon säteitä ja loppukesän taikaa

Joka keksi kamerakännykät, on syyllinen minun katkonaisiin kävelylenkkeihini! (Koska asiastahan täytyy tottakai tehdä ongelma ja syyllisen on löydyttävä muualta kuin itsestä. Tämä on tärkeä osa elämän- ja mielenhallintaani.) Eilen illalla olin taas sopivasti auringonlaskun alkuvaiheessa ulkona ja koska oli niin mielettömän kaunista ja koska mukana oli puhelin, niin mitäpä vaihtoehtoja minulla oli muuta kuin talsia järven rantaan räpsimään kuvia.

Tänään oli tarkoitukseni tulla kirjoittelemaan Nelliinan hameen etenemisestä. Tai jos rehellisiä ollaan, oli tarkoitukseni tehdä se jo eilen, ja jos vielä rehellisemmäksi heittäydyn, niin oikeastaan ajattelin sitä jo monta päivää sitten. Hupsis. Mutta olen tässä välissä koeneulonut huivia eräälle toiselle ja miettinyt ja suunnittelut vähän vaikka mitä. Eikä tänäänkään pysy ajatus tarpeeksi koossa, jotta osaisin kertoa mitään kovin järkevää.

Viimeksi kirjoitin, että päässäni on pyörinyt ihan kamalasti asioita ja uusia ajatuksia. Edelleen on niin. Ja pelkästään hyvässä mielessä. Tuntuu kummallisesti aivan siltä kuin elämä olisi murrosvaiheessa olematta murrosvaiheessa. Miten sen selittäisi? Tuntuu vain kuin parhaillaan tapahtuisi suuria muutoksia, vaikka oikeastaan mikään ei juuri nyt muutu, ainakaan sen enempää tai isommin kuin yleensäkään normaalissa arkielämässä.

Ehkä tällaisia kausia vain tulee? Että ajattelee paljon ja asennoituu joihinkin juttuihin uudella tavalla. Järjestelee elämän pieniä asioita uusiksi. 

Kirjoittelisin mielelläni ajatuksistani tänne, mutta täytyy ainakin odottaa, että saan ne jotenkin kootuksi. Minkä lisäksi siinä tapauksessa jutut blogin aihepiirin ulkopuolelta vain lisääntyisivät. Tosin kuinka tiukasti olen koskaan pysynyt neuleista kirjoittelussa?

Sen voin kertoa, että tuntuu kuin olisin saanut aivan uutta energiaa. En ehkä niinkään lisää energiaa, vaan vain uutta. Kuulostaako typerältä? No siltä tuntuu. Ja miksi? En tiedä. Mistä se tulee? Hyvä kysymys.

Kun keksin sen, kerron kyllä muillekin. Tosin ehkä se on vain loppukesän taikaa?

Sydän täynnä

On ollut ihan uskomattoman ajatuksia herättävä viikko.

Tekisi mieli kirjoittaa vähän vaikka mistä. Pukea ajatuksia sanoiksi. Mutta se tuntuu aivan mahdottomalta. Mistä voisi aloittaa? Minkä asian osaisi kirjottaa tyhjentävästi tai edes sinne päin?

Uusien ihmisten tapaaminen, vanhojen kirjeiden lukeminen, itselle tuntemattomaan maailmankolkkaan kurkkaaminen, musiikin kuuntelu, uusien tapojen opettelu, tunteita herättävät tarinat...

Pistää tajuamaan, että elämä on tässä ja nyt. Olipa se millainen hyvänsä. Ja se on mitä se on. 

Olen katsonut ehkä alle viisi jaksoa sitä Muodin huipulle -sarjaa, tai minkä niminen se suunnittelijakilpailuohjelma olikaan. Mieleen on jäänyt, että siinä ei jaettu materiaaleja täysin tasa-arvoisesti vaan vähän tehtävänannosta riippuen kullakin on ollut mitä nyt on ollutkin. Jollakin vähän hienompaa, jollakin aika kämäistä. Mutta lopussa ketään ei kehuttu siitä, että vau, onpa sulla hienoa silkkiä tässä valmiissa asua. Materiaalin käytettävyydellä oli toki vaikutusta siihen, mitä siitä saatettiin tehdä, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, miten luovasti asu oli rakennettu. Tai miten paljon siihen oli panostettu.

Ja niin se on.

Meille ei tässä maailmassa anneta kaikille samalla mitalla. Mutta loppujen lopuksi - ainakin ihmisen itsensä kannalta - sillä mitä saamataan materiaalista työstää on aika paljon merkitystä. Ellei eniten.

Paperinukkeleikki, seikkailu ja oppimiskokemus

Heinäkuu. Kylläpäs se vain vie kaiken koneellaistumisajan. Hitusen aiottua myöhemmin palailen siis Sannalle suunnittelemani villatakin tarinaan. 

