Vuosiennusteita ja hyvän uuden vuoden toivotus

Hyvää uutta vuotta!

Luin jostain, että uusi vuosi tulee olemaan sen mukainen, miten vuoden vaihdetta juhlii. Siinä tapauksessa oma tuleva vuoteni on oleva hyvin hämmentävä ja rehellisesti sanottuna vahvasti epämukavuusalueella. (Sori äiti, tiedän että vihaat tuota termiä. Enkä toki voi sinua siitä syyttää.) Tulen itse asiassa olemaan täysin metsässä. Jos se on tulkittavana vertauskuvaksi, niin mitäpä tuossa uutta. Jos kyse on aivan kirjaimellisesta ennusteesta, niin oikeastaan minulla ei ole mitään sitä vastaan.

Toisaalta jos vuodenvaihteen vietoksi lasketaan koko se aika, jonka omasta mielestään on sitä viettänyt, eikä vain se hetki, jolloin raketteja alettiin pamautella, tästä on tulossa onnettomuusaltis vuosi minun ystäväpiirilleni. Lemmikkejä joudutaan lopettamaan, (mutta toisaalta niitä myös saadaan). Koirien kannattaa olla varovaisia kissojen seurassa, tassusta voi tulla kuonoon. Saunaan menijöiden on syytä varautua vesikatkoihin.
 

Aivan loistavaa ruokaa on kuitenkin luvassa.

Jos vuoden vaihteeksi lasketaan jo päivät heti joulun jälkeen, (jostain syystä minä usein lasken), minun vuoteni tulee sisältämään uusien välineiden haltuunottoa (pienellä kiroamisella* höystettynä), villaa, meditatiivisuutta, (tai oikeastaan ihan vain villameditaatiota) ja gimalletta.

 Ja sehän sopii!

Kärsivällisyyttä voisi ehkä vähän koittaa kehittää. Mutta sen suhteen en kyllä aio luvata mitään.

Uusi vuosi ja uusi (vanha) rukki. Tekemisen puutetta ei ole luvassa vieläkään. Entä muilla? Liian vähän lankaa ja neuleideoita? Liian paljon aikaa ja aivan liian vähän keskeneräisiä projekteja? Kaikki haluttu on jo saavutettu ja missään ei voisi olla enää parempi?

Tervetuloa vuosi 2014! Toivottavasti olet täynnä iloa, rakkautta ja palkitsevaa tekemistä, niin minulle kuin muillekin!

*Okei, ehkä ei edes ihan pienellä.

Suunnitelman muutos

Höm höm. Asia on nyt näin ja tilanne on tämä. En sitten ehtinyt saada mysteerisukkaohjetta valmiiksi eiliseksi, en edes lähelle. Koska näköjään ei riitä, että ajattelee "kyllä minä ehdin jossain välissä", vaan jossain pitäisi oikeasti olla se väli, jossa voi yrittää ehtiä.

Ei se mitään. Onneksi en tullut luvanneeksi ohjetta satavarmasti juuri tähän väliin. Mutta koska olen sitä kuitenkin mielessäni sen verran paljon pyöritellyt ja langatkin tullut hankkineeksi, aion saada sen uunista ulos ainakin jossain vaiheessa. Joko siitä tulee sitten hyvin tiivistahtinen mysteerisukka, (ei ehkä kannata), tai julkaisen sen ihan vain yhtenä ohjeena. Toivottavasti kukaan mysteeriohjetta odottanut ei siinä tapauksessa täydellisesti pety... 

Joka tapauksessa aikatauluni on vielä aika tiivis. Minulla on tällä ja ensi viikolla tentit ja ensi viikon alkuun pitää ehtiä myös tehdä muutama tilaustyö tenttiin lukemisen lomassa. Pari sosiaalista tilaisuuttakin on järjestäytynyt tälle viikolle, ja vaikka saatankin mielihyvin neuloa seurassa, neuleohjeen vääntäminen vaatii sen verran intensiivisempää keskittymistä etten ole aivan varma katsottaisiinko sellaista aktiviteettia täysin suopeasti.

Noh, pysykää kuulolla, jos vaikka ihmeitä ehtii tapahtua. Mutta ei nyt lasketa sen varaan.

Jos sukkapuikkoja kovin syyhyttää, vielä ehtinee mukaan Missä neuloimme kerran -blogin jämälankavillasukkajoulukalenteriin. Vinkkaan siltä varalta, että joltakulta on tuo mennyt ohi, vaikka tuskinpa niin on, sen verran moni tuntuu intoutuneen mukaan. Niin kuin ehdin minäkin intoutua ennen kuin tajusin, että ei tässä vain riitä aika...

Onneksi kiire voi olla vain korvien välissä. Aika on nyt periaatteessa aika tiukilla, mutta minulla on mukavan leppoisa ja koko ajan jouluisempi olo.

Meikattavana Harmonyssa

Pari kuukautta sitten kirjoitin postauksen, jolle piti tulla jatkoa ihan heti kohta. Sitten iski kirjoitustukos ja vähän tiiviimmät aikataulut, niin että se sitten vain jäi. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan? Niin että palaan asiaan nyt.

Olen tosiaan urakoinut vielä yhden neuleohjeen kimpussa. Sain valmiiksi mallin, joka miellyttää kovasti minua itseäni ja sopii omaan tyyliini aika hyvin. Niinpä aloin miettiä, että olisi kiva, jos neuleohjeeseen tulevissa kuvissa myös meikki olisi jotakuinkin huoliteltu ja harmoniassa neuleen värien kanssa. Omat meikkaustaitoni ovat vielä ehkä hieman kehitysasteella, (ainakin mitä tulee yhtään vahvempaan meikkiin), mutta mieleen ei oikein tullut ketään tuttuakaan, keltä meikkausta pyytää.

Asia jäi hautumaan. Ja kävikin niin, että hyvä meikkaaja (ja mukava tyyppi!) löytyi aivan sattumalta. Joku toinen saattaisi sanoa, että koska säteilin hyvää energiaa tai avasin kanavat, universumi lähetti vastauksen tielleni. (Olen jostain syystä törmäillyt tämäntyyppisiä lausuntoja antaviin blogeihin viime aikoina.) Itse olen vielä sen verran skeptinen, että selitän löydön ihan vain sillä, että olen pitänyt silmäni auki, jutellut uusien tyyppien kanssa ja yleensäkin puhunut minua kiinnostavista asioista. Löysin nimittäin Kauneushoitola Harmonyn siksi, että eräs toinen ravelryläinen vinkkasi sieltä löytyvän Kure Bazaarin kynsilakkoja. Kynsilakkavouhotukseni blogissa kantoivat siis hedelmää! Tiesin että kannatti pulista niistä.

