Arvontavinkki suomalaista käsityötä arvostaville (ja niille, jotka tykkää minusta)

En tiedä, kuinka moni blogini lukijoista on niitä ihmisiä, jotka neulovat aina itse kaiken mikä neulottavissa on, mutta arvelen että ainakin aika moni teistä arvostaa käsityötuotteita ylipäänsä. Siispä vinkkaan nyt eräästä arvonnasta.

Talosanomat-sivuilla esitellään oululainen yritys Ululai, joka valmistaa, valmistuttaa ja myy käsin ja neulekoneella neulottuja kauniin yksinkertaisia asusteita sekä sisustustuotteita. Ululai-mallisto on syntynyt yrittäjän itsensä omista tarpeista, kun hyvälaatuisia ja mutkattoman kauniita asun täydentäjiä ei tuntunut löytyvän mistään.

Aiemmin viittasin neulealan töihin, joita olen nyt päätynyt tekemään. No, teen ne työt juuri tälle Ululaille ja kuten kerroin, tällainen sopii minulle loistavasti, etenkin nykyisessä elämäntilanteessani. 

Siksi haluankin vinkata täällä arvonnasta, joka on Talosanomien sivuilla meneillään 16.12. asti. Jos haluatte voittaa sievät Sara K-kämmekkäät itsellenne, käykää kokeilemassa onneanne. Jos arvaan oikein, kämmekkäät neulon sitten minä. 

 

Arvonnan yhteydessä oleva juttu kannattaa myös lukea. Minusta se oli varsin inspiroiva.

 

Ululain tuotteita saa tietysti tilata muutenkin ja samalla tulee kannattaneeksi paitsi ihanaa oululaista yrittäjää Lottaa, myös minun työntekoani. (Ilahdun siitä varmasti!) Minä en tee kaikkea mitä mallistosta löytyy, mutta ei se haittaa, saa sieltä minun puolestani tilata mitä tahansa.

Tekstiä ruudulle. Edes joskus ja edes suurin piirtein luettavaa.

Viime aikoina minua on vaivannut keskiasteinen kirjoitustukos. Jostain syystä juttua ei vain tunnu irtoavan, ei blogiin eikä muuallekaan. Vähän nolona joudun kertomaan, että neuleohjeideni puhtaaksikirjoituskin on takunnut. Siis se osa, jonka ei pitäisi enää olla edes minkään sortin luovaa työtä. 

En itse usko, että kyse on mistään salaperäisestä inspiraation puutteesta. Inspiraatio ei ole mikään taivaasta tippuva mystinen henki ja hurmos, joka vain valtaa ihmisen ja saa tekemään asioita. Toki joskus tulee yllättäen ja pyytämättä hyvin inspiroitunut olo, mutta ainakaan minun tapauksessani se ei automaattisesti tarkoita, että saisin jotakin lopulta aikaiseksi. (Itse asiassa varmaan suurin osa niistä ideoista, joista olen innostunut, on jäänyt kokonaan toteuttamatta.) Inspiraatio tuntuu oikeastaan useimmiten seuraavan sitä, että päättää alkaa tehdä jotain. Ei joka kerta kun hommiin ryhtyy, eikä aina yhtä nopeasti, mutta yleensä ennemmin tai myöhemmin - jos niin haluaa.

Kun nyt asiaa mietin, uskon että kirjoitustukokseni taustalla on ainakin kolme syytä. Ensinnäkin nykyiset aikatauluni ja ajankäyttökykyjeni taso, toiseksi kummalliset ja selittämättömät pelot (esimerkiksi riittämättömyyden tunne) ja kolmanneksi itseään ruokkimaan alkanut saamattomuuden kierre. Tai koska saamattomuutta on vaikea kuvitella kierteenä, niin vaikkapa saamattomuuden valuma.

Eipä sillä. Eihän minun ole pakko kirjoittaa blogia. Periaatteessa ei ole pakko kirjoitta neuleohjeitakaan, vaikkakin olisi ehkä vähän tylyä jättää luvattu ohje kokonaan julkaisematta. (Tämä julkaisun viivästyminenhän on pelkästään tosi kunniakasta.) Ja jos tälle tielle lähdetään, niin mitäpä sitä on elämässä pakko... sen kuin makaa sängyllä ja katsoo mitä siitä tapahtuu.

Pakko ei siis ole. Mutta kyllä minä haluaisin. Nyt pitäisi vain kaivella jostain ne keinot, joilla kirjoituskanavat avataan. Blogin suhteen voisivat auttaa ehkä seuraavat säännöt, jotka ystävällisesti jaan täällä muiden laiskamatojen luettavaksi:

Bloggauksen alkeet - näin saat aikaiseksi postauksen (siis ehkä)

1) Heti kun tulee mieleen aihe, josta haluaisi blogata, pitää kirjoittaa se johonkin ylös. (Johonkin järkevään paikkaan, ei ehkä esim. kuitin taakse, jonka kohta heittää roskiin.) Näin voisi tehdä esimerkiksi aina kun saa uuden neuleen valmiiksi.

2) Kannattaa päättää etukäteen, milloin aikoo kirjoittaa blogitekstin. Tai jos ei etukäteen, niin aika ajoin on vain päätettävä että nyt p*rkele!

3) On syytä laskea odotuksia. Joka kerta ei kuitenkaan tule pelkästään loistavaa tekstiä, turha sitä on odotella. Harva edes lukee blogeja siksi että uskoo kokevansa vain mahtavia kirjallisia elämyksiä. Ei kannata jättää postausta kirjoittamatta vain siksi, että ei usko siitä tulevan kovin ihmeellistä. Tekstin laadulla alkaa olla väliä ehkä siinä vaiheessa kun jokin asia ottaa aivoon niin pahasti, että kirosanoilta on vaikea ymmärtää itse sisältöä.

4) Kuvia voisi joskus ottaa. Mutta kun kuitenkaan ikinä ei ehdi tai muista tai jaksa, niin blogiin voi kirjoittaa siitä huolimatta, jos niin haluaa tehdä. Kaikki eivät ehkä jaksa lukea kuvattomia postauksia, mutta haitanneeko tuo? Ei tämä mikään Instagram ole. (Vai mitä ne on ne kaiken maailman kuvapalvelut? Minä olen tippunut jo kehityksen kelkasta ja mummoilen menemään vanhanaikaisine asenteineni.)

5) Jos pää on täynnä ylivertaisen hienoja ajatuksia, jotka ehdottomasti pitäisi jakaa kaikelle kansalle, mutta jotka jostain käsittämättömästä syystä eivät vain jäsenny järkeviksi lauseiksi ja johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi, voi ajatuksiaan luonnostella mind mapille, ranskalaisille viivoille tai mikä nyt tuntuu omimmalta.