On itse asiassa aika hauska pysähtyä miettimään, mikä kaikki johtaa tiettyyn lopputulokseen. Ensinnäkin sitä, mistä vaiheista työ on koostunut - kuinka paljon siinä on ollut luovaa työtä ja kuinka paljon puhtaasti mekaanista. Mistä piti aloittaa, mitä piti ottaa etukäteen huomioon, missä tehdä kompromisseja? Toisekseen mielenkiintoista on se, mikä kaikki itse tekemiseen liittymätön on vaikuttanut ja kuinka paljon. Siis elämä projektin ympärillä.

Kaikkia yksityiskohtia ei tietenkään voi enää muistaa. Tällä kertaa projekti otti aikaa niin paljon, että on suorastaa mahdotonta analysoida kaikkea. Eikä se nyt ihan niin mielenkiintoista olekaan. Jokaisella yksittäisellä silmukalla on kokonaisuudessa merkitys, aivan samoin kuin jokaisella yksittäisellä hengen vedolla elämässä, mutta niiden kuvaus ei tarinan kannalta ole olennainsta. (Oletteko ajatelleet, että tarina on aina sitä, että valitaan mitä kerrotaan?)

Kun ensimmäisen kerran katsoin kuvia neuleistani, taisi tosiaan jonkin sortin tunnereaktio iskeä. Ja kuten Adelheid sanoi, olo on aina vähän tyhjä kun saa jonkin isomman projektin päätökseen. Joskus vain vähän hämämstyttää, mitkä niitä olennaisia projekteja sitten ovat. Tämä oli paljon isompi juttu minulle kuin olin missään vaiheessa itse asiassa ajatellut.

Kaikki alkoi siitä, kun vappuna peräti kaksi vuotta sitten sain idean yhteisestä projektista Sannan ja Lumoavan Langan kanssa. Siellä puistossa vappukansan keskellä päätin heti soittaa Sannalle esittääkseni asiani ja ehdottaakseni yhteistyötä.

Sannan ja silloisen pomoni Lauran puhuminen idean taakse ei kyllä ollut kummankaan kohdalla kovin vaikeaa. Joko idea oli niin pirun hyvä, minä niin vakuuttava tai molemmat tytöt niin kilttejä, että sain heti alkaa suunnitella projektiani. Ajatus oli, että Lumoava Lanka saisi projektin myötä huomiota ja mainosta Sannan blogissa, Sanna saisi itselleen sopivan neuleen ja lopputuloksena syntynyt ohje tulisi kaupalle myyntiin. Ja minä saisin kokeilla taitojani, tietysti.

Palaveerasimme Sannan kanssa, ideoimme ja mietimme vaihtoehtoja, tutkimme erilaisia mallineuleita ja ylipäänsä kartoitimme, minkälaisesta vaatteesta tai asusteesta voisi olla kyse. Lumoavassa Langassa tutkimme lankoja ja värikarttoja ja mietimme mahdollisesti vähän värikkäämpiäkin vaihtoehtoja, mutta päädyimme kuitenkin lopulta Sannan värimaailmaan täydellisesti sopivaan kauniin vaalean beigeen.

Sitten alkoi mallitilkkuilu. Kokeilin muutamiakin erilaisia vaihtoehtoja. Niistä pidennetyn helmineuleen pinta tuntui välittömästi eniten Siltä Oikealta. Siinä on minusta jotain klassisen kaunista, mikä sopii hyvin Sannalle, eikä se pintana ole tylsä - yllättävää kyllä ei edes tylsä neuloa!

Mallitilkkuilun hyvän puolen huomaa erityisesti suunnittelutyössä, vaikka se tietysti on kannattavaa melkein aina muulloinkin. Tässä tapauksessa tiheyden tietäminen (tai ainakin  arvioiminen) etukäteen oli tietenkin olennaista, mutta lisäksi mallitilkuilla saattoi testata langan ja erilaisten mallineuleiden toimivuutta yhdessä. Mallitilkut toimivat myös näytekappaleina, joiden avulla sain parhaiten esiteltyä eri vaihtoehtoja Sannalle. (Onneksi ihastuimmekin molemmat samaan pintaan.)

Mittailun, mallitilkkujen, testiversioiden, piirtelyn ja laskeskelun jälkeen seurasi aika iso työsarka ihan vaan mekaanisen tikuttelun muodossa. Projektin suurin yllätys taisi ollakin siinä, että juuri tuo helpoin ja tutuin osa aiheutti suurimman henkisen esteen.

Neulominen on minun lempipuuhaani, yleensä se sujuu kuin rasvattu. Miksi sitten tässä tapauksessa se olikin yhtäkkiä niin vaikeaa?