Kynsilakkojen vuoksi kiinnostuin Harmonystä ja varasin itselleni sinne elämäni ensimmäisen kasvohoitoajan. Ihoni on alkanut viime aikoina olla vähän kuiva ja kiristävä ja muutenkin kiinnosti tietää, millaista yleensäkään on käydä kosmetologilla. Kasvohoito olikin ihan älyttömän miellyttävä kokemus. Hoitopedillä köllöttely oli niin rentouttavaa, että olisin saattanut jopa nukahtaa, ellen olisi alkanut pulista kasvohoitoani tekevän Hannelen kanssa. Hannele oli niin mukava ja pirteä, että minulle tuli jotenkin tosi avoin ja innostunut fiilis.

Jutellessa tuli höpistyä vähän vaikka mistä. Yksi asia johti toiseen ja lopulta sovimme Hannelen kanssa meikistä neuleohjekuviani varten. Vastavuoroisesti lupasin kirjoittaa Harmonystä jutun blogiini. (Kirjoitan vähän kattavamman jutun myöhemmin, ettei tämä postaus veny liian pitkäksi.)

Olen ollut meikattavana vain kerran aiemmin eikä minulla ole vielä ihan kauheasti kokemusta naaman paikallaan pitämisestä. Yllättävän vaikeaa, kuulkaa. Sekä meikissä että valokuvattavana oleminen tuntuvat hitusen epäluontevilta, mutta molemmat ovat kyllä ihan mielenkiintoistakin tekemistä. Saa ehkä etäisen käsityksen siitä, miltä tuntuisi olla supermalli. (Luultavasti tosin hyvin, hyvin etäisen käsityksen.)

Meikkiin käytettiin noin tuhatta eri tuotetta. Ainakin omien laskelmieni mukaan. Tai ehkä se tuntui siltä ihan vain siksi, että omaan perusmeikkiini, eli siihen jonka väkerrän täysin satunnaisesti, kuuluu ehkä kolme tuotetta... Meikinalusvoiteesta en ollut varmaan koskaan aiemmin kuullutkaan.

Ehkä käytettyjen meikkien määrä vaikutti siihen, miksi lopputulos toimi valokuvassa noin miljoona kertaa paremmin kuin omakätinen maalaukseni. Sannan kanssa kuvattuja villatakkikuvia katsoessani minulla nimittäin pistää aika pahasti silmään naamani kalvakkuus. (Ehkä se tosin johtuu osittain siitä Sannan Kenian rusketuksen vieressä poseeraamisesta..) En yleensä ymmärrä, miksi on muka jotenkin paha asia olla kalpeampi kuin ruskettuneempi, mutta nuissa kuvissa asia häiritsee minua. Ja koska kerron sen nyt julkisesti, kaikki ne jotka eivät aiemmin pistäneet asiaa merkille huomaavat sen nyt... tällaisia asioita ei yleensä koskaan pitäisi sanoa.

Pyysin Hannelelta kaikkien käytettyjen meikkien tiedot ensinnäkin ihan vain itseäni varten ja toiseksi täällä esiteltäväksi.

Ylärivissä vasemmalta oikealle:
-Jurliquen Lavender Hydrating Mist- kosteuttava kasvovesi.
-Liquid Mineral Foundation eli nestemäinen mineraalimeikkivoide sävy cream ( kosteuttaa, peittää, antaa iholle hehkua)
-Pure Primer- meikinalusvoide (kosteuttaa rauhoittaa, tasoittaa ihoa ja pidentää meikin pysyvyyttä.)
-seuraavana Mineral Mascara- musta
- Natural Perfection Concealer- sävy light (peittää esim. tummia silmäalusia, ihonvirheitä, heijastaa kevyesti valoa.)

Keskirivissä vasemmalta oikealle:
- Mineral Foundation - sävy Grace ( mineraalimeikkivoide, joka on "irtopuuterimainen") Peittää ja tasoittaa tehokkaasti, antaa aurinkosuojan.
- Seuraavana Mineral Lipstick sävy Rose Bud
- seuraavana Mineral Blush- poskipuna sävy pink pinch
 

Alarivissä vasemmalta oikealle:
- Mineral Bronzer - aurinkopuuteri/bronzer sävy Sunlight
- Mineral eyeshadow sävyt pink fetish ja autumn plum
- Eyeliner - sävyt black caviar ja white crystal
- Eye-brow liner - sävy Brunette Beauty
- siveltimet Kabuki ja Blush Brush

Inika on minulle entuudestaan melko vieras luonnonkosmetiikan sarja, jonka tuotteet ovat ilmeisesti melko laadukkaita, ainakin mitä blogeista olen lueskellut. Ja kuvauksia varten tehty meikki pysyi aivan loistavasti koko päivän. Erityisesti luomiväreillä on tapana paakkuuntua luomivakoihini päivän mittaa, mutta ammattilaisen käsistä lähtiessä samaa ongelmaa ei tunnu olevan.

Kynnet lakattiin Kure Bazaarin lakoilla, jotka tilasin aiemmin Joliesta. Sattui niin hyvin, että Kuren Brazil Natural Colors -erikoiserän värit tumma violetti ja kirkas vihreä sopivat neuleen väreihin lähes täydellisesti. Ehkä kyseessä sittenkin oli joku universumin johdatus ja oikeat energiat? (Noh, vielä en ihan allekirjoita. Mutta hyvää tuuria kieltämättä.)

Valokuvia itse neuleesta en uskalla vielä luvata. Ohje on valmis mutta koeneulotettava ja aiemmista kokemuksista viisastuneena en ehkä taida vielä sanoa juuta enkä jaata julkaisuajankohdasta. Enkä julkaista kuvia. Teen parhaani ja katsotaan miten käy.

Hyvää juhannusta!

Taisinpa löytää täydellisen juhannusneuleen. Nuvem tulilla.

Kohupari

Pahamaineisen väriyhdistelmän julkinen esittäytyminen. "Erikoinen yhdistelmä." "Eipä tulisi itselläni mieleen käyttää." "Onko sinulla mitään muita vaihtoehtoja?"

Tämä valitsemani värikaksikko on kerännyt yllättävän paljon huomiota. Ensimmäiset kommentit sain pari vuotta sitten langat ostaessani.

Kukaan ei ole tuntunut suoranaisesti kritisoivan. Onpa vain ihmetellyt. Ja minä ihmettelen takaisin.

Jos nyt tarkemmin mietin, on ihan totta, että harvemmin törmää vaatteisiin, joissa on yhdistetty vihreä ja violetti. Tai henkilöön, joka on pukeutunut näihin kahteen väriin. Voihan se tosiaan olla vähän harvinaisempi sekoitus. Mutta minusta se on hieno. Vähän aliarvostettu näköjään.

Olen värien suhteen hyvin liberaali. Tai en oikeastaan. Minulla ei vain ole juuri piintyneitä ennakkoluuloja. Tai kovin vahvoja mielipiteitä. Ehkä minulla ei siis ole makua.