Muita ideoita?

Näillä voisi ainakin lähteä liikkeelle. Pino neuleita odottelee pingotusta, kuvaamista ja bloggaamista. Ajatuksia ja mielipiteitähän minulla myös riittää. Toteutukseen asti saaminen on nyt se haaste. Ja ehkä haasteeseen voisi koittaa olla suhtautumatta lopullisena esteenä...

Möhkiksen seikkailut jatkuvat!

Muistatteko vielä Möhkiksen? Sen tyypin, jonka kanssa matkustin viime keväänä.

No, hälläpä on nyt oma blogi. Blogi on vielä aluillaan, eli saa nähdä, millaiseksi sen sisältö muodostuu, mutta ainakin sieltä löytyy paitsi Möhkiksen seikkailuja myös kauniita käsitöitä. Käykää katsomassa, jos pidätte pienistä pehmoeläimistä. Tai upeista neuleista.

Päättelytyötä ja lisää cliffhangereitä

Vaikka lankojen päättely on ehkä suurin piirtein tylsintä maailmassa, ja vaikka sormikkaissa sitä riemuahan riittää, vakuutan että en ole tällä kertaa tahallani venyttänyt urakkaa. Minä vain olen autuaasti unohtanut. En nytkään tarttunut neulaan riemusta kiljuen, mutta tässähän tämä homma menee. Tylsää, sitä se on, sitä en voi kieltää, mutta ei sentään vastenmielistä. Ja kieltämättä minua jaksaa motivoida ajatus siitä, että sormikaskelejä on ainakin minun ääreisverenkierrollani varustetulle ihmiselle vielä hetkeksi. 

Minulle vihjaistiin jokin aika sitten, että voisin koittaa levittää neulomisintoa vähän muillekin. Jäin pohtimaan, tursuanko tosiaan ideoita ja innostusta, niin kuin väittämä kommenttiboksissa kuului, vai olenko vain onnistunut säteilemään jotain valheellista reippautta. Tajusin itseni yllättäen, että kyllähän täällä tosiaan ideoita piisaa. Ja halukkuutta toteuttaa. Jokin flow tai sellainen iskee aina kun saan hetkenkin rauhan. 

 

Ehkä tällä kertaa lankojen päättelemisen unohtaminen kertoo juuri siitä. Että niin paljon on mielessä ja meneillään, että ei kaikkea voi muistaa. Koska mielessä ja meneillään on tosiaan paljon. Jotain todella mielenkiintoista.

Sen takia olen jaotellut neuleeni. Toiset ovat niitä, joita teen rentoutuakseni ja muuten vain. Toiset ovat niitä, joilla on jokin tavoite. Esimerkiksi kuten Sannan takki, tai juuri nyt sen oma kappaleeni. Tähtäimessä on myyntiin tuleva neuleohje. Sitten on toisaalta ne keväiset Twisted Flower sukat. Niitä on vain niin kiva neuloa. Malli ja väri... ah! (Uteliaille tiedoksi, että lanka on Wollmeise Twiniä värissä Zarte Knospe. Juu, olkaa vain rauhassa kateellisia.)

Mutta miten jakaa tätä intoa muille? Kas sen kun keksisi. Auttaako se, jos joka neuleen kanssa vain hehkuttaa - heiluttelee kuvia muiden nenän edessä onnellisesti rallatellen? Vai onko se nimenomaan ärsyttävää? Yleensä aivan ylenmääräiset ihkutukset ja vouhotukset saavat vastareaktion aikaan. Ainakin minussa. Ja tiedän että eräissä muissakin. Sellaisissa henkilöissä, jotka ovat joskus nuoruutensa hulluudessa kieltäytyneet lukemasta Ylpeys ja ennakkoluuloa vain koska minä sitä niin suuresti suosittelin. (Tiedät kuka olet!)

Jos jollakin on muuten syystä tai toisesta kyseinen kirja lukematta, niin piru vie nyt luette! Tämä on käsky.

Mutta luulen, että jos innostusta voi tosiaan jotenkin toisiin tartuttaa, paras keino on vain jatkaa itse innoissaan olemista. Vaikka käskeminen on tietysti paljon hauskempaa. Mutta jostain hämmentävästä syystä harvoin kovin tehokasta. (Ehkä jos minulla olisi yhtään auktoriteettia..?)

Siispä. Tietäkää että minulla on aluillaan eräs todella mielenkiintoinen ja hauska projekti. Ja vaikka näistä cliffhangereistä jo vähän huomauteltiin, en kerro vielä mikä. Kerron pian.

Siihen asti näkemiin!

Kaunista ja innostavaa

Minä olen siinä mielessä aika poikkeuksellinen ja erityinen ihminen, että musiikki on ollut elämässäni aina hyvin merkityksellinen asia. (Jätän teidät pohtimaan, mahdanko tässä epäonnistuneesti tavoitella nokkelaa ja ironista otetta, vai olenko vain oikeasti tosi ylimielinen typerys.) 

Vaikka tästä syystä, siis minun erityislaatuisuuteni vuoksi, kaikkia tietysti kiinnostaa ihan hirveästi, en kuitenkaan nyt käy läpi musiikin voittokulkua elämässäni Rölli-lauluista, Vivaldin vuodenajoista ja Abbasta Spice Girlsin, Backstreet Boysin ja Hansonin kautta Nightwishiin, Tori Amokseen ja siitä eteenpäin tähän nykyiseen lyömättömän hyvään musiikkimakuuni. Päätin vain tulla tänne jakamaan erään ihanan biisin, (ja voitte olla varmoja, että se on ihana, koska minä kaikessa musiikillisessa neroudessani niin kerron), jonka löysin aivan sattumalta. 

Viime aikoina on muuten tuntunut, että sattumalta löytämäni musiikki on juuri sitä parasta...

Vaikka kappale kuvastaa aika täydellisesti nykyistä musiikkimakuani, siinä missä oikeastaan tämän suomalais-ranskalaisen duon muukin tuotanto, olen jostain syystä ihan kokonaan missannut heidät tähän asti. Harmi, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, ja sivistän nyt tässä sivussa teitäkin, jos vaikka joku muukin on elänyt tynnyrissä. Tutustukaa siis Evaan & Manuun, upeisiin muusikoihin, joiden luovuus on ihan mielettömän innostavaa.

Minua vastaan tämä musiikki käveli jumppatunnin venyttelyosiossa. Vaikka seuraavana päivänä lihakseni kokivat kuoleman tuskia, jäin silti selvästi voiton puolelle ja tuntui, että kaikella on tarkoituksensa - jopa sillä että jossain kummallisessa itsetuhoisuuskohtauksessa piti mennä rääkkäämään itseään. En tiedä olisiko se ollut sen arvoista ilman tämän duon löytämistä.

