Sama takki, uudet värit

Tämä talvi on ollut kieltämättä erikoinen. Ainakin täällä. Lunta on tullut ja sulanut varmaan jo viisi kertaa ja tänäänkin on satanut kauniin hahtuvaisia hiutaleita kunnes ne jossain vaiheessa yllättäen muuttuivat epämääräisiksi märiksi lönteiksi. Minulle alkaa tulla jotenkin skitsofreeninen olo tämän sään kanssa... Siinä mielessä saa olla tyytyväinen, että onnistuimme Essin kanssa hyödyntämään yhden niistä harvoista päivistä, joina sää pysyi vakaana ja kauniina.

Olen tässä jo jonkun aikaa odotellut, että Essi postaisi blogissaan koeneulomastaan Hearts&Minds -takista, jotta voisin linkata sinne esitellessäni hänen takkikuvansa myös täällä. No, odottavan aika on pitkä ja näköjään myös jokseenkin turha, joten antaa mennä ilman. Ja ymmärrän kyllä, että runosuoni ei aina kuki, itsellänikin on nyt jostain syystä vaikeuksia tekstin tuottamisessa. Mutta parhaani teen.

malli: Hearts&Minds Cardigan, minun ohje siis

projekti: löytyy Ravelrystä

lanka: Dropsin Lima 

puikot: oletettavasti ne, mitkä annettiin ohjeessa

tekijän fiilis: Essi väittää, että tykkää takista. Noin muuten en uskalla pistää sanoja hänen suuhunsa.

minun fiilikseni: tykkään!

Pidän Essin neulomasta versiosta todella paljon. Värivalinta tekee kyllä takista heti hänen näköisensä ja näköjään mallinkin puolesta takki passaa. Ohjeessa onkin toki jonkin verran vinkkejä siihen, miten takkia voi muokkailla omalle vartalolle sopivaksi, joten toivon mukaan ohjeesta voi neuloa useammankinlaiselle keholle. Takki neulotaan ylhäältä alaspäin, joten sovittaminen ja sovelteleminen on suhteellisen helppoa varsinkin kokeneemmalle neulojalle. Ja jos olen onnistunut tavoitteessani, myös muille.

Minusta on kyllä aivan mahtava nähdä omista ohjeistani tehtyjä neuleita. Se on jotenkin mielettömän palkitsevaa ja jännää. Ehkä kaikista mielenkiintoisinta olisikin nähdä, millä tavalla ihmiset tekevät neuleen oman tyylisekseen. Näistä kuvista tykkäänkin eniten niistä, missä Essillä on päällään myös itse tekemänsä asusteet, (sori, en tiedä niiden ohjeista mitään). Ja jännä juttu, en ole ikinä pahemmin ajatellut violetin ja kirkkaanpunaisen yhdistämistä, mutta sehän näyttää toimivan.

Kuulisin mielelläni teidän muidenkin kommentteja tästä takista. Erityisesti kiinnostaisi tietää, vaikuttaako mallien näkeminen eri väreissä ja eri ihmisten päällä teidän mielikuviinne niistä.

Olen joskus pistänyt merkille, että osa ihmisistä osaa katsoa mitä tahansa vaatetta heti kuvitellen sen itsensä päälle tai mitä tahansa neulemallia niin että tietää heti, millä muutoksilla siitä tulisi itselle parhaitsen soveltua. Toisten taas tarvitsee nähdä vaate juuri itselle kolahtavassa värissä tai suuurin piirtein itsensä mallisen ihmisen päällä ennen kuin osaa sanoa, voisiko vaatteesta olla iloa itselle. Minusta tuntuu, että itse osaan nykyään melko hyvin kuvitella, toimiiko joku malli minun päälläni tai minun väreissäni, mutta aina ei ole ollut ihan niin. Sanotaanko vaikka niin, että kantapään kautta oppii...

PS. Teki muuten mieleni aloittaa tämä postaus purnauksella ja ärräpäillä, sillä kulunut viikko ei ole mennyt yhtään niin kuin piti. Koska ketään ei kuitenkaan kiinnosta minun tarkempi sairaskertomukseni, tiivistettäköön tunnelmat siihen, että minulla on nyt antibioottikuuri ja sen olisi voinut aloittaa aika paljon aikaisemminkin. Joulufiilikseni ovat olleet tällä viikolla enemmänkin katkerat kuin karkeloivat ja tarinani päivästä jona lähinnä aloitin kaikkea saamatta mitään tehtyä on tarina tämän viikon parhaan päivän parhaasta osasta. Mutta nyt alkaa onneksi mennä jo vähän paremmin.

