Joulu ja jouluneule

Joulu on takanapäin. Nyt joulukuussa blogini on ollut hyvin hiljainen. Eilen aloin lueskella muiden blogeja ja hämmennyin siitä miten moni oli toivotellut blogissaan hyvä joulut. En minä vain mitään sellaista tehnyt. Tuli jotenkin huono omatunto.

Toivottavasti kuitenkin mahdollisimman monilla on ollut mahdollisimman hyvä joulu. Minulla oli ihan hyvä. Tosin jotta en aivan venyttäisi totuutta, täytyy myöntää, että ne joulun aikana potemani migreenikohtaukset vähän latistivat tunnelmaani. Mutta muuten. Oli ihana nähdä ihmisiä, saunoa, jutella paljon, katsoa yhdessä ohjelmia ja ylipäänsä jakaa hetkiä.

Aaton aattona aloitin uuden neuleen. Taas. Tosin ei minulla ole niin montaa neuletta kesken kuin voisi kuvitella. Aika monta työtä on vain viimeistelemättä, blogissa esittelemisestä puhumattakaan. Mutta kyllä ne siitä vielä. 

Tämä uusin neuleeni on huivi. Taas. Tänä vuonna olen ilmeisesti innostunut niistä. Olen neulonut jo kolme pitsihuivia. Tai viisi, jos Eiku ja Anjeli lasketaan. Lisäksi olen neulonut Stripe Study Shawlin, ja se edustaa juuri sitä lajia, josta nyt olen erityisen innoissani. Kaksiväriset huivit. Tai ainakin vähintään kaksiväriset.

Aloitin siis Stephen Westin Daybreakin keltaisesta Cascaden Heritagesta ja syksyisen värisestä Noro Kureyon Sockista. Olen lämmennyt Norolle todella hitaasti. Olen ollut sitä mieltä, että yhteen kerään on tungettu aina vähän liian monta väriä. Mutta enää se ei häiritse minua niin paljon. Olen hoksannut, missä värikkyydestä voi olla jopa iloa. Ja kun syksyllä neuleretriitissä näin Sadun upean Daybreakin, jäi jotakin muhimaan aivojeni syövereihn.

Nyt sitä siis mennään. Tämä on ollut oikea rentoutumisneule, varsinkin aivan alkuun. Tuntui nin kivalta aloittaa jotakin juuri joulun tietämissä, jotain josta ei tarvinnut ottaa mitään paineita ja jota tein ihan vain neulomisen vuoksi. Kun huivi alkoi kunnolla edetä, vauhti vähän laantui sillä lopputulos alkoi kiinnostaa aiempaa enemmän. Olen neuloessa vähän väliä pysähdellyt katsomaan, miten kivasti raidat värittyvät.

Tietysti myös migreeni on aiheuttanut taukoja neulomiseen.

Onneksi nyt tärkeintä on kuitenkin se, että tätä saa tehdä kaikessa rauhassa. Kaikki on niin kuin pitääkin. Ja uskon, että tästä tulee vielä hieno.

Rakas Hulda

Rakas Hulda(n takki)!

Kun näin sinut ensimmäisen kerran, tiesin heti, että meidät on luotu ystäviksi. Ensi tapaamisemme oli sellainen kuin odotinkin. Aika kului kuin siivillä meidän tutustuessa toisiimme. Tuntui heti kuin olisimme tunteneet aina, toisaalta jonkinlainen ystävyyden ensihuuma tempaisi mukaansa.

Ystävyytemme alku oli mukava, kotoisa ja kitkaton, sinun kanssasi oli niin helppo olla. Olin varma, että tästä tulee jotain suurta ja mahtavaa.

Sitten koitti väärinkäsitysten aika. Minusta tuntui, että jotakin meni pieleen. Et ollutkaan aivan sellainen kuin olin odottanut, enkä tiennyt, oliko vika sinussa vai minussa. Tavallaan tiesin, mitä minun pitäisi tehdä. Tiesin, että minun pitäisi antaa sinulle vielä mahdollisuus, antaa sinun olla sitä, mitä todella olet. Mutta minä en pystynyt siihen.