4. joulukuuta: ensi vuoden kalenteri

Ollessani näissä joulukalenteriasioissa yhteydessä Kimmoon muutama päivä sitten, sain kuulla häneltä, että blogissani tapaa olla aina paljon kuvia. (Liittyi siihen, kun kysyin, saanko julkaista täällä kaikki neljä hänen ehdolle antamaansa kuvaa kalenteristaan.) En tiedä, oliko se kritiikkiä vai ihan vain neutraali toteamus - vai joku todella omituisella tavalla ilmaistu kohteliaisuus. Mutta pakko se on myöntää. Minä satun tykkäämään kuvista enkä ole hyvä karsimaan niitä aivan minimiin. Varsinkaan kun ei niitä kuvia oikein muualla tule esiteltyä kuin täällä - ei niillä ole muuta käyttötarkoitusta. 

Paitsi nyt. Tänä vuonna löysin jotain, joka palvelee niin haluani hyödyntää ottamiani kuvia kuin fanaattista suhtautumistani kalentereihin: Photoboxin kuvakalenteri! Ja tavoilleni uskollisena esittelen sen kunnollisen kuvapläjäyksen avulla. Tämä seepra ei näemmä edes yritä päästä raidoistaan.

Paperikalenterin hankkiminen ei ehkä suoranaisesti kuuluu joulunodotukseen - tai miten sen nyt ottaa - mutta se on viime vuosina ollut ehdottoman tärkeä osa joulukuun puuhiani. Myönnän, että minulla on ehkä jopa jonkin sortin ongelma. En mene niin pitkälle, että sanoisin olevani kalenterin orja, mutta kalenterilla on silti elämässäni tärkeä rooli. Rakastan organisoinnin suunnittelua! (Se itse organisointi on elämässäni usein vähän niin ja näin, mutta hyvin suunniteltuhan on puoliksi tehty.) (Serkkuni kanssa olemme muuten usein puhuneet organisoinnin suunnittelun valmistelun aloittamisen aikomuksistamme - tai jostain sinne päin.)

Charlottat

Joka vuosi etsin sitä täydellistä kalenteria. Ihanteellinen kalenterihan olisi sellainen, johon mahtuu kirjoittamaan kaiken. Se on selkeä, havainnollistava, persoonallinen ja paljon muistiinpanotilaa sisältävä, se toimii päiväkirjana siinä missä aikatauluna, siihen voi piirtää, (vaikken koskaan piirräkään), lisäillä tarroja, (nekin aina unohtuu), kirjoittaa listoja, (mitä olen alkanut tehdä ihan vasta viime aikoina), ideoida neuleita ja tallentaa puhelinnumerot, osoitteet ja kaikki mahdolliset ikinä missään tarvittavat tiedot. Kaikesta tästä huolimatta se olisi kevyt ja kätevä kantaa, mutta se ei olisi missään tapauksessa mikään puhelimen kalenteri! Unelmakalenteria siis vielä odotellaan.

Viimeisin ratkaisuni tähän suhteellisen haastavaan ongelmaan on ollut kahden kalenterin systeemi. Tänä vuonna minulla on ollut yksinkertaisesti sekä viikkokalenteri että päivyri. Ja ensi vuoden aion jatkaa samalla linjalla. 

Norwegian Rose Socks

Kalenteri on nyt siis suunniteltu ja hankittu. Jos ei muuta, se on ainakin persoonallinen. Ja uskon, että siihen mahtuu kirjoittamaan ne olennaisimmat menot ja tekemiset. Se on sopivan kokoinen mukana kannettavaksi. Erityisesti pidän siitä, että päivien kohdalla on kellonajat - niitä tykkään hyödyntää.

Valokuvia valikoidessani huomasin, että minulla on kyllä kauheat kasat neulekuvia ja muutamia ympäristökuvia, mutta kaikki ihmis- ja tapahtumavalokuvat loistavat poissaolollaan. Osittain siksi, että usein erilaisissa illanistujaisissa tai vastaavissa on kiva vaan olla ja jutella ihmisten kanssa ja osittain siksi, että ihmisten kuvaaminen on myös välillä joko vähän vaivaannuttavaa tai sitten se on hankalaa - ihmiset kun tapaavat ruveta poseeraamaan kameran nähdessään, vaikka näyttävät paljon paremmalta silloin kun ovat keskustelun tuoksinnassa tai muuten vain elävät ja olevat niin kuin normaalisti. ('Olevat' ei taida olla ihan oikeakielisesti ilmaistu... en anna sen häiritä, kun se kuulostaa tuossa yhteydessä paremmalta kuin 'ovat'. Taitelijan vapaus.)

Ensi vuonna aion ryhdistäytyä ihmisten kuvaamisessa. Saavat luvan kestää minua ja kameraani. Räpsin sitten kuvia vaikka niin kauan, että kyllästyvät ja lopettavat sen poseeraamisen. Teitä on varoitettu! (Paitsi että luultavasti suurin osa lähipiirini ihmisistä ei hengaile täällä.)

Bexit

Ellingtonit

Joka tapauksessa nyt hankkimani kalenteri on sitten hyvin neulevoittoinen. Eikä siinä mitään, koen sen oikeastaan aika inspiroivana. Kanteen valitsin oman Charlotta toinen -ohjeeni sukat muistuttamaan siitä, että joskus olen saanut jotain aikaankin. Eikös sellainen ole aika hyvä suggestio?

Saapa nähdä, miten ensi vuoden kalenteri-päivyrisysteemini toimii. Odotan jo aivan kärsimättömänä, että pääsen kirjoittelemaan kunnolla merkintöjä kalenteriini. Ullan aineistojen dl-päivät sentään sain jo sinne merkitä, mutta hirveästi muuta en ole osannut vielä laittaa. Pitäisiköhän vaikka piirrellä jonnekin nurkkiin?

Joulukalenterin julkistus

Minulla on jäänyt mieleeni eräs Eriparivillasukka-blogin Tiinan kanssa käymäni keskustelu. Tai siis ennen kaikkea tietty hänen valituksensa... tarkoitan huomionsa siis. Tiina nimittäin muisteli erästä aiempaa vuotta, jolloin olin joulukuun alussa aloittanut blogipostailun otsikoin "joulukuun ensimmäinen", "joulukuun toinen, sukat", "joulukuun kolmas, valmis sytyck" jne. Sitten yllättäen jonain päivänä postausta ei ollut tullutkaan, vaikka olin hänen mielestään aivan selvästi antanut ymmärtää, että joulukuussa kirjoitellaan joulukalenterimaisesti joka päivä. Ilmeisesti tämä kirjoittamattajättämiseni oli vastoin kaikkea todennäköisyyttä aiheuttanut hänessä pettymyksen tunteen.