PS2: Teki mieleni laittaa postauksen otsikoksi Essikatselu. Se olisi ollut ihan hulvaton. Mutta jänistin.

Eräs etappi - kerrankin melkein sanattomana

Apua. En tiedä, mitä kirjoittaa. Kun istuin koneelle tutkimaan kuvia Sannalle ja itselleni neulomistani takeista, kun kirjoittelin sähköpostia kuvien ottajalle ja Sannalle, kun vielä äsken mietin prosessia taaksepäin, silloin tuntui, että minulla on enemmän asiaa kuin yhteen blogipostaukseen kehtaa kirjoittaakaan. Mutta nyt kun sitten kädet näppäimistöllä aloin pohtia mitä sanoa ja mistä aloittaa, päässä alkoi kuulua vain tyhjää huminaa. Aivan kuin kuuntelisi särisevää radiokanavaa, jonka puheesta ei aivan saa selvää.

Villatakin neulominen ei ehkä ole mikään suuri saavutus ihmiselle, joka on harrastanut neulomista vuosia. Villatakin suunnittelunkaan ei luulisi olevan mikään valtavan tunnereaktion aikaansaava mullistus. Mutta juuri nyt tuntuu, että olen suorastaan sanaton. (Tai siis niin sanaton kuin minä voin koskaan olla.)

Kun nyt pysähdyin miettimään, tähän projektiin liittyy paljon asioita, joiden ei oikeastaan olettaisi sisältyvän prosessiin tai lopputulokseen, asioita joita vain kerääntyi matkan varrelta. Ei ehkä ole ihme, että minun täytyy pysähtyä kokoamaan ajatuksiani. Vaikka ohje on vielä koeneulonnassa ja julkaisen sen osin siksi vasta myöhemmin, tämä kuvien katsominen sai asian jotenkin todellistumaan mielessäni. Ja kaikki siihen liittyvä alkoi pulpahdella mieleen. Nyt täytyy ehkä vain hiljentyä hetkeksi.

Annan siis kuvien puhua puolestaan ja palaan asiaan huomenna tai ainakin pian. Olennaiset tiedot, semisyvälliset pohdinnat ja kylmät faktat pöytään sitten silloin.

Tässä Hearts&Minds Cardigan.

 

  

Kuvat: Tauno Räsänen

Sannan takki!

Hei, rakkaat pikku murmelit!* 

Nyt on pyörinyt mielessäni vaikka mitä mistä kirjoitella, mutta tietokoneella istumisen sietokykyni on vähän kärsinyt viime aikoina. Mistä lie johtuu, lisääntynyt valo vai mikä, tosi hämmentävää silti. Jos voisikin selittää lisääntyneellä neulomisella, mutta kun ei. Viime aikoina on tullut otettua vähän varovaisemmin...

Nyt tulin ihan vain mainitsemaan, (tai mainostamaan), että blogissani vilahdelleesta villatakista ilmestyi pari päivää sitten kuvia Sannankin blogiin. Tällä kertaa kuvissa esiintyy ihan oikeasti ja vihdoin ja viimein valmis takki. Napitkin kiinni ja kaikkea. Jos ette ole vielä siis nähneet, niin käykää toki katsomassa. Ja jos tunnette tarvetta puhjeta ylivuotavaan ylistykseen ja kehujen viskelyyn - niin kuin tietysti oletan - niin saatte kommentoida siellä tai täällä, ihan kummin vain, kyllä minä niitä sinnekin ilmestyneitä kommentteja kyttään. 

Nyt sitten odotellaan, että omani valmistuu. Tällä paperisormenpäiden aiheuttamalla neulomistahdilla ei ehkä ihan heti. Mutta mitäpä olisikaan elämä, jos kaiken saisi aina saman tien?

*Oli ihan pakko testata tällaista tervehdystä. En tajua, mistä tuo blogeissa viljelty murmelit tulee, en vaan oo tarpeeksi in, mutta eihän se estä kokeilemasta sitä. Ei kyllä tuntunut ihan minulta...