Ollessani lankakaupassa töissä sain muutamia kertoja olla asiakkaille makutuomarina. Se oli hyvin vaikeaa. Osaan kyllä sanoa, käykö joku väri ihmiselle vai ei, jos sitä pidetään hänen kasvojaan vasten. Värin vaikutukset näkee kyllä - jotkut saavat kasvot näyttämään likaisilta, jotkut eivät sen kummemmin miltään ja jotkut saavat ihon ja silmät loistamaan. Kyllä minä siinä asiassa osaan näkemääni tulkita. 

Mutta mitkä värit sitten sopivat keskenään yhteen? Varsinkaan silloin, jos puhutaan vain kahdesta väristä, minusta ei ole apua. Ei ainakaan ellei kysyjä määrittele tarkemmin, haluaako hän harmonisen yhdistelmän, samean yhdistelmän... räiskyvän, huomaamattoman, kontrastisen vai toista väriä korostavan yhdistelmän. Pelkkään pyyntöön "sinulla kun on varmasti silmää niin kerropa mitkä sopivat yhteen" on minusta erittäin vaikea vastata.

Olen kyllä jauhanut tästä ennenkin. 

Minusta vihreän ja violetin liitto on mahtava. Melko voimakas. Yhdessä värit hehkuvat, ainakin jos sävyt sattuvat yksiin. Nämä kaksi sattuvat.

Vaikka ne hehkuvat, ovat ne minusta myös yllättävän harmoniset. Näissä on jotain rauhallisen metsäistä. Kai siksi kun violetti on niin tumma. En tiedä.

Värien yhteensopivuuteen vaikuttaa minusta myös se, miten ja missä niitä aikoo käyttää. Joidenkuiden päällä parhaita väriyhdistelmiä ovat hyvinkin rauhalliset värit, toisille sopii räikeätkin. Eikä se ole kiinni pelkästään kantajansa ihon ja hiusten väreistä vaan persoonasta myös. 

En käyttäisi tätä väriyhdistelmää kotini sisustuksessa, ainakaan juuri nyt. En varsinkaan laajoilla pinnoilla. Itseni aion tähän kuitenkin pukea. Ja uskon että näytän tässä vielä hyvältä. Tulette näkemään!

Mutta haluaisin kyllä kuulla alustavia mielipiteitänne. Onko joku yhtä värivammainen kuin minä, eli pitää käytännössä kaikesta? Vai särkeekö tämä yhdistelmä silmiänne ja häpeättekö puolestani jo etukäteen? Pukisitteko itse?

Jos vain taitoja riittää, aion ehdottomasti kopioida Karkkipäivä-blogissa esiintyneen silmämeikin mekon kaveriksi - ainakin kerran! Vai onko se jo ihan liikaa? Saattaahan se toki olla... 

Onneksi siitä ei tarvitse välittää!

Torstai-illan tosiasioita

Olen aivan murtunut. Yksi pieni elefantti on kadonnut.

Lempisilmukkamerkkini. Miuh...

Toinen havainto tälle iltaa on, että vaikka BC Garnsin Soft Silkiä on aiemmin ollut oikein mukava neuloa, on siihen taas pitkän villakauden jälkeen totuttelemista. Se tuntuu vielä niin kummalliselta, nihkeältä ja narskuvalta. Tiedän että tuntuman saamiseen menee hetki. Ja jos nyt rehellisiä ollaan, en ole vielä kovin pitkällä...

Toisin sanoen ensimmäinen kerros silmukoiden luonnin jälkeen on meneillään. 

Minäkö kärsimätön...

Totta puhuen, vaikka ehkä vaikutankin vähän valittavaiselta, minulla on oikeastaan ihan mukavaa. Valoisat illat ja lintujen äänet, niissä on sitä jotain. Juuri nyt, nihkeydestä ja totuttelusta huolimatta, saan taas nauttia uuden neuleprojektin hurmasta. Siitä että tietää kohta saavansa vauhtiin jotain oikein uutta ja hienoa. Jos hyvin käy, tästä tulee kesämekko. Jos ei käy ihan niin hyvin, tästä tulee syys- tai talvimekko. Ja jos vastaan tulee tuulen muutos, ehkä tästä ei tule edes mekko. Jotain tulee.

Minulle iski muuten uudistusvimma. Huomasiko kukaan?

Päättelytyötä ja lisää cliffhangereitä

Vaikka lankojen päättely on ehkä suurin piirtein tylsintä maailmassa, ja vaikka sormikkaissa sitä riemuahan riittää, vakuutan että en ole tällä kertaa tahallani venyttänyt urakkaa. Minä vain olen autuaasti unohtanut. En nytkään tarttunut neulaan riemusta kiljuen, mutta tässähän tämä homma menee. Tylsää, sitä se on, sitä en voi kieltää, mutta ei sentään vastenmielistä. Ja kieltämättä minua jaksaa motivoida ajatus siitä, että sormikaskelejä on ainakin minun ääreisverenkierrollani varustetulle ihmiselle vielä hetkeksi. 

Minulle vihjaistiin jokin aika sitten, että voisin koittaa levittää neulomisintoa vähän muillekin. Jäin pohtimaan, tursuanko tosiaan ideoita ja innostusta, niin kuin väittämä kommenttiboksissa kuului, vai olenko vain onnistunut säteilemään jotain valheellista reippautta. Tajusin itseni yllättäen, että kyllähän täällä tosiaan ideoita piisaa. Ja halukkuutta toteuttaa. Jokin flow tai sellainen iskee aina kun saan hetkenkin rauhan. 

 

Ehkä tällä kertaa lankojen päättelemisen unohtaminen kertoo juuri siitä. Että niin paljon on mielessä ja meneillään, että ei kaikkea voi muistaa. Koska mielessä ja meneillään on tosiaan paljon. Jotain todella mielenkiintoista.

Sen takia olen jaotellut neuleeni. Toiset ovat niitä, joita teen rentoutuakseni ja muuten vain. Toiset ovat niitä, joilla on jokin tavoite. Esimerkiksi kuten Sannan takki, tai juuri nyt sen oma kappaleeni. Tähtäimessä on myyntiin tuleva neuleohje. Sitten on toisaalta ne keväiset Twisted Flower sukat. Niitä on vain niin kiva neuloa. Malli ja väri... ah! (Uteliaille tiedoksi, että lanka on Wollmeise Twiniä värissä Zarte Knospe. Juu, olkaa vain rauhassa kateellisia.)

Mutta miten jakaa tätä intoa muille? Kas sen kun keksisi. Auttaako se, jos joka neuleen kanssa vain hehkuttaa - heiluttelee kuvia muiden nenän edessä onnellisesti rallatellen? Vai onko se nimenomaan ärsyttävää? Yleensä aivan ylenmääräiset ihkutukset ja vouhotukset saavat vastareaktion aikaan. Ainakin minussa. Ja tiedän että eräissä muissakin. Sellaisissa henkilöissä, jotka ovat joskus nuoruutensa hulluudessa kieltäytyneet lukemasta Ylpeys ja ennakkoluuloa vain koska minä sitä niin suuresti suosittelin. (Tiedät kuka olet!)