Tämän asian pyörittyä mielessäni aina aika ajoin, koen velvollisuudekseni hyvittää tuon menneen vääryyden. Niinpä kun tässä jokin aika sitten päässäni alkoi kehkeytyä idea ihan oikeasta blogijoulukalenterista, päätin kerrankin ruveta tuumasta toimeen pelkän kuvitelmilla leikkimisen sijaan. Olen siis ottanut kynän ja paperia, luonnostellut ideoita, suunnitellut ja pähkäillyt, kysellyt ja ottanut yhteyttä tiettyihin tahoihin ja nyt ollaankin sitten siinä pisteessä, että uskallan julkistaa asian.

Tänä vuonna täällä pyörii siis kotikutoinen joulukalenteri! Ja olen ihan oikeasti valmistellut sitä sen verran, että uskallan väittää, että siitä on iloa monelle muullekin kuin minulle itselleni. Osa luukuista on kyllä ihan vain minun omia lempijoulu- tai joulunodotusjuttujani - ihan vaan asioita, jotka puhuttelevat minua. Mutta osasta luukkuja paljastuu jotain vähän erikoisempaakin. Minähän en ole koko blogihistoriani aikana pitänyt täällä ainuttakaan arvontaa, mutta nyt läjäytänkin niitä sitten tänne yhden kuukauden aikana useamman! Arvontoja on moneen makuun ja löytyy jotain vähän hienompaa ja jotain ehkä vähän vähemmän ihmeellistä. Uskallan kuitenkin povata, että ainakin kalenterin ensimmäinen arvonta ihastuttaa useampiakin! (Ja jos tietyt aikeeni toteutuvat, se ei jää ainoaksi huipuksi arvonnaksi tämän vuoden joulukalenterissani.)

Kalenteriin sisältyy vielä vähän muutakin erikoista ja olen jo jossain siitä lörpötellytkin, mutta koska joulun odotukseenhan tietysti kuuluu tietty hysteeri-mysteerisyys, paljastan täällä asiasta lisää vasta huomenissa tai ainakin parin päivän sisään. 

Olen itse tästä kalenteriprojektistani niin innoissani, että odotan ja oletan kaikkien muidenkin tietysti olevan. Vähintäänkin sieltä kuuluu taputusta ja vislailua, varmaan yleisössä myös pyörtyillään ja ilon kyyneliä virtaa kasvoilla jos toisillakin. Eikös vain? En kait odota mahdottomia?

PS. Tiina, tämä joulukalenteri on sitten omistettu sinulle.

Ideanpoikanen

Pah. Keskellä päivää ei valo riitä. On tämä kyllä taas hanurista ja ihan ihme touhua. Ihan turhaan äänestin kunnallisvaaleissa, mitään muutosta ei tähänkään asiaan ole taas tullut. Joka vuosi sama juttu. Mitä ne poliitikot oikein hommaa, jos ei edes päivänvalosta osata talvisin pitää kiinni?

Kuvia koitin ottaa. Toisaalta eipä niin väliä, vaikkei minun taidoillani enää tässä valaistuksessa kuvatessa pärjää. Ei ollut kummoinen kuvauskohdekaan. Mallitilkku se on. Onko hieno?

Sain erään idean. En ihan tiedä, mitä siitä tulee, voinko toteuttaa sitä semmoisena kuin haluaisin tai jaksanko loppujen lopuksi edes. Haluaisin kyllä, se olisi nimittäin hauskaa. Ja jos siihen ryhdyn, lähtee kaikki tästä mallitilkusta.

Kaivoin kätköistäni parit Väinämöisen jämät. Eipä olisi tullut mieleeni näitä värejä yhdistää, jos olisin mallaillut johonkin varsinaiseen neuleeseen enkä vain tempaissut mallitilkkua varten sitä mitä käteen sattui. Tämä yhdistelmä ei ole sitä perinteistä minua. Eikä näissä ehkä kirjoneuleeseen olekaan tarpeeksi kontrastia. Tai riippuu mitä hakee. Eihän se kuvioiden erottuminen aina välttämättä ole se päätarkoitus. Tässä tapauksessa nimittäin tykkään siitä, miten värit tavallaan vähän häivyttyvät toisiinsa. (Eivät tosin todellisuudessa ihan niin paljon kuin kuvassa, koska todellisuus ei ole yhtä sumea.) Yllätyin itsekin, miten paljon oikeastaan väriyhdistelmästä pidän. Ei se varmaan mallitilkkua pidemmälle nyt pääse, ainakaan tässä projektissa, mutta en sitten tiedä jos vaikka joskus... johonkin villatakkiin ehkä? (Samperin Väinämöiset! Mulla on jo muutenkin ihan liian pitkä lista siitä, mitä kaikkia värejä haluan. Ei tässä enää uusia ideoita tarvita!)

Nyt minä jatkan pähkäilyä ja testailua. Saapa nähdä...

Ihana Jolie ja yllätysnaisellistuminen

Tänään innostuin lähtemään melkeinpä varta vasten lehtiostoksille. Pieni kirjastoreissu oli kyllä myös ohjelmassa, mutta kauppaan ei ollut mitään kummempaa asiaa kuin uusimman Olivian nappaaminen matkaan. Tykkään tuosta lehdestä muutenkin, mutta tällä kertaa suurimpana syynä ostokseen oli sen sivuilta löytyvät tutut tyypit.

Nyt seuraa oikeastaan mainos, vaikkakaan ei maksettu. Kaverini Jutta on ystävänsä Katjan kanssa pistänyt pystyyn Jolien, luonnonkosmetiikkaa myyvän kaupan ja kaikenlaiseen hyvinvointiin keskittyvän verkkomedian. Minusta koko konsepti on niin ihanan inspiroiva, että haluan siksi vinkata siitä muillekin. Suosittelen todellakin tutustumaan tähän juttuun!

Itse en ole koskaan ollut mikään kosmetiikan suurkuluttaja, pikemminkin näissä asioissa minimalisti, (ja välillä itseni siinä mielessä vähän epänaiselliseksikin tunteva), niin että minun arvioni aiheesta peruskosmetiikka vs. luonnonkosmetiikka ovat epäilemättä vähän niin ja näin. En ole asiantuntija, en ainakaan oman kokemukseni kautta. Tunnen kuitenkin suhteeni luonnonkosmetiikkaan jostain syystä vähän luontevammaksi - ehkä siksi, että en ole ikinä oikein ymmärtänyt, miksi minun pitäisi valella kehoani päivittäin kaiken maailman kemikaaleilla. 