Kaikesta huolimatta... melkein valmis!

Edellisessä postauksessa pähkäilemäni takki on nyt nappien kiinnitystä vaille valmis. Sanna kävi sovittamassa villatakkia ja se mahtui loppujen lopuksi päälle ihan mukavasti ja näytti vieläpä tosi hyvältä, vaikka itse sanonkin. (Tai ehkä joidenkin päällä kaikki vain näyttää hyvältä... kieltämättä mukava neuloa sellaiselle ihmiselle.) Tiheyden vaihtuminen kesken neuleen häiritsi minua muttei Sannaa, joten tällä mennään.

Nyt sitten odotellaan, että takki kuivuu, jotta pääsen kiinnittämään napit ja organisoimaan takin jotenkin Sannan luokse. Ihan sinne Keniaan se ei taida juuri nyt lähteä, mutta jospa siitä on hänelle iloa sitten sieltä palattua.

Alunperin olin ajatellut, että olisin mielelläni ottanut kuvia takista Sannan päällä, mutta näköjään kaikkea ei voi saada - ainakaan kun itse vetkuttelee. Sanna kuitenkin lupasi otattaa kuvat sitten joskus kun takin saa, ja pitää toivoa, että hän tykkää takista niin paljon, että se vaikkapa silloin tällöin vilahtelee hänen bloginsa päivän asuissa. Se olisi varsin huippua, olen nimittäin nyt mysteerisukan ja muiden omien ohjeideni myötä saanut huomata, että oman käden jälkeni näkeminen jossain muualla ja jonkun muun omannäköiseksi tekemänä on ihan mielettömän antoisaa. Ei sitä osaa edes selittää. Niinpä voin vain kuvitella, miltä tuntuisi nähdä itse suunnittelemani ja neulomani vaate osana toisen ihmisen asukokonaisuuksia...

Mistä tulikin mieleeni, että pitäisiköhän niistä aidoista ja alkuperäisistä mysteerisukistakin nyt vihdoin ottaa kuvat..? Olen tosin nähnyt niin mahtavia toteutuksia mallista, että eihän tässä kehtaa edes omiaan enää esitellä. Mutta ehkä ihmisiä kiinnostaa kuitenkin nähdä, mistä kaikki oikein lähti. Vai..?

Palatakseni vielä kuitenkin Sannan villatakkiin, kysyisin vielä, onko kellään kokemuksia Cascade 220:n kestävyydestä käytössä? Onko lanka nukkaantunut pahasti vai säilynyt nättinä? Neulomiskokemus oli kyllä mukava, mutta ei haittaisi ollenkaan tietää, mitä villatakin suhteen voi jatkossa odottaa.


PS. Ainiin, hyvää ystävänpäivää!

Rocky Coast -takki pienellä purnauksella

Nyt vihdoin sain otatetuksi niitä kuvia Rocky Coast Cardiganista. Viimeksi tosiaan usean kymmenen kuvan joukosta löytyi ehkä pari, jotka eivät olleet ihan niin älyttömän suttuisia. Tällä kertaa saatiin jokunen, joista sentään saa vähän enemmän jo selvää.

malli: Rocky Coast Cardigan, Hannah Fettig

lanka: Drops Lima

puikot: 6,5 mm neliskanttiset pyöröt, jousinneuleessa 5,5 mm

langan kulutus: 680 g 

fiilis: no ihan ok

Tässä takissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Ikävä kyllä takki ei lopulta ollut ihan sitä mitä odotin. Langan puolesta pidän tästä kovasti. Väri on kaunis ja sopii minulle, ainakin omasta mielestäni. Takki on myös lämmin ja mukavalla tavalla raskas - se on juuri hyvä tämäntyyppisille loppukesän ja alkusyksyn epämääräisille ilmoille, jolloin ei oikein tiedä, miten pitäisi pukeutua. Takki menee siis ulkotakkina muiden vaatteiden päällä, tai sisätakkina, jos alle ei pue paljon tai jos sisällä on viileää.

Sitten tullaankin takin huonoihin puoliin. Tai oikeastaan niitä on lähinnä yksi, mutta se on sen verran olennainen, että tuntuu paljolta. Takki valuu.