Jos jollakin on muuten syystä tai toisesta kyseinen kirja lukematta, niin piru vie nyt luette! Tämä on käsky.

Mutta luulen, että jos innostusta voi tosiaan jotenkin toisiin tartuttaa, paras keino on vain jatkaa itse innoissaan olemista. Vaikka käskeminen on tietysti paljon hauskempaa. Mutta jostain hämmentävästä syystä harvoin kovin tehokasta. (Ehkä jos minulla olisi yhtään auktoriteettia..?)

Siispä. Tietäkää että minulla on aluillaan eräs todella mielenkiintoinen ja hauska projekti. Ja vaikka näistä cliffhangereistä jo vähän huomauteltiin, en kerro vielä mikä. Kerron pian.

Siihen asti näkemiin!

Ei saa edes vetelehtiä rauhassa...

Olin tässä vähän ehtinyt lipsua ruodusta ja päättää, että näin viikonloppua kohti voinkin oikeastaan ihan hyvin keskittyä oman takkini hihojen neulomiseen ja jatkaa ohjeen kanssa säätämistä vasta maanantaina. Selvisi kuitenkin, että tämä suunnitelmani ei miellytäkään ihan kaikkia.

Eräs painostava koeneuloja, (enkä nyt sano kuka), alkoi jo kovasti hinkua ohjeen perään. Koen jopa vähän hälyttävänä, että hän kysyi takin "pintaneuleen ohjeentynkää" alkaakseen neuloa mallitilkkua. Itsehän olen jo löytänyt mallitilkkuilun ilosanoman, mutta kyseinen ystäväni ei ymmärtääkseni ole toistaiseksi lämmennyt ajatukselle. Tästä yllättävästä takinkäännöstä päättelen, että siellä kärsitään jo kovia vieroitustuskia sopivan neuleprojektin puutteen vuoksi. Mikään muu ei taida selittää tätä epätoivoista suunnitelmaa.

Jos tilanne kerran on noin huolestuttava, minun pitänee alkaa viikonloppuhommiin. Hitsiläinen.

Tietenkin voisin olla kiitollinen potkusta persauksille ja iloinen siitä, että joku saa minuun vähän vauhtia. Mutta sen sijaan valintani on low road ja valitan siitä, miten kamala orjapiiskuri Essi on. Ja hups, nyt se nimi tuli mainittua.

Jälkiviisas peräänkuuluttaa huolellisia muistiinpanoja

Nyt olen päässyt Sannan takin kanssa ohjeen puhtaaksikirjoitusvaiheeseen. Ajattelin ensin, että aloitan tämän homman vasta kun oma kappaleeni on valmis, mutta nääh. Tämän projektin osalta on taidettu hidastella jo tarpeeksi, (vaikka sille on ihan päteviäkin syitä, vannon). Enköhän voi vähän harpata eteenpäin, vaikka takkini hihat ovatkin vielä neulomatta.

Haasteena onkin sitten omien muistiinpanojeni tulkitseminen. Joku muu olisi näiden kanssa varmaan suhteellisen pulassa, itselläni on sentään jotain etäisiä muistikuvia siitä, mihin mitkäkin numerot ja lyhenteet saattaisivat viitata. Yhdistelemällä tiedonjyviä ja arvauksia siihen, miten muistelen takin tehneeni, saatan päästä ihan vakuuttavaan lopputulokseen. 

Tai ehkä ohjeen tulevaisuus ei lepää kuitenkaan ihan noin hataralla pohjalla. Minulla on vain taipumusta liioitella sen jälkeen, kun olen puoli tuntia tulkinnut ja hionut ohjeen pätkää vain löytääkseni parin sivun perästä korjatun version, jossa koko homma tehdään eri tavalla. Tilannetta ei helpota se, että tajuan hylätyssä versiossa olleen kylliksi vihjeitä minulle hoksata, että ei tätä näin ole tehty. Lievää lohdutusta tuottaa se, että korjattu versio on kirjoitettu muotoon, jonka voi käytännössä kopioida sellaisenaan eikä sen kanssa tarvitse juuri hienosäätää.

Onneksi pidän ongelmanratkaisusta. En ihan niin paljon kuin pitäisin persoonallisuuspiirteestä, joka estäisi ongelmien muodostumisen, mutta kumminkin. On se sentään ihan mukavaa itsensä haastamista, tavallaan.

Puhtaaksikirjoituksen jälkeen seuraa vielä sarjominen. Saa nähdä miten paljon siihen tuhraantuu aikaa, mutta yritän olla tehokas. Sitä ei sentään tarvitse tehdä ihan pystymetsästä repäistynä, vaatetusompelun opinnoista on siihen jonkin verran apua. Oikeastaan varmaan aika paljonkin, vaikkakaan silmukat eivät toimikaan täysin samalla lailla kuin kangas.

Sarjomisen jälkeen vielä koeneulonta. Päätin valtuuttaa Essin hommaan, eikä houkuttelussa edes tarvinnut turvautua uhkailuun, kiristykseen ja lahjontaan. Olin kyllä varautunut vähän painostamaan, koska en voi vedota siihen, että Essillä ei olisi vielä tarpeeksi aivan ihania itseneulottuja villatakkeja. Tai no mikä nyt tietysti on tarpeeksi...

Vielä hetki menee siis. Mutta voiton puolella, niinhän?

Juttua sormikk... kas, siis kynsilakasta

Toinen käsi. Yksi sormi, jäljellä vielä neljä. Eikö nämä lopu koskaan? Miten voi olla, että sinänsä niin pieni neule tuntuu ajatuksena ihan käsittämättömän vaivalloiselta? Ja että aina yhden sormen jälkeen, (johon siis kuluu aikaa oikeasti vain muutamia minuutteja), on aivan työn ja tuskan takana aloittaa seuraava? Siis aloittaa. 

Vähäsen naurettavaa, että annan täällä sormikkaista sellaisen kuvan kuin ne olisivat jotain aivan ylimaallisen mahdotonta neulottavaa. Eivät ne ole. Se on vain tämä tappava tylsyys, joka iskee. 

Olen sitten pysähdellyt matkan varrella ehkä noin kahden kerroksen välein kokeilemaan hanskoja käteen - joko nyt? Ai ei vieläkään? Täh?

Sitten pitää tietysti pitää hetken ihailu- ja mallailutaukoja, kun kynsilakat mätsäytyy niin loistavasti sormikkaisiin. Suunniteltu juttu. Ainoa omistamani kynsilakka ja pari vuotta sitten Essiltä joululahjaksi saadut langat. Pitkän harkinnan tulos. 