Kyse taisi olla siitä, että neulomiseen sisältyi riski. (Niinhän se oikeastaan sisältyy aina, mutta nyt se oli harvinaisen selvästi tiedossa.) Suunnitelmat olivat valmiina. Minulla oli käsitys siitä, mitä piti tehdä. Mutta entä jos ohje ei ollutkaan toimiva? Matematiikka sinänsä ei petä, mutta aina on voinut laskea jotain väärin, aina on voinut unohtaa ottaa jotain huomioon ja aina voi tulla vastaan jokin yllättävä tekijä, joka vaikuttaa laskuihin.

On aikamoinen kynnys alkaa neuloa tietäen, että voi hyvin mahdollisesti, todennäköisesti jopa, joutua purkamaan. Mutta miksi se on kynnys? Purkaminen kirpaisee vain kerran ja jos minä jotain olen oppinut tekemään niin repimään puikot irti neuleesta ja vetämään lankaa tuntematta kovin suurta surua ja murhetta.

Ehkä itse purkaminen ei siis ollutkaan se ongelma. Ei, ongelma oli se, että neulominen saattaisi konkretisoida mahdollisen epäonnistumisen. Kun en ollut aivan sataprosenttisen varma siitä, että näillä suunnitelmilla saisin aikaiseksi juuri sitä mitä halusin, pelkäsin edes kokeilla.

Epäonnistumisen pelko on yksi typerimpiä syitä jättää asioita tekemättä - yksi typerämpiä syitä lykätäkään niitä. Se taitaa silti olla myös yksi yleisimmistä syistä. Ainakin se on yksi useimmin toistuva syy minun elämässäni. Se on usein todellinen syy jopa silloin, kun uskottelen itselleni (tai muille), että minua ei oikeastaan vain niin paljon kiinnosta tai että minä en ihan vaan jaksa.

Mitään hyvää tuo pelko ei poikinut tälläkään kertaa. Mitä projektin venyttäminen sitten sai aikaan? Neuletiheyden muutoksen. Kun taukoa tuli tarpeeksi pitkäksi aikaa, joko käsialani muuttui tai sitten olin vahingossa merkannut ylös väärän puikkokoon, käyttänyt projektissa kiinni olevia puikkoja jossain muualla ja palannut asiaan sen väärän koon kanssa.

Toki projektin venymiselle oli muitakin syitä. Yksi jonkinasteinen hidastustekijä on ollut se, että Sannalla on taipumus huidella ympäri maailmaa kaiken maailman Los Angeleseissa ja Kenioissa, eikä suinkaan vain lyhyitä pätkiä. Kun ei ole voinut sovittaa, ei ole tullut pidettyä niin hirveää vauhtia neulomisenkaan kanssa. Toinen, vielä huomattavasti suurempi syy oli migreenieni kroonistuminen viime keväänä ja ongelman jatkuminen tämän vuoden puolelle asti. (Nyt pää on pysynyt kohtuu aisoissa, migreenejä on keskimäärin vain pari kertaa kuussa.) Kolmantena takkuilun aiheuttajana oli Lumoavan Langan lopettaminen, mikä vähän lannisti.

Kaikista kolmesta yllämainitusta syystä huolimatta väitän, että epäonnistumisen pelko näytteli silti suurinta osaa. Se ei välttämättä aina näyttäytynyt oikeassa muodossaan vaan esiintyi harkitsevuuden, suunnittelun tai miettimistauon viittaan kääriytyen.

Totuus on, että koska virheitä on lähes mahdotonta kokonaan välttää, niihin varautuminen jättämällä asioita hautumaan ja nukkumalla (muutaman) yön yli on oikeastaan aivan turhaa ajan tuhlausta. Toki, myönnän sen, joskus hyvät ideat syntyvät kun pitää hetken tauon ja miettii jotain aivan muuta. Mutta pääasiassa niin oppiminen kuin aikaansaaminenkin vaatii ennen kaikkea sitä, että asioita tehdään.

Yllättävästi tämänkin takin kohdalla asioita alkoi tapahtua siinä vaiheessa kun niitä alkoi tehdä. Kumma juttu. Että tämäkin piti ihan kokemuksen kautta opetella, ei voinut ollenkaan päätellä etukäteen?

  

Ja niinpä kun vauhtiin pääsin niitä takkeja syntyi kaksi. Sain kuvauksetkin järjesteltyä suht sutjakkaasti ja mukavasti, vaikka kolmen ihmisen aikataulut piti sovittaa yhteen ja toivoa että juuri silloin ei sada. Tietenkin tämän projektin teema eli vitkuttelu pääsi valtaan kaikista hyvistä järjestelyistä huolimatta vielä loppumetreillä - kuvaaja oli laittanut minulle kuvat sähköpostiin yli kuukausi ennen kuin hoksasin alkaa kysellä niiden perään. Roskapostiinhan ne tietysti olivat päätyneet, mikäs sen sopivampaa.