Takki valuu siis lähinnä liikkuessa ja vain kun sitä pitää auki. Ongelma tulee vastaan siinä, että malli on aukipidettävä ja eteen jää kymmenen sentin rako ilmeisesti ihan tarkoituksella. (Se siis jää, jos takki makaa tasona lattialla ihan siinä missä silloinkin kun se on päällä.) Koska ohjeistuksen mukaisesti valitsin rinnanympärykseeni nähden (tavallaan) väljän koon, saisin takin periaatteessa juuri ja juuri kiinnikin vaikka huivisoljella, mutta sen verran pingottuneesti, että minun mielestäni se näyttäisi varsin typerältä.

Takissa on siis ennen kaikkea istuvuusongelma hartioissa ja hihoissa. Esimerkiksi Zoraa voin pitää aivan hyvin aukikin ilman että se alkaa valua, koska hihat ovat kohdallaan ja sopivat. Toisaalta istuvuusogelma ei haittaisi kovinkaan paljon, jos takki olisi mahdollista sitoa kiinni. (Esim. Huldallakin on tapana valua, mutta sen kanssa käytän yleensä aina huivisolkea.)

Olen nyt kovasti pähkäillyt, mitä tämän Rocky Coastini kanssa tekisin. Jos haluaisin purkaa ja neuloa uudestaan, saisin käytännössä purkaa koko työn voidakseni muokata hihat olkapäiden kohdalta. Siinä tapauksessa taas jos haluaisin tehdä takista kiinnipidettävän, pitäisi lankaakin hankkia lisää, ja samaa värierää tuskin enää löytyy. 

Arvatkaapa muuten ärsyttääkö vähän muistella kuinka silloin takkia neuloessani hetken harkitsin, että olisin ohjeesta poiketen kuitenkin tehnyt lisäyksiä etupuolelle, mutta päädyin silti tekemään ohjeen mukaisesti, koska ajattelin, että haluan tehdä mallin mukaisen ja olla suunnittelijan työlle uskollinen. Pah. Olisi pitänyt kuunnella intuitiotani ja tajuta, että mikä toimii hoikan ihmisen päällä, ei välttämättä toimi pullealla. Tai ainakaan tässä tapauksessa minulla.

Siitä en ole aivan varma, mistä istuvuusongelmat johtuvat. Tiheyden tarkistin monta kertaa ja sen pitäisi täsmätä. Onko vika siinä, että valitsin kuitenkin koon jotenkin väärin? Vai eikö Fettig ole osannut hahmottaa isompikokoisten kädentien kokoa ja muotoa?

Hihathan jouduin neulomaan muutenkin pari kertaa. Fettigin ohjeistus kaventaa niitä oli vähintäänkin mielenkiintoinen, ja ilmeisesti aika moni on joutunut sumplimaan hihat uusiksi. Hihojen lopulliseen kokoon olen ihan tyytyväinen muuten, mutta niiden aloitussilmukkamäärä oli kyllä turhan vähäinen.

Mutta nyt siis... mitä tehdä? Rehellisesti sanottuna en ole erityisen innokas purkamaan takkia. Periaatteessa voisin myydä tai lahjoittaa sen eteenpäin, mutta en raskisi tehdä sitäkään. Jos sattuisin laihtuman muutaman kilon niin että läskiä lähtisi nimenomaan käsivarsista, takki saattaisi istua paremmin - tai sitten ei.

Lauantaina tein tosin sellaisen huomion, että kun aamun viileydessä olin liikenteessä päälläni kaksi takkia, piti alla oleva Zora Rocky Coastia mukavasti paikallaan. Päällimäisempi takki ei oikein päässyt valumaan, kun takkien karheus piti niitä yhdessä. Kätevää. Voisihan tätä takkia jatkossa käyttää sitten vaikka aina niin...

Pidän kyllä siitä miltä takki näyttää. Ehkä sen kanssa sitten oppisi elämään...

Mutta täytyy sanoa, että ensimmäinen kokemukseni Hannah Fettigin suunnittelutyöstä oli lievä pettymys. Olkoonkin, että vika voi olla minussakin. Ja kyllä kai suunnittelijalle voi antaa paljon anteeksi, jos malli vain on nätti. 

Mutta silti.

