Sama takki, uudet värit

Tämä talvi on ollut kieltämättä erikoinen. Ainakin täällä. Lunta on tullut ja sulanut varmaan jo viisi kertaa ja tänäänkin on satanut kauniin hahtuvaisia hiutaleita kunnes ne jossain vaiheessa yllättäen muuttuivat epämääräisiksi märiksi lönteiksi. Minulle alkaa tulla jotenkin skitsofreeninen olo tämän sään kanssa... Siinä mielessä saa olla tyytyväinen, että onnistuimme Essin kanssa hyödyntämään yhden niistä harvoista päivistä, joina sää pysyi vakaana ja kauniina.

Olen tässä jo jonkun aikaa odotellut, että Essi postaisi blogissaan koeneulomastaan Hearts&Minds -takista, jotta voisin linkata sinne esitellessäni hänen takkikuvansa myös täällä. No, odottavan aika on pitkä ja näköjään myös jokseenkin turha, joten antaa mennä ilman. Ja ymmärrän kyllä, että runosuoni ei aina kuki, itsellänikin on nyt jostain syystä vaikeuksia tekstin tuottamisessa. Mutta parhaani teen.

malli: Hearts&Minds Cardigan, minun ohje siis

projekti: löytyy Ravelrystä

lanka: Dropsin Lima 

puikot: oletettavasti ne, mitkä annettiin ohjeessa

tekijän fiilis: Essi väittää, että tykkää takista. Noin muuten en uskalla pistää sanoja hänen suuhunsa.

minun fiilikseni: tykkään!

Pidän Essin neulomasta versiosta todella paljon. Värivalinta tekee kyllä takista heti hänen näköisensä ja näköjään mallinkin puolesta takki passaa. Ohjeessa onkin toki jonkin verran vinkkejä siihen, miten takkia voi muokkailla omalle vartalolle sopivaksi, joten toivon mukaan ohjeesta voi neuloa useammankinlaiselle keholle. Takki neulotaan ylhäältä alaspäin, joten sovittaminen ja sovelteleminen on suhteellisen helppoa varsinkin kokeneemmalle neulojalle. Ja jos olen onnistunut tavoitteessani, myös muille.

Minusta on kyllä aivan mahtava nähdä omista ohjeistani tehtyjä neuleita. Se on jotenkin mielettömän palkitsevaa ja jännää. Ehkä kaikista mielenkiintoisinta olisikin nähdä, millä tavalla ihmiset tekevät neuleen oman tyylisekseen. Näistä kuvista tykkäänkin eniten niistä, missä Essillä on päällään myös itse tekemänsä asusteet, (sori, en tiedä niiden ohjeista mitään). Ja jännä juttu, en ole ikinä pahemmin ajatellut violetin ja kirkkaanpunaisen yhdistämistä, mutta sehän näyttää toimivan.

Kuulisin mielelläni teidän muidenkin kommentteja tästä takista. Erityisesti kiinnostaisi tietää, vaikuttaako mallien näkeminen eri väreissä ja eri ihmisten päällä teidän mielikuviinne niistä.

Olen joskus pistänyt merkille, että osa ihmisistä osaa katsoa mitä tahansa vaatetta heti kuvitellen sen itsensä päälle tai mitä tahansa neulemallia niin että tietää heti, millä muutoksilla siitä tulisi itselle parhaitsen soveltua. Toisten taas tarvitsee nähdä vaate juuri itselle kolahtavassa värissä tai suuurin piirtein itsensä mallisen ihmisen päällä ennen kuin osaa sanoa, voisiko vaatteesta olla iloa itselle. Minusta tuntuu, että itse osaan nykyään melko hyvin kuvitella, toimiiko joku malli minun päälläni tai minun väreissäni, mutta aina ei ole ollut ihan niin. Sanotaanko vaikka niin, että kantapään kautta oppii...

PS. Teki muuten mieleni aloittaa tämä postaus purnauksella ja ärräpäillä, sillä kulunut viikko ei ole mennyt yhtään niin kuin piti. Koska ketään ei kuitenkaan kiinnosta minun tarkempi sairaskertomukseni, tiivistettäköön tunnelmat siihen, että minulla on nyt antibioottikuuri ja sen olisi voinut aloittaa aika paljon aikaisemminkin. Joulufiilikseni ovat olleet tällä viikolla enemmänkin katkerat kuin karkeloivat ja tarinani päivästä jona lähinnä aloitin kaikkea saamatta mitään tehtyä on tarina tämän viikon parhaan päivän parhaasta osasta. Mutta nyt alkaa onneksi mennä jo vähän paremmin.

PS2: Teki mieleni laittaa postauksen otsikoksi Essikatselu. Se olisi ollut ihan hulvaton. Mutta jänistin.

Suorat lahkeet my ass, (tai ainakin melkein)

Tiedättekö mikä minua vähän rassaa? Ne kummalliset pukeutumissäännöt. Ehkä joku muistaakin, että kaiken maailman "näin sinun tulee pukeutuman" -neuvot vain sahaavat jotain hermoani. Kuten olen aiemmin jo jauhanut, minusta on vielä ihan ok kertoa, miltä kynähame näyttää A-vartalon päällä ja minkälainen vaate korostaa mitäkin muotoa. Nämä tiedot voivat varmasti olla hyödyksi ihmiselle, joka ei ole testannut kaikkea ja joka haluaa saada hyviä vinkkejä. Sen sijaan väite, että tietyn tyyppinen vartalo pitäisi verhota tietyllä tavalla on minusta raivostusttava. Kysehän on, tai ainakin sen pitäisi olla, siitä, mitä ihminen itse haluaa korostaa.