Olin kärsimätön, olin pettynyt. Siirsin sinut elämästäni syrjään enkä halunnut ottaa enää yhteyttä. Tai halusin, mutta välttelin yhteydenottoa kuitenkin. Tunsin että tapaaminen vaatisi tällä kertaa minulta enemmän energiaa, enemmän pitkäjännitteisyyttä ja halua todella kohdata sinut sellaisena kuin olet. En ollut kuitenkaan vielä valmis.

Useita kuukausia on kulunut. Syvällä sisimmässäni olen koko ajan kaivannut sinua. Olen kaivannut sitä lämpöä, jota toit elämääni. Uskoin kuitenkin, että meillä olisi toisillemme paljon annettavaa. Lopulta tunsin, että minun oli otettava seuraava askel. Tapasimme taas ja tällä kertaa puhuimme asiat selviksi. Väärinkäsitys on väliltämme korjattu. 

Nyt tiedän, missä vika oli. Odotin sinun olevan jotain sellaista, mitä et koskaan ollut väittänyt olevasi. Toisaalta eräästä toisesta asiasta minä vedin johtopäätökseni aivan liian aikaisin, etkä sinä korjannut käsitystäni. Olemme molemmat pyytäneet ja antaneet anteeksi.

Tästä lähtien haluan pitää sinut aina elämässäni. Olkaamme lähellä toisiamme niin hyvässä kuin pahassakin ja täydentäkäämme toisiamme. Tämä ystävyys on liian kaunis heitettäväksi hukkaan.

Toisin sanoin.

Rypälesukat

Sukkaa pukkaa ja silleen. Ihan käsittämätön sukkaputki. Minulle ainakin. Mikä lie naksahtanut korvien välissä?

Tällä kertaa tällaista. Lanka on samaa kuin viimeksi, väri vain eri, (minkä nerokkaimmat ehkä pistivätkin merkille). Malli puolestaan on bongattu alunperin Villalankasarvikuonolta tuossa ihan vasta ja heti oli pakko päästä kokeilemaan.

projekti: Rypälesukat

malli: Show-off Stranded Socks (Ravelrys), Anne Campbell

lanka: Ilun Handun kashmirsukkalanka

kulutus: n. 82 g

puikot: 2,25 mm KnitPron 15-senttiset sukkikset

fiilis: yleisesti kiva, kantapään suhteen suorastaan valaistunut

Syy tälle heti pakko päästä kokeilemaan -tunteelle oli kantapää. Katsokaas nyt sitä. Oletteko ennen kokeilleet? Minä en ollut. Judiuni kuvaili tätä kantapäätä veikeäksi ja kehoitti kaikkia seikkailunhaluisia kokeilemaan, niin että olihan se sitten pakko. Minua ei kylläkään mitenkään ärsytä kiilat tai kantalaput, mutta silmukoiden poimimisesta oli kyllä kiva päästä. Se on se osa sukasta, jonka aikana on pakko tuijotella neuletta eikä voi vain neuloa menemään. Ei mitenkään vastenmielistä, mutta ei siinä mitään kivaakaan ole.

Nämä sukat ovat jotenkin hassun malliset kun niitä katsoo ihan näin tasossa vain. Jotenkin sen näköiset, että epäilyttä niiden istuvuus jalkaan, ihan niin kuin Judiunikin blogissaan totesi. 

Hyvin ne silti istuvat, eivätkö istukin?

Minusta varsin kivan näköiset. Tämäkin pintakuvio menee monivärisen langan kanssa oikein mukavasti yhteen. Tosin minun monivärisistä langoista neulomiskiintiöni taitaa olla hetkeksi täynnä. Eipä niitä onneksi omissa varastoissani taida enempää ollakaan. Ihan kivaa vaihtelua näin välillä, ja neuloessa suoranaista väriterapiaa, mutta tykkään kuitenkin yksivärisemmistä lopputuloksista yleensäottaen vähän enemmän.

Joka tapauksessa onnistuneet sukat. Tykkään näistä. 