Ze on Zora

Muistinpa toissapäivänä yhtäkkiä erään jonnekin projektipussukan syvyyksiin hautautuneen viittä vaille valmiin villatakin, joka on jo monta kuukautta odotellut loppusilausta. Vapaapäivän kunniaksi kaivoin takin ja hihat pussista ja lähdin töihin. Ajattelin, että kun kerran alan niinkin tylsään hommaan kuin hihojen kiinnittämiseen, olisi seura tervetullutta, ja ainakin Lumoavassa Langassa tiesin sitä olevan. Muut kaverit olisivat saattaneet keksiä tekosyitä, jotta ei tarvitsisi alkaa viihdyttää minua, mutta Lauralla ei ollut pakomahdollisuuksia.

Töihin menemisestä oli hyötyä. Sain siellä juttelun ohessa ja satunnaisen asiakaspalvelussa auttamisen lomassa takin valmiiksi. Tällainen siitä tuli.

malli: Zora, Kristen Rengren

lanka: Drops Alpaca, väri 7238

puikot: 3,25 mm pyöröt

langan menekki: n. 450 g, eli 9 kerää

Mistäköhän tulee tämä minun taipumukseni unohtaa lähes valmiit neuleet aivan totaalisesti? Juu, ihan aluksi tietysti hihojen ompelu takkiin ei varsinaisesti napannut, mutta ei se nyt mitään vastenmielistäkään hommaa ole. Ilmeisesti lykkäsin sitä sen unohtamiseen tarvittavat puolitoista päivää ja siitä lähtien ei koko takkia ole ollut olemassa minun mieleni maailmankaikkeudessa.

Voi että, jos olisinkin tiennyt, miten ihana takki oli piilossa odottelemassa! Olisin kyllä pistänyt tuulemaan. Ihan vähän aikaa sitten jopa ajattelin, että pitäisiköhän tässä pian neuloa joku ohuehko villatakki, kun Huldan lisäksi minulla ei sellaisia ole. Höh, höpsö!

Ei siis sillä, kannattaa ehdottomasti neuloa joku ohuehko villatakki. Mutta tietenkin Zoran saattaminen valmiiksi oli se nopein tapa päästä tuloksiin.

Toisaalta on muuten ihan älyttömän palkitsevaa saada hetkeksi alas istumalla itselleen ihana villatakki. Kun sen kerran oli välissä unohtanut, oli se nyt aivan kuin uusi! Värikin jaksaa nyt ilahduttaa, kun sitä ei ole tuijotellut paria viimeistä viikkoa.

Tämän takin väri onkin minusta aivan mielettömän kaunis. Kuvat eivät ihan anna sille oikeutta, valitettavasti. Harmi kun sitä ei voi oikein täällä live-esittää.

Niin ja joo. Nyt niitä kuvia sitten riittää, kun asiasta annettiin minulle synninpäästö silloin muutama postaus sitten. Jos kerran ei haittaa, että samasta neuleesta on liuta kuvia, niin annetaan sitten mennä ja ihan kunnolla. Äkkiähän ne skippaa, jos ei jaksa kiinnostaa.

Muuten, kuvissa esiintyy myös minun ihanin ja paras (siinä missä myös ainoa) pikkulaukkuni. Ostin tuon Lumin laukun vuosi sitten Fashion Stock Sales -tapahtumasta huimaan alehintaan ja olen ollut harvinaisen tyytyväinen ostokseeni. Minua voisi siinä mielessä sanoa laukkufriikiksi, että ihailen kovasti kauniita laukkuja ja haaveilen melko kalliista sellaisista. En kuitenkaan varmaan täytä nimityksen kriteerejä, sillä en itse asiassa omista montaa laukkua enkä pidä sitä kovin tarpeellisenakaan. Inhoan jatkuvaa laukkujen vaihtelua ja tavaroiden olemista aina juuri siinä väärässä, niin että käytän joka tapauksessa aina vain yhtä ja samaa. Tällä hetkellä tosin kahta, yhtä isoa ja tuota pientä. Minulla on Systeemi. Se toimii.

Ja palatakseni taas takkiin, voisin yhdeksi sen parhaista puolista nimittää istuvuuden. Kuvissa hihat eivät kylläkään näytä istuvan maailman parhaimmalla tavalla, mutta kyllä ne tosiasiassa hyvältä näyttävät. Ja mikä tärkeintä, pysyvät päällä. Tätä takkia voi huolettaa pitää auki ilman että se lähtee valumaan hihoista ja tippumaan pois päältä - asia mitä ei voi sanoa Rocky Coast Cardiganistani, valitan. (Siitä lisää joskus myöhemmin, nyt on sekin takki kunnolla kuvattuna.)

