Heinäkuu. Kylläpäs se vain vie kaiken koneellaistumisajan. Hitusen aiottua myöhemmin palailen siis Sannalle suunnittelemani villatakin tarinaan.
On itse asiassa aika hauska pysähtyä miettimään, mikä kaikki johtaa tiettyyn lopputulokseen. Ensinnäkin sitä, mistä vaiheista työ on koostunut - kuinka paljon siinä on ollut luovaa työtä ja kuinka paljon puhtaasti mekaanista. Mistä piti aloittaa, mitä piti ottaa etukäteen huomioon, missä tehdä kompromisseja? Toisekseen mielenkiintoista on se, mikä kaikki itse tekemiseen liittymätön on vaikuttanut ja kuinka paljon. Siis elämä projektin ympärillä.
Kaikkia yksityiskohtia ei tietenkään voi enää muistaa. Tällä kertaa projekti otti aikaa niin paljon, että on suorastaa mahdotonta analysoida kaikkea. Eikä se nyt ihan niin mielenkiintoista olekaan. Jokaisella yksittäisellä silmukalla on kokonaisuudessa merkitys, aivan samoin kuin jokaisella yksittäisellä hengen vedolla elämässä, mutta niiden kuvaus ei tarinan kannalta ole olennainsta. (Oletteko ajatelleet, että tarina on aina sitä, että valitaan mitä kerrotaan?)
Kun ensimmäisen kerran katsoin kuvia neuleistani, taisi tosiaan jonkin sortin tunnereaktio iskeä. Ja kuten
Adelheid sanoi, olo on aina vähän tyhjä kun saa jonkin isomman projektin päätökseen. Joskus vain vähän hämämstyttää, mitkä niitä olennaisia projekteja sitten ovat. Tämä oli paljon isompi juttu minulle kuin olin missään vaiheessa itse asiassa ajatellut.
Kaikki alkoi siitä, kun vappuna
peräti kaksi vuotta sitten sain idean yhteisestä projektista
Sannan ja Lumoavan Langan kanssa. Siellä puistossa vappukansan keskellä päätin heti soittaa Sannalle esittääkseni asiani ja ehdottaakseni yhteistyötä.
Sannan ja silloisen pomoni Lauran puhuminen idean taakse ei kyllä ollut kummankaan kohdalla kovin vaikeaa. Joko idea oli niin pirun hyvä, minä niin vakuuttava tai molemmat tytöt niin kilttejä, että sain heti alkaa suunnitella projektiani. Ajatus oli, että Lumoava Lanka saisi projektin myötä huomiota ja mainosta Sannan blogissa, Sanna saisi itselleen sopivan neuleen ja lopputuloksena syntynyt ohje tulisi kaupalle myyntiin. Ja minä saisin kokeilla taitojani, tietysti.
Palaveerasimme Sannan kanssa, ideoimme ja
mietimme vaihtoehtoja, tutkimme erilaisia mallineuleita ja ylipäänsä kartoitimme, minkälaisesta vaatteesta tai asusteesta voisi olla kyse. Lumoavassa Langassa
tutkimme lankoja ja värikarttoja ja mietimme mahdollisesti vähän värikkäämpiäkin vaihtoehtoja, mutta päädyimme kuitenkin lopulta Sannan värimaailmaan täydellisesti sopivaan kauniin vaalean beigeen.
Sitten alkoi mallitilkkuilu. Kokeilin muutamiakin erilaisia vaihtoehtoja. Niistä pidennetyn helmineuleen pinta tuntui välittömästi eniten Siltä Oikealta. Siinä on minusta jotain klassisen kaunista, mikä sopii hyvin Sannalle, eikä se pintana ole tylsä - yllättävää kyllä ei edes tylsä neuloa!
Mallitilkkuilun hyvän puolen huomaa erityisesti suunnittelutyössä, vaikka se tietysti on kannattavaa melkein aina muulloinkin. Tässä tapauksessa tiheyden tietäminen (tai ainakin arvioiminen) etukäteen oli tietenkin olennaista, mutta lisäksi mallitilkuilla saattoi testata langan ja erilaisten mallineuleiden toimivuutta yhdessä. Mallitilkut toimivat myös näytekappaleina, joiden avulla sain parhaiten esiteltyä eri vaihtoehtoja Sannalle. (Onneksi ihastuimmekin molemmat samaan pintaan.)
Mittailun, mallitilkkujen, testiversioiden, piirtelyn ja laskeskelun jälkeen seurasi aika iso työsarka ihan vaan mekaanisen tikuttelun muodossa. Projektin suurin yllätys taisi ollakin siinä, että juuri tuo helpoin ja tutuin osa aiheutti suurimman henkisen esteen.
Neulominen on minun lempipuuhaani, yleensä se sujuu kuin rasvattu. Miksi sitten tässä tapauksessa se olikin yhtäkkiä niin vaikeaa?
Kyse taisi olla siitä, että neulomiseen sisältyi riski. (Niinhän se oikeastaan sisältyy aina, mutta nyt se oli harvinaisen selvästi tiedossa.) Suunnitelmat olivat valmiina. Minulla oli käsitys siitä, mitä piti tehdä. Mutta entä jos ohje ei ollutkaan toimiva? Matematiikka sinänsä ei petä, mutta aina on voinut laskea jotain väärin, aina on voinut unohtaa ottaa jotain huomioon ja aina voi tulla vastaan jokin yllättävä tekijä, joka vaikuttaa laskuihin.