Näin yhden kynsilakan ylpeänä omistajana voin sanoa, että olen vähän hurahtanut tähän lakkaustouhuun. Olisi ajatuksen tasolla tosi siisti juttu omistaa laaja valikoima värejä ja sävyjä ja vaihdella lakkaa aina vähän fiiliksen mukaan. Mutta tosiasiassa valtava kynsilakkavarasto ahdistaisi varmasti vähintään yhtä paljon kuin varastohuoneellinen lankaa - joka siis tosiaan olisi minusta aika kauheaa. Pidän mukavasta parin kolmen laatikon lankavarastosta. (Okei, kolmen neljän ehkä.)

Mutta ihan oikeasti. Kynsilakka saa minut tuntemaan itseni ikään kuin huolitellummaksi. Se on jo aikamoinen saavutus sillä yleensä tunnen näyttäväni kulahtaneelta ja homssuiselta. Enkä varmaan osu ihan kauhean kauas totuudesta.

Minulla on jopa kynsienkasvatusprojekti kesken. Edellisestä kerrasta on ehkä hyvinkin kymmenisen vuotta. Eikä tässä nytkään ole mitään järkeä, sillä pitkät kynnet vasemmassa kädessä häiritsevät kitaran soittoa. Tai siis oikeastaan estävät sen. Mutku mä haluun näyttää nätiltä...

Tämä ainoa omistamani kynsilakka, Kure Bazaarin Stiletto, on sekin luonnonkosmetiikkaa. Luonnollisesti. Tai ainakin melkein. Ilmeisesti kynsilakkoja on aika mahdotonta tehdä sataprosenttisesti luonnon antimista. Mutta vähän on ollut muutenkin viime aikoina sellainen olo, että ei niitä kavalia kemikaaleja onnistu joka tapauksessakaan välttämään ja kaikki kuollaan kumminkin. (Jälkimmäinen huomio on jälleen kerran osoitus terävästä havainnointikyvystäni ja loogisesta päättelystäni. Mutta jos nyt vähän syvennän synkistelynäkökulmaani, tarkoitan lähinnä sitä, että eiköhän tässä ihmiskunta onnistu itsensä tuhoamaan ja viemään puoli eliökuntaa mukanaan. Ihan vaan omaa tyhmyyttän.)

Luonnonkosmetiikka voisi muuten olla mitä mainioin tekosyy ostaa tavaraa vain enemmän. Kun hei, täähän on ekoa, oikeastaan se tuhannen värisävyn kynsilakkakokoelma onkin ihan ok juttu. (Tosin ainakaan tuota Kurea ei niin paljon tarjolla olekaan.) Senpä takia varonkin nyt tekemästä mitään hätäisiä heräteostoksia, vaikka joku pastellinen vaaleankeltainen juuri nyt tuntuukin hyvältä idealta. (Kelatkaapa blogia taaksepäin ja laskekaa montako vaaleankeltaista neuletta olen ikinä tehnyt ja kuinka paljon muutenkin pastellivärejä käytän. Että siihen nähden kuinka todennäköistä on vaaleankeltaisen kynsilakan käyttö sen ensimmäisen kokeilukerran jälkeen..?)

Jos kynsilakkainnostus kuitenkin jatkuu, saatan joku päivä hommata itselleni pari muutakin värisävyä. Mutta katsotaan nyt. Olen ennenkin innostunut asioista täysillä ja menettänyt myöhemmin kiinnostukseni totaalisesti. Että voi tämäkin olla hyvinkin jokin vaihe. Epätoivoinen yritys muuttaa imagoani. Tai palata varhaisteini-iän tunnelmiin, jolloin omistin hienon metallisen jadenvihreän kynsilakan ja intoilin siitä.

Mutta jos jossain vaiheessa hankin lisää sävyjä, Kure kelpaa kyllä minulle. Yhden kynsilakan ylpeänä omistajana olen tietenkin vähän heikoissa asemissa mitä tulee laadulliseen vertailuun, mutta on tämä minusta ihan hyvin kynsissä pysynyt. Pari päivää näyttää varsin siistiltä ja sitten alkaa vähän näkyvämmin kulua kynsien päistä. Eikä kovin pahasti silloinkaan, jos lakkaa on kaksi kerrosta. Mitään alus- ja päällyslakkojahan en omista. Niiden kanssa käytettynä voi kestää vielä pitempäänkin. Tai mistäs minä tietäisin...

Neulokaa sormikkaat itsellenne!

Kännykän kameralla otetut kuvat eivät ehkä ole järin kaksisia... mutta kärsin nykyään laiskuudesta, mikä näkyy sitten bloginkin sisällössä. Omg, kyynel ja niin edelleen. Koska mikään elämässähän ei ole vakavampaa...

Sormikkaat ovat edenneet. Reissussa oli päiviä, jolloin en jaksanut neuloa, mutta sitten aina välissä iski palmikonvääntämishimo ja yhdellä istumalla on neuloutunut puoli hanskaa. Vaan sormiosat on tylsiä. Voi kuulkaa, ne on tylsiä.

 

Tässä nimenomaan itselleni sormikkaita neuloessa tajusin kuitenkin, että aika paljon mukavampaa tämä homma nyt on kuin aiemmin. Neuloessa voi sovittaa, oikea käsi on koko ajan sopivasti hollilla. (Ja vasen, eh eh.) Kavereille neuloessa sormien pituus on ollut vähän arvailujen varassa. Joskus on saattanut jossain välissä päästä kokeilemaan sormikasta käsiin, mutta ei siitäkään ole ihan kauheasti iloa ollut. Ei ole välttynyt pähkäilystressaukselta.

Neuvoni kuuluu siis: neulokaa sormikkaita vain itsellenne! Se ei ehkä ole ikuisen onnen salaisuus, mutta saattaa säästää parilta harmaalta hiukselta.

On muuten pistänyt miettimään, mistä tulee sanonta "istuu kuin hansikas". No, englannin kielestä vissiin, jos olen oikein päätellyt. Mutta onko se siis ironiaa, vai mitä se on? Ainakin oikean kokoisia ja sopivia sormikkaita on ihan mahdotonta löytää. Varsinkin kun sormet eivät mitenkään väistämättömästi ole molemmissa käsissä saman pituiset. 

Vaan se siitä aiheesta. Jätän pidemmät spekuloinnit. Seuraavaksi reissukuva. Tajusin nimittäin, että kyllähän kaikki itseään kunnioittavat bloggajat pistävät reissukuvia blogiin jos käyvät yhtään kotipihaa kauempana. Että tässä ois. Minulla oli reissussa unisukkina nuo Handun langoista tehdyt Norwegian Rose -sukat. Olikin ihanan lämpimät.

  

Sen kummempia maisemakuvia ei tältä neulojalta irtoa. 

Möhkiksen kanssa junassa

Olen tässä vähän matkustellut. Möhkis kävi meillä kylässä ja sorruin sitten itse lähtemään vastavuoroisesti sen matkaan. Olipahan junaseuraa.