Vaikka lopputulokseen olenkin supertyytyväinen, täytyy kyllä sanoa, että alhaalta ylöspäin neulominen ei enää ole minulle mitään herkkua. Kun on neulonut parit puserot raglanhihaisena ylhäältä alas ja tutustunut Tuulian TTS-metodiin, tuntuu jo, että asiat voisi tehdä helpomminkin. Melkein koko neulomisprosessin ajan pysähtelin mittailemaan ja tutkailemaan takin alkua ja märehdin sitä, mahtaako se mennä päälle. Se tunne ei ole mukava, ja kun sattuu tietämään, että ilmankin sitä voi puseroita neuloa, alkaa tuntua vähän turhauttavalle.

Onneksi takki joka tapauksessa onnistui. Isojen mallitilkkujen neulomisesta ja pienoisesta laskemisesta oli kuin olikin hyötyä. Niihin sinänsä voi kuitenkin melko paljon luottaa. Vaikka aina voi tulla yllätyksiä.

Alpakka materiaalina on tietysti paljon parjattu venähtämisensä vuoksi. Saa nyt nähdä, miten tämän takin kanssa käy, pysyykö kuosissaan vai ei. Toki tämä on jo kasteltu ja venytelty kuivumaan, minkä ennen neulomista tein mallitilkullekin, niin että ehkä pahin venyminen on nyt saatu alta pois. Mutta katsotaan. Saanpahan ainakin nyt tietää, auttaako mallitilkkuilu alpakan kanssa tarpeeksi, ja osaan ehkä jatkossa neuvoa asian suhteen asiakkaitakin.

Jos ei muuta, alpakka on ainakin ihanan lämmintä.

Takkeja siellä ja täällä

Tänään on ollut hissuksinen ja vetämätön, mutta mukava päivä. Vaikka tuntuu, että väsymykseltäni en ole saanut mitään aikaiseksi, on tänään oikeastaan kuitenkin tapahtunut kaikenlaista. Viiden tunnin työpäivän aikana keitin kahvit ja rikoin yhden puikon. Lueskelin kehräämisestä ja langoista, joita on tulossa syksyllä kauppaan. Palvelin tietysti asiakkaita.  

Työpäivän jälkeen menimme Lauran kanssa ulos viimeinkin kuvaamaan hänen jo aikaa sitten valmistunutta villatakkiaan. Se reissu meni hyvin. Kävimme meillä hakemassa järkkärin, otimme minun Rocky Coastini mukaan, menimme ulos ja etsimme kivan kuvauspaikan. Huomasimme, että kamerasta on akku lopussa. Palasimme meille, etsimme jonkin aikaa pokkaria ja sen löydyttyä palasimme takaisin ulos. Pokkariin sentään hoksasin tonkia patterit ennen ulos menoa. Mutta unohdin sisälle sen Rocky Coastin. 

 

Kotona sitten huomasin, että monta hyväksi luulemaani kuvaa onkin koneelta nähtynä ihan sumeita. En enää osaa käyttää pokkariani(kaan)! On joukossa onneksi muutama onnistuneempikin otos, ja Laura esittelee ne jossain vaiheessa Sekaisin silmukoista -blogin puolella. Tässä pari sniikpiik-kuvaa.

 

Kuten sanottua, ei niin järin terävää.

Päästyäni Laurasta eroon... ei kun siis ollessani hetken itsekseni, söin ruuan ja istuin rättiväsyneenä sohvalla neulomassa aivotonta sukkaa. Ihan nukkumaan ei viitsinyt ruveta, kun vihdoin viimein olimme Sannan kanssa onnistuneet sopimaan tapaamisen ja hän oli tulossa kohta kylään. Meidän aikataulut on kyllä menneet viime aikoina niin loistavasti ristiin, että melkein on jo naurattanut, miten vaikeaa tämä voi olla. Pelkän väsymyksen takia ei huvittanut treffejä perua. Paitsi että ystäviä on tietysti kiva muutenkin nähdä, on minulla ollut Sannan villatakki jo aika pitkään siinä vaiheessa neulomista, että sitä olisi hyvä sovittaa.