Nyt ohje on valmis ja koeneulottu. Englanninnos kuitenkin puuttuu, arvatkaa miksi. No katsokaas, sehän voi epäonnistua, jos sitä alkaa jo tehdä. Mutta vahingoista viisastuneena koitan nyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja alkaa hommiin. 

Ohjeen julkaisua pitkitän kuitenkin vielä hetken. Juteltuani erään fiksumman tyypin kanssa tulin siihen tulokseen, että haluan tosiaan panostaa ohjeen itsensä lisäksi sen ulkoasuun. Kerta ohjeesta on tulossa maksullinen, on sen syytä olla esteettisestikin miellyttävä ja ehdottomasti sellainen, jonka koen omakseni. Haluan tehdä kerralla sellaisen pohjan ohjeilleni, jota voin käyttää jatkossakin. En tiedä, meneekö tällaisessa odottelussa jo jollakulla hermot, mutta jos sellainen vaara on olemassa, pyydän häneltä tai heiltä anteeksi ja toivon kärsivällisyyttä. Matka tämän projektin kanssa on ollut todellinen oppimiskokemus, sitä en epäröi myöntää. Mutta vaikka matkassa harrastelijamainen ote näkyy, pyrin siihen, että lopputuloksesta se ei paista. Siitä pitää tulla niin hyvä kuin osaan tehdä.

Eräs arkinen unelma. Ja nyt se on toteutunut.

En palannutkaan asiaan eilen. (Pitihän se arvata.) Enkä palaa tänäänkään. (Niinpä tietysti.) Palaan kuitenkin pian. (Ihan varmasti.)

Ihan niin hiljaiseksi ei vetänyt, ettenkö olisi saanut ajatuksiani kootuksi eiliseksi tai viimeistään täksi päiväksi. Kävi vain niin, että eilisestä sukeutui varsin puuhakas ja vahingossa suorastaan tehokas päivä. Kaikkea sitä pääseekin tapahtumaan kun ei ole varuillaan.

Tänään nautiskelen eilisen työni hedelmistä, eli istuskelen upouudessa työhuoneessani ja olen hyvin, hyvin työteliäs. (Hyvin, hyvin työteliäs tarkoittaa sitä, että koneella on useampi tekstidokumentti auki. Sen suhteen en sano mitään, kuinka laadukasta niiden sisältö on.) 

Työhuoneprojekti on ollut pitkään vireillä, enimmäkseen tosin suunnittelutasolla. Jotain etenemistä on tapahtunut muutaman kuukauden sisällä, esimerkiksi silloin kun hankin pari hyllyä Lumoavasta Langasta kaupan lopettaessa toimintansa. Hyllyt sinänsä olivat jo piristävä askel kohti todellista päämäärää, sillä sain vihdoin lankoja, kankaita, kirjoja, lehtiä ja epämääräisiä tarvikkeita lajiteltua jotenkin järkevästi. Siitä huolimatta huone on pystynyt palvelemaan lähinnä varastona.

Nyt vihdoin projekti eteni kunnolla. Kompromisseja on täytynyt tehdä, järjestelyhommia olisi vielä jäljelläkin. Mutta huone on käyttökelpoinen! Jonain päivänä saattaisi viitsiä ommellakin, toisin kuin pitkiin aikoihin, kun se työtilojen puutteellisuudesta johtuen on ollut suhteellisen hanurista. Ja kun tietokone ja virallinen työpiste on nyt muualla kuin olkkarissa, on hitusen helpompi orientoitua siihen, että koneella voi tehdä muutakin kuin selata nettiä.

Olen tietysti ehtinyt siivouksen ja järjestelyn jälkeen jo levittäytyäkin. Pöytä jonka järjestelin ja pyyhin pölyistä on nyt kuorrutettu kirjoilla, kynillä, muistivihkoilla, kameralla, neuleella ja kahvikupilla. Mahtuu tähän silti. Ja kun eihän seepra raidoistaan pääse. Taidan olla paremmin elementissäni kun ei ole liian siistiä. Kunhan nyt edes on sitä työtilaa. Ja mahtuu kävelemään. 

 

Olen hyvin tyytyväinen. Nyt on hyvä miettiä valmistuneita ja tulevia projekteja. Ja ennen kaikkea toteuttaa niitä.

Juhannusvarpaat

Juhannus on tässä vaiheessa tietysti jo aivan iän vanha juttu ja niiiiiin ollutta ja mennyttä, mutta koska en itse ole tarinoinut siitä täällä suuremmin, otan vapauden palata vielä niinkin kauas menneisyyteen. (Nykyajan hektisyys on kyllä hienoa. Ihan hävettää olla näin menneessä eläjä.)

Minun juhannukseeni kuului tärkeä oivallus. Hoksasin että Suomessa edes keskikesän juhla ei välttämättä mene villasukitta. Silloinkin voi varpaat jäätyä.