Mitä jäi jäljelle pääsiäisestä

Meinaa alkaa koneellaistumispuhti jo tälle päivää loppua, mutta päätin silti nyt samalla vaivalla tulla tänne toitottamaan lisää niistä eilen mainituista sukista. Sain nimittäin kuvia otettua, olen ollut tosi ahkera ja tehokas. Nyt niitä sitten taas piisaa roppakaupalla.

projekti: Tiikerikissaset

ohje: Dragonfly Rib Socks (Ravelry), Kristel Nyberg

lanka: Ilun Handun kashmirsukkalanka, Tiikerikissa

menekki: n. 80 g

puikot: 2,5 mm Knit Pron 15-cm sukkapuikot

fiilis: onnistunut olotila

Nämä sukat valmistuivat ennätysajassa. Siis minun enntäysajassani. Tein nämä pääsiäisen aikana. Melkein. Jos ihan vähän vain venytän totuutta. Ja pääsiäistä. Oikeastaan sain nämä valmiiksi vasta eilen lukiessani tenttiin, mutta kyllähän se melkein vielä oli pääsiäistä tavallaan.

Tykkäsin kyllä kovasti tästä mallista, ja ohjekin oli hyvin selkeä. Näissä sukissa minulle uutta oli sekä kärki että kantapää. Tähän mennessä on tullut tehtyä jo muutaman kärjestä aloitettavat sukat ja olen neulonut niissä erilaisia kantapäitä ainakin kahdet ellen kolmetkin, en nyt muista enkä ala tarkistaa. Mutta ainakin kaksi on tullut jo kokeiltua. Tämä oli aivan uusi. (Paitsi tietysti jos muistan aivan väärin, mikä sekin on mahdollista.) 

Kärkialoituksia on tullut tehtyä kait vain yhdenlaisia. Olen toistaiseksi aina käyttänyt Judy's magic cast on -tekniikkaa ja siitä olen tykännytkin, mutta sen ongelma on, ettei se toimi sukkapuikoilla. Tai sitten minä olen vain poikkeuksellisen tyhmä ja ainut joka ei saa sitä toimimaan, mutta ihan sama. Olen sitten tehnyt niin, että neuloessani sukkapuikoilla kärjestä ylöspäin olen kuitenkin luonut silmukat ja tehnyt kärkeä vähän matkaa magic loopilla. Hölmöähän se on. Nyt opin sitten aivan uuden ja melko kätsän tavan aloittaa kärjestä sukkapuikoilla. Jei!

Sitten vielä sananen tästä pintakuviosta. Yleensä ottaen minusta paljon mitkään kuviot eivät passaa moniväristen lankojen kanssa yhteen, koska lopputulos on joko hyvin levoton tai täysin epäselvä. Pitsikuvio yhdistettynä tämänkaltaiseen värinvaihteluun saa helposti lopputuloksen näyttämään oksennukselta. Sori vaan. Sen sijaan tämä kuvio minusta päästää langan oikeuksiinsa. Vai mitä?

Minä kyllä tykkäsin ja tykkään tosi paljon. Kuvio oli sitä paitsi helppo oppia ja tätä neuloi menemään melkein yhtä helposti kuin sileää. Ei vain päässyt samalla lailla kyllästymään kuin joskus voi sileän kanssa käydä.

Ja lanka. Se on edelleen ihanaa. Tykkään tästä väriyhdistelmästä, vaikkakin tummat pätkät alkoivat jotenkin neuloessa tympiä. Nyt valmiissa sukassa ne näyttävät taas oikein mukavalta, mutta jostain syystä niiden neulominen ei vain ollut niin kivaa kuin keltaisten ja vaaleanruskeiden pätkien. Tosin ei se melkein haitannut, kun tämän langan neulomistuntuma on vain niin ihana. Lanka on niin pehmää ja miellyttävää käsissä. Ja jaloissa samoin. Olen tyytyväinen.

Ihanaa itselleni -neljäsosavuosikatsaus

Ihanaa itselleni -vuosi ei ole todellakaan sujunut aivan täysin suunnitelmien mukaisesti. Huhtikuuksi vaihtui tänään, se tarkoittaa sitä, että yksi neljäsosa vuotta on jo ohi, ja täytyy sanoa, että ihanaa itselleni -saldo sille osalle on aika onneton. 

 

Olen tähän mennessä tätä vuotta saanut valmiiksi itselleni yhdet sukat. Ne on kivat, joskin vähän löysät. Toimivat unisukkina, ovat tosi pehmoiset. 

En vähättele niiden merkitystä, kyllä ne ovat iso ja tärkeä juttu, ehdottomasti ihanaa itselleni, varsinkin kun lanka on suloisen pehmeää ja niitä oli kiva neuloa neliskanttisilla sukkapuikoilla. Ne ovat söpön värisetkin. Mutta yhdet sukat neljäsosavuodessa... kun siinä on toistaiseksi kaikki, mitä olen itselleni saanut valmiiksi... on se vähän hämmentävää.

