Suorat lahkeet my ass, (tai ainakin melkein)

Tiedättekö mikä minua vähän rassaa? Ne kummalliset pukeutumissäännöt. Ehkä joku muistaakin, että kaiken maailman "näin sinun tulee pukeutuman" -neuvot vain sahaavat jotain hermoani. Kuten olen aiemmin jo jauhanut, minusta on vielä ihan ok kertoa, miltä kynähame näyttää A-vartalon päällä ja minkälainen vaate korostaa mitäkin muotoa. Nämä tiedot voivat varmasti olla hyödyksi ihmiselle, joka ei ole testannut kaikkea ja joka haluaa saada hyviä vinkkejä. Sen sijaan väite, että tietyn tyyppinen vartalo pitäisi verhota tietyllä tavalla on minusta raivostusttava. Kysehän on, tai ainakin sen pitäisi olla, siitä, mitä ihminen itse haluaa korostaa.

No, nyt lueskellessani jotain vanhaa Evita-lehteä törmäsin neuvoihin farkkujen pukemisesta. Sinänsä ihan joo kiva lukea jotain pientä vertailua, mutta tuota...

 ...miksi lehdessä väitetään, että erityisesti omenavartaloisen kannattaa suosia suoralahkeisia farkkuja?

Minua häiritsee tällaisessa viestinnässä kaksi kohtaa. 

1. Miksi väitettä ei perustella tai avata yhtään? Miksi omenavartaloisen pitäisi suosia suoraa lahjetta? Minkälaisen visuaalisen vaikutuksen omenavartalo siis tästä saa ja miksi se on hyöty? Minua ärsyttää suunnattomasti (first world problem), että jokin tällainen suositus pitäisi ottaa vain annettuna ilman minkäänlaista perustelua. Entä jos omenavartaloisella on mielessään ihan eri tavoitteet ulkoasun suhteen kuin säännön antajalla mutta hän kuitenkin luulee, että tässä puhutaan samasta asiasta? Ylipäänsä, eikö voisi mitenkään vain kirjoittaa, että jos omenavartaloinen haluaa korostaa/häivyttää aluetta x, kannattaa suosia tätä tai tuota mallia?

2. Ja siis... väitehän on ihan väärässä! Täyttä höpö höpöä. Okei, ainakin minusta. Jälleen kerran: kysehän on tietysti siitä, mitä kukakin haluaa vaatevalinnoillaan saavuttaa. Eli en voi tietenkään antaa itsekään lausuntoa mistään universaalista totuudesta. Mutta jos omenavartalotyypin edustajana nyt kerron oman mielipiteeni, väittäisin että se on perustellumpi kuin Evitassa ollut väite. (Vaikka vaikea tietysti vertailla, kun lehti ei kerta vaivautunut perustelemaan.)

Minusta suora lahje, vaikkakin on ihan ok valinta, ei ole se kaikista imartelevin omalle vartalolleni, koska minä pidän imartelevana sitä, että kehoni ei näytä aivan täysin tasapaksulta. Kun keskivartalossa kerta on tuota massaa, ja pyöreyttä löytyy vähän joka puolelta muutenkin, en minä mitenkään erityisesti halua häivyttää sitä yhtä kohtaa jaloissa, joka on vähänkään kapeampi ja linjakkaampi, eli nilkkoja ja pohkeita. Suora lahje ei toki mitenkään rumennakaan ja asukokonaisuus voi sinänsä olla hyvin siisti, mutta itse mielelläni pukeutuisin niin, että yläosa on jotain väljää ja makkaroita korostamatonta ja alaosa vartalonmyötäisempää, jotta kokonaisuus ei olisi aivan säkki.

Noh, en itsekään pukeudu täysin oppieni mukaisesti, mutta väljä yläosa ja tiukempi alaosa on se mitä pidän parhaimpana ja mukavimpana kokonaisuutena. On kiva kun ei tarvitse joka asennossa koittaa vetää vatsaa sisään tai peitellä makkaroita, ja mukava kun jalat saavat olla mitä ovat. Makuasioita, mutta niin minä viihdyn ja viihyisin parhaiten. 