 

Tuli vähän harrasteltua julkineulontaakin siinä sivussa, vaikkei edes ollut Knit in Public -päivä. (Knit in Pub jäi tekemättä, vaikka olisi kait junan ravintolavaunuun voinut mennä kokeilemaan, josko se laskettaisiin.) Minä neuloskelin nyt niitä sormikkaita, vähän hitaanpuoleisesti vain. Jotenkin touhu tuntuu hidastuvan sormien kohdalla, vaikka hommaahan ei enää olisi paljon. Kaipa ne tulevaisuudessa pääteltävät langanpäät alkavat siinä vaiheessa kummitella mielessä. Eivätkä ne juuri motivoi.

Möhkiksen mukanaan raahaama seuralainen neuloi kolmatta Revontultaan. Tällä kertaa itselleen.

Kuvan perusteella saattaa muuten pystyä päättelemään, että Möhkis on lähtöisin samoista käsistä kuin tuleva Revontuli. Värimaailmassa on jotain etäisesti samankaltaista...

 

 

Möhkis osasi ottaa matkustelun melko lokoisasti. Vähän kyllä pisti kadehtimaan...

Vielä on talvea jäljellä...

Tarkoitukseni ei ole masentaa ketään postauksen otsikolla. Paremminkin kyse on siitä, että yritän selitellä itselleni, että on ihan ok, että lumihiutalesukistani ei ole vieläkään kuvia. Että vielähän tässä on talvea jäljellä. Vielä ehtii ottaa kuvia, jotka ovat sukkien teemaan nähden kohtuu ajankohtaisia. (Ja aina tulee uusia talvia.)

Minulla ei itselläni ole muutenkaan mitään talvea vastaan. Kaipaan kyllä joka talvi valoa kipeästi aina pahimman pimeyden aikaan, mutta nyt kun on jo valoisaa ja vielä talvi, olen ihan tyytyväinen. Toki, myönnän, olisi mukava jo pikkuhiljaa päästä ulos ilman että pukeutumiseen tarvitsee käyttää varttia. Ymmärrän kyllä niitä, jotka ovat tässä vaiheessa jo todella turhautuneita. Uskon kuitenkin vakaasti, että kaikista vuodenajoista ja säistä voi nauttia. (Ja muuten, maaliskuu on minusta aina ollut Suomessa talvikuukausi. Hämmentää kun jotkut suhtautuvat joka maaliskuu lumeen ja pakkaseen katkeran turhautuneesti, aivan kuin heidät olisi petetty.)

 

 

 

Oli miten oli, kyllä se kevät sieltä vielä tulee. Ja siihen asti voi iloita siitä, miten kaunista lumi on. Ja jos ei osaa arvostaa sitä, onpahan ainakin hyvä syy istua sisällä neulomassa.

Minä aloitin toissapäivänä uuden neuleen. Sanotaan sitä sitten vaikka keväänodotusneuleeksi, koska tulossa on sormikkaat. Tajusin, että haluan nyt vihdoin jonkun pikkuneuleen puikoille, (koollisesti pienen siis), sillä tässä on jos jonkin näköistä villapaitaa ja -takkia tullut neuloskeltua. Tuli ikävä sukkapuikkoja.* Yritin ensin Cookie A:n Cusp-sukkia vihreästä Sukka-Puffasta, mutta vaikka malli oli kivan näköinen, sen neulominen ei oikein juuri nyt kolahtanut ja jotenkin langastakin tuli sellainen olo, että se haluaa joksikin ihan muuksi. Jätin homman hautumaan, eilen purin.

Pari päivää sitten tuli yllättäen sormikasolo. Olen ajatellut kyllä jo pidempään, että haluan ja tarvitsen villasormikkaat, ja että olisi kiva neuloa Miss Sophie -malli itsellenikin. Tai ylipäänsä neuloa sormikkaat itselleni - olen neulonut elämässäni kolmet ja kaikki on olleet jollekulle muulle. Naurettavaa.

 

Kaupungilla torstaina jouduin lainaamaan pikkusiskon Knotty -sormikkaita ja lapasia päälle, kun itse olin varustautunut typerästi nahkasormikkailla. Käteni olivat aivan jäässä ja välittömästi vetäessäni Knottyt käsiin tuli ihana pieni lämmön tunne. Tuli vähän suutarin lapsi -olo. Missä minun lämpimät villasormikkaani?

 

Kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Tai jotain sinne päin.

 

 

*Suhteeni sukkapuikkoihin on näköjään muuttunut aivan pelottavan radikaalisti. Olisinko joskus uskonut itseni sanovan missään olosuhteissa "tuli ikävä sukkapuikkoja? No way.

Rusinatassut

Tylsyys on toinen nimeni. Olen jo vastaillutkin edelliseen postaukseeni saamiini kommentteihinne, ja tiivistäen voisi sanoa, että teiltä saamani neuvot ovat hyviä ja olisivat olleetkin erittäin varteenotettavia, ellen minä olisi nyt päättänyt heittäytyä hankalan tylsäksi. Noudatan juuri nyt kuivakan yksinkertaista linjaa hyvin monien asioiden suhteen ja omakehruulangalleni kävi niin, että otin ja loin satasenttisille 2,25 millin pyöröpuikoille sattumanvaraisen määrän silmukoita ja aloin vain posottaa eteenpäin.

Huivi on tosiasiassa jo loppusuoralla, kuvat olen ottanut muutama päivä sitten. Kun onhan se nyt vaan niin järjettömän rankkaa siirtää ne koneelle saati avata blogger ja alkaa näpytellä tekstiä. Mutta reaaliaikaisuus alkaakin olla tylsää, sitähän tulee jo ovista ja ikkunoista. Leikitään että ollaan kirjekavereita, niitä vanhan etanapostin kannattajia, jolloin muutaman päivän vanhat tiedot ovat aivan normaali asia. 

Huivi saattaisi olla jo jopa valmis, ellei eräs asia olisi alkanut tökkiä pahasti. Minulla meni hetki yhdistää ongelmani tähän lankaan, mutta valitettavasti vika taitaa tosiaan olla siinä, vähintäänkin epäsuorasti. Niin ihanaa kuin lanka onkin, se ilmeisesti kuivattaa sormiani. Ihan oikeasti. Aina neulottuani tätä hetken, alkavat sormenpääni ja kaikki muut neuleeseen koskevat osat muuttua saman näköisiksi kuin pitkään vedessä liotetut sormet. Rusinoiksi. Mutta sen sijaan että olisivat kosteat, sormet ovatkin rutikuivat, suorastaan paperin tuntuiset. Ja hyvin epämiellyttävät käyttää.