Enemmän kuin verkkokaupan ja kivijalkaputiikin antimet, joihin kylläkin olen jo tutustunut ja osaan ihastunut, minua kiinnostaa Jolien kirjoitukset hyvinvoinnista. Toki tekstien joukossa on mainoksiakin, puodin tuotteita käsitteleviä artikkeleja ja blogipostauksia, mutta sehän nyt on ihan luonnollista ja kaupan pyörittämisen kannalta järkevää, (ja osa niistäkin jutuista on mielenkiintoisia). Minusta on kuitenkin erityisen kivaa seurailla postauksia, joissa pohditaan esimerkiksi inhimillisyyttä, (super)naiseutta, ja suhdetta elämään. 

Mitä tulee niihin Jolien materiaalisiin antimiin, en ole tosiaan täysin ohittanut niitäkään. Ehkä tämä viimeaikainen migreenikierteen paheneminen on osasyynä siihen, että (luonnon)kosmetiikka on tavoittanut minutkin. Hammastahnan, deodorantin, shampoon ja suihkusaippuan lisäksi minun arsenaaliini ei ole juuri ihmeitä kuulunut. Mutta mitä enemmän olen ollut nyt pakotettu tiedostamaan oman kehoni ja sen temppuilun, sen enemmän olen alkanut kaivata jonkinlaista hemmottelua sille. Tuoksuvat rasvat ovat erityisesti olleet se juttu ja hämmästyttävää kyllä, olen ihan vähäsen panostanut jo meikkeihinkin. Eilen menin ja ostin huulipunan! (Sen ostoksen tosin tein Vihreästä Huoneesta, minne pääsin paikan päälle.)

En ihan totta tiedä, mistä päin nyt tuulee. Ehkä kyse on jostain yllättävästä naisellisuuden puhkeamisesta. Tai siitä, että kun sattuneista syistä tunnen oloni ja ulkonäköni nykyään niin nuutuneeksi, kaipaan sille kaikelle vähän vastapainoa ja raikastusta. Tai sitten ihmiset vain saattavat aina joskus vähän muuttua - kai sitä minullekin voi sattua. Tällaista yltiöhöpöhöpönaisellistumista en vain ole osannut itseltäni odottaa. Herranen aika, minähän meikkailen nykyään jo melkein viikon välein! Mitähän seuraavaksi?

Pyörähdinpäs messuilla

Viime viikonloppuna Oulussa oli kädentaito- ja hyvinvointimessut. Tällä kertaa en ollut mukana Lumoavan Langan edustajana kuten viime vuonna, mutta kävin kuitenkin tietysti pyörähtämässä messuilla ja ehkä ihan vähäsen vahingossa siellä Lumoavan Langan kojullakin höpöttämässä langoista viattomille ohikulkijoille. Koska ajoitin reissuni sunnuntai-iltapäivälle viimevuotisten ruuhkaa koskevien havaintojeni perusteella, ehti kojulla jopa hetken neuloskella ja jutella messuilla rehkineiden kanssa. Luonnollisesti minulla nimittäin oli neule matkassa.

Ensimmäinen itselle tuleva neule itsekehrätystä langasta. Siitä lisää joskus myöhemmin. Sanon vain, että itsekehrätyn neulominen on aivan ihanaa...!

Minun messuohjelmani oli melko yksinkertainen. En edes lopulta sopinut kenenkään kanssa treffejä saati mennyt yhdessä paikan päälle, vaikka jossain vaiheessa olinkin ollut aikeissa käyttää tilaisuuden hyväksi sosiaalisessa mielessä. Mutta törmäsihän tuolla tuttuihin ilman etukäteen sopimisiakin. Kiertelin itsekseni tsekkaamassa kaikki minua kiinnostavimmat kojut, osan pariin kertaan, ja päädyin lopulta pariin ostokseen. Tai useampaan, jos lasketaan virvokkeetkin.

Koska itse työskentelen lankakaupassa, ja kun muutenkin onnistun yleensä helposti löytämään kaikenlaisia kivoja lankoja ja villoja, ei käsityökaupat olleet minulle se messujen suurin anti. Mielenkiintoisiahan ne toki olivat, ja aika pahoja houkutuksiakin löytyi, mutta mitään käsityötarvikkeita ei tällä kertaa kotiutunut meille. Tulin kuitenkin tilanneeksi suomenkielisen Burdan - yhden lehden sai heti matkaankin. En kylläkään ole viime aikoina pystynyt paljon ompelemaan, kiitos huonojen tilojen ja huonon pään yhdistelmän. Kankaat on käytännössä pakko leikellä lattialla ja nykyään pääni ei yksinkertaisesti kestä kumartelua ja kyykistelyä. Olen kuitenkin optimisti ja kuvittelen, että jonain päivänä keksin pöyätilanpuutteeseen hyvän ratkaisun ja että pääkin saataisiin joskus kuntoon.

Kaikista mielenkiintoisin koju oli loppujen lopuksi Pirtelöbaari. Koska tajusin messuille päästyäni, että syömisestä oli jo hetki aikaa, kävin nappaamassa itselleni smoothien ja varulta vielä kaksi palaa raakasuklaata. (Ihan tosiaan vain varulta, verensokerin takia siis - se oli aivan varmasti ainut syy, vannon sen.) Smoothien tumman vihreä väri keräsi aika paljon hämmästyneitä kommentteja jatkaessani messukierrosta. Itse olen tunkenut pirtelöihini salaatteja jo sen verran monta kertaa, että enemmän hätkähdytti muiden reaktiot kuin spiruliinan aikaansaama vihreys. Joku epäilevä kommentti maustakin tuli vastaan, mutta tämä smoothie oli kyllä älyttömän hyvää ja raikkaan makuista. Ainut miinus oli ananaksen aiheuttama pieni kirvely kielessäni, mutta siihen olin osannut henkisesti varautuakin.

Vedettyäni smoothieni ensimmäisen messukierroksen aikana palasin takaisin Pirtelöbaarille. Olin jättänyt lasisen juomapullon mieleeni hautumaan ja päädyin hakemaan sen kalliintuntuisesta hinnasta huolimatta. Olen aiemmin hankkinut jotain muovisia juomapulloja ja aina niistä alkaa tulla se ällöttävä muovin maku suuhun. Ja olen myös aika usein törmännyt väitteeseen, että muovista irtoaa haitallisia aineita ruokiin ja juomiin. En ole asiaan perehtynyt, mutta jotenkin se muovissa hauduttaminen ei kieltämättä tunnu ihan parhaalta idealta.