On aikamoinen kynnys alkaa neuloa tietäen, että voi hyvin mahdollisesti, todennäköisesti jopa, joutua purkamaan. Mutta miksi se on kynnys? Purkaminen kirpaisee vain kerran ja jos minä jotain olen oppinut tekemään niin repimään puikot irti neuleesta ja vetämään lankaa tuntematta kovin suurta surua ja murhetta.
Ehkä itse purkaminen ei siis ollutkaan se ongelma. Ei, ongelma oli se, että neulominen saattaisi konkretisoida mahdollisen epäonnistumisen. Kun en ollut aivan sataprosenttisen varma siitä, että näillä suunnitelmilla saisin aikaiseksi juuri sitä mitä halusin, pelkäsin edes kokeilla.
Epäonnistumisen pelko on yksi typerimpiä syitä jättää asioita tekemättä - yksi typerämpiä syitä lykätäkään niitä. Se taitaa silti olla myös yksi yleisimmistä syistä. Ainakin se on yksi useimmin toistuva syy minun elämässäni. Se on usein todellinen syy jopa silloin, kun uskottelen itselleni (tai muille), että minua ei oikeastaan vain niin paljon kiinnosta tai että minä en ihan vaan jaksa.
Mitään hyvää tuo pelko ei poikinut tälläkään kertaa. Mitä projektin venyttäminen sitten sai aikaan?
Neuletiheyden muutoksen. Kun taukoa tuli tarpeeksi pitkäksi aikaa, joko käsialani muuttui tai sitten olin vahingossa merkannut ylös väärän puikkokoon, käyttänyt projektissa kiinni olevia puikkoja jossain muualla ja palannut asiaan sen väärän koon kanssa.
Toki projektin venymiselle oli muitakin syitä. Yksi jonkinasteinen hidastustekijä on ollut se, että Sannalla on taipumus huidella ympäri maailmaa kaiken maailman Los Angeleseissa ja Kenioissa, eikä suinkaan vain lyhyitä pätkiä. Kun ei ole voinut sovittaa, ei ole tullut pidettyä niin hirveää vauhtia neulomisenkaan kanssa. Toinen, vielä huomattavasti suurempi syy oli migreenieni kroonistuminen viime keväänä ja ongelman jatkuminen tämän vuoden puolelle asti. (Nyt pää on pysynyt kohtuu aisoissa, migreenejä on keskimäärin vain pari kertaa kuussa.) Kolmantena takkuilun aiheuttajana oli Lumoavan Langan lopettaminen, mikä vähän lannisti.
Kaikista kolmesta yllämainitusta syystä huolimatta väitän, että epäonnistumisen pelko näytteli silti suurinta osaa. Se ei välttämättä aina näyttäytynyt oikeassa muodossaan vaan esiintyi harkitsevuuden, suunnittelun tai miettimistauon viittaan kääriytyen.
Totuus on, että koska virheitä on lähes mahdotonta kokonaan välttää, niihin varautuminen jättämällä asioita hautumaan ja nukkumalla (muutaman) yön yli on oikeastaan aivan turhaa ajan tuhlausta. Toki, myönnän sen, joskus hyvät ideat syntyvät kun pitää hetken tauon ja miettii jotain aivan muuta. Mutta pääasiassa niin oppiminen kuin aikaansaaminenkin vaatii ennen kaikkea sitä, että asioita tehdään.
Yllättävästi tämänkin takin kohdalla asioita alkoi tapahtua siinä vaiheessa kun niitä alkoi tehdä. Kumma juttu. Että tämäkin piti ihan kokemuksen kautta opetella, ei voinut ollenkaan päätellä etukäteen?
Ja niinpä kun vauhtiin pääsin niitä takkeja syntyi kaksi. Sain kuvauksetkin järjesteltyä suht sutjakkaasti ja mukavasti, vaikka kolmen ihmisen aikataulut piti sovittaa yhteen ja toivoa että juuri silloin ei sada. Tietenkin tämän projektin teema eli vitkuttelu pääsi valtaan kaikista hyvistä järjestelyistä huolimatta vielä loppumetreillä - kuvaaja oli laittanut minulle kuvat sähköpostiin yli kuukausi ennen kuin hoksasin alkaa kysellä niiden perään. Roskapostiinhan ne tietysti olivat päätyneet, mikäs sen sopivampaa.
Nyt ohje on valmis ja koeneulottu. Englanninnos kuitenkin puuttuu, arvatkaa miksi. No katsokaas, sehän voi epäonnistua, jos sitä alkaa jo tehdä. Mutta vahingoista viisastuneena koitan nyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja alkaa hommiin.
Ohjeen julkaisua pitkitän kuitenkin vielä hetken. Juteltuani erään fiksumman tyypin kanssa tulin siihen tulokseen, että haluan tosiaan panostaa ohjeen itsensä lisäksi sen ulkoasuun. Kerta ohjeesta on tulossa maksullinen, on sen syytä olla esteettisestikin miellyttävä ja ehdottomasti sellainen, jonka koen omakseni. Haluan tehdä kerralla sellaisen pohjan ohjeilleni, jota voin käyttää jatkossakin. En tiedä, meneekö tällaisessa odottelussa jo jollakulla hermot, mutta jos sellainen vaara on olemassa, pyydän häneltä tai heiltä anteeksi ja toivon kärsivällisyyttä. Matka tämän projektin kanssa on ollut todellinen oppimiskokemus, sitä en epäröi myöntää. Mutta vaikka matkassa harrastelijamainen ote näkyy, pyrin siihen, että lopputuloksesta se ei paista. Siitä pitää tulla niin hyvä kuin osaan tehdä.