Kun on tarpeeksi nero neuloakseen/hankkiakseen kauniit villasukat, sekään asia ei harmita niin kovin paljon. Oikeastaan ei juuri ollenkaan.

 

Olen sitä mieltä, että kaikki enemmän tai vähemmän harmilliset asiat kannattaa jollain ovelalla tavalla naamioida enemmän tai vähemmän miellyttäviksi. Ihan puhdas hämäyskin toimii. Niin kuin se, että laukussani mukana kulkevat lääkkeet ovat kauniissa peltirasiassa kiinnittämässä huomiota yllättäen iskevästä kamalasta olotilasta edes hetkeksi muualle.

Kaikkia ongelmia ei voi korjata, mutta niiden kohentaminen pienillä piristävillä asioilla on aivan sallittua.

Maailma vaaleanpunaisten lasien läpi

Näin juhannuksen jälkeisenä maanantaina erottaa pessimistit ja optimistit helposti toisistaan. Toisten kesä on puolitäysi, toisten puolityhjä.

Kuulin jonkun todenneen jo reilu kuukausi sitten, että kohta se päivä alkaa taas lyhenemään. Ja sehän oli tietysti fakta, joskin sen murehtiminen etukäteen voi kertoa jotain ihmisestä. (Tässä tapauksessa oikeasti sen, että kyseessä on huumori-ihminen - negatiivisuuttakaan ei aina tarvitse kavahtaa, rennosti toteutettuna se on hauskaa. Anteeksi.)

Kesän pituus ja juhannuksen jälkeiset kelit ovat vielä täysi mysteeri. Jopa jännittävä mysteeri kenties. Sen murehtiminen, että kaikki on jo kohta ohi, on vähän höpsöä. Eihän sitä edes tiedä, onko, ja jos onkin, murehtiminen tuskin lisää kykyä nauttia tästä hetkestä.

Itsestäänselvyyksiä. Tulevaisuuden murehtiminen on aina vähän hullua ja turhaa, mutta tuskinpa siltä kukaan välttyy. Minä teen sitä varmaan joka päivä pienimuotoisesti ja joskus isomminkin. Se on ihan aisoissa, mutta voisi siitä varmaan vähentääkin.

Päätin aloittaa tämän juhannuksen jälkeisen arkiviikon keskittymällä kaikkeen hattaraiseen, pinkkiin, kukkaiseen, syvänpunaiseen ja sydämelliseen. Kaikkeen sellaiseen, mitä löytyy ympäriltä, minun arjestani. Ja haastan itseni murehtimaan tänään vielä tavallista vähemmän.

Elämä koostuu eri vaiheissa olevista projekteista. Jos niistä ottaa aina stressiä, eihän tässä ole mitään järkeä. Jos niistä osaa nauttia suurimman osan ajasta, sitten asiat on ihan raiteillaan.

Keskiviikon kahvikuppi, kansikuva ja huoleton trendikkyys

Tänään ihastelin aamukahvin aikana sitä, miten hienosti olin osannut mätsätä kynsilakkani kahvikuppiin. Taitava.

Halusin kuvata onnistuneen yhdistelmän ihan vain sen takia, että olin eilen kuulevinani hienoista krittiikkiä eräässä äänessä, joka mainitsi blogissani nykyään esiintyvän myös kynsikuvia. Selvä homma. Tästä lähtien niitä tulee olemaan sitten vielä enemmän!

Lahjoin itseni hoitamaan erään pakollisen asian ostamalla lehden, jonka saisin lukea vasta raskaan raadannan jälkeen.

Kerrankin lahjonta toimi. (Yleensä se menee niin, että luen, syön tai katson palkintoni ennen kuin olen hoitanut asian.) Tehtävän hoitamiseen meni noin vartti, eikä se ollut edes epämiellyttävää. Käytetystä vartista vähintään kymmenen minuuttia meni siihen, että ihmettelin, voiko tämä oikeasti olla näin helppoa. Oli se. Jos ei ollut, niin perästä kuuluu, oletan.

Mitä tästä siis opimme? Luultavasti emme taaskaan yhtään mitään.

Huomasin muuten lehden kansikuvamallia katsellessani, että Jolien Katja on kesän meikkilookkeineen selvästi ajan hermoilla. Ja sitä myöten siis myös minä. Wuhuu! Nyt paistattelen hetken oman trendikkyyteni loistossa. Tätä ei yhtenään tapahdukaan.

Tosin seuraavaksi taidan mennä epäsosiaalisesti "nurkkaan virkkaamaan" kuten eräs entinen kuorotoverini kerran asian ilmaisi minun huokkaillessani oman ajan perään. Hämmästyttävää miten hyvin minut tuntee joku sellainenkin, johon törmään vain satunnaisesti ja jonka oikeaa nimeäkään en meinaa muistaa.