Suklaatakin hain sitten lisää ja vein yhdet kappaleet Lumoavan Langan messutytöille. Minttusuklaa tuntui kelpaavan heillekin, ja itse aloin miettiä, pitäisikö joku päivä taas jaksaa kokeilla raakasuklaan valmistusta. Olen sitä pari kertaa tehnytkin, mutta koskaan ei ole onnistunut mitenkään supererinomaisesti. Minun versioni ovat olleet ihan ok, vaan eivät kovin ihmeellisiä, mutta ehkä ensi kerralla voisinkin kokeilla Pirtelöbaarin Hannamarin blogista löytyvää reseptiä, (vaikka siinä salataankin pari ainesosaa). Raakasuklaa on minulle siitä sopiva herkku, että se tyydyttää makean nälän todella vähällä ja hyvin nopeasti tulee jopa raja vastaan eikä mahdottomia määriä yksinkertaisesti pysty syömään.

Messukierros oli kaiken kaikkiaan mukava, vaikka tietysti loppuvaiheessa alkoi migreeni puskea päälle. Sainpahan kuitenkin taas lisää innostusta käsitöihin ja näköjään suklaakokkailuihinkin.

Sukat, Veera ja vaatteet

Tänään minulla ei ole mitään kovin huikaisevaa esiteltävää, ei mitään nokkelaa sanottavaa. Tulin vain esittelemään sukat, aivan tavalliset sukat, jotka olen neulonut, ja jakamaan pari linkkiä teksteihin, jotka olen lukenut. 

malli: ihan perus, ylhäältä alas, 72 s

lanka: Drops Fabel

puikot: 2,5 mm ja 2 mm, vaihdettu joskus varressa

(Ravelryssä)

Toissapäivänä luin Kottbyn blogista, että aamun Helsingin Sanomissa oli ollut juttu neulesuunnittelija ja vuoden käsityöläinen Veera Välimäestä. Olihan se sitten pakko käydä kirjastossa lukemassa ja nyt myöhemmin löysin tekstin myös netistä. Olipa Välimäki ennestään tuttu tai tuntematon, kannattaa juttu lukea, sillä se on mielenkiintoinen ja ihanan innostava. Minullakin on kesän hittihuivi jonossa odottamassa, kuten jo jokin aika sitten kirjoittelinkin, ja reilu vuosi sitten neuloin viimeksi eilen käytössä olleen Stripe Study Shawlin. Lahjakkaan suunnittelijan malleja on kyllä ilo neuloa ja käyttää - puhumattakaan toisten toteutuksien ihailemisesta, (käykääpä vaikka vilkaisemassa niitä Kottbyn Color Affectioneita).

Toinen teksti, jonka tulin linkittämään, koskee sitten taas vaateteollisuutta. Lukekaapa siis myös "Anteeksi, onko joku kuollut tämän paidan takia?".

Tässäpä mietteeni tänään. Toivottavasti linkatut tekstit herättävät toinen innostusta ja toinen ajatuksia.

Kevyttä elämää

Miksi, oi miksi, on aivan ylivoimaisen vaikeaa siirtää kuvia kamerasta tietokoneelle? Osaako joku kertoa? Olen taas muutama päivä sitten räpsinyt muutaman huikaisevan taideteoksen ja olisin samaan syssyyn kirjoittanut tänne kaikkea ylevää ja älykästä, niin kuin aina, mutta ajatuskin piuhan kytkemisestä kameran ja tietokoneen väliin tuntui uuvuttavalta. 

Tietysti minulla on aina tapana ottaa sata kuvaa, joista kolme on onnistuneita, tai ainakin tarkoituksiinsa käypiä, mutta sen verran samankaltaisia, että ei niitä kaikkia viitsisi esitellä. Sitten pitää tietysti uhrata aikaa siihen järisyttävän merkitykselliseen puuhaan, jossa vertailen näitä keskinkertaisia kuvia toisiinsa ja vatvon, mikä niistä on paras. "Hmm, tässä on hitusen parempi valo... mutta tässä toisessa taas tuo yksi säie näkyy vähäsen terävämmin."

Lopputuloksena on tietysti turhautuminen, jonkun kuvan randomilla valitseminen ja se, että kukaan ei huomaa eikä tiedä mitään. Koska ei täällä kovin moni katso kuvia valokuvina, tai niin ainakin oletan. Täällä pointti on sisällössä. Minkä lisäksi lukijoiden on paha arvioida, olenko valinnut kolmen onnistuneehkon kuvani joukosta parhaan, koska niitä kahta muuta ei esitellä.

Paitsi että usein oikeasti esitellään. Jostain syystä itseäni raivostuttaa kovasti se, että en malta olla pistämättä joka postaukseen kymmentä kuvaa, joissa ei oikeastaan ole mitään eroa toisiinsa nähden. Ehkä joku puolen asteen muutos kuvakulmassa.

Olkoon. Koitan hyväksyä itseni kaikkine puutteineni ja kotkotuksineni. Tällä kertaa halusin vain kertoa, että aion pian, tai joskus, neuloa Color Affectionin. Olen onnistunut kehittämään Wollmeisen metsästystaitojani ja saanut kokoon kolme kivasti yhteensopivaa väriä. En ole niistä ihan sataprosenttisen varma, vaan vatvon tuntemuksiani, koitan kuunnella intuitiotani ja odotan jotain taivaallista merkkiä siitä, että värivalinnat ovat oikeat. Koska olisihan ihan kauheaa vain tehdä - siis ilman että ensin kriiseilee siitä, onko väriyhdistelmä täydellinen ja sopiiko se tähän elämäntilanteeseeni.

Sitä voisi kuvitella, että ihmisellä olisi tärkeämpääkin ajateltavaa. 

Toisaalta parempi näin. Olen nähnyt viime aikoina taas paljon unia ja tajunnut, että alitajuntani prosessoi edelleen aika raskaita asioita. En ehkä jaksaisi, jos en hereillä ollessani saisi miettiä jotain paljon kevyempää. Ja toisaalta voisiko pienten valintojen pohdiskelu olla heijastusta siitä, että isot valinnat mietityttävät enkä ole ihan varma elämän suunnasta? 

Kaipaan ennustajan kykyjä.

Elämää on mukavasti keventänyt ja piristänyt neulelehden kolahtaminen postiluukusta. Uusin Interweave Knits oli sitä paitsi nyt toista kertaa putkeen sisällöltään aika kiva, ja moni neule oli mieleeni. Eikä vähiten kansikuvaneule.

Itse asiassa tulin jo vahingossa aloittaneeksi sukat uudesta lehdestä. (Ja ihan oikeasti, vahingossa, ei sitä muuten voi kuvailla. Selitän myöhemmin.)