Mistä ihmeestä tämä johtuu? Tekeekö sen bfl vai silkki? Kummankaan kuidun kanssa minulla ei kylläkään ole ennen ollut mitään ongelmia. Sitäpaitsi kehrätessä ei ollut mitään tällaisia ongelmia. Vaikuttaako talvi? Langan kuivuus? Tai kosteus? Stressi? (Jota minulla ei edes pitäisi olla?) Jokin muu psykosomaattinen asia? Ja onkohan kellään muulla vastaavia ongelmia jonkun langan kanssa? Tai jonkun kankaan käsittelyn? Vai olenko onnistunut vain hankkimaan itselleni mystisen ongelman, jonka perusteella kaikki pitävät minua vainoharhaisena hulluna?

Jos vastaus viimeisimpään kysymykseen on kyllä, minun pitää ehkä kaivautua maan alle... Joka tapauksessa haluan tietää, mistä minua näin rangaistaan. Kysyn vaan! Rusinasormilla ei voi neuloa. Voi vain itkeä valtoimenaan karua kohtaloaan. Tai keksiä muuta tekemistä, mutta se ei tunnu tarpeeksi dramaattiselta.

Kaikesta huolimatta... melkein valmis!

Edellisessä postauksessa pähkäilemäni takki on nyt nappien kiinnitystä vaille valmis. Sanna kävi sovittamassa villatakkia ja se mahtui loppujen lopuksi päälle ihan mukavasti ja näytti vieläpä tosi hyvältä, vaikka itse sanonkin. (Tai ehkä joidenkin päällä kaikki vain näyttää hyvältä... kieltämättä mukava neuloa sellaiselle ihmiselle.) Tiheyden vaihtuminen kesken neuleen häiritsi minua muttei Sannaa, joten tällä mennään.

Nyt sitten odotellaan, että takki kuivuu, jotta pääsen kiinnittämään napit ja organisoimaan takin jotenkin Sannan luokse. Ihan sinne Keniaan se ei taida juuri nyt lähteä, mutta jospa siitä on hänelle iloa sitten sieltä palattua.

Alunperin olin ajatellut, että olisin mielelläni ottanut kuvia takista Sannan päällä, mutta näköjään kaikkea ei voi saada - ainakaan kun itse vetkuttelee. Sanna kuitenkin lupasi otattaa kuvat sitten joskus kun takin saa, ja pitää toivoa, että hän tykkää takista niin paljon, että se vaikkapa silloin tällöin vilahtelee hänen bloginsa päivän asuissa. Se olisi varsin huippua, olen nimittäin nyt mysteerisukan ja muiden omien ohjeideni myötä saanut huomata, että oman käden jälkeni näkeminen jossain muualla ja jonkun muun omannäköiseksi tekemänä on ihan mielettömän antoisaa. Ei sitä osaa edes selittää. Niinpä voin vain kuvitella, miltä tuntuisi nähdä itse suunnittelemani ja neulomani vaate osana toisen ihmisen asukokonaisuuksia...

Mistä tulikin mieleeni, että pitäisiköhän niistä aidoista ja alkuperäisistä mysteerisukistakin nyt vihdoin ottaa kuvat..? Olen tosin nähnyt niin mahtavia toteutuksia mallista, että eihän tässä kehtaa edes omiaan enää esitellä. Mutta ehkä ihmisiä kiinnostaa kuitenkin nähdä, mistä kaikki oikein lähti. Vai..?

Palatakseni vielä kuitenkin Sannan villatakkiin, kysyisin vielä, onko kellään kokemuksia Cascade 220:n kestävyydestä käytössä? Onko lanka nukkaantunut pahasti vai säilynyt nättinä? Neulomiskokemus oli kyllä mukava, mutta ei haittaisi ollenkaan tietää, mitä villatakin suhteen voi jatkossa odottaa.


PS. Ainiin, hyvää ystävänpäivää!

Joulusalaisuuksia

"Kyllä sä olet niin jouluhuppana. Ihan höperönä nuihin jouluhommiin." Ai mitä, ai minä vai? Joulun odottaminenhan on ihan normaalia! Kaikkea sitä taas täällä saakin kuulla väitettävän. Ja ihan vain siksi, että vähän esittelin ideaani eilisen mallitilkkuilun taustalta.

Juu, jotain jouluun liittyvää on kehitteillä. Siksi tämä salakähmäisyys. Paljastan kuitenkin sen verran, että kyseessä ei ole joululahja. Toistaiseksi tänä vuonna ei ole puikoilla ainuttakaan sellaista - tiedoksi vain kaikille mahdollisesti jotain omatuotantoista odotteleville.

Yksi asia johti jo toiseen ja mallitilkun jälkeen puikoille hyppäsi toinen testikappale. Kuvasin tänne sen vähemmän salaisen puolen. Miksikö? No minusta on hauskaa ikuistaa eri vaiheita projektin etenmisestä. Minkä lisäksi minun mielestäni joulusalaisuuksia ei sovi puuhata kuitenkaan liian salassa. Mistäs nimittäin siinä tapauksessa revitään se pienoinen jännitys, jota ehdottomasti pitää olla ilmassa näin joulun alla?

Ainiin, nyt on vielä marraskuun alku. Oliko yleisesti hyväksyttyä käyttää tästä ajasta ilmaisua "joulun alla"? 

Hmm. Pitääkö tässä sitten kuitenkin myöntää olevansa jouluhuppana? Voin tulla puolitiehen vastaan ja todeta, että näin neulojana jouluun alkaa usein valmistautua keskimääräistä aikaisemmin. Jotkut neulojat valmistautuvat koko vuoden. (Ne on ne, jotka ovat niin anteliaita kuin nerokkaitakin, hahmottavat työmäärän ja tajuavat aloittaa ajoissa.)

Joulupuuhastelu ja -suunnittelu on kivaa. Yleensä omat puuhailuni ovat liittyneet pääaiassa lahjoihin ja vähäsen ruokiin, mutta nyt keksin tavan tehdä perusjoulunodottelutunnelmoinnistani ehkä vähän konkreettisempaa ja organisoidumpaa. (Kuulostaa sairaalta.) Olenpas vain aika innoissani..! Ja valotan asiaa vielä täälläkin, hitusen kerrallaan. Nyt on pakko pistää hymiö. :)

Ideanpoikanen

Pah. Keskellä päivää ei valo riitä. On tämä kyllä taas hanurista ja ihan ihme touhua. Ihan turhaan äänestin kunnallisvaaleissa, mitään muutosta ei tähänkään asiaan ole taas tullut. Joka vuosi sama juttu. Mitä ne poliitikot oikein hommaa, jos ei edes päivänvalosta osata talvisin pitää kiinni?

Kuvia koitin ottaa. Toisaalta eipä niin väliä, vaikkei minun taidoillani enää tässä valaistuksessa kuvatessa pärjää. Ei ollut kummoinen kuvauskohdekaan. Mallitilkku se on. Onko hieno?

Sain erään idean. En ihan tiedä, mitä siitä tulee, voinko toteuttaa sitä semmoisena kuin haluaisin tai jaksanko loppujen lopuksi edes. Haluaisin kyllä, se olisi nimittäin hauskaa. Ja jos siihen ryhdyn, lähtee kaikki tästä mallitilkusta.