 

Niiden lisäksi olen ehtinyt neuloa yhtä testineuletta, jonka lopputulos tulee itselleni ja on selvästi ihana. Sääli vain, että tialusneuleiden takia sen tekeminen on jäänyt vähän vähemmälle. Lanka siinäkin on ihanaa, se on alpakkaa. Ja väri siinäkin on söpö, tiedättehän, harmaa. 

 

En tässäkään tapauksessa sinänsä valita, kyllähän se pian valmistuu. Ja on varmasti ihana ja mitä käyttökelpoisin neule. Mutta ei se vielä ole valmis. Juuri nyt en edes voi sitä tehdä. Ihan pian toivottavsti, mutta juuri nyt ei.

Näiden kahden itselleni neulotun, valmiin ja keskeneräisen lisäksi on tietysti muistettava ne Nutu-sukat. Ne lasketaan kenties molempiin kahteen edellämainittuun kategoriaan. Ne ovat valmiit, kyllä, ja ne ovat itselleni. Ne nyt vain eivät ole käyttökelpoiset, eikä se edes ollut oma vikani. Tietysti korvaus tottelemattomasta langasta oli aika huikea, ja melkein sen takia kannatti saada se yksittäinen virhevyyhti, mutta ihanaa itselleni -projektia tapaus todella hidasti.

Missä siis mennään tilausneuleiden kanssa? Kaikeksi onneksi loppupuolella. Ja ei, ei niidenkään neulomisessa mitään vikaa ole ollut, päinvastoin. Ihanaa itselleni -vuotta ei ole alunperin julkistettu siksi, että inhoaisin neuloa läheisilleni, vaan oikeastaan juuri päinvastaisesta syystä. Minä olen suorastaan liiankin innokas tekemään muille. Haluan nähdä tekeleitäni muiden käytössä. Suunnittelen mielelläni mielessäni, minkälaisen mallin ja minkälaisella langalla voisin jollekulle tehdä. Aikani on vain rajallista, (onkohan kellään muulla?), ja kun minä oikeasti haluaisin palavasti tehdä jotain itsellenikin. Ilman tietoista päätöstä en varmaan ikinä enää ehdi tehdä mitään itselleni.

Niin, itse asiassa jopa tämän tietoisen päätöksenkin jälkeen tuntuu olevan aika tiukassa....

Muistuttakaa minua sitten joulun alla, että yhtään neulottua lahjaa ei saa tehdä! (Ellei ole joku ihan tosi hyvä syy...)

Harmaan vallankumous

Minulla on uusi rakkaus. Ja se on harmaa.

Ei tosin ehkä mikä tahansa harmaa. Kohtalaisen vaalea harmaa. Eikä mihinkään ruskeaan tai vihreään päin taittuva. Sinertävään taittuva jos jonnekin.

Harmaa käy kaiken kanssa. Mutta se ei ole niin kova ja vakava kuin musta. Se on ystävällisempi. Lempeämpi. Siis tämä vaaleanharmaa.

Helmen harmaa.

Keväinen ja talvinen. Ei synkän talven harmaa, vaan aurinkoisen tammikuun. Lumisen, suloisen. Pehmeän, kirkkaan, kiltin ja kotoisan.

En ole ennen huomannut harmaan kauneutta. Vaikka joskus olen yrittänyt, mutta yritin kai väärää harmaata. Sitä likaisen sameaa. Ei, ei sitä minulle.

Tästä tulee jotain ihanaa itselle. Niin kuin tänä vuonna kuuluu. Tämä on pehmeä ja lämmin, sillä tämä on alpakkaa. Toivottavasti se ei kutita. Toivottavasti siitä tulee kaunis. Onneksi väri on kohdallaan. Tämän talven voimaväri.