Ja niin muuten, nyt vihdoin ensimmäinen varsinainen kunnon lankasatsini on valmis! Hypistelen vyyhtejä ja mietin, miten pian raskisi alkaa neuloa. En ole vielä päättänyt, kumpi pääsee ensin puikoille CA vai omalankahuivi. Saapa nähdä.

Juuri nyt

Joskus on vaikea valita...

Töissä. Jotain pulinaa kehräämisestä.

Hahaa, bloggaan töistä! Vähän vapisevin mielin odottelin viikonlopun ajan tätä työpäivää ja vähän vapisevin jaloin tänne tulinkin, mutta itse asiassa olo ei ole enää ihan kauhea ja eiköhän täällä kolmeen asti jaksa. Toissayönä näin painajaista, jossa työpaikkamme oli myös hotelli ja ensimmäistä kertaa ikinä olin hotellin vastaanotossa enkä osannut mitään ja möhlin kaiken. En osannut edes antaa ihmisille rahasta takaisin. Viime yönä näin painajaista, jossa joku tyttö tuli kauppaamme ja nappasi Lauran villatopsista palasen ja käytti sitä kädessään olevan haavan vuotamisen tyrehdyttämiseen. Olin aivan pöyristynyt. 

En tiedä, pitäisikö tässä olla huolissaan siitä, että olen alkanut nähdä kummallisia työunia, vai siitä, että olen niin kateellinen Lauran villatopsista, että näen siitä uniakin. Onhan se kehruukuitu juu aivan ihanan vihreää, kuva ei tee yhtään oikeutta, mutta unien näkeminen siitä menee ehkä vähän yli.

Nyt töissä olen asiakkaiden palvelun välissä lueskellut viime perjantaina tänne tullutta Tuulia Salmelan Kehrääjän käsikirjaa. Tämä menee jo törkeän mainonnan puolelle, eli voitte vapaasti suhtautua täysin varauksellisesti hehkutukseeni, mutta kyseinen kirja kyllä vaikuttaa ainakin näin aloittelevan kehrääjän näkökulmasta ihan mielettömän inspiroivalta ja pätevältä tietopaketilta. Viime syksynähän osallistuin samaisen Tuulian värttinäkehruupajaan ja se oli ihan sopiva startti tähän touhuun, mutta tietenkään siinä ajassa ei ehtinyt kaikkia kehruuseen liittyviä asioita läpikäymään eikä puoletkaan varmaan jäänyt päähän muutenkaan, kun värttinän pyörittely vei kaiken keskittymiskyvyn.

En jaksa itse ottaa kirjasta kuvia, joten varastan kuvan kaupan blogin puolelta niin kuin tein itse asiassa myös ylläolevan kuvan kanssa. Olen kriminaali, älkää ottako mallia!

Hemmetti, kun en tullut sittenkään ottaneeksi värttinääni ja keskeneräistä bfl-silkkikehruutani töihin. Eilen illalla vähän suunnittelin sellaista, mutta sitten ajattelin, että minulla on kuitenkin ihan tarpeeksi tekemistä kaupalle neulomisessa. Mutta kyllä tässä aina joissakin väleissä olisi ehtinyt ihan pikkuisen kehrätä. Ihan pikkuisen.

Ja vaihtamallahan tasan paranee

Joskus vain kolahtaa. Sitä törmää siihen oikeaan. Olin todella asian ytimessä kuunnellessani intuitiotani ja repiessäni Liseronin palasiksi ja pistäessäni palat uusiksi. Vaikka vähän aikaa pitikin katsastella uutta mallia, oli tämä ehkä fiksuin neulerintamalla tekemäni päätös pitkiin aikoihin.

Rose Hiverillä on monta tosi upeaa sukkamallia, joista varmaan suurin osa odotteleekin jonossani, mutta jostain syystä Liseron ei kuitenkaan juuri nyt niin kovin paljon puhutellut. Piti vain äkkiä löytää jotakin näille kahdelle langalle, jotka jo pitkään ovat havitelleet onnellista yhteiseloa, ja niiden takia päädyin hätäratkaisuun. 

Nyt toisella yrittämällä sitten tuntui ja lujaa. Minusta ei ole pitkään aikaan ollut näin kivaa neuloa jotakin tiettyä. Tämä malli ja väriyhdistelmä vain tuntuvat kotoisalta, juuri joltain, mitä minun nimenomaan pitääkin neuloa.

Kyseessä on Wendy D. Johnsonin Norwegian Rose Socks omistamastani kirjasta Toe-up Socks for Every Body. Saman kirjan satoa on aiemmin valmistuneet Wrought Iron -sukkani, joiden kanssa sekä matka että lopputulos toimivat loistavasti - täytynee siis todeta, että kirja ei ollut lainkaan hullumpi ostos.

Olen kyllä joutunut jo purkamaankin. Yleensä aiemmin kärjestä aloitettavia sukkia neuloessani olen jättänyt ohjeen tekijän määräykset kiilalisäysten aloittamisesta huomiotta ja laskenut itse omaan tiheyteeni ja ohjeen kerroslukemiin perustuen missä vaiheessa kantapäähän kannattaa alkaa valmistautua. Tiheys kuitenkin voi aina heittää annetusta, (tähtään lähinnä siihen, että se on sopiva minun jalkaani), ja ohjeen tekijällä ja minulla voi olla ihan eri käsitys siitäkin, miten löysä tai tiukka sukan on oltava. Mutta tällä kertaa en jotenkin jaksanut turvautua omaan aivotoimintaani. Ihan niin kuin siitä olisi ollut muka jotenkin kauheasti vaivaa. Tein vain sitten niin kuin kirjassa sanottiin ja aloitin kiilalisäykset kun jalkaa oli jäljellä 7,5 senttiä. Myöhemmin sitten selvisi, että kymmenen senttiä olisi ollut se täsmällisempi lukema. Noo... ei auta kuin ottaa takapakkia ja tehdä uusiksi. Ja mikäs siinä, mieluummin niin kuin tehdä sukat valmiiksi ja olla koskaan käyttämättä niitä. Mutta tietysti aikaa olisi voitu säästää sillä ihan yksinkertaisella matematiikalla.

Oppimiskokemus jälleen kerran. Saan nykyään lohtua tuosta muistaakseni äidin yhteen aikaan viljelemästä kiertoilmaisusta vaihtoehtoisesta tulkinnasta veemäisille tilanteille. Toisin kuin ilmeisesti pikkusiskoni. Hänen ollessa kylässä ja opetellessa pitsineulomisen saloja meinasin saada turpaani kun yritin piristää häntä jonkun kinkkisemmän tilanteen kohdalla tuolla oppimisfilosofialla. Ilmeisesti pitää olla varovainen kenen niskaan alkaa syytää elämänviisauksiaan. (Ja jos joku alkaa nyt puolestaan syytämään tänne jotain näsäviisaita "kai sinä nyt pikkusiskollesi pärjäät" -kommentteja, niin tiedoksi, että hänellä on musta vyö eräästä taistelulajista, jonka nimeä en kuitenkaan osaa kirjoittaa oikein, vaikka koetin vielä googlettaakin. Tulkaa itse opettamaan sille jotain uusia neuletekniikoita, jos uskallatte.)