No, nyt lueskellessani jotain vanhaa Evita-lehteä törmäsin neuvoihin farkkujen pukemisesta. Sinänsä ihan joo kiva lukea jotain pientä vertailua, mutta tuota...

 ...miksi lehdessä väitetään, että erityisesti omenavartaloisen kannattaa suosia suoralahkeisia farkkuja?

Minua häiritsee tällaisessa viestinnässä kaksi kohtaa. 

1. Miksi väitettä ei perustella tai avata yhtään? Miksi omenavartaloisen pitäisi suosia suoraa lahjetta? Minkälaisen visuaalisen vaikutuksen omenavartalo siis tästä saa ja miksi se on hyöty? Minua ärsyttää suunnattomasti (first world problem), että jokin tällainen suositus pitäisi ottaa vain annettuna ilman minkäänlaista perustelua. Entä jos omenavartaloisella on mielessään ihan eri tavoitteet ulkoasun suhteen kuin säännön antajalla mutta hän kuitenkin luulee, että tässä puhutaan samasta asiasta? Ylipäänsä, eikö voisi mitenkään vain kirjoittaa, että jos omenavartaloinen haluaa korostaa/häivyttää aluetta x, kannattaa suosia tätä tai tuota mallia?

2. Ja siis... väitehän on ihan väärässä! Täyttä höpö höpöä. Okei, ainakin minusta. Jälleen kerran: kysehän on tietysti siitä, mitä kukakin haluaa vaatevalinnoillaan saavuttaa. Eli en voi tietenkään antaa itsekään lausuntoa mistään universaalista totuudesta. Mutta jos omenavartalotyypin edustajana nyt kerron oman mielipiteeni, väittäisin että se on perustellumpi kuin Evitassa ollut väite. (Vaikka vaikea tietysti vertailla, kun lehti ei kerta vaivautunut perustelemaan.)

Minusta suora lahje, vaikkakin on ihan ok valinta, ei ole se kaikista imartelevin omalle vartalolleni, koska minä pidän imartelevana sitä, että kehoni ei näytä aivan täysin tasapaksulta. Kun keskivartalossa kerta on tuota massaa, ja pyöreyttä löytyy vähän joka puolelta muutenkin, en minä mitenkään erityisesti halua häivyttää sitä yhtä kohtaa jaloissa, joka on vähänkään kapeampi ja linjakkaampi, eli nilkkoja ja pohkeita. Suora lahje ei toki mitenkään rumennakaan ja asukokonaisuus voi sinänsä olla hyvin siisti, mutta itse mielelläni pukeutuisin niin, että yläosa on jotain väljää ja makkaroita korostamatonta ja alaosa vartalonmyötäisempää, jotta kokonaisuus ei olisi aivan säkki.

Noh, en itsekään pukeudu täysin oppieni mukaisesti, mutta väljä yläosa ja tiukempi alaosa on se mitä pidän parhaimpana ja mukavimpana kokonaisuutena. On kiva kun ei tarvitse joka asennossa koittaa vetää vatsaa sisään tai peitellä makkaroita, ja mukava kun jalat saavat olla mitä ovat. Makuasioita, mutta niin minä viihdyn ja viihyisin parhaiten. 

(Eipä sillä, että minulla olisi mitään velvollisuutta koittaa peittää makkaroitani. Mutta minusta on mukavaa, kun oma huomioni ei ole niissä koko ajan. Vaikka hyväksynkin, että tällä hetkellä ne nyt vain ovat osa minua.)

Olen juuri tuo mielessäni yrittänyt tässä löytää hyviä legginssejä. Se on osoittautunut varsin haasteelliseksi tehtäväksi, ja sama juttu toistuu housujenkin kanssa, (jopa niiden suorien lahkeiden). En tiedä olenko sitten omenavartaloiseksikin poikkeavan mallinen vai eikö vaateteollisuus vain ymmärrä näitä muotoja, mutta tuntuu että kaikki sovittamani leggarit ovat olleet aivan sairaan tiukkoja sääristä ja liian lyhyitä lahkeista samalla kun ovat olleet vyötäröltä niin väljiä (joka suuntaan), että tippuvat päältä kahden kävelyaskelen aikana. Missä vika? Ja voin vakuuttaa, että vatsaa kyllä löytyy - kaikkien mittataulukoiden mukaan tällä mahalla pitäisi olla huomattavasti leveämpi lantio ja rinnanympäryskin.

Koitan jatkaa etsimistä. Tai saada jostain intoa ja energiaa opetella tekemään itse. Mutta onko tosiaan kaikilla muilla mahakkaammilla naisilla aivan tikkujalat? Vai onko vaateteollisuus vain ihan pöljä?

Mutta minkäs teet... Minulla on lihaksikkaat jalat. Ei siinä ole mitään väärää. En lopeta lenkillä käyntiä vaikka housut ei mahdukaan jalkoihin. Joku muu ratkaisu löytyy kyllä. Tai siis parempi olis.

Juhannusvarpaat

Juhannus on tässä vaiheessa tietysti jo aivan iän vanha juttu ja niiiiiin ollutta ja mennyttä, mutta koska en itse ole tarinoinut siitä täällä suuremmin, otan vapauden palata vielä niinkin kauas menneisyyteen. (Nykyajan hektisyys on kyllä hienoa. Ihan hävettää olla näin menneessä eläjä.)

Minun juhannukseeni kuului tärkeä oivallus. Hoksasin että Suomessa edes keskikesän juhla ei välttämättä mene villasukitta. Silloinkin voi varpaat jäätyä.

Kun on tarpeeksi nero neuloakseen/hankkiakseen kauniit villasukat, sekään asia ei harmita niin kovin paljon. Oikeastaan ei juuri ollenkaan.

 

Olen sitä mieltä, että kaikki enemmän tai vähemmän harmilliset asiat kannattaa jollain ovelalla tavalla naamioida enemmän tai vähemmän miellyttäviksi. Ihan puhdas hämäyskin toimii. Niin kuin se, että laukussani mukana kulkevat lääkkeet ovat kauniissa peltirasiassa kiinnittämässä huomiota yllättäen iskevästä kamalasta olotilasta edes hetkeksi muualle.

Kaikkia ongelmia ei voi korjata, mutta niiden kohentaminen pienillä piristävillä asioilla on aivan sallittua.

Onko se lintu? Onko se lentokone..?

Nyt kun olen läpättänyt Project Nelliinan taustoista jo oikeastaan useammankin postauksen verran, olisi varmaan korkea aika päästä itse asiaan. Mitä oikein onkaan tarkoitus toteuttaa? Onko se lintu vai onko se lentokone? 

No pysytään vielä ihan vaatteissa kuitenkin, vaikka tyylin vapaudesta onkin ehditty jo vauhkota. Katsotaan sitten seuraavalla kerralla.

Olen kertonut, että suunnitelmaan kuului vaatteen ideointi yhdessä Nelliinan kanssa. Loppujen lopuksi minun osuuteni ideointipuolella on jäänyt aika vähäiseksi, tai ollakseni aivan rehellinen, peräti olemattomaksi. Vaikutti suorastaan siltä, kuin visio neuleesta olisi ollut valmiina, se kun tuli kuin tykin suusta saatuani prosessin kulun selostettua. (Ehkä Nelliina on meedio, joka on jo pidempään tiennyt suunnitelmistani, niin että on voinut ideoida rauhassa jo etukäteen?)

Nelliinan selostuksen ja esimerkkien avulla piirtelin luonnoksen, joka nyt on sitten projektin lähtökohtana. Minun haasteenani on saada homma toimimaan, ja ehkä niin, että oma kädenjälkeni lopputuloksessa näkyy.

Suunnitelmissa on hame, Nelliinan tyylisesti pönkkä sellainen. Erikoisuutena siinä on muunkin materiaalin kuin langan käyttäminen - idea joka sytytti minut heti sen luettuani.

Arvelimme tyllin olevan hyvä aikaansaamaan vähän läpinäkyviä raitoja hameeseen. Testailemallahan sen sitten näkee ja jos ei onnistu, pitää kokeilla jotain muuta. Mutta tästä sitä siis lähdetään!

"Kehtaan aivan varmasti"

Jos minun pitäisi kertoa yhdellä lauseella, miksi halusin päästä suunnittelemaan vaatteen juuri Nelliinalle, paras olisi oikeastaan siteerata häntä itseään. Nimittäin ei niin kovin kauan sitten eräässä hänen postauksessaan todettiin ykskantaan: "Muodikkuusaste ja muiden mielipiteet painavat omassa kupissani luokkaa ei yhtään."

Kuva täältä.

Oikein sanottu!

 

Olen itse erityisen herkkä turhille säännöille ja normeille enkä ymmärrä miksi täysin kulttuurisidonnaisia ja perustelemattomia käsityksiä pidetään pyhänä totuutena. (Miksi tyttövauvalle neulotaan vaaleanpunaisesta ja pojalle vaaleansinisestä? Miten pinkki on muka tyttöjen väri? Värinormit ovat joskus olleet aivan toisenlaiset, miksi ne nyt olisivat siis luonnollisia ja oikein?) Kaikesta kapinoinnistani huolimatta niin vain minäkin yllätän itseni usein ajattelemasta jonkin ihmeellisen normiston kautta.

Ihailen siis todella Nelliinan asennetta tyyliratkaisuissa. Moni, kuten minä, saattaa ajatella samalla tavalla, mutta ei kuitenkaan osaa, uskalla tai jaksa tuoda ajatuksiaan julki pukeutumisessaan. (Tai sitten se pukeutuminen ei nyt vain kiinnosta niin paljon, että ajatuksia tulisi sitä kautta ilmennettyä.)

 

Kuva tästä postauksesta.

Neulesuunnittelulle pidän Nelliinan asennetta ja tyyliä (käykää tsekkaamassa) mitä parhaimpana lähtökohtana. Vaikka toisaalta saattaisi olla järkevää miettiä, minkälaisia vaatteita suurin osa ihmisistä tulisi todennäköisesti käyttäneeksi, on huomattavasti hauskempaa koittaa kehitellä jotain, mikä näyttäisi jollain tavalla vähän erikoiselta.

Hauduttelin ideaani neulesuunnitteluun liittyvästä yhteistyöstä jo muutama kuukausi sitten. Kun lopulta uskaltauduin esittämään ehdotukseni Nelliinalle, sai se häneltä mitä ilahduttavimman vastaanoton. Mielikuvani ihmisestä blogin takana sai vain vahvistusta innostuneen reaktion ja tyyliohjeistuksen myötä:

 

"Mutta noin niinkun muuten mun maku on pitkälti että mitä dramaattisempi ja näyttävämpi ja överimpi, sen parempi, ei tosiaankaan tarvi miettiä että kehtaanko käyttää tietynlaisesta langasta tehtyjä juttuja, koska kehtaan aivan varmasti :D"

 

Lankavalintani saattaa tulla olemaan vähän tylsä, sillä itse en ole suuri efektilankojen ystävä. (Lähinnä sen vuoksi, että ne yleensä eivät ole erityisen laadukasta materiaalia.) Mutta katsotaan saisiko mallineuleen avulla jotain jännää aikaiseksi.

 

Saa nähdä, kuinka hyvin meidän visiomme tulevasta vaatteesta toimivat yhteen. Mutta kävi miten kävi, ainakin yhdessä asiassa ajatuksemme näyttivät kulkevan hyvin samoja ratoja, sillä ennen kuin ehdin itse pitää pitkää palopuhetta siitä, että neulomalla voi kuule tehdä ihan tyylikkäitäkin juttuja, kirjoitti Nelliina minulle:

"...neuletyöt mielletään usein sellaisiksi tilkkutäkkimäisiksi jutuiksi, mistä loistaa kilometrin päähän alleviivattu käsityöläisyys/hippimeiniki (ei siis missään nimessä ole mitään käsityöläisiä/hippejä vastaan), ja siksi epäkäsityömäiset neuleet kaipaisivat enemmän palstatilaa, että ihmiset tajuaisivat niiden potentiaalin ihan oikeina muotiluomuksina."

"Epäkäsityömäiset neuleet" on tietenkin vähän hassu ilmaus sellaisen ihmisen silmissä, joka on tottunut näkemään blogeissa esimerkiksi näin hienoja kuvia upeista neuleista. (Esimerkkejä voisi linkkailla vaikka kuinka paljon, mutta tuo Neulistin paita tuli jostain syystä juuri nyt mieleeni.) Mutta ymmärrän silti mitä tuo epäkäsityömäinen tarkoittaa. Olen itsekin huomannut, että käsitöitä harrastamattomat kehuvat hienoja itsetehtyjä vaatteita helposti ilmaisulla "näyttää ihan kaupasta ostetulta". 

Zora.

 

Olen tulkinnut kehuksi senkin, kun jonkin neuleeni kohdalla kukaan ei edes hoksaa, että olisin voinut tehdä sen itse. (Yllä hyvä esimerkki.) Välillä se saattaa vähän kaivella, ainakin silloin jos olen erityisen ylpeä vaatteestani ja jos tiedän toisten tietävän, että neulon paljon. Miksi silloin ei voi tulla mieleen, että vaikkapa päälläni oleva hieno takki voi olla yhtä lailla minun tekemäni kuin ne jalassa olevat yksinkertaiset ja tylsähköt villasukat?

Jospa tämä Nelliinalle neulominen on hyvä tilaisuus näyttää vähän muillekin, että neuloen voi tehdä vaikka ja mitä!

Kaksi ylintä kuvaa Nelliinan, lupa kuvien käyttöön tässä yhteydessä pyydetty ja saatu.

Kuka idiootti ostaa takin pelkän värin perusteella?

Minä. Minä! Minä olen ostanut kevättakin pelkästään väristä hullaantuneena. Se tapahtui viime keväänä. Ja tekisi mieleni sanoa, että en kadu pätkääkään. Kun vaihtoehtoina oli kaksi eri mallia, joista toinen oli kirkkaan sininen ja toinen musta, ja kun jälkimmäisessä vielä taisi olla ihan hitusen liian lyhyet hihat, oli ratkaisu minusta päivän selvä.

Väärin! En todellakaan voi väittää, etten katuisi. Kiroan sitä päivää, jona takkini ostin. Jatkuvasti. Aina kun vastentahtoisesti vedän kevättakin päälleni, (mitä olenkin koittanut vältellä pitäytymällä vielä villakangastakissa), leikittelen ajatuksella siitä, että matkustan aikakoneella takin ostohetkeen ja vetelen itseäni korville rangaistukseksi typeryydestä.

Kirkas, syvä sininen on toki ihan mieletön väri. Mutta se ei paljon lohduta, kun takin hengittävyys on sadetakin luokkaa. (Vettähän se ei pidä yhtä hyvin.) Takkini on puuvillaa, mutta sen päällä on joku ihme vammainen öljypinnoite, jolle en ole vielä toistaiseksi keksinyt mitään järjellistä selitystä. Tietääkö joku? Onko sille olemassa joku käytännön syy, jota minä en vain tajua?

Näillä vielä vähän viileämmillä kevätsäillä takki jotakuinkin menee, tosin nihkeästi, (niin kuvaannolisesti kuin kirjaimellisestikin), sillä käytän takin alla jompaa kumpaa alpakkavillatakeistani. Villa on siitä kiva materiaali, että se imee kosteutta itseensä melko pitkään ennen kuin alkaa edes tuntua märältä saati kylmältä. Niinpä ihan niin nopeasti ei huomaa, ettei typerä takki hengitä alkuunkaan. (Neulominen kannattaa.) Sen sijaan ilman välissä olevaa villakerrosta nihkeys iskee saman tien, mikä puolestaan aiheuttaa ihan järjetöntä palelua. Juuri mikään ei ole yhtä inhottava tunne kuin hikoilu ja palelu yhtä aikaa. Se että välillä tuntuu, että on pakotettu avaamaan takin, vaikka sitä seuraakin varma jäätymiskuolema.

Nyt sitten olen rangaissut itseäni huonosta valinnasta yhden kevään ja yhden syksyn sitkuttelemalla takin kanssa. Enää en vain kestä niin että nyt pitäisi suunnata takkiostoksille. Huokaillen itsekseni märehdin sitä, että jos vuosi sitten olisin tehnyt sen järkevän valinnan, nyt ei tarvitsisi hellittää kukkaron nyörejä eikä lähteä taas uudelle etsintäreissulle.

Olen myös pohtinut erästä pääkirjoitusta joka saattoi olla Trendissä tai sitten ei - jossain muotilehdessä kuitenkin. Siinä päätoimittaja kertoi Suomen naisille, että oikeastaan on ihan järkevää ostaa takki värin perusteella, koska siitä tulee niin hyvä mieli. Oman typerän takkiostokseni tehneenä luin tekstiä tuhahdellen. Todellakin. Joopa joo.

Ehkä ei nyt kuitenkaan kannata nakata niitä käytännöllisiä kriteerejä roskiin. Nätti väri saattaa lämmittää mieltä, mutta vain siinä tapauksessa, että kaikki muu on jo kohdallaan. Sitä paitsi kun asiaa ajattelee ihan oikeasti siltä kannalta kuin pitäisi, on takin tehtävä lämmittää kehoa, ei mieltä. Ihan sama mitä me länsimaalaiset kermaperseet haluamme kuvitella. Jos mieli saa henkisiä vilunväristyksiä väärästä väristä, se on sen ongelma.

Tästä uudesta paatoksellisesta asenteestani huolimatta olen kuitenkin (loogisesti) myös sitä mieltä, että värejä saisi oikeasti olla päällysvaatteissa tarjolla vähän reilummin. Vaikka väri oikeastaan onkin se vähiten tärkeä ominaisuus takissa, on minusta silti kummallista, että vaihtoehtoja sen suhteen ei ole tarjolla enemmän - malleja kuitenkin on vaikka millä mitalla. Miten voi olla niin vaikeaa tehdä takkeja muissakin kuin parissa tummassa värissä? Ja jos joku tulee laulamaan minulle sitä vanhaa virttä, että sitä tehdään, mitä ostetaan, sanon että höpö höpö. Vai miten muka juuri tässä asiassa ihmiset olisivatkin yllättäen niin kovin itsenäisiä ajattelijoita ja toimijoita, jotka valitsevat aina sen mustan puhtaasti omasta tahdostaan, kun kerran vähän kaikessa muussa muoti ja markkinat kuitenkin vetävät ja vedättävät kansaa? Minusta esimerkiksi Crocsit ovat aika hyvä todiste siitä, että ihmiset ostavat sitä mitä heille myydään...

Ylipäänsä asiat voi nähdä aina uusin silmin. Olenhan itsekin pitänyt esimerkiksi pillifarkkuja kamalina, mutta lämmennyt niille uudistamisen ja ajan myötä. Juuri tätä piirrettähän muoti hyödyntää. Se mikä on ollut jopa naurettavaa ja junttimaista joskus, tuleekin jossain vaiheessa trendiksi kun tarpeeksi suuri määrä ihmisiä saadaan innostettua siitä. Miten sitten se ei onnistu Suomessa myytävien takkien kanssa?

(Muistan muuten kuinka lukioaikoinani ihmiset alkoivat tunkea farkkujen lahkeita sukkiin, vaikka ihan muutamaa vuotta aiemmin vastaavalle tavalle oli naureskeltu varsin ilkeästikin - jälleen muuten todiste siitä, miten typerää ja irrationaalista on ihmisten käyttäytyminen toisiaan kohtaan. Toisia pilkataan muka heidän käyttäytymisensä tähden, vaikka käyttäytymisnormit ovat täysin kulttuuri- ja aikasidonnaista ja tulevat muuttumaan. Todellisuudessa muita pilkataan vain siksi, että halutaan valita joku, jonka avulla pönkittää omaa ylemmyydentunnetta. Ikuisena esimerkkinäni on yleinen käyttäytyminen Johanna Tukiaista kohtaan. Tukiaista pilkataan muka jostain, mitä hän on, vaikka todellisena syynä pilkalle on jokin, mitä pilkkaajissa on. Niin se on.)

Koska tästä takkiaiheesta ei irtoa nyt muuta kuin katkeraa tilitystä, pitää ehkä vihdoin toimia ja etsiä se hyvä takki, jos sellainen vain jostain löytyy. Luulen että olen vähän valoisammalla tuulella kunhan urakka on ohitse. Sitten ehkä selitän kaikille, miten ihania ovat uudet vaatteet, kauniit värit, perhoset, kukkaset, muotiteollisuus ja ihmiset, jotka naureskelevat toisten valinnoille ja käyttäytymiselle. I'll be back, tsirp tsirp!

Kuvat Daybreak-postauksesta.

Esterin epätoivosta ne kertovat

Nyt hemmetti soikoon vastustaa. Minä ja Esteri. Meillä ei synkkaa. Alku oli ehkä hyvä, mutta vähänkö ei olla kavereita enää.

Aikani vatvottua päätin tehdä ihan vaan pyöreän pääntien ilman mitään sen kummempia kaulusvirityksiä. Suuret kaulukset eivät vain oikein ole minun juttuni. Kaulusmakuni (oman itseni päälle ajateltuna nimenomaan) on varsin suppea. En pidä siitä, että kaulalla ja rintojen päällä on hulluna massaa. Pakkassäähän toppautumiset on asia erikseen, huivejahan ei voi talvella olla liian paksusti niin kauan kuin pystyy vielä jotenkin hengittämään. Mutta että muuten vain kasaisin tavaraa hartioille, kaulalle ja rintamukselle... no ei oikein tunnu omalta.

Neulemallin modaaminen itselle passelimmaksi on sinänsä ihan hyvä idea. Esterin kanssa se ei vaan onnistukaan ihan niin kätevästi. Sille kaulukselle on nimittäin ilmeisesti syynsä. Keskipalmikko kyllä päättyy todella kauniisti, mutta nuo reunuspalmikot on vaikea saada jatkumaan nätisti raglankavennusten saavutettua ne.

Ehkä keksisin jonkin tavan häivyttää tai päättää sivupalmikot nätimminkin. Jos jaksaisin hetken pähkäillä asiaa. Mutta siinäpä se ongelma tuleekin vastaan. Alkaa näyttää siltä, että minua ei ehkä jaksa kiinnostaa niin paljon. Nimittäin...

...hihatkin on liian lyhyet! Neuloin ne 43 cm pitkiksi niin kuin ohje käski. Ihan vähän pitemmiksikin. Ja testailin niitä käsiin. Vähän oli siinä ja siinä että tuntui tarpeeksi pitkiltä niin että neuloin vielä vähän. Mutta jostain käsittämättömästä syystä en uskaltanut tehdä reilusti pitempiä. Vaikka tuntui että pitäisi ja vaikka sen kanssa harvoin mennään metsään, sillä hitusen ylipitkät hihat ei haittaa yhtään. Ja ne reilusti ohjeistettua pidemmät olisivatkin sitten olleet aika lailla sopivat. Normipituiset. Kuten kuvankin perusteella voi arvailla, niin vähintään viisi senttiä lisää olisi aika jees. Enemmänkin menisi. (Ja mittautin hihan nyt päällä ollessa. Kyllä siinä sitä pituutta oli, leveys ei sitä syönyt. Minulla vain on vissiin apinan kädet. Tai gorillan luultavasti.)

Olisikin pelkästään väärän pituiset hihat. Häiritsee ne vähän muutenkin. Liitettyäni hihat miehustaan kauhistuin, että olin mennyt tekemään virheen. Huomaatteko hihapalmikot? Ne ovat eri kohdissa. Vasemman hihan palmikko tulee eteen, oikean menee melkein selän puolelle. Apua. Ryntäsin ohjeen luokse ja totesin, että ei, kyllä minä olen tehnyt ihan niin kuin tässä käsketään. Ja katsoin sitten kuvaa. Oho, niinpä vain onkin hihapalmikot eri kohdissa. 

(No jotain on tainnut mennä minulla mönkään. Palmikot on jotenkin päinvastoin minun paidassani. En jaksa edes alkaa miettiä miksi.)

Miksi en sitten ollut huomannut tätä yksityiskohtaa alkaessani neulomaan? Pelkästään puusilmäisyyttänikö? Luultavasti. Mutta täytyy kyllä sanoa, että tuo kaulus vetää huomiota pois hihapalmikoiden hartioille asettumisesta. Ja kun ne sitten sattuu huomaamaan, ei yleiskuva näytäkään yhtään hassummalta. Kauluksen kanssa epäsymmetrisyys toimii. 

Toimiiko se sitten kauluksettomassa versiossa? No... makuasia tietenkin periaatteessa. Koetin hetken ajatella, että sehän on ihan hauska juttu oikeastaan. Mutta ei. Tuijotin peilikuvaani tiukasti, mutta en saanut sen kuvastamaa henkilöä näyttämään miltään muulta kuin tyypiltä, joka on pukenut päälleen huolimattomasti neulotun paidan. Voihan se olla, että kaikki muut maailman ihmiset näkevät välittömästi tarkoituksellisen yksityiskohdan, mutta minä näen vain hihat, joiden epäsymmetrisyys ei ole tarpeeksi selkeää näyttääkseen tietoiselta päätökseltä - tai ainakaan tyylitietoiselta päätökseltä.

Tämä kaulukseen kajoaminen ei näytä nyt aiheuttavan mitään hyvää. Esteri kapinoi. 

No hyvä on. Jos vaikka purkaisin siihen asti, että saisin hihat irti varatalo-osasta. Voisin sitten neuloa hihat pidemmiksi ja muuttaa toisen hihan kainalon kohdan. Ja kehitellä jonkin tavan saada palmikot sulautumaan raglanhihoihin nätisti.

Vaan kun ei huvita!

Minusta alkoi tuntua, että tämä oli nyt tässä. Että joo, nätti Esteri, ei siinä mitään. Kaunis kyllä mutta hankala. Jääräpäinen. Esteri ei ole valmis muuttumaan minun takiani enkä minä jaksa oikein enää panostaa meidän suhteeseemme.

En ala purkaa samantien. Annan vähän tunteiden rauhoittua ja neulon jotain muuta. Mutta olen silti aika varma, että en tästä jatka. Sinänsä sääli, sillä vaikka huomasin tämän neuleen aika selvästi korostavan hartioideni leveyttä ja ylipäänsä ylävartalon paksuutta, pidin siitä. Siinä mielessä kävi niin kuin halusin - pääsin yli säännöistä, joiden mukaan maha ja kaikki muukin yhtään leveämpi pitäisi yrittää piilottaa. Pidän siitä, miltä nämä palmikot päälläni näyttävät.

Olen sitä paitsi aika tyytyväinen erääseen toiseenkin asiaan. Tein etupuolen takapuolta pidemmäksi lyhennetyin kerroksin ja lopputulos on varsin jees. Etupuolesta tuli ehkä hitusen liiankin pitkä - joskaan ei minua häiritsevästi - mutta sitä ei oikein voinut välttääkään, sillä lyhennettyjä kerroksia oli käytännössä pakko tehdä yhden kokonaisen kuviokerran ajan, (ainakin jos halusi jatkossa olla etu- ja takakappaleen puolella samalla rivillä).

Mutta niin tyytyväinen kuin olenkin Esterissä näihin parin seikkaan, ne eivät oikein riitä pidemän suhteen perustaksi. Ja totta puhuen olen alkanut jo vähän katsella muita sillä silmällä. Huomatessani sen tajusin, että ei ole oikein Esteriä eikä minua itseäni kohtaan jatkaa tätä juttua. Elää valheessa. Yrittää väkisellä.

En tiedä onko liian epähienoa jo tässä vaiheessa näin julkisesti kertoa mihin suuntaan silmäni on vilkuillut. Kate Daviesin Owls saattaisi ehkä olla se oikea... ainakin mitä tulee tähän lankaan. Ja toisaalta olen leikitellyt myös ajatuksella villtakista. Miettinyt jopa itse suunnittelemista. 

Niin, ehkäpä. Mutta hetkeksi taidan ottaa etäisyyttä. Niin on paras.

Pääntie päänvaivana

Vuoden ensimmäiset päivät olen hissukseen neulonut Esteriä. Alkoi hymyilyttää, kun mietin, miten mielivaltainen vuoden neuleet -koosteeni rajanveto oikeastaan on.

En tiedä muista, mutta en itse ainakaan ole ottanut harrastustani vielä siltä kannalta, että vuoden loppuun mennessä pitäisi tehdä tilit selviksi, pistää hommat pakettiin, inventoida ja aloittaa sitten puhtaalta pöydältä. Niinpä vain Esteristäkin on suurin osa neulottu vuoden 2012 puolella, Downton Pulloverista puhumattakaan. Jälkimmäinen on ollut kauluksen paria viimeistä riviä ja viimeistelyä vaille valmis jo pari kuukautta. (Hyytyminen ei tapahtunut ollenkaan loppumetreillä, vai mitä?) Että mikä sitten on minkäkin vuoden neule. Pitääkö jokaiselle neuleelle muka määritellä vuosiluku? Tai vuosiluvut? "Esteri 2012-2013." Tulee jotenkin surullinen mielleyhtymä.

No, olkoonpa raja neulevuosien välillä kuinka teennäinen hyvänsä, pidän silti vuosikatsauksista. Sitä paitsi rajathan ovat aina aika lailla keksittyjä ja vain johonkin kohtaan lätkäistyjä. Jostain syystä ihmiset vain kaipaavat rajoja ja tarvitsevat niitä asioiden hahmottamiseen. Siltä minusta ainakin tuntuu. On mukava katsoa eteen- ja taaksepäin osakokonaisuuksien avulla.

Mitä tulee Esteriin, olen päätynyt jonkinlaiseen henkiseen jumituspisteeseen sen kanssa. Neule on viittä vaille valmis, mutta en osaa päättää, mitä teen kauluksen ja pääntien kanssa. Toisaalta kaulus on aikalailla se juttu Esterissä. Pidän siitä, se on kivan näköinen ja erottaa puseron monista muista villapaidoista. Mutta tajusin, etten ole varma, haluanko sitä itselleni. Tämä voi olla taas niitä typeriä sääntöjä, joista ei vain osaa irrottautua, mutta en voi mitään sille, että vatvon lyhyen ja paksun kaulani kanssa sitä, onko tuo kaulus välttämättä minulle se imartelevin. Olen valmis näyttämään pallolta, mutta jotenkin se pää kasvaa suoraan hartioista -look ei houkuttele. Ja kaulus kuin kaulus, jos se vähänkään nousee puserosta, se saa minut aina näyttämään ihan vääränlaiselta - erilaiselta kuin mitä tunnen olevani.

Mutta sitten taas... jos teen aivan tavallisen pyöreäaukkoisen pääntien... tuleeko paidasta aivan tylsä? Minulle tulee tunne, että raiskaan koko mallin. Vaikka miksi toisaalta? Onko se nyt niin väärin tehdä omannäköisensä? (Hups, freudilainen lipsahdus, viittasin omannäköiselläni näköjään tylsään.) Loukkaantuuko suunnittelija verisesti, kun joku on mennyt modaamaan mallia itselleen imartelevammaksi? Tuskinpa. Tai jos loukkaantuukin, niin kenen ongelma se oikeastaan lähinnä on? Eli minun pitää vain päättää, haluanko nyt tehdä Esterin, joka ei ihan näytä Esteriltä, vai oikeaoppisen Esterin, jolloin minä en näytä ihan minulta.

Jahkaaminen. Mikä ihana tapa aloittaa uusi neulevuosi.

Susi lammasten vaatteissa (vartalotyyppi O)

Lauantaina töissä juttelin erään asiakas/kaverin kanssa. (Erot alkavat joissain tapauksissa olla jo aika häilyväisiä.) Suomalaiset neulesuunnittelijat tulivat puheeksi ja vertailimme tunnetuimpien tyylieroja. Sitä kautta pääsimme käsiksi siihen, minkälaiset mallit passaavat meille itsellemme. Kehuimme Mari Muinosen upeita palmikoita, mutta minä sanoin, että niin paljon kuin ihailenkin Marin malleja kuvissa ja niin paljon kuin tykkäänkin palmikoiden neulomisesta, tuskin tulen juuri hänen paitojaan tai takkejaan itselleni tekemään. Marin palmikkokuviot ovat huikeita, kyllä. Mutta tällaista ennestäänkin paksua vartaloa eivät superbulkylangoista neulotut palmikkokuvioiset puserot juuri imartele. Ja se on vain totuus.

Tiedättekö mitä sitten tapahtui? The usual. Vankkumattoman lausunnon annettuani, heitettyäni siihen vielä Esterin esimerkiksi, aloin samantien kapinoida omaa ajatteluani vastaan. Hetkonen. Että minä en siis voi pukeutua nättiin paitaan siksi, että minun pitäisi kaikin keinoin yrittää esittää, että olisin muka jotenkin laihempi kuin minkä kokoinen joka tapauksessa ihan selvästi olen? Että minun pitäisi keskittää kaikki energiani peittääkseni jotain, mikä ei peitettävissä ole sen sijaan, että antaisin sen näkyä, mikä näkyvissä on?

 

On olemassa joitakin ihan loogisia pukeutumissääntöjä. Liian tiukat vaatteet korostavat epämiellyttävällä tavalla isoa kokoa ja niitä kamalia läskimakkaroita, jotka ovat suurempi synti kuin lasten heitteillejättö. (Tein tämän johtopäätöksen sillä perusteella, kummasta puhutaan enemmän.) Ainakin minusta liian tiukat vaatteet myös tuntuvat epämukavilta, niin että jos luopuu niistä, lyö kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

On kuitenkin ihan järjetöntä kulkea ympäriinsä päässään kasa sääntöjä siitä, saako pukeutua A-linjaan, kynähameeseen, kellohelmaiseen, paksuun, pitkään, kapenevaan, levenevään, pilliin tai palloon vai ei. Kyllä SAA! (Mutta ei ole pakko.)

Tärkeintä ei ole se, mitä muotoa vartalonsa ja vaatetuksensa yhtälöllä ilmentää. Sattuuko olemaan X, Y vai O. Tai ehkä Z. Tärkeintä on, mitä sieltä sisältä huokuu. Minä haluaisin, että minun vaatetukseni alta hehkuisi hyvää oloa, sellaista joka on saavutettu sillä, että tekee mitä tykkää ja viihtyy siellä missä on - omissa vaatteissaan.

Niin että ehkä minä voisinkin neuloa itselleni sen Esterin kun kerran olen sitä niin kovasti ihaillut. Se tehdään muutenkin niin paksusta langasta, että tuskin siitä mikään sisätilaneule minulle tulisi. Syksyn ja kevään kävelylenkeillä olisi ihana pukeutua paksuun palmikkounelmaan - ihan sama vaikka se sitten tekisikin minusta yhtä leveän kuin pitkän. Enhän minä esimerkiksi toppatakissakaan ole koskaan Twiggyltä näyttänyt. Enkä näytä ilmankaan. Enkä näytä, vaikka "pukeutuisin vartalotyyppini mukaisesti". Enkä tulisi näyttämään, vaikka laihtuisin tästä viisikymmentä kiloa. Minulla on katsokaas ihan eri vartalo kuin hällä (tai kellään muullakaan). Ja se on ihan ok.