Torstai-illan tosiasioita

Olen aivan murtunut. Yksi pieni elefantti on kadonnut.

Lempisilmukkamerkkini. Miuh...

Toinen havainto tälle iltaa on, että vaikka BC Garnsin Soft Silkiä on aiemmin ollut oikein mukava neuloa, on siihen taas pitkän villakauden jälkeen totuttelemista. Se tuntuu vielä niin kummalliselta, nihkeältä ja narskuvalta. Tiedän että tuntuman saamiseen menee hetki. Ja jos nyt rehellisiä ollaan, en ole vielä kovin pitkällä...

Toisin sanoen ensimmäinen kerros silmukoiden luonnin jälkeen on meneillään. 

Minäkö kärsimätön...

Totta puhuen, vaikka ehkä vaikutankin vähän valittavaiselta, minulla on oikeastaan ihan mukavaa. Valoisat illat ja lintujen äänet, niissä on sitä jotain. Juuri nyt, nihkeydestä ja totuttelusta huolimatta, saan taas nauttia uuden neuleprojektin hurmasta. Siitä että tietää kohta saavansa vauhtiin jotain oikein uutta ja hienoa. Jos hyvin käy, tästä tulee kesämekko. Jos ei käy ihan niin hyvin, tästä tulee syys- tai talvimekko. Ja jos vastaan tulee tuulen muutos, ehkä tästä ei tule edes mekko. Jotain tulee.

Minulle iski muuten uudistusvimma. Huomasiko kukaan?

Yhdistykää toverit!

Haluatteko tietää, mitä asiaa olen pohdiskellut oikeastaan koko neulebloggaamiseni ajan – tai oikeastaan siitä asti kun alunperin koukutuin muutamien tiettyjen neuleblogien ja muutamien tiettyjen muotiblogien lukemiseen?

Ei se mitään, kerron sen silti. (Hah, kuinka uuden uutukainen sutkaus!)

Olen miettinyt sitä, miksei blogien joukosta tunnu löytyvän kunnollista ja asialleen omistautunutta muoti- ja neuleblogia. Sellaista neuleblogia, jossa neulotut vaatteet ja asusteet olisivat usein osa päivän asu -kuvia niin että lukijat saisivat ihailla upeita neuleita useissa eri asukokonaisuuksissa. Sellaista tyyliblogia, jossa ei koreiltaisi vain ostovaatteilla, (eikä varsinkaan pelkästään jollain halpisketjujen riistoretkuilla), vaan jossa valokeilaan pääsisivät myös ne merkitykselliset ja rakkaudella neulotut vaatteet.

Jostain syystä bloggaajakunta tuntuu tässä asiassa jakautuvan. On niitä, jotka mielellään esittelevät neuleensa, mutta joilla ei ole syystä tai toisesta mitään halua sen kummemmin kertoa pukeutumisestaan tai ajatuksiaan vaikkapa muodista. Ja on niitä, jotka kyllä avoimesti paljastavat vaatekaappinsa sisällön, mutta jotka joko eivät ole innostuneet tarttumaan puikkoihin tai sitten eivät vain halua tuoda neulomuksiaan julkisuuteen.

Vielä muutama vuosikymmen sitten käsityöt ja pukeutuminen olivat paljon voimakkaammin toisiinsa liittyviä.

Missä lie on syy? Vika ei voi mitenkään olla siinä, etteikö neulebloggaajien tyyli kestäisi päivänvaloa. Meitäkin on kyllä moneksi ja osaa kiinnostaa pukeutuminen enemmän kuin toisia ja jotkut jaksavat panostaa ja toiset eivät. Eikä vika ole siinäkään, että tyylibloggaajissa olisi vain tyyppejä, jotka ovat täysin peukalo keskellä kämmentä.

Ei sillä, pidän kyllä monista neuleblogeista ihan semmoisenaan. Samoin muutamista muotiblogeista. Niissä sinänsä ei ole mitään valittamista. Minä vain kaipaisin lisäksi niitä yhdistelmäblogeja. Jos joku sellaisia tietää, saa ehdottomasti vinkata minulle!

Tämä neule/muotiblogien puute tai ainakin vähäisyys taitaa olla osa koko sitä ilmiötä, joka on erottanut käsityöt ja muodin. Käsityön harrastajat tietävät vähän muita paremmin, että neulominen voi olla muutakin kuin jotain muodottomien sukkien väkertämistä, mutta hyvin suuri osa ihmisistä tuntuu pitävän käsityöharrastusta lähinnä jonain piiperryksenä. Vaikka neulominen on harrastuksena viime vuosina lisääntynyt, löytyy silti vielä niitä, jotka pitävät koko hommaa vain mummojen juttuna. Tai jonain vähän huvittavana touhuna, jonka tuloksena on lähinnä epämääräisiä, käyttökelvottomia lirukaulaliinoja.