Tänään on ollut varsinainen hyvän ja huono mielen päivä. Toisaalta tuon sukkaneuleeni kanssa ehdin olla hetken melkein taivaassa, mutta sitten iski se hemmetin migreeni. Sitä ei ollakaan täällä nähty vähään aikaan. Ilmeisesti sillä ehti sitten tulla minua ikävä. Sääli ettei tunne ole ollut molemminpuolinen. Mutta onneksi piristyksekseni tänään tuli Interweave Knits, tavallista inspiroivampi sellainen vieläpä, ja siitä sain jotain viihdykettä sille pätkälle migreenikohtausta kun olin liian huonossa kunnossa tehdäkseni mitään mutta tarpeeksi hyvässä kunnossa ollakseni pitkästynyt. (Tällä hetkellä olen siinä vaiheessa, jossa kannattaisi pysyä pitkäkseen ja olla tekemättä mitään, koska ihan kohta voisi olla jo aika hyvä olo. Sanomattakin selvää, että on ihan täydellisen typerää istua koneella.)

Tietenkin voi olla kyse ihan vain siitä, että migreeni on sekoittanut pääni, mutta tällä kertaa ihan oikeasti IK:lla tuntuu olevan minulle aika paljon tarjottavaa. Nyt muutamien viimeisten numeroiden ajan minusta on alkanut tuntua, että koko lehti olisi yhtä tyhjän kanssa, jollei siinä olisi aina ainakin pari ihan mielenkiintoista artikkelia, (mitä taas ei voi juuri koskaan sanoa suomalaisista käsityölehdistä - jos niissä ei ole hyviä ohjeita, niissä ei sitten ole todellakaan mitään). Tällä kertaa lehdestä löytyi monta ihan neulottavaa mallia ja pari jotka saivat minut miltei hihkumaan. Ja yksi, joka sai minut toivomaan itselleni tyttölasta, jolle voisin neuloa. Ylipäänsä lehden visuaalinen ilme on todella inspiroiva. Voi kun pääsisi heti vaikkapa tuon kuvan mekon kimppuun!

Kaipaan piristystä

Minulla oli eilen ja ehkä on vielä pikkuisen tänäänkin joku ihmeellinen henkinen neuletakku. Se on siitä kummallinen, ettei se ole innottomuutta, eikä varsinkaan neulomattomuutta. Eilen edistyi kaksikin neuletta ja neuloin koko lätkämatsinkin ajan, (jonka muistin katsoa vastoin kaikkea todennäköisyyttä), ja neuloin vaikka kädetkin on kipeät. Kyllä minä neulon. Mutta jotenkin eilen tuli sellainen olo, että minun on pakko saada lukea tai katsella jotakin inspiroivaa. Ja juuri silloin ei mitään löytynyt. Koko netistä!

Onneksi olen tullut hankkineeksi inspiraation lähteitä kotiin. Lueskelin Elizabeth Zimmermannin Knitters Almanacaa, ja se jo auttoi vähän. Mutta Zimmermannin ihanasta kirjoitustyylistä huolimatta vielä enemmän piristi ja innosti vanhojen käsityölehtien kuvien katselu. Tässä esimerkiksi kuva eräästä Muoti Sorjasta tai Sorjasta (millä nimellä se nyt siinä vaihessa sattui olemaan), kuva joka toi vähän väriä neule-elämään.

Tuosta minä tykkään. Joskus minulla oli eräs paita, joka oli väritykseltään tuon kuvassa vasemmanpuoleisen näköinen, pitkähihainen tosin. (Tai no on se paita minulla vieläkin, se vain on varastossa odottamassa sitä, että se salaperäisesti muuttuisi isommaksi tai että minä vieläkin salaperäisemmin laihtuisin.) Myös okeanpuoleisen kuvan väritys on minusta kiva.

Nyt alkoi taas mielessä pyöriä joitakin innostavia asioita. Mutta vielä vähän kaipailisin jotain neulepiristystä. Mistähän sitä keksisi?

Lankakaupan blogi

Hiphei!

Tiedotusluontoista asiaa. Nimittäin tästä eteenpäin kirjoittelen blogia myös toisessa osoitteessa. Sekaisin silmukoista on minun parhaista parhaimman työpaikkani Lumoavan Langan blogi, ja minun kanssani sinne tarinoi pomoni Laura. Kirjoittelen sielläkin neulomisistani niin kuin täälläkin, mutta lisäksi juttua tulee lankakaupan arjesta, langoista ja kauppaan liittyvistä tapahtumista. 

Sekaisin silmukoista on myös yksi Lumoavan Langan tiedotuskanavista, eli kannattaa seurailla sitä, jos kiinnostaa, milloin ja millä kaupan hyllyt täyttyvät ja mitä kaikkea on luvassa. Lisäksi aina silloin tällöin blogiin saattaa ilmestyä arvontoja... ainakin nyt muutaman päivän sisällä on yksi tulossa, kannattaa seurailla tilannetta!

Täällä oman henk.koht.blogini puolella jatkan samaan malliin kuin ennenkin, eli kirjoittelen yhtä tuulella käyden kuin aina. Ja yhtä epäsäännöllisesti. Täällä bloggerin puolella en ole toistaiseksi tainnut ompelujuttuja paljon puhellakaan, mutta jatkossa nekin palannevat taas kuvioihin, sillä sain Lauralta saumurin lainaan ja se lisää vähän ompeluintoa. Ja koska minua on vähän aikaa sitten puraissut viherkärpänen, saatan, jos minua huvittaa, tarinoida täällä myös parvekesalaateistani ja siitä miten viherporopeukalo pärjää kasvatushommissa.

No, en lupaa mitään. Parempi pitää suu supussa ja olla aikomatta kummempia. Jos jotakin menee toitottamaan suureen ääneen, voi pitää jo melko varmana, että sen suhteen tulee epäonnistumaan täydellisesti tai muuten vain loppuu mielenkiinto. 

Nyt voisi mennä jatkamaan mallitilkun neulontaa... Vähän jotenkin epäilyttää tämä seuraava neuleprojektini, mutta pitää ainakin yrittää ennen kuin nakkaan puikot nurkkaan. Eihän sitä tiedä, jos vaikka yllätänkin itseni...