Oli kyllä iloinen yllätys, että takki tuntui istuvan oikein hyvin. Tai ei kai sen mikään yllätys pitäisi olla, en minä nyt ihan summissaan ole neulonut. Mutta aina tuntuu tulevan vastaan jotakin. Ja tähänkinastinen aikaansaannos on jo muutenkin pari kertaa purettu ja uudelleen neulottu. Aluksi hihalisäykset tulivat selvästi liian tiheästi. Sitten minun ovela valesaumani sivussa näytti omaan silmääni törkeältä ja kiskoin senkin takia pitkän pätkän menemään.

Nyt näytti aika kivalta. Luulen, että asiat on hyvällä mallilla ja voin taas neuloa vapaasti. Sanna tykkäsi väristä nyt vielä enemmän kuin mallitilkkuilun saati lankakartan perusteella. Vaikuttaa siltä, että tuo väri on laajana pintana aika ihana, suorastaan tavallaan helmiäismäinen! Pintaneule toimii värin kanssa tosi hyvin yhteen, ainakin jos minulta kysytään.

Mukava kun välillä onnistumisen kokemuksia voi saada ihan keskeneräisestäkin. Voihan tässä tulla matkan varrella vielä vaikka mitä vastaan, mutta nyt fiilis takin suhteen on kyllä hyvä! Pitäisi pian kirjoitella prosessista tarkemminkin tuonne kaupan blogin puolelle. Halusin vain tulla heti vilauttamaan kuvia, kun niitä nyt kerran saatiin. 

Nyt sitten voisi jatkaa aivotonta neulomista. Tällä hetkellä siihen käy tuo takkikin, se on nyt vaiheessa, jossa on kohtalaisen selvät sävelet. Nyt on tärkeintä, että saan hetken olla rennosti ja mitään miettimättä.

Vielä viimeinen huomio: Sannan nuttura oli ihana! Nyt kun omat hiukseni ovat pitkästä aikaa taas niin pitkät, että niistä juuri ja juuri saa nutturan aikaiseksi, olen jotenkin fiksoitunut kaikkiin nutturajuttuihin ja koittanut miettiä, miten saisin omastani mahdollisimman siistin. Aamulla töihin mennessä ihailin yhden ohikulkevan tytön nutturaa niin kovasti, että meinasin kävellä suoraan lyhtypylvääseen. Ehdin väistää sen noin kaksi senttiä ennen yhteentörmäystä. Hupsis!

Epäonnistuneet otokset ja pikkuasioihin takertumista

Tänään olen liikkeellä puhtaasti inisemismielessä. (Tästä postauksesta ei kuulkaa selvitä ilman kursiivia.) Ärsyynnyin erään artikkelin yhdestä lauseesta yllättävän paljon ja aion avautua siitä täällä. Samalla esittelen Rocky Coast Cardiganini epäonnistunein kuvin. Enjoy!

Ensinnäkin siitä Rocky Coastista. Minulla oli hienot suunnitelmat, miten stailaan itseni tajunnan räjäyttävän upeaksi pukeutumalla sävy sävyyn ja laittamalla ihanan Lilja-kukkaseni hiuskoristeeksi. Suunnitelma kariutui kuitenkin olennaiseen seikkaan, sillä juhannusaattona mummolassa tätini PÖLLI minun Liljani. Tosin hän oikeastaan maksoi siitä ja minä oikeastaan suostuin diiliin, joskin vähän hitaasti lämmeten. Eräät täällä väittävät sitä siksi kutsuttavan kaupankäynniksi. Minä kuitenkin kutsun sitä pöllimiseksi.

Loppujen lopuksi valokuvat takista otettiin sen kummemmitta esivalmisteluitta. Koska minulla oli eilen serkkuni kanssa treffit Lumoavassa Langassa ja koska joka tapauksessa pistin Rocky Coastin lähtiessä päälleni, päätin riistää sukua ja käyttää serkkutyövoimaa valokuvien ottamisessa. Nappasin kameran mukaan ja pakotin Essin läheiseen puistoon kuvailemaan. Ikävä vaan, että en tällä kertaa ollut ihan nero...