Minusta on omituista, että vaatteiden tekeminen ja vaatteiden käyttäminen on eristetty täysin eri maailmoihinsa. Ikään kuin ne eivät varsinaisesti edes liittyisi toisiinsa.

Eilen vihjailin siitä eräästä projektista, josta olen ollut viime päivinä hyvin innoissani. Kyseinen projekti liittyy vähän tähän aiheeseen. Nimittäin siihen, miten haluan tuoda neulomista ja muotia hiukan lähemmäksi toisiaan.

Ei, en ole aikeissa itse muuttaa blogini sisältöä muotiblogimaisemmaksi – minä kuulun niihin neulojiin, jotka eivät ole juuri tyyliinsä panostaneet, valitan. Enkä toki aio yrittää painostaa ketään muutakaan mukavuusalueensa ulkopuolelle ja vaihtamaan bloginsa sisältöä.

Mutta minulla on yksi vähän toisenlainen idea. Ei ihan uusi, mutta uudella otteella.

Siihen ideaan liittyy muuan mahtava tyyppi, jolla on aivan mielettömän hieno pukeutumistyyli ja, kuten osoittautui, myös halua auttaa kohentamaan neulomisen imagoa vielä vähän lisää. Hän onkin henkilö, jolle itselleen ei ompelukone ole aivan vieras ja joka tuntuu arvostavan toistenkin osaamista.

Päättelytyötä ja lisää cliffhangereitä

Vaikka lankojen päättely on ehkä suurin piirtein tylsintä maailmassa, ja vaikka sormikkaissa sitä riemuahan riittää, vakuutan että en ole tällä kertaa tahallani venyttänyt urakkaa. Minä vain olen autuaasti unohtanut. En nytkään tarttunut neulaan riemusta kiljuen, mutta tässähän tämä homma menee. Tylsää, sitä se on, sitä en voi kieltää, mutta ei sentään vastenmielistä. Ja kieltämättä minua jaksaa motivoida ajatus siitä, että sormikaskelejä on ainakin minun ääreisverenkierrollani varustetulle ihmiselle vielä hetkeksi. 

Minulle vihjaistiin jokin aika sitten, että voisin koittaa levittää neulomisintoa vähän muillekin. Jäin pohtimaan, tursuanko tosiaan ideoita ja innostusta, niin kuin väittämä kommenttiboksissa kuului, vai olenko vain onnistunut säteilemään jotain valheellista reippautta. Tajusin itseni yllättäen, että kyllähän täällä tosiaan ideoita piisaa. Ja halukkuutta toteuttaa. Jokin flow tai sellainen iskee aina kun saan hetkenkin rauhan. 

 

Ehkä tällä kertaa lankojen päättelemisen unohtaminen kertoo juuri siitä. Että niin paljon on mielessä ja meneillään, että ei kaikkea voi muistaa. Koska mielessä ja meneillään on tosiaan paljon. Jotain todella mielenkiintoista.

Sen takia olen jaotellut neuleeni. Toiset ovat niitä, joita teen rentoutuakseni ja muuten vain. Toiset ovat niitä, joilla on jokin tavoite. Esimerkiksi kuten Sannan takki, tai juuri nyt sen oma kappaleeni. Tähtäimessä on myyntiin tuleva neuleohje. Sitten on toisaalta ne keväiset Twisted Flower sukat. Niitä on vain niin kiva neuloa. Malli ja väri... ah! (Uteliaille tiedoksi, että lanka on Wollmeise Twiniä värissä Zarte Knospe. Juu, olkaa vain rauhassa kateellisia.)

Mutta miten jakaa tätä intoa muille? Kas sen kun keksisi. Auttaako se, jos joka neuleen kanssa vain hehkuttaa - heiluttelee kuvia muiden nenän edessä onnellisesti rallatellen? Vai onko se nimenomaan ärsyttävää? Yleensä aivan ylenmääräiset ihkutukset ja vouhotukset saavat vastareaktion aikaan. Ainakin minussa. Ja tiedän että eräissä muissakin. Sellaisissa henkilöissä, jotka ovat joskus nuoruutensa hulluudessa kieltäytyneet lukemasta Ylpeys ja ennakkoluuloa vain koska minä sitä niin suuresti suosittelin. (Tiedät kuka olet!)

Jos jollakin on muuten syystä tai toisesta kyseinen kirja lukematta, niin piru vie nyt luette! Tämä on käsky.

Mutta luulen, että jos innostusta voi tosiaan jotenkin toisiin tartuttaa, paras keino on vain jatkaa itse innoissaan olemista. Vaikka käskeminen on tietysti paljon hauskempaa. Mutta jostain hämmentävästä syystä harvoin kovin tehokasta. (Ehkä jos minulla olisi yhtään auktoriteettia..?)