Kaivoin kätköistäni parit Väinämöisen jämät. Eipä olisi tullut mieleeni näitä värejä yhdistää, jos olisin mallaillut johonkin varsinaiseen neuleeseen enkä vain tempaissut mallitilkkua varten sitä mitä käteen sattui. Tämä yhdistelmä ei ole sitä perinteistä minua. Eikä näissä ehkä kirjoneuleeseen olekaan tarpeeksi kontrastia. Tai riippuu mitä hakee. Eihän se kuvioiden erottuminen aina välttämättä ole se päätarkoitus. Tässä tapauksessa nimittäin tykkään siitä, miten värit tavallaan vähän häivyttyvät toisiinsa. (Eivät tosin todellisuudessa ihan niin paljon kuin kuvassa, koska todellisuus ei ole yhtä sumea.) Yllätyin itsekin, miten paljon oikeastaan väriyhdistelmästä pidän. Ei se varmaan mallitilkkua pidemmälle nyt pääse, ainakaan tässä projektissa, mutta en sitten tiedä jos vaikka joskus... johonkin villatakkiin ehkä? (Samperin Väinämöiset! Mulla on jo muutenkin ihan liian pitkä lista siitä, mitä kaikkia värejä haluan. Ei tässä enää uusia ideoita tarvita!)

Nyt minä jatkan pähkäilyä ja testailua. Saapa nähdä...

Jatkopohdintaa, surullinen takaisku ja uuden alkua

Edellisen postaukseni jälkeen olen todellakin tajunnut, miten valtava merkitys valokuvalla on ja miten helppo sillä on vääristää todellisuutta. Sain nimittäin palautetta, että minun neulomismestani ovat varsin siistit - ja tämä herätti minussa kovasti hilpeyttä. Tottakai kuvissa oli lähestulkoon siistiä, kun olin juuri siivonnut. Niinhän minä kerroin, esittelin sohvan siisteimmillään. Että sen parempaan ei täällä päästä. Paitsi ehkä jos siivoan ja puunaan joka paikan ja sitten häivyn heti maisemista.

Valokuvat ovat siitäkin hauskoja, että ihan vain kuvakulmillakin saa aikaan paljon. Uskon että pahimmankin rojukasan saa oikealla kulmavalinnalla (ja varmaan asetuksilla ja objektiiveilla, jos sattuu olemaan taitavampi kuvaaja) näyttämään hienolta ja vetoavalta.

Tämä kuva ei ole ehkä osoitus siitä. Mutta silti, ei se karuinta todellisuutta paljasta.

Kuten tästä toissapäivänä otetusta kuvasta voi päätellä, rojukasa on alkanut jo koota itseään. Olen aika varma, että osa tavaroista huutelee huoneen eri puolelle kavereilleen toisille tavaroille "tulkaa tänne, täällä on bileet". Koska miten muuten uutta tavaraa on ilmestynyt aina aina sillä välin kun hetkeksi keskitän huomioni muihin asioihin ja vaikkapa neulon?

Viime kerralla taisin mainita, että yleensä roinakasaan kuuluu lehtiä ja kaukosäätimiä. No, nyt ne ovat taas pesiytyneet sohvalle. Ottaneet mukavan asennon ja päättäneet tulleensa jäädäkseen. Näköjään lankavyyhtikin on tullut muuten vain hengailemaan. Se on Wollmeise, toista kättä taas. Ja ihan uutta värimaailmaltaan, aikaisempani ovat olleet vihreää ja keltaista. On tämä Himbreerekin aivan ihana.

Täällä on sattunut eräs traaginen tapahtuma. Istuskellessani itsekin sohvalla villasukat jalassani, tunsin yhtäkkiä, miten varpailla kaikki ei ollut kohdallaan. Kun päätin vähän silmäillä asiaa, sain kauhukseni huomata, että mummilta saamaani sukkaan oli tullut kärkeen reikä!

Tämä reikä on minulle täydellinen mysteeri. En löydä mistän yhtään langanpäätä, en varsinkaan kahta, niin että ilmeisesti lanka ei ole mistään kohtaa hiutunut poikki. Mutta mitä sitten on tapahtunut? Miten kärki on lähtenyt purkautumaan? En tajua.

Haluaisin kovasti sukat pian takaisin käyttöön, mutta en ole mikään korjaamisen ylin ystävä. Parhaillaan odottelemassa on eräät housutkin, joita on ollut tarkoitukseni paikkailla saadakseni ne takaisin kotikäyttöön. Ihanat löhöpöksyt. Mutta ei niille ole mitään tapahtunut.

Tajusin tässä, että on kieltämättä mielenkiintoista, että koska osaan neuloa ja ommella, aina joskus minulta pyydetään palvelusta ja toivotaan, että voisin korjata joitakin vaatteita. Kannatan kyllä sydämellisesti vanhan kunnostamista ja korjaamista, mieluummin niin kuin että heitetään enimmäkseen hyvää tavaraa roskiin. Mutta miksi minun kuvitellaan olevan kiinnostunut juuri siitä hommasta? Vai onko kyse vain siitä, että minun oletetaan osaavan? Koska en menisi sillä osaamisellakaan niin kehumaan. En minä ole koskaan sanonut harrastavani parsimista ja paikkaamista. Eivät ne ole mitään, mitä teen usein saati vapaaehtoisesti. Väittäisin, että minun taitoni korjaamisen saralla ovat suunnilleen samaa tasoa kuin kaikilla muillakin. Ja kärsimättömyys ja kiinnostuksen puute näkyvät yleensä lopputuloksessa.

Mutta niin. Miksi tällä kertaa kuvasin sekaista sohvaa? Olenko kenties jotenkin ihastunut tuohon kuvauskohteeseen? No en varsinaisesti. Kaivoin kameran esille, jotta saisin todistusaineistoa siitä, että olen nyt aloittanut Esterin neulomisen. Niin, sen paksun palmikkopuseron, joka tuskin tulee imartelemaan vartaloani siinä mielessä kuin asia yleensä ymmärretään.

Ohjeessa neulominen aloitetaan hihasta, joten niin aloitin minäkin. Ja tämä on itse asiassa aika hauska tapa. Sitä vain on tottunut tekemään vartalo-osan aina ensin, mutta miksi loppujen lopuksi tarvitsisi? Sitä on minusta muutenkin kivempi tehdä kuin hihoja (yleensä ainakin), niin että hauskaa säästää se viimeiseksi.

Saapas nähdä, mitä tästä tulee. Lankaa kuluu vauhdikkaammin kuin mihin olen tottunut. Ja oikeastaan neulekin etenee nopeammin kuin yleensä. Hämmentävää tämä paksun langan neulominen. Mutta ihan mukavaa. Näin vaihteeksi.