Olen koittanut opetella järkkärini käyttöä välttelemällä automaattia ja ihan vain kokeilemalla erilaisia asetuksia hatariin taustatietoihini pohjaten. Se on ihan mukavaa ja opettavaista touhua, mutta ei kovin kätevää silloin, jos joku muu on kameran takana. Jos kuvaaja ei tunne kameraa ollenkaan eikä ole kovin perehtynyt touhuun, pitää kuvattavanakin ollessa käydä itse kokeilemassa säätöjä. Se ei toimi.

Vasta sitten jälkikäteen tajusin, että hei, on siinä kamerassa automaattikin, nuija. Mutta ei se mitään. Onpahan esitellä sentään jotakin, joskin vain sumeita otoksia. Ensimmäinen kuva on koko kuvasarjan paras. Ja siitä sentään näkee, miltä takki päälläni suurin piirtein näyttää.

Toinen blogiin valikoitunut kuva kuuluu kategoriaan päiväni muotibloggarina. Hitsi, olen itse asiassa luonnonlahjakkuus! Jalat sisäänpäin käännettyinä, kasvot vähän alaspäin... menee täydestä kuin väärä raha.

Sitten vielä vähän lähikuvaa... joka ei ole ollenkaan tarkka.

Ja vielä selitys sille, miksi suurin osa kuvista meni pilalle. Käsiä voisi toki pitää ihan paikallaankin.

Minulla tulee jostain syystä mieleen Asterix-sarjakuvat. Niissä aina käsien huitomiset on kuvattu tähän tyyliin. Paitsi muotibloggaajana, minulla olisi voinut olla mahdollisuus uraan sarjakuvasankarinakin. Vaikka Obelixina.

Koska kuvatkaan eivät ole mistään kotoisin, en vaivaudu menemään takin neulomisen tarkempiin yksityiskohtiin. Palaan tämän kanssa asiaan sitten kun on jotain mitä oikeasti esitellä. Ja ylipäänsä keskittymiskykyä.

Sitten siihen minua raivostuttaneeseen artikkeliin. Itse juttu oli ihan hieno ja oikeaa asiaa, kyseessä on nimittäin Talouselämän Kudo työhuolesi pois. Lankakaupassa työskentelevänä ihmisenä kuitenkin särähti aika pahasti silmään väite: "päälle pitää saada jotakin sellaista, mitä muilta ei löydy. Varsinkin nuoret miehet ovat heränneet tähän trendiin. On coolia pitää päässä itse tekemäänsä pipoa."

Varsinkin nuoret miehet...? Tiedän, että joitakuita ärsyttää ihan jo se, että viimeiset kymmenen vuotta jokaisessa neulomista käsittelevässä jutussa on mainittu virkkaavat pojat. Tässä minua ei kuitenkaan häirinnyt se. Ilmeisesti se sitten on kovinkin uutiskynnyksen ylittävä asia, kun 2000-luvulla kaikki ihmiset eivät harrastuksissaan noudatakaan perinteisiä sukupuolijakoja.

Ei, minua ärsyttää ihan vain väitteen harhaanjohtavuus. Miten toimittaja voi väittää, että varsinkin nuoret miehet ovat heränneet trendiin? Olen nyt ollut myyjänä lankakaupassa kaksi vuotta, ja sinä aikana olen myynyt langat kolmelle sellaiselle miesasiakkaalle, jotka eivät ole olleet ostamassa niitä jollekulle elämänsä naisista. Yksi näistä kolmesta miehestä aikoi tehdä ostamastaan langasta itselleen pipon. Yksi valitsi langat villatakkiin. Yksi osti sukkalangan - ainiin, ja hän ei ollut nuori mies. Ihan keski-ikäinen. 

Minua jotenkin ottaa päähän tässä se, että neulomisen ja yleensä käsitöiden ympärille rakentunut valtava ilmiö on täynnä monia isoja ja upeita juttuja, kuten vaikka sosiaalinen verkostoituminen, kotimaisen ja ajanmukaisen neulesuunnittelun lisääntyminen ja todella vaativien taitojen laajalle leviäminen ja räjähdysmäinen edistyminen - ja sitten tästä kaikesta poimitaan esille se, että muutama poikakin on innostunut tekemään pipon. Ja siitä keksitään käyttää ilmaisua varsinkin. Ai varsinkin?!

Varsinkin?!?

Puuh...