Siispä. Tietäkää että minulla on aluillaan eräs todella mielenkiintoinen ja hauska projekti. Ja vaikka näistä cliffhangereistä jo vähän huomauteltiin, en kerro vielä mikä. Kerron pian.

Siihen asti näkemiin!

Carpe diem! Tee se neulomalla. (Tai tee se niin kuin haluat.)

Meditointi. Olen kuullut siitä olevan elämässä hyötyä. Olen aika ajoin melkein ollut yrittämäisilläni sitä. 

Muistan kuinka joskus lapsena kuuntelin ihmeissäni, kun äiti kertoi olevan ihmisiä, jotka osaavat olla ajattelematta mitään. Miten se on muka mahdollista, minä kysyin. Silloin se tuntui täydelliseltä mysteeriltä. Taidolta jota normaali ihminen ei voisi tavoittaa. Yritin. Ehkä kaksi sekuntia. Ei siitä tullut mitään. 

Myöhemmin olen ymmärtänyt, että en ollut aivan täysin väärässä. Ilmeisesti meditointi ei ole ajatusten pause-nappi. Ilmeisesti se on sitä, että ajatusten antaa virrata ilman että yrittää tarttua niistä mihinkään.

Uusi käsitykseni meditoinnista kieltämättä parantaa sen lähestyttävyyttä. Ei se ehkä olekaan epäinhimillisen vaikeaa. Kenties se on jopa ihan mukavaa. 

En minä silti ole vieläkään oikein meditoinut. En ole koskaan saanut päätettyä että nyt. Nyt minä en mieti mitään vaan annan ajatusten virrata päästäen ne lipumaan ohi ottamatta niitä syyniin.

 

Eilen luin Flourish-blogista Outi Rinteen tekstin meditoinnista. Onko pakko meditoida? kysyi otsikko. No niinpä! Ja niinhän siellä sitten sanottiin. Että ehkä ei. Koska ei ihminen voi pakottautua meditatiiviseen tilaan. Ja sitä minäkin mietin. Että en minä kellosta katso sitäkään, milloin juodaan vettä. Pitäisikö sitten päätös meditointihetkestä tehdä vaikka ei olisi sellainen olo?

"Pohjimmiltaan todellinen sisäisen rauhan kokemus syntyy yrittämättä. Se voi tapahtua täysin spontaanisti silloin, kun teemme jotain, joka tuottaa irtaantumisen huolehtivien ajatusten oravanpyörästä, tunteen syvästä rauhasta ja energisoivasta onnellisuudesta."

 

Tämä yhdisti päässäni kaksi ajatusta. Jokin aika sitten aloin pohtia neulomisen rytmiä. Sitä mekaanista tapahtumaa. Joskus kun neule on oikeanlainen, kun hetki on oikea, kun minä olen sopivasti itselleni läsnä... neulominen alkaa ikään kuin virrata. Kuulostaa ehkä typerältä. Mutta siltä se tuntuu. Kädet saavuttavat tietyn rytmin, ja vaikka harvemmin koko kehon kanssa riuhdon, (sitä tapahtuu lähinnä silloin kun hermo on mennyt ja purkaminen pitää suorittaa kiukkuisen suurieleisesti), tuntuu liike ja rytmi koko silti kehossa. Sitä ikään kuin sulautuu itse osaksi liikettä. Ja ajatukset alkavat tulla ja mennä, en hetken päästä muista tai edes yritä muistella, mitä äsken ajattelin.

Vielä hitusen voimakkaampia hetkeen tempautumisia on sattunut musiikin kanssa. Niitä hetkiä on tullut vastaan harvemmin, mutta ne ovat jostain syystä olleet vielä intensiivisempiä. Koko keho on virittäytynyt kuuntelemaan ja kokemaan. Kaikki ajatukset ovat tuntuneet kuin pois pyyhkäistyiltä. 

 

Viime päivinä olen arvellut senkin olevan jotenkin liitoksissa rytmiin. Ainakin osittain. Ja sitten tajusin samaa tapahtuvan joskus esimerkiksi kävellessä. Kun liikkeeseen tulee rytmi, joka vie itse itseään eteenpäin.

 

Nyt mietin, ovatko nuo hetket olleet meditointia. Vahingossa. Usein niiden jälkeen olen tuntenut oloni kevyemmäksi. Olen myös kaivannut niitä silloin kun ne ovat olleet pitkään poissa. Jälkeenpäin, niinä hetkinäkin, olen mieltänyt ne ihan vain nauttimiseksi. 

Ehkä luovun koko meditoinnin aloittamisen yrittämisestä. Ehkä keskityn rauhoittamaan itselleni neulomishetkiä, kuuntelemaan pysäyttävää musiikkia, käymään ulkona. Ehkä minulle sopii paremmin se vanha ajatus hetkeen tarttumisesta. Tarttumisesta rytmiin.