Sukkakuvia sikana

Saamanne pitää! Siis niitä sukkakuvia. Kun kerran tulin niitä hirveällä vaivalla vihdoin viimein ottaneeksi, päätin julkaista niistä kaikki edes jotakuinkin säälliset kuvat. Onnistuneita otoksia tuli jälleen kerran noin yksi kymmenestä, eli jokaisen kuvan takana voi laskea olleen hirveän määrän työtä ja tuskaa. Varsinkin tuskaa.

ohjerunko: Lifestyle Toe Up Socks, Charisa Martin Cairn
lanka: Handun kashmirsukkalanka
puikot: 2 mm neliskulmaiset sukkapuikot
langankulutus: 96 g

Näistä sukista voi kertoa lähinnä, että ne ovat erittäin yksinkertaiset. Tosin näkeehän sen kuvistakin. Ei mitään kikkailuja eikä hienouksia. Ihan vaan sukat. Ne on tehty kärjestä aloittaen neliskanttisilla sukkapuikoilla ja niissä on tiimalasikantapää.

En erityisesti ihastunut tiimalasikantapäähän. Suoraan sanottuna. Olen kerran ennenkin tehnyt sellaset, ja silloinkin ne tuntuivat vähän hassuilta. Mutta ne sukat eivät tulleet itselleni, joten en ole joutunut sopeutumaan niihin. Tässä tapauksessa minun täytyy.

Sinänsä kantapää kylläkin näyttää oikein sievältä. Minä en jaksa välittää tuosta pikkureiästä tuossa. Ei haittaa mitään. Lisäksi nämä kantapäät oli helppo tehdäkin, tosin niin on ollut toistaiseksi kaikki muutkin kantapäät. (En tajua, miksi kaikkialla aina pelotellaan kantapäiden vaativuudella, huijausta yhtä kaikki.) Ongelma on kantapään istuvuus. Tai siis koko sukan. Kun ennen kantapäätä ei tehdä mitään lisäyksiä, sukasta tulee huonon mallinen.

Aion kuitenkin antaa tälle kantapäälle vielä toisen mahdollisuuden. Olen lueskellut viisaampien ja kokeneempien ajatuksia, ja kuulemma tiimalasikantapäästäkin voi saada kivan kun vain tekee ne normaalit kiilalisäykset. Vaikkei juuri mikään ohje ilmeisesti ikinä kehota siihen. Mutta pitää olla fiksumpi kuin käyttämänsä ohje.

Näissä sukissa on sitten aika huippu neuletiheys! Nimittäin ihan sairaan tiheä. Niillä kahden millin nelisnurkkaisilla puikoilla tosiaan tulee pientä jälkeä. Hauskaa. Kärjessä on 40 silmukkaa ja lisäysten jälkeen jalkapohjassa yhteensä 92.

Muutenkin jälki on kivaa. Ekana tekemässäni sukassa näkyy vielä pienet jäljet puikkojen vaihtumiskohdissa, mutta tokassa ne ovat jo hävinneet. Opin se minäkin jotakin. Tosin en ole ihan varma, miten se tapahtui. Mutta kai sitä vain harjoitus tekee mestarin. (Joo, mä tosiaan kuvittelen olevani sukanneulonnan mestari.)

Valitettavasti nämä sukat tosiaan vetävät makkaralle. Osittain se johtuu tuosta kantapääongelmasta, osittain siitä, että aloitin pohjelisäykset aivan liian varhain. Tai pohje ja pohje. Kun on ihan sikapaksut jalat niin kuin mulla, alkaa leveneminen heti nilkasta, liekö sitä vielä pohkeeksi kutsutaan.

En syytä liian varhaisista lisäyksistä älyäni vaan sitä, että silloin kun tein näitä sukkia, minulla jostain mystisestä syystä oli nilkat ja kädet koko aivan aivan mielettömän turvoksissa. En ole vieläkään saanut selville, miksi niin oli, mutta se oli jotain aivan kamalaa. Nilkkojeni ympärys oli silloin ihan rehellisesti pari sentiä suurempi. Tiesin kyllä, että normaalisti jopa minun nilkkani ovat hitusen sorjemmat, mutta en tajunnut, että ero ihan oikeasti näkyy ja tuntuu niin suuresti, että sukat olisi pitänyt tehdä olennaisesti kapeammiksi.

No, minkäs teet, ja eipä sillä ole niin väliäkään, sillä nämä olivat tarkoitetut lähinnä unisukiksi. Lanka on maailman ihaninta ja pehmeintä (enkä ehkä enää ikinä halua neuloa mistään muusta) ja se on melkein ihan sama, minkälaiset sukat neuloo, kun ne on silti aivan ihanat.

Että silleen. Ihailkaa.

Ihanaa Itselleni 2011!

En ole vielä tehnyt minkäänlaisia lupauksia uudelle vuodelle, mutta yksi ajatus minulla on pyörinyt päässäni. Ei niinkään lupaus kuin teema. Olin ajatellut, että tämän vuoden omistan neulerintamalla mekoille ja tunikoille. Itselleni tietysti. Tietysti ilman mitään paineita ja pakkoa pysyä suunnitelmassani.

Suunnitelmani alkoi horjua hetimiten, siinä mielessä nimittäin, että neuloisin mielelläni myös sukkia. En tiedä, mistä tämä sukkien neulomiseen kohdistuva into on tullut, kun ennen en omannut sellaista juuri ollenkaan. Mistä liekään, en voi omistautua täysin mekoille ja tunikoille, sillä joka tapauksessa minun on pakko neuloa sukkia. Yksinkertaisesti pakko. (Toistaiseksi.)

Tehtyäni vuoden 2010 aikaansaannoksistani postauksen silmäni avautuivat sille, miten paljon neulomisajastani olen itse asiassa käyttänyt muiden hyväksi. En näe siinä sinänsä mitään väärää, enkä tosiaankaan koe, että minua olisi riistetty ja palveluksiani käytetty härskisti hyväksi, en varsinkaan, kun suurin osa neulomastani on tehty lahjaksi eikä suinkaan pyynnöstä. Pisti silti miettimään...

Minulla on itseäni varten jonossa vaikka mitä kivaa. Ollut jo pitkään. Miksi en nyt käyttäisi aikaani niihin?

Niinpä olen nyt mietteissäni tullut siihen tulokseen, että olipa miten hyvänsä, vuosi 2011 on Ihanaa Itselleni -vuosi. Sori vaan, kaverit. Ja sukulaiset. Lukuunottamatta mummilleni jo luvattua paitaa ja ex-kämppikselleni luvattuja sormikkaita, mitään ei tipu. Ei mitään. Kellekään.

Hyvä on, saatan tehdä jotakin jollekin, jos minusta tuntuukin siltä. Kyse ei nyt ole niinkään siitä, että en missään tapauksessa haluaisi tehdä tänä vuonna mitään muille. Kyse on siitä, että haluan tänä vuonna priorisoida edelle minut itseni. Sen tyypin, joka on hankkinut nämä neulomistaidot ja kehittänyt niitä. Haluan korjata itsekin satoa. Ja haluan nimenomaan jotain isompaa. Mekkoja, tunikoita tai neuletakkeja. Ja ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että tarvitsen niitä. Ei millään pahalla syksyllä pyörinyttä kuuden vaatteen haastetta kohtaan, mutta samoissa vaatteissa kulkeminen kuukauden ajan ei ole temppu eikä mikään. Eikä vaikka sitä jatkaisi päivästä toiseen vuosikausia. Siinä ei ole mitään vaikeaa ihmiselle, joka ei omista päälleen mahtuvia vaatteita ihan kauhean paljon enempää.

Minulla on ihan oikeasti ihan liian vähän vaatteita. Ei kylläkään maailman mittakaavassa. Mutta siinä mielessä, että työpäivän aamuna voi tulla paniikki, kun ainoa päällepantava on paitsi jo aika nuhjuinen ehkä muutenkin vähän huono päällä - ei imartele eikä tunnu mukavalle.

Vaatteiden tekeminen itse, varsinkin neulominen, on tietysti aika hidasta touhua, mutta vaatteiden osteleminen jotenkin tympii minua nykyään. Ei vaan kiinnosta. Vaatekaupat on ahdistavia. Huonoa laatua on luvattoman paljon, halvat hinnat pistävät aina vähän miettimään, samat vaatteet löytyvät sitten kaikkien päältä... ja lisäksi joissakin paikoissa soi ihan uskomattoman huono musiikki!

Niin, tänä vuonna haluan kartuttaa vaatevarastoani edes parin tarpeellisen vaatekappaleen verran ja niin että taatusti tiedän, kuka vaatteen on tehnyt ja missä olosuhteissa. Ja toivon mukaan teen sellaista, mikä miellyttää itseäni täydellisesti, ja mitä haluan aina käyttää.