(Eipä sillä, että minulla olisi mitään velvollisuutta koittaa peittää makkaroitani. Mutta minusta on mukavaa, kun oma huomioni ei ole niissä koko ajan. Vaikka hyväksynkin, että tällä hetkellä ne nyt vain ovat osa minua.)

Olen juuri tuo mielessäni yrittänyt tässä löytää hyviä legginssejä. Se on osoittautunut varsin haasteelliseksi tehtäväksi, ja sama juttu toistuu housujenkin kanssa, (jopa niiden suorien lahkeiden). En tiedä olenko sitten omenavartaloiseksikin poikkeavan mallinen vai eikö vaateteollisuus vain ymmärrä näitä muotoja, mutta tuntuu että kaikki sovittamani leggarit ovat olleet aivan sairaan tiukkoja sääristä ja liian lyhyitä lahkeista samalla kun ovat olleet vyötäröltä niin väljiä (joka suuntaan), että tippuvat päältä kahden kävelyaskelen aikana. Missä vika? Ja voin vakuuttaa, että vatsaa kyllä löytyy - kaikkien mittataulukoiden mukaan tällä mahalla pitäisi olla huomattavasti leveämpi lantio ja rinnanympäryskin.

Koitan jatkaa etsimistä. Tai saada jostain intoa ja energiaa opetella tekemään itse. Mutta onko tosiaan kaikilla muilla mahakkaammilla naisilla aivan tikkujalat? Vai onko vaateteollisuus vain ihan pöljä?

Mutta minkäs teet... Minulla on lihaksikkaat jalat. Ei siinä ole mitään väärää. En lopeta lenkillä käyntiä vaikka housut ei mahdukaan jalkoihin. Joku muu ratkaisu löytyy kyllä. Tai siis parempi olis.

Tekstiä ruudulle. Edes joskus ja edes suurin piirtein luettavaa.

Viime aikoina minua on vaivannut keskiasteinen kirjoitustukos. Jostain syystä juttua ei vain tunnu irtoavan, ei blogiin eikä muuallekaan. Vähän nolona joudun kertomaan, että neuleohjeideni puhtaaksikirjoituskin on takunnut. Siis se osa, jonka ei pitäisi enää olla edes minkään sortin luovaa työtä. 

En itse usko, että kyse on mistään salaperäisestä inspiraation puutteesta. Inspiraatio ei ole mikään taivaasta tippuva mystinen henki ja hurmos, joka vain valtaa ihmisen ja saa tekemään asioita. Toki joskus tulee yllättäen ja pyytämättä hyvin inspiroitunut olo, mutta ainakaan minun tapauksessani se ei automaattisesti tarkoita, että saisin jotakin lopulta aikaiseksi. (Itse asiassa varmaan suurin osa niistä ideoista, joista olen innostunut, on jäänyt kokonaan toteuttamatta.) Inspiraatio tuntuu oikeastaan useimmiten seuraavan sitä, että päättää alkaa tehdä jotain. Ei joka kerta kun hommiin ryhtyy, eikä aina yhtä nopeasti, mutta yleensä ennemmin tai myöhemmin - jos niin haluaa.

Kun nyt asiaa mietin, uskon että kirjoitustukokseni taustalla on ainakin kolme syytä. Ensinnäkin nykyiset aikatauluni ja ajankäyttökykyjeni taso, toiseksi kummalliset ja selittämättömät pelot (esimerkiksi riittämättömyyden tunne) ja kolmanneksi itseään ruokkimaan alkanut saamattomuuden kierre. Tai koska saamattomuutta on vaikea kuvitella kierteenä, niin vaikkapa saamattomuuden valuma.

Eipä sillä. Eihän minun ole pakko kirjoittaa blogia. Periaatteessa ei ole pakko kirjoitta neuleohjeitakaan, vaikkakin olisi ehkä vähän tylyä jättää luvattu ohje kokonaan julkaisematta. (Tämä julkaisun viivästyminenhän on pelkästään tosi kunniakasta.) Ja jos tälle tielle lähdetään, niin mitäpä sitä on elämässä pakko... sen kuin makaa sängyllä ja katsoo mitä siitä tapahtuu.

Pakko ei siis ole. Mutta kyllä minä haluaisin. Nyt pitäisi vain kaivella jostain ne keinot, joilla kirjoituskanavat avataan. Blogin suhteen voisivat auttaa ehkä seuraavat säännöt, jotka ystävällisesti jaan täällä muiden laiskamatojen luettavaksi:

Bloggauksen alkeet - näin saat aikaiseksi postauksen (siis ehkä)

1) Heti kun tulee mieleen aihe, josta haluaisi blogata, pitää kirjoittaa se johonkin ylös. (Johonkin järkevään paikkaan, ei ehkä esim. kuitin taakse, jonka kohta heittää roskiin.) Näin voisi tehdä esimerkiksi aina kun saa uuden neuleen valmiiksi.

2) Kannattaa päättää etukäteen, milloin aikoo kirjoittaa blogitekstin. Tai jos ei etukäteen, niin aika ajoin on vain päätettävä että nyt p*rkele!

3) On syytä laskea odotuksia. Joka kerta ei kuitenkaan tule pelkästään loistavaa tekstiä, turha sitä on odotella. Harva edes lukee blogeja siksi että uskoo kokevansa vain mahtavia kirjallisia elämyksiä. Ei kannata jättää postausta kirjoittamatta vain siksi, että ei usko siitä tulevan kovin ihmeellistä. Tekstin laadulla alkaa olla väliä ehkä siinä vaiheessa kun jokin asia ottaa aivoon niin pahasti, että kirosanoilta on vaikea ymmärtää itse sisältöä.

4) Kuvia voisi joskus ottaa. Mutta kun kuitenkaan ikinä ei ehdi tai muista tai jaksa, niin blogiin voi kirjoittaa siitä huolimatta, jos niin haluaa tehdä. Kaikki eivät ehkä jaksa lukea kuvattomia postauksia, mutta haitanneeko tuo? Ei tämä mikään Instagram ole. (Vai mitä ne on ne kaiken maailman kuvapalvelut? Minä olen tippunut jo kehityksen kelkasta ja mummoilen menemään vanhanaikaisine asenteineni.)

5) Jos pää on täynnä ylivertaisen hienoja ajatuksia, jotka ehdottomasti pitäisi jakaa kaikelle kansalle, mutta jotka jostain käsittämättömästä syystä eivät vain jäsenny järkeviksi lauseiksi ja johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi, voi ajatuksiaan luonnostella mind mapille, ranskalaisille viivoille tai mikä nyt tuntuu omimmalta.

Muita ideoita?

Näillä voisi ainakin lähteä liikkeelle. Pino neuleita odottelee pingotusta, kuvaamista ja bloggaamista. Ajatuksia ja mielipiteitähän minulla myös riittää. Toteutukseen asti saaminen on nyt se haaste. Ja ehkä haasteeseen voisi koittaa olla suhtautumatta lopullisena esteenä...

Menneisyyden oppeja

Nyt kyllä kaipaisin pientä piristystä. Tänään ei ole ollut mikään elämäni tervein päivä ja tottakai siihen päälle kävi niin hyvä mäihä, että naapurilla on nyt illan ajan ollut parvekkeella meneillään jotkut tupakkabileet. Helpottaa oloa kummasti. Ulkoa kantautuva pulina ei kyllä haittaisi mutta tuo kokoaikainen tupakan haju ei saa minua suoranaisesti hihkumaan.

Viime postauksen paasaamisfiilis on jostain syystä jäänyt päälle ja vähän kaikki asiat ovat saaneet minut vaahtoamaan. Eilen illalla ennen nukahtamista pyöri päässä joku lapsellinen inttämiskeskustelu, jota olin erehdyksessä mennyt netissä lukemaan. Olisi tehnyt mieli istuttaa kaikki keskustelijat riviin ja kertoa heille, miten asiat oikeasti on. 

Koska negatiivisten ajatusten virta on tällä hetkellä aivan kohtuuton, yritän piristää itseäni ja toivottavasti teitäkin muutamalla otteella vanhasta päiväkirjastani. Eilen lueskellessani ekaluokan tuotoksiani tuntui nimittäin hetken siltä, että kaipa elämässä jokin pointti kuitenkin on.

Havaitsin, että olen joskus muinoin ollut oikea tarinankertoja ja hallinnut draaman kaaren ihan luonnostani. Jos oikein harjoittelen, voisin ehkä jälleen saavuttaa osan tuosta taianomaisesta kyvystä.

Hetkeen keskittymisessä olen selvästi ollut oikea mestari. Nykyään sitä valikoi, mikä on muka tarpeeksi hienoa ylöskirjattavaksi ja siksi todellinen läsnäolo puuttuu. Tätä täytyy treenata. 

 

(Ajatusten pyöriminen oman navan ympärillä on kylläkin säilynyt, joskaan ei ehkä ihan noin konkreettisena. Mutta muuten siinä suhteessa ei ole tapahtunut suuria muutoksia.)

Päiväkirjasta löytyi muuten todiste sille, että vuodet olivat lapsuudessani pidempiä kuin nykyään. 

Niinhän minä olen muistellutkin. Jokin ovela salajuoni tai -liitto on sen takana, että ajan väitetään olevan resurssina sama aina ja kaikille. Todellisuudessa kuukausista vain tiputellaan koko ajan päiviä pois. Tiesin sen.

Tosin täytyy myöntää, että olen oikeastaan ihan tyytyväinen siihen, että joulukuu ei enää nykyään kestä yli neljääkymmentä päivää. Joku raja se on vuoden pimeillä ajallakin.

Lapsena sitä muuten kehittyi koko ajan. Uusia taitoja vain karttui. Ensimmäisen päiväkirjan aikana opin kirjoittamisestakin vaikka mitä. Tikkukirjaimet vaihtuivat loppupuolella tekstaukseen. Mutta mikä tärkeintä, opin huutomerkin käytön!

Huutomerkin ehkä hienoin ominaisuus on se, että sitä voi käyttää vaikka joka lauseen lopussa! Nimittäin mikä tahansa asia muuttuu huutomerkin kanssa paljon merkittävämmäksi! Eikö totta! Ja miksikäs ei! Koska onhan elämässä paljon huutomerkin arvoisia asioita!

Nyt menen iltapalalle. Meinasin kirjoittaa loppuun jotain älykästä! mutta en viitsinyt!

(Ehkä tästä vähän piristyi. Toivottavasti joku toinenkin. Kaivetaan se sisäinen lapsi esiin aina välillä.)

Ihmiskeskeisyys luonnonkosmetiikasta ja luomuruuasta käytävissä keskusteluissa

Postauksen otsikko kuulostaa aivan gradun aiheelta... Pahoitteluni siitä! En sentään tarjoile täällä tutkimustekstiä, mutta sen sijaan vaikuttaa kovasti siltä, että tänään olen mielipiteitäni paukuttavalla tuulella. Nyt en esittele hempeitä kukkakynsiä, vaan keskityn vähän yhteiskunnallisempaan aiheeseen, jonka herätti aamullinen luonnonkosmetiikan pohtiminen. Te jotka yleensä skippaatte kaikki kynsilakkahöpinäni sun muut, lukekaa tekin. Voi hyvinkin olla, että tämänkertainen kosmetiikkapohdinta kiinnostaakin nimenomaan teitä. (Tai sitten ei.) Oikeastaan haluaisin tämän viestin menevän kyllä vähän kaikille, ja jatkaisin mielelläni keskustelua kommenttiboksissakin.

Pontta tämänpäiväisille ajatuksilleni on antanut Saara Sarvaksen blogissa meneillään oleva arvonta, jossa palkintona on Jolien tarjoama paketti luonnonkosmetiikkaa. Aloin huvikseni lueskella arvontaan tulleita vastauksia, joissa kerrottiin osallistujien ensimmäisiä muistoja ja kokemuksia luonnonkosmetiikasta. Vastausten myötä aloin tajuta, miten vähemmistöä olen suhteessani tähän aiheeseen, itse asiassa parillakin tavalla. Tai no... toki olen jossain määrin tiedostanut, että useat ihmiset ajattelevat asioista aika eri tavalla kuin minä, mutta silti sitä aina jotenkin kuvittelee edustavansa kaikessa sitä normaalia. (Se taitaa olla muuten aika yleinen ilmiö, josta on hyvin todennäköisesti tehty jotain sosiologista tutkimusta tai vastaavaa.)

Arvonnan vastauksista näyttää suurin osa olevan keskenään aika samantyyppisiä. Joko ei olla vielä koskaan kokeiltukaan luonnonkosmetiikkaa, on alettu käyttää vähän, tai on kiinnostuttu vasta parin viime vuoden aikana. Muutamilla on epäilyksiä luonnonkosmetiikan toimivuudesta, jotkut ovat innoissaan. Vastauksista huomaa, että luonnonkosmetiikka ylipäänsä on alkanut suurinta osaa kiinnostaa ihan viime aikoina, mikäli on alkanut ollenkaan.

  

Arvonnan vastauksista on luettavissa myös eräs toinen seikka, joka on pistänyt silmääni myös  luonnonkosmetiikan markkinoinnissa ja vastaavasti esimerkiksi superfood-ilmiössä. Vastauksissa osoitetaan sekä mielenkiintoa että epäilyksiä luonnonkosmetiikkaa kohtaan mutta vain ja ainoastaan ihmiskeskeisestä näkökulmasta. Se ei vastauksissa korostu, mutta kukaan ei myöskä tunnu ottavan esille sitä näkökantaa, että olisi kiinnostunut siitä, miten paljon ihmiskunta (tai ennen kaikkea me länsimaalaiset) päästää luontoon turhia kemikaaleja, käyttää eläimiä hyväkseen kosmetiikan testaamisessa tai riistää toisia ihmisiä valmistusprosissa. (Oikeastaan pitäisi varmaan siis puhua länsimaalaiskeskeisestä näkökulmasta.)

En sano, että ihmiskeskeinen näkökanta olisi suoranaisesti huono. On ihan hyvä miettiä, mikä on meille itsellemme terveellistä. Tottakai meidän on syytä pitää huolta itsestämme ja toisistamme ja pyrkiä siihen, että emme kuormita omaa kehoamme turhilla aineilla. Mutta ihmiskeskeisyys on korostunut minusta turhan paljon nimenomaan ainoana näkökantana niin keskustelussa kuin markkinoinnissakin. Toisaalta se on ymmärrettävää, sillä kyllähän ihmisen huomion saa parhaiten herätettyä sillä, että vedotaan hänen omaan terveyteensä ja hyvinvointiinsa. Mutta silti...

Satuin kerran katsomaan telkkarista jotain keskusteluohjelmaa, jossa eri ruokavaliouskontojen kannattajat puhuivat siitä, mikä on ihmiselle parasta ravintoa. Huomioni herätti Olli Postin kommentti: eettiset kysymykset eivät kuulu ruokalautaselle. Se suoraan sanoen järkytti. En ole koskaan seurannut Postin blogia säännöllisesti enkä siksi tiedä, mitä kaikkea hän ihan oikeasti ajattelee aiheesta. Tuollainen lyhyt keskusteluohjelmakin voi jättää aika paljon ajatuksia avaamatta. Mutta olipa Postin viesti oikeasti tuo tai ei, aika monen viesti se joka tapauksessa on.

Väite oli joka tapauksessa minusta pöyristyttävä. Ja myös vähän kummallinen hänen suustaan. Koska, anteeksi nyt vain kielenkäyttöni, totta vitussa eettiset kysymykset kuuluvat ruokalautaselle! Ne kuuluvat kaikkialle. Vaikka ihminen pyrkisikin ensisijaisesti syömään itsensä kannalta mahdollisimman optimaalisesti ja terveellisesti, ei se ole ainoa syömiseen liittyvä valinta. (Ja se sinänsä on jo eettinen valinta: eettinen velvollisuus/oikeus pitää kehon voinnista huolta.) Kyllä, aina voi sivuuttaa kaikki eettiset kysymykset vaikkapa lihansyönnistä tai pitkistä kuljetusmatkoista, mutta se itsessään on jo eettinen valinta. Se on valinta, jossa oma terveys tai mukavuus arvotetaan ensisijaiseksi, ympäristön ja eläinten, mahdollisesti jopa toisten ihmisten edelle.

Kun puhutaan ruoan lisäaineista tai kosmetiikan kemikaaleista, lähes aina puhutaan niiden vaikutuksista ihmisiin. Kun sitten vähän vähäisemmässä määrin viitataan luontoon, mitä sanotaan? Että nämä ja nämä aineet kulkeutuvat vesistöihin, sitä kautta kaloihin ja sitä kautta meidän ruokalautasellemme. Eli ei niillä kaloilla tai vesistöillä niin väliä, mutta hei meidän ruoka ja hyvinvointi!

No, ihmiskeskeinen lähestymistapa toki on parempi kuin aiheiden sivuuttaminen kokonaisuudessaan. Ja kyllä minä olen sitä mieltä että esimerkiksi Jolie samoin kuin monet muut luonnonkosmetiikan puolestapuhujat tekevät arvokasta työtä. Tottakai pidän omaa ja muiden ihmisten hyvinvointia tärkeänä. 

Oma tieni luonnonkosmetiikan äärelle on kuitenkin kulkenut eri suunnasta. Kiinnostukseni kosmetiikkaan yleensä on ollut tähän asti keskimäärin hyvin, hyvin vähäistä. On ollut satunnaisia aikakausia, jolloin olen ollut innostuneempikin. Muistan että joskus yläasteella rakastin Yves Rocherin hajuvesiä. Jonkin verran yritin kai meikkaillakin. Mutta lukiossa nuo vähän jäivät. Abivuonna shampoon ja vastaavien lisäksi ainoa minua kiinnostanut kosmetiikkatuote oli joku kampaajalta ostamani tökötti, jolla sain laitettua ylikasvaneen permanenttini pörröä ojennukseen. Olen ollut vähän laiska laittautumaan ja kiinnostuneempi aivan muista asioista. Kosmetiikan haalimista olen pitänyt vähän tylsänä mutta myös aika turhana kuluttamisena.

En ole koskaan pitänyt itseäni kovin ekohippinä. En ole tutkinut kauheasti asioiden taustoja ja olen vaahdonnut niistä vielä vähemmän. Silti minulle on ollut itsestään selvää, että ympäristöä pitää ajatella ja että esimerkiksi vaatteiden tuotantoprosessilla on väliä. Siksi kun eräiden kämppisteni kautta hoksasin Elokuu-pesuaineiden olemassaolon, aloin itsekin käyttää niitä. Shampoo ja suihkugeeli vaihtuivat ekoversioihin siinä missä tiski- ja pyykinpesuaineetkin. Ja ovat pysyneet. Kiinnostus muuhun kosmetiikkaan on tullut vasta myöhemmin ja osin juuri siksi, että niitä luomumpia versioita on alkanut olla reilummin tarjolla.

Vastsaavasti luomuruokien kanssa lähestymistapa on ollut saman tyylinen. Kun luomusta alettiin kunnolla puhua tuossa jokunen vuosi sitten, eräs kaverini kerran mainoksen ohi kulkiessamme totesi, että ei luomu ole tutkimusten mukaan sen terveellisempää kuin ihan tavallinenkaan ruoka. No, tutkimuksiahan on aina suuntaan ja toiseen ja riippuu vähän kuka tekee ja miten tutkii... siihen kantaa ottamatta voin vain kertoa oman ensimmäisen ajatukseni. Hämmästykseni. Siis mitä, ostetaanko luomuruokaa terveyden takia eikä ympäristön? Silloin vielä se ei ollut tullut minulla mieleenikään. Minä oli ajatellut ja olettanut kaikkien ajattelevan luomun kohdalla vain sitä, mikä olisi vähiten ympäristöä kuormittavaa ja eläimiä riistävää. Mutta ei. Syö luomua, se on terveellisempää.

Niinpä niin, taas se ihmiskeskeisyys.

En yritä väittää, että olisin itse jotenkin vähemmän itsekeskeinen kuin muut. Itse asiassa viime aikoina olen huomannut, että mitä enemmän asiaa rehellisesti ajattelen, sen selvemmäksi käy, että olen ihan älyttömän itsekeskeinen ihminen. En välttämättä itsekäs (siis aina), mutta itsekeskeinen. Ajattelen paljon itseäni, asioita omasta näkökulmastani, pidän itseäni tottakai hyvin älykkäänä (köh köh), kirjoitan blogia... Itsekeskeisyys taitaa olla aika luonnollinen osa ihmistä, tai sitten minä olen friikki.

Minua ei ehkä niinkään häiritse ihmis- ja itsekeskeisyys vaan se, että niitä ei kyseenalaisteta. Ei ainakaan mitenkään kovin laajasti. Niitä jopa markkinoidaan. Eikä niiden rinnalle yritetäkään nostaa vaikkapa ympäristöä yhtä tärkeänä asiana. (En puhu siis yksittäisistä ihmisistä, vaan siitä mikä näkyy mediassa, markkinoinnissa, julkisessa keskustelussa jne. Toisin sanoen ihmisistä massana, sitä keskimääräistä jonka ääni on kuuluvin.) Ympäristöllä ja eläimillä on vain välinearvo. Vesien ja kalojen myrkyttämisessä pahinta on se, että se vaikuttaa meihin itseemme. Jotenkin hyvin surullista.

Miksi ympäristön, eläinten ja muiden kuin länsimaalaisten ihmisten hyvinvointi sitten kiinnostaa vain harvoja? Mistä se johtuu?

Torstai-illan tosiasioita

Olen aivan murtunut. Yksi pieni elefantti on kadonnut.

Lempisilmukkamerkkini. Miuh...

Toinen havainto tälle iltaa on, että vaikka BC Garnsin Soft Silkiä on aiemmin ollut oikein mukava neuloa, on siihen taas pitkän villakauden jälkeen totuttelemista. Se tuntuu vielä niin kummalliselta, nihkeältä ja narskuvalta. Tiedän että tuntuman saamiseen menee hetki. Ja jos nyt rehellisiä ollaan, en ole vielä kovin pitkällä...

Toisin sanoen ensimmäinen kerros silmukoiden luonnin jälkeen on meneillään. 

Minäkö kärsimätön...

Totta puhuen, vaikka ehkä vaikutankin vähän valittavaiselta, minulla on oikeastaan ihan mukavaa. Valoisat illat ja lintujen äänet, niissä on sitä jotain. Juuri nyt, nihkeydestä ja totuttelusta huolimatta, saan taas nauttia uuden neuleprojektin hurmasta. Siitä että tietää kohta saavansa vauhtiin jotain oikein uutta ja hienoa. Jos hyvin käy, tästä tulee kesämekko. Jos ei käy ihan niin hyvin, tästä tulee syys- tai talvimekko. Ja jos vastaan tulee tuulen muutos, ehkä tästä ei tule edes mekko. Jotain tulee.

Minulle iski muuten uudistusvimma. Huomasiko kukaan?

Kuka idiootti ostaa takin pelkän värin perusteella?

Minä. Minä! Minä olen ostanut kevättakin pelkästään väristä hullaantuneena. Se tapahtui viime keväänä. Ja tekisi mieleni sanoa, että en kadu pätkääkään. Kun vaihtoehtoina oli kaksi eri mallia, joista toinen oli kirkkaan sininen ja toinen musta, ja kun jälkimmäisessä vielä taisi olla ihan hitusen liian lyhyet hihat, oli ratkaisu minusta päivän selvä.

Väärin! En todellakaan voi väittää, etten katuisi. Kiroan sitä päivää, jona takkini ostin. Jatkuvasti. Aina kun vastentahtoisesti vedän kevättakin päälleni, (mitä olenkin koittanut vältellä pitäytymällä vielä villakangastakissa), leikittelen ajatuksella siitä, että matkustan aikakoneella takin ostohetkeen ja vetelen itseäni korville rangaistukseksi typeryydestä.

Kirkas, syvä sininen on toki ihan mieletön väri. Mutta se ei paljon lohduta, kun takin hengittävyys on sadetakin luokkaa. (Vettähän se ei pidä yhtä hyvin.) Takkini on puuvillaa, mutta sen päällä on joku ihme vammainen öljypinnoite, jolle en ole vielä toistaiseksi keksinyt mitään järjellistä selitystä. Tietääkö joku? Onko sille olemassa joku käytännön syy, jota minä en vain tajua?

Näillä vielä vähän viileämmillä kevätsäillä takki jotakuinkin menee, tosin nihkeästi, (niin kuvaannolisesti kuin kirjaimellisestikin), sillä käytän takin alla jompaa kumpaa alpakkavillatakeistani. Villa on siitä kiva materiaali, että se imee kosteutta itseensä melko pitkään ennen kuin alkaa edes tuntua märältä saati kylmältä. Niinpä ihan niin nopeasti ei huomaa, ettei typerä takki hengitä alkuunkaan. (Neulominen kannattaa.) Sen sijaan ilman välissä olevaa villakerrosta nihkeys iskee saman tien, mikä puolestaan aiheuttaa ihan järjetöntä palelua. Juuri mikään ei ole yhtä inhottava tunne kuin hikoilu ja palelu yhtä aikaa. Se että välillä tuntuu, että on pakotettu avaamaan takin, vaikka sitä seuraakin varma jäätymiskuolema.

Nyt sitten olen rangaissut itseäni huonosta valinnasta yhden kevään ja yhden syksyn sitkuttelemalla takin kanssa. Enää en vain kestä niin että nyt pitäisi suunnata takkiostoksille. Huokaillen itsekseni märehdin sitä, että jos vuosi sitten olisin tehnyt sen järkevän valinnan, nyt ei tarvitsisi hellittää kukkaron nyörejä eikä lähteä taas uudelle etsintäreissulle.

Olen myös pohtinut erästä pääkirjoitusta joka saattoi olla Trendissä tai sitten ei - jossain muotilehdessä kuitenkin. Siinä päätoimittaja kertoi Suomen naisille, että oikeastaan on ihan järkevää ostaa takki värin perusteella, koska siitä tulee niin hyvä mieli. Oman typerän takkiostokseni tehneenä luin tekstiä tuhahdellen. Todellakin. Joopa joo.

Ehkä ei nyt kuitenkaan kannata nakata niitä käytännöllisiä kