Vielä on talvea jäljellä...

Tarkoitukseni ei ole masentaa ketään postauksen otsikolla. Paremminkin kyse on siitä, että yritän selitellä itselleni, että on ihan ok, että lumihiutalesukistani ei ole vieläkään kuvia. Että vielähän tässä on talvea jäljellä. Vielä ehtii ottaa kuvia, jotka ovat sukkien teemaan nähden kohtuu ajankohtaisia. (Ja aina tulee uusia talvia.)

Minulla ei itselläni ole muutenkaan mitään talvea vastaan. Kaipaan kyllä joka talvi valoa kipeästi aina pahimman pimeyden aikaan, mutta nyt kun on jo valoisaa ja vielä talvi, olen ihan tyytyväinen. Toki, myönnän, olisi mukava jo pikkuhiljaa päästä ulos ilman että pukeutumiseen tarvitsee käyttää varttia. Ymmärrän kyllä niitä, jotka ovat tässä vaiheessa jo todella turhautuneita. Uskon kuitenkin vakaasti, että kaikista vuodenajoista ja säistä voi nauttia. (Ja muuten, maaliskuu on minusta aina ollut Suomessa talvikuukausi. Hämmentää kun jotkut suhtautuvat joka maaliskuu lumeen ja pakkaseen katkeran turhautuneesti, aivan kuin heidät olisi petetty.)

 

 

 

Oli miten oli, kyllä se kevät sieltä vielä tulee. Ja siihen asti voi iloita siitä, miten kaunista lumi on. Ja jos ei osaa arvostaa sitä, onpahan ainakin hyvä syy istua sisällä neulomassa.

Minä aloitin toissapäivänä uuden neuleen. Sanotaan sitä sitten vaikka keväänodotusneuleeksi, koska tulossa on sormikkaat. Tajusin, että haluan nyt vihdoin jonkun pikkuneuleen puikoille, (koollisesti pienen siis), sillä tässä on jos jonkin näköistä villapaitaa ja -takkia tullut neuloskeltua. Tuli ikävä sukkapuikkoja.* Yritin ensin Cookie A:n Cusp-sukkia vihreästä Sukka-Puffasta, mutta vaikka malli oli kivan näköinen, sen neulominen ei oikein juuri nyt kolahtanut ja jotenkin langastakin tuli sellainen olo, että se haluaa joksikin ihan muuksi. Jätin homman hautumaan, eilen purin.

Pari päivää sitten tuli yllättäen sormikasolo. Olen ajatellut kyllä jo pidempään, että haluan ja tarvitsen villasormikkaat, ja että olisi kiva neuloa Miss Sophie -malli itsellenikin. Tai ylipäänsä neuloa sormikkaat itselleni - olen neulonut elämässäni kolmet ja kaikki on olleet jollekulle muulle. Naurettavaa.

 

Kaupungilla torstaina jouduin lainaamaan pikkusiskon Knotty -sormikkaita ja lapasia päälle, kun itse olin varustautunut typerästi nahkasormikkailla. Käteni olivat aivan jäässä ja välittömästi vetäessäni Knottyt käsiin tuli ihana pieni lämmön tunne. Tuli vähän suutarin lapsi -olo. Missä minun lämpimät villasormikkaani?

 

Kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Tai jotain sinne päin.

 

 

*Suhteeni sukkapuikkoihin on näköjään muuttunut aivan pelottavan radikaalisti. Olisinko joskus uskonut itseni sanovan missään olosuhteissa "tuli ikävä sukkapuikkoja? No way.

Esterin epätoivosta ne kertovat

Nyt hemmetti soikoon vastustaa. Minä ja Esteri. Meillä ei synkkaa. Alku oli ehkä hyvä, mutta vähänkö ei olla kavereita enää.

Aikani vatvottua päätin tehdä ihan vaan pyöreän pääntien ilman mitään sen kummempia kaulusvirityksiä. Suuret kaulukset eivät vain oikein ole minun juttuni. Kaulusmakuni (oman itseni päälle ajateltuna nimenomaan) on varsin suppea. En pidä siitä, että kaulalla ja rintojen päällä on hulluna massaa. Pakkassäähän toppautumiset on asia erikseen, huivejahan ei voi talvella olla liian paksusti niin kauan kuin pystyy vielä jotenkin hengittämään. Mutta että muuten vain kasaisin tavaraa hartioille, kaulalle ja rintamukselle... no ei oikein tunnu omalta.

Neulemallin modaaminen itselle passelimmaksi on sinänsä ihan hyvä idea. Esterin kanssa se ei vaan onnistukaan ihan niin kätevästi. Sille kaulukselle on nimittäin ilmeisesti syynsä. Keskipalmikko kyllä päättyy todella kauniisti, mutta nuo reunuspalmikot on vaikea saada jatkumaan nätisti raglankavennusten saavutettua ne.

Ehkä keksisin jonkin tavan häivyttää tai päättää sivupalmikot nätimminkin. Jos jaksaisin hetken pähkäillä asiaa. Mutta siinäpä se ongelma tuleekin vastaan. Alkaa näyttää siltä, että minua ei ehkä jaksa kiinnostaa niin paljon. Nimittäin...

...hihatkin on liian lyhyet! Neuloin ne 43 cm pitkiksi niin kuin ohje käski. Ihan vähän pitemmiksikin. Ja testailin niitä käsiin. Vähän oli siinä ja siinä että tuntui tarpeeksi pitkiltä niin että neuloin vielä vähän. Mutta jostain käsittämättömästä syystä en uskaltanut tehdä reilusti pitempiä. Vaikka tuntui että pitäisi ja vaikka sen kanssa harvoin mennään metsään, sillä hitusen ylipitkät hihat ei haittaa yhtään. Ja ne reilusti ohjeistettua pidemmät olisivatkin sitten olleet aika lailla sopivat. Normipituiset. Kuten kuvankin perusteella voi arvailla, niin vähintään viisi senttiä lisää olisi aika jees. Enemmänkin menisi. (Ja mittautin hihan nyt päällä ollessa. Kyllä siinä sitä pituutta oli, leveys ei sitä syönyt. Minulla vain on vissiin apinan kädet. Tai gorillan luultavasti.)

Olisikin pelkästään väärän pituiset hihat. Häiritsee ne vähän muutenkin. Liitettyäni hihat miehustaan kauhistuin, että olin mennyt tekemään virheen. Huomaatteko hihapalmikot? Ne ovat eri kohdissa. Vasemman hihan palmikko tulee eteen, oikean menee melkein selän puolelle. Apua. Ryntäsin ohjeen luokse ja totesin, että ei, kyllä minä olen tehnyt ihan niin kuin tässä käsketään. Ja katsoin sitten kuvaa. Oho, niinpä vain onkin hihapalmikot eri kohdissa. 

(No jotain on tainnut mennä minulla mönkään. Palmikot on jotenkin päinvastoin minun paidassani. En jaksa edes alkaa miettiä miksi.)

Miksi en sitten ollut huomannut tätä yksityiskohtaa alkaessani neulomaan? Pelkästään puusilmäisyyttänikö? Luultavasti. Mutta täytyy kyllä sanoa, että tuo kaulus vetää huomiota pois hihapalmikoiden hartioille asettumisesta. Ja kun ne sitten sattuu huomaamaan, ei yleiskuva näytäkään yhtään hassummalta. Kauluksen kanssa epäsymmetrisyys toimii. 

Toimiiko se sitten kauluksettomassa versiossa? No... makuasia tietenkin periaatteessa. Koetin hetken ajatella, että sehän on ihan hauska juttu oikeastaan. Mutta ei. Tuijotin peilikuvaani tiukasti, mutta en saanut sen kuvastamaa henkilöä näyttämään miltään muulta kuin tyypiltä, joka on pukenut päälleen huolimattomasti neulotun paidan. Voihan se olla, että kaikki muut maailman ihmiset näkevät välittömästi tarkoituksellisen yksityiskohdan, mutta minä näen vain hihat, joiden epäsymmetrisyys ei ole tarpeeksi selkeää näyttääkseen tietoiselta päätökseltä - tai ainakaan tyylitietoiselta päätökseltä.

Tämä kaulukseen kajoaminen ei näytä nyt aiheuttavan mitään hyvää. Esteri kapinoi. 

No hyvä on. Jos vaikka purkaisin siihen asti, että saisin hihat irti varatalo-osasta. Voisin sitten neuloa hihat pidemmiksi ja muuttaa toisen hihan kainalon kohdan. Ja kehitellä jonkin tavan saada palmikot sulautumaan raglanhihoihin nätisti.

Vaan kun ei huvita!

Minusta alkoi tuntua, että tämä oli nyt tässä. Että joo, nätti Esteri, ei siinä mitään. Kaunis kyllä mutta hankala. Jääräpäinen. Esteri ei ole valmis muuttumaan minun takiani enkä minä jaksa oikein enää panostaa meidän suhteeseemme.

En ala purkaa samantien. Annan vähän tunteiden rauhoittua ja neulon jotain muuta. Mutta olen silti aika varma, että en tästä jatka. Sinänsä sääli, sillä vaikka huomasin tämän neuleen aika selvästi korostavan hartioideni leveyttä ja ylipäänsä ylävartalon paksuutta, pidin siitä. Siinä mielessä kävi niin kuin halusin - pääsin yli säännöistä, joiden mukaan maha ja kaikki muukin yhtään leveämpi pitäisi yrittää piilottaa. Pidän siitä, miltä nämä palmikot päälläni näyttävät.

Olen sitä paitsi aika tyytyväinen erääseen toiseenkin asiaan. Tein etupuolen takapuolta pidemmäksi lyhennetyin kerroksin ja lopputulos on varsin jees. Etupuolesta tuli ehkä hitusen liiankin pitkä - joskaan ei minua häiritsevästi - mutta sitä ei oikein voinut välttääkään, sillä lyhennettyjä kerroksia oli käytännössä pakko tehdä yhden kokonaisen kuviokerran ajan, (ainakin jos halusi jatkossa olla etu- ja takakappaleen puolella samalla rivillä).

Mutta niin tyytyväinen kuin olenkin Esterissä näihin parin seikkaan, ne eivät oikein riitä pidemän suhteen perustaksi. Ja totta puhuen olen alkanut jo vähän katsella muita sillä silmällä. Huomatessani sen tajusin, että ei ole oikein Esteriä eikä minua itseäni kohtaan jatkaa tätä juttua. Elää valheessa. Yrittää väkisellä.

En tiedä onko liian epähienoa jo tässä vaiheessa näin julkisesti kertoa mihin suuntaan silmäni on vilkuillut. Kate Daviesin Owls saattaisi ehkä olla se oikea... ainakin mitä tulee tähän lankaan. Ja toisaalta olen leikitellyt myös ajatuksella villtakista. Miettinyt jopa itse suunnittelemista. 

Niin, ehkäpä. Mutta hetkeksi taidan ottaa etäisyyttä. Niin on paras.

Tammikuun värit

Tammikuussa valkoinen, harmaa ja harmahtavan sininen sulautuvat yhteen.

Yhtään kirkkaampi sininen tuntuu jo olevan pirtsakka väriläikkä. Jo sekin erottuu. Mutta kauniisti. 

  

Vappu-pipo

malli: Vappu, Suvi Simola, Kaikki lähti lapasesta

lanka: Drops, Nepal

puikot: 4,5 mm

langan kulutus: 100 g

Chevalier-lapaset

malli: Chevalier Mittens, Mari Muinonen

lanka: Drops, Karisma

puikot: 3,75 mm

langan kulutus: vähän vajaa 100 g

Niin vain on tammikuussakin tunnelmaa.

Pääntie päänvaivana

Vuoden ensimmäiset päivät olen hissukseen neulonut Esteriä. Alkoi hymyilyttää, kun mietin, miten mielivaltainen vuoden neuleet -koosteeni rajanveto oikeastaan on.

En tiedä muista, mutta en itse ainakaan ole ottanut harrastustani vielä siltä kannalta, että vuoden loppuun mennessä pitäisi tehdä tilit selviksi, pistää hommat pakettiin, inventoida ja aloittaa sitten puhtaalta pöydältä. Niinpä vain Esteristäkin on suurin osa neulottu vuoden 2012 puolella, Downton Pulloverista puhumattakaan. Jälkimmäinen on ollut kauluksen paria viimeistä riviä ja viimeistelyä vaille valmis jo pari kuukautta. (Hyytyminen ei tapahtunut ollenkaan loppumetreillä, vai mitä?) Että mikä sitten on minkäkin vuoden neule. Pitääkö jokaiselle neuleelle muka määritellä vuosiluku? Tai vuosiluvut? "Esteri 2012-2013." Tulee jotenkin surullinen mielleyhtymä.

No, olkoonpa raja neulevuosien välillä kuinka teennäinen hyvänsä, pidän silti vuosikatsauksista. Sitä paitsi rajathan ovat aina aika lailla keksittyjä ja vain johonkin kohtaan lätkäistyjä. Jostain syystä ihmiset vain kaipaavat rajoja ja tarvitsevat niitä asioiden hahmottamiseen. Siltä minusta ainakin tuntuu. On mukava katsoa eteen- ja taaksepäin osakokonaisuuksien avulla.

Mitä tulee Esteriin, olen päätynyt jonkinlaiseen henkiseen jumituspisteeseen sen kanssa. Neule on viittä vaille valmis, mutta en osaa päättää, mitä teen kauluksen ja pääntien kanssa. Toisaalta kaulus on aikalailla se juttu Esterissä. Pidän siitä, se on kivan näköinen ja erottaa puseron monista muista villapaidoista. Mutta tajusin, etten ole varma, haluanko sitä itselleni. Tämä voi olla taas niitä typeriä sääntöjä, joista ei vain osaa irrottautua, mutta en voi mitään sille, että vatvon lyhyen ja paksun kaulani kanssa sitä, onko tuo kaulus välttämättä minulle se imartelevin. Olen valmis näyttämään pallolta, mutta jotenkin se pää kasvaa suoraan hartioista -look ei houkuttele. Ja kaulus kuin kaulus, jos se vähänkään nousee puserosta, se saa minut aina näyttämään ihan vääränlaiselta - erilaiselta kuin mitä tunnen olevani.

Mutta sitten taas... jos teen aivan tavallisen pyöreäaukkoisen pääntien... tuleeko paidasta aivan tylsä? Minulle tulee tunne, että raiskaan koko mallin. Vaikka miksi toisaalta? Onko se nyt niin väärin tehdä omannäköisensä? (Hups, freudilainen lipsahdus, viittasin omannäköiselläni näköjään tylsään.) Loukkaantuuko suunnittelija verisesti, kun joku on mennyt modaamaan mallia itselleen imartelevammaksi? Tuskinpa. Tai jos loukkaantuukin, niin kenen ongelma se oikeastaan lähinnä on? Eli minun pitää vain päättää, haluanko nyt tehdä Esterin, joka ei ihan näytä Esteriltä, vai oikeaoppisen Esterin, jolloin minä en näytä ihan minulta.

Jahkaaminen. Mikä ihana tapa aloittaa uusi neulevuosi.

Jatkopohdintaa, surullinen takaisku ja uuden alkua

Edellisen postaukseni jälkeen olen todellakin tajunnut, miten valtava merkitys valokuvalla on ja miten helppo sillä on vääristää todellisuutta. Sain nimittäin palautetta, että minun neulomismestani ovat varsin siistit - ja tämä herätti minussa kovasti hilpeyttä. Tottakai kuvissa oli lähestulkoon siistiä, kun olin juuri siivonnut. Niinhän minä kerroin, esittelin sohvan siisteimmillään. Että sen parempaan ei täällä päästä. Paitsi ehkä jos siivoan ja puunaan joka paikan ja sitten häivyn heti maisemista.

Valokuvat ovat siitäkin hauskoja, että ihan vain kuvakulmillakin saa aikaan paljon. Uskon että pahimmankin rojukasan saa oikealla kulmavalinnalla (ja varmaan asetuksilla ja objektiiveilla, jos sattuu olemaan taitavampi kuvaaja) näyttämään hienolta ja vetoavalta.

Tämä kuva ei ole ehkä osoitus siitä. Mutta silti, ei se karuinta todellisuutta paljasta.

Kuten tästä toissapäivänä otetusta kuvasta voi päätellä, rojukasa on alkanut jo koota itseään. Olen aika varma, että osa tavaroista huutelee huoneen eri puolelle kavereilleen toisille tavaroille "tulkaa tänne, täällä on bileet". Koska miten muuten uutta tavaraa on ilmestynyt aina aina sillä välin kun hetkeksi keskitän huomioni muihin asioihin ja vaikkapa neulon?

Viime kerralla taisin mainita, että yleensä roinakasaan kuuluu lehtiä ja kaukosäätimiä. No, nyt ne ovat taas pesiytyneet sohvalle. Ottaneet mukavan asennon ja päättäneet tulleensa jäädäkseen. Näköjään lankavyyhtikin on tullut muuten vain hengailemaan. Se on Wollmeise, toista kättä taas. Ja ihan uutta värimaailmaltaan, aikaisempani ovat olleet vihreää ja keltaista. On tämä Himbreerekin aivan ihana.

Täällä on sattunut eräs traaginen tapahtuma. Istuskellessani itsekin sohvalla villasukat jalassani, tunsin yhtäkkiä, miten varpailla kaikki ei ollut kohdallaan. Kun päätin vähän silmäillä asiaa, sain kauhukseni huomata, että mummilta saamaani sukkaan oli tullut kärkeen reikä!

Tämä reikä on minulle täydellinen mysteeri. En löydä mistän yhtään langanpäätä, en varsinkaan kahta, niin että ilmeisesti lanka ei ole mistään kohtaa hiutunut poikki. Mutta mitä sitten on tapahtunut? Miten kärki on lähtenyt purkautumaan? En tajua.

Haluaisin kovasti sukat pian takaisin käyttöön, mutta en ole mikään korjaamisen ylin ystävä. Parhaillaan odottelemassa on eräät housutkin, joita on ollut tarkoitukseni paikkailla saadakseni ne takaisin kotikäyttöön. Ihanat löhöpöksyt. Mutta ei niille ole mitään tapahtunut.

Tajusin tässä, että on kieltämättä mielenkiintoista, että koska osaan neuloa ja ommella, aina joskus minulta pyydetään palvelusta ja toivotaan, että voisin korjata joitakin vaatteita. Kannatan kyllä sydämellisesti vanhan kunnostamista ja korjaamista, mieluummin niin kuin että heitetään enimmäkseen hyvää tavaraa roskiin. Mutta miksi minun kuvitellaan olevan kiinnostunut juuri siitä hommasta? Vai onko kyse vain siitä, että minun oletetaan osaavan? Koska en menisi sillä osaamisellakaan niin kehumaan. En minä ole koskaan sanonut harrastavani parsimista ja paikkaamista. Eivät ne ole mitään, mitä teen usein saati vapaaehtoisesti. Väittäisin, että minun taitoni korjaamisen saralla ovat suunnilleen samaa tasoa kuin kaikilla muillakin. Ja kärsimättömyys ja kiinnostuksen puute näkyvät yleensä lopputuloksessa.

Mutta niin. Miksi tällä kertaa kuvasin sekaista sohvaa? Olenko kenties jotenkin ihastunut tuohon kuvauskohteeseen? No en varsinaisesti. Kaivoin kameran esille, jotta saisin todistusaineistoa siitä, että olen nyt aloittanut Esterin neulomisen. Niin, sen paksun palmikkopuseron, joka tuskin tulee imartelemaan vartaloani siinä mielessä kuin asia yleensä ymmärretään.

Ohjeessa neulominen aloitetaan hihasta, joten niin aloitin minäkin. Ja tämä on itse asiassa aika hauska tapa. Sitä vain on tottunut tekemään vartalo-osan aina ensin, mutta miksi loppujen lopuksi tarvitsisi? Sitä on minusta muutenkin kivempi tehdä kuin hihoja (yleensä ainakin), niin että hauskaa säästää se viimeiseksi.

Saapas nähdä, mitä tästä tulee. Lankaa kuluu vauhdikkaammin kuin mihin olen tottunut. Ja oikeastaan neulekin etenee nopeammin kuin yleensä. Hämmentävää tämä paksun langan neulominen. Mutta ihan mukavaa. Näin vaihteeksi.

Susi lammasten vaatteissa (vartalotyyppi O)

Lauantaina töissä juttelin erään asiakas/kaverin kanssa. (Erot alkavat joissain tapauksissa olla jo aika häilyväisiä.) Suomalaiset neulesuunnittelijat tulivat puheeksi ja vertailimme tunnetuimpien tyylieroja. Sitä kautta pääsimme käsiksi siihen, minkälaiset mallit passaavat meille itsellemme. Kehuimme Mari Muinosen upeita palmikoita, mutta minä sanoin, että niin paljon kuin ihailenkin Marin malleja kuvissa ja niin paljon kuin tykkäänkin palmikoiden neulomisesta, tuskin tulen juuri hänen paitojaan tai takkejaan itselleni tekemään. Marin palmikkokuviot ovat huikeita, kyllä. Mutta tällaista ennestäänkin paksua vartaloa eivät superbulkylangoista neulotut palmikkokuvioiset puserot juuri imartele. Ja se on vain totuus.

Tiedättekö mitä sitten tapahtui? The usual. Vankkumattoman lausunnon annettuani, heitettyäni siihen vielä Esterin esimerkiksi, aloin samantien kapinoida omaa ajatteluani vastaan. Hetkonen. Että minä en siis voi pukeutua nättiin paitaan siksi, että minun pitäisi kaikin keinoin yrittää esittää, että olisin muka jotenkin laihempi kuin minkä kokoinen joka tapauksessa ihan selvästi olen? Että minun pitäisi keskittää kaikki energiani peittääkseni jotain, mikä ei peitettävissä ole sen sijaan, että antaisin sen näkyä, mikä näkyvissä on?

 

On olemassa joitakin ihan loogisia pukeutumissääntöjä. Liian tiukat vaatteet korostavat epämiellyttävällä tavalla isoa kokoa ja niitä kamalia läskimakkaroita, jotka ovat suurempi synti kuin lasten heitteillejättö. (Tein tämän johtopäätöksen sillä perusteella, kummasta puhutaan enemmän.) Ainakin minusta liian tiukat vaatteet myös tuntuvat epämukavilta, niin että jos luopuu niistä, lyö kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

On kuitenkin ihan järjetöntä kulkea ympäriinsä päässään kasa sääntöjä siitä, saako pukeutua A-linjaan, kynähameeseen, kellohelmaiseen, paksuun, pitkään, kapenevaan, levenevään, pilliin tai palloon vai ei. Kyllä SAA! (Mutta ei ole pakko.)

Tärkeintä ei ole se, mitä muotoa vartalonsa ja vaatetuksensa yhtälöllä ilmentää. Sattuuko olemaan X, Y vai O. Tai ehkä Z. Tärkeintä on, mitä sieltä sisältä huokuu. Minä haluaisin, että minun vaatetukseni alta hehkuisi hyvää oloa, sellaista joka on saavutettu sillä, että tekee mitä tykkää ja viihtyy siellä missä on - omissa vaatteissaan.

Niin että ehkä minä voisinkin neuloa itselleni sen Esterin kun kerran olen sitä niin kovasti ihaillut. Se tehdään muutenkin niin paksusta langasta, että tuskin siitä mikään sisätilaneule minulle tulisi. Syksyn ja kevään kävelylenkeillä olisi ihana pukeutua paksuun palmikkounelmaan - ihan sama vaikka se sitten tekisikin minusta yhtä leveän kuin pitkän. Enhän minä esimerkiksi toppatakissakaan ole koskaan Twiggyltä näyttänyt. Enkä näytä ilmankaan. Enkä näytä, vaikka "pukeutuisin vartalotyyppini mukaisesti". Enkä tulisi näyttämään, vaikka laihtuisin tästä viisikymmentä kiloa. Minulla on katsokaas ihan eri vartalo kuin hällä (tai kellään muullakaan). Ja se on ihan ok.

Suuri sukkarakkaus

Hyvää kannattaa odottaa, vai mitä? Niin ainakin minä haluan kuvitella nyt kun viimein sain kuvatuksi taas satsin pidempään valmiina olleita neuleita. Niitä olikin aika iso pino, enkä suinkaan ole varma, tulivatko kaikki taaskaan kuvatuksi. Mahdollisesti kuvaamatta jääneet neuleet jäävät odottelemaan seuraavaa reippauskohtausta - niin minun kuin kuvaajankin siis.

Aloitan tämänkertaisen kuvapinon purkamisen sukkapuolelta. Älkää sitten kuvitelkokaan, että esittelisin kaikki neuleet kerralla! En missään tapauksessa aio missata tilaisuutta päästä jaarittelemaan mahdollisimman monessa erässä.

malli: Bex, Cookie A.

lanka: Wollmeise Sockenwolle Twin, värissä Grünfink

puikot:  monetkohan eri...? 3 mm, 2,75 mm, 2,5 mm ainakin

langan kulutus: n. 140 g

Rakkaudentunnustuksiani näille sukille olen blogiin jo aiemmin kirjoitellut juuri sukat aloitettuani ja sitten myöhemmin niiden valmistuttua, jolloin muuten ovelasti nimesin postauksen erään lempiblogini mukaan. (Olen välillä niin nero, että päätä huimaa.) Jos siis jollekin on jäänyt epäselväksi, niin toitotan vielä, että nämä ovat ehkä ihanimmat sukat, joita olen saanut neuloa. Tai ainakin heti Sakejen jälkeen. Tai niiden ohella. Jostain syystä nämä tällaiset palmikot ovat uponneet minuun kuin veitsi voihin. 

Tunnen nyt hienoista halveksuntaa itseäni kohtaan, mutta en voi välttää tätä. Minun on ihan pakko käyttää aivan överiylikulutettua ilmausta. Tämä sukkamalli on nimittäin ilmeisesti sellainen (nyt se tulee), jonka neulomista joko vihaa tai rakastaa. Olen törmännyt ainakin pariin blogipostaukseen, jossa näiden sukkien äärellä on kiroiltu, revitty hiuksia ja vannottu että ei enää koskaan, tai ei ainakaan ihan tässä lähipäivinä.

Mie en niinku ymmärrä.

Ja kun kyse ei ole siitä, että minä niin rakastaisin masokistista itseni piinaamista jollain sellaisella tuskaa tuottavalla näpertelyllä, jota kaikki selväpäiset vieroksuvat. Kyse on siitä, että tässä ei ihan oikeasti minusta ollut mitään kovin kamalaa. Jopa aivan päinvastoin. Näistä palmikoista minä nautin. Ihan mielettömästi. Ja ne etenivät joutuisasti. Liiankin.

Minun sukkabuumini on nyt hiljalleen laantunut. Sukat on kyllä kätevät olla kesken, ne on helppo ottaa mukaan minne tahansa. Mutta enää ei ole suurempaa hinkua aloittaa koko ajan sukkia. Vähän kaiholla kuitenkin muistelen näiden neulomista. Jotkut vastaavat kun olisi nytkin puikoilla...

No, ehkä jossain vaiheessa taas. Mutta ei pidä hutkia. Pitää odottaa sopivaa hetkeä. Sitä kun Se Oikea lanka kohtaa Sen Oikean mallin.

Eriparivillasukat

Viikonloppu. Kesä on harmaa niin kuin tähänkin asti. Oloni ei ole mikään parhain, mutta tällä hetkellä nautiskelen siitä, että jaksan istua. En tiedä, onko blogi oikea paikka valittaa turhautumistaan migreeniin, niin että jätän pidemmät ininät väliin. Pieni valittaminen kuitenkin sallittakoon, kun viime päivien sisältönä on ollut lähinnä huono olo. Tosin olen jaksanut emännöidä yhden Silmukkaseuran torstaina ja ex-kämppikseni oli täällä yhden illan, yön ja aamun pitämässä minulle seuraa, mikä on ollut oikein mukavaa.

Nyt sitten kuvailin aikani kuluksi parit sukat. Tosin en jaksanut vetää niitä jalkaani ja alkaa kieppua ihmeellisissä asennoissa, jotta saisin edes jossain määrin järkevän näköisiä kuvia. Olen myös alkanut huomata tiettyä hitaanlaisuutta kuvien otattamisessani, niin että luultavasti parempi esitellä tällaisia kuvia heti kuin mukamas parempia kuvia puolen vuoden päästä. 

Bexit valmistuivat keskiviikkona. Ne etenivät kyllä todella vauhdikkaasti ottaen huomioon, että suurimmaksi osaksi ajasta en ole jaksanut juuri neuloa. Ilmeisesti näiden kanssa oli innostus korkealla ja jokainen neulomiskykyinen heti tuli hyödynnettyä.

Charlottat sen sijaan etenivät hitaasti. Aloitin ne kai joskus maaliskuussa tarkoituksenani viedä ne töihin mallikappalesukiksi. Kolmas kerta sanoo kenties toden, mutta saman mallin neulomisessa se myös ehkä vähän vie innon. Ei Charlottaa siis ihan vähään aikaan, sen voin sanoa. 

Näiden sukkien kuvaaminen yhdessä todisti taas erään asian. Vihreä ja violetti on ihana pari! Tai vihreä ja violetinpunainen. Minulla on ollut jo pidempään varattuna langat vihreä-viininpunaiseen mekkoon, mutta sen aloittaminen on koko ajan lykkääntynyt. Tämän kesän tavoitteenani on saada se ainakin kunnolla aluilleen. Tosin minulla on tälle kesälle ehkä vähän liikaakin neulomistavoitteita. Kuinka realistista on neuloa mekko ja pari villatakkia kesän aikana? Varsinkin kun jotenkin automaattisesti aloitan aina uudet sukat entisten valmistuessa. Ja ottaen huomioon sen, että sitä neulomisaikaa tuntuu terveydellisistä syistä olevan kohtalaisen rajatusti. Vaan pitäähän sitä ihmisellä nyt tavoitteita olla!

Tarkempia tietoja sukista voi halutessaan käydä katsomassa Ravelrystä, sieltä löytyvät niin Bexit kuin Charlottatkin. Jos joskus intoudun ottamaan lisää kuvia, saatan rustailla tänne jotain vähän valaisevampaakin. Nyt joudun menemään taas hetkeksi lepäämään.

Epäonnistuneet otokset ja pikkuasioihin takertumista

Tänään olen liikkeellä puhtaasti inisemismielessä. (Tästä postauksesta ei kuulkaa selvitä ilman kursiivia.) Ärsyynnyin erään artikkelin yhdestä lauseesta yllättävän paljon ja aion avautua siitä täällä. Samalla esittelen Rocky Coast Cardiganini epäonnistunein kuvin. Enjoy!

Ensinnäkin siitä Rocky Coastista. Minulla oli hienot suunnitelmat, miten stailaan itseni tajunnan räjäyttävän upeaksi pukeutumalla sävy sävyyn ja laittamalla ihanan Lilja-kukkaseni hiuskoristeeksi. Suunnitelma kariutui kuitenkin olennaiseen seikkaan, sillä juhannusaattona mummolassa tätini PÖLLI minun Liljani. Tosin hän oikeastaan maksoi siitä ja minä oikeastaan suostuin diiliin, joskin vähän hitaasti lämmeten. Eräät täällä väittävät sitä siksi kutsuttavan kaupankäynniksi. Minä kuitenkin kutsun sitä pöllimiseksi.

Loppujen lopuksi valokuvat takista otettiin sen kummemmitta esivalmisteluitta. Koska minulla oli eilen serkkuni kanssa treffit Lumoavassa Langassa ja koska joka tapauksessa pistin Rocky Coastin lähtiessä päälleni, päätin riistää sukua ja käyttää serkkutyövoimaa valokuvien ottamisessa. Nappasin kameran mukaan ja pakotin Essin läheiseen puistoon kuvailemaan. Ikävä vaan, että en tällä kertaa ollut ihan nero...

Olen koittanut opetella järkkärini käyttöä välttelemällä automaattia ja ihan vain kokeilemalla erilaisia asetuksia hatariin taustatietoihini pohjaten. Se on ihan mukavaa ja opettavaista touhua, mutta ei kovin kätevää silloin, jos joku muu on kameran takana. Jos kuvaaja ei tunne kameraa ollenkaan eikä ole kovin perehtynyt touhuun, pitää kuvattavanakin ollessa käydä itse kokeilemassa säätöjä. Se ei toimi.

Vasta sitten jälkikäteen tajusin, että hei, on siinä kamerassa automaattikin, nuija. Mutta ei se mitään. Onpahan esitellä sentään jotakin, joskin vain sumeita otoksia. Ensimmäinen kuva on koko kuvasarjan paras. Ja siitä sentään näkee, miltä takki päälläni suurin piirtein näyttää.

Toinen blogiin valikoitunut kuva kuuluu kategoriaan päiväni muotibloggarina. Hitsi, olen itse asiassa luonnonlahjakkuus! Jalat sisäänpäin käännettyinä, kasvot vähän alaspäin... menee täydestä kuin väärä raha.

Sitten vielä vähän lähikuvaa... joka ei ole ollenkaan tarkka.

Ja vielä selitys sille, miksi suurin osa kuvista meni pilalle. Käsiä voisi toki pitää ihan paikallaankin.

Minulla tulee jostain syystä mieleen Asterix-sarjakuvat. Niissä aina käsien huitomiset on kuvattu tähän tyyliin. Paitsi muotibloggaajana, minulla olisi voinut olla mahdollisuus uraan sarjakuvasankarinakin. Vaikka Obelixina.

Koska kuvatkaan eivät ole mistään kotoisin, en vaivaudu menemään takin neulomisen tarkempiin yksityiskohtiin. Palaan tämän kanssa asiaan sitten kun on jotain mitä oikeasti esitellä. Ja ylipäänsä keskittymiskykyä.

Sitten siihen minua raivostuttaneeseen artikkeliin. Itse juttu oli ihan hieno ja oikeaa asiaa, kyseessä on nimittäin Talouselämän Kudo työhuolesi pois. Lankakaupassa työskentelevänä ihmisenä kuitenkin särähti aika pahasti silmään väite: "päälle pitää saada jotakin sellaista, mitä muilta ei löydy. Varsinkin nuoret miehet ovat heränneet tähän trendiin. On coolia pitää päässä itse tekemäänsä pipoa."

Varsinkin nuoret miehet...? Tiedän, että joitakuita ärsyttää ihan jo se, että viimeiset kymmenen vuotta jokaisessa neulomista käsittelevässä jutussa on mainittu virkkaavat pojat. Tässä minua ei kuitenkaan häirinnyt se. Ilmeisesti se sitten on kovinkin uutiskynnyksen ylittävä asia, kun 2000-luvulla kaikki ihmiset eivät harrastuksissaan noudatakaan perinteisiä sukupuolijakoja.

Ei, minua ärsyttää ihan vain väitteen harhaanjohtavuus. Miten toimittaja voi väittää, että varsinkin nuoret miehet ovat heränneet trendiin? Olen nyt ollut myyjänä lankakaupassa kaksi vuotta, ja sinä aikana olen myynyt langat kolmelle sellaiselle miesasiakkaalle, jotka eivät ole olleet ostamassa niitä jollekulle elämänsä naisista. Yksi näistä kolmesta miehestä aikoi tehdä ostamastaan langasta itselleen pipon. Yksi valitsi langat villatakkiin. Yksi osti sukkalangan - ainiin, ja hän ei ollut nuori mies. Ihan keski-ikäinen. 

Minua jotenkin ottaa päähän tässä se, että neulomisen ja yleensä käsitöiden ympärille rakentunut valtava ilmiö on täynnä monia isoja ja upeita juttuja, kuten vaikka sosiaalinen verkostoituminen, kotimaisen ja ajanmukaisen neulesuunnittelun lisääntyminen ja todella vaativien taitojen laajalle leviäminen ja räjähdysmäinen edistyminen - ja sitten tästä kaikesta poimitaan esille se, että muutama poikakin on innostunut tekemään pipon. Ja siitä keksitään käyttää ilmaisua varsinkin. Ai varsinkin?!

Varsinkin?!?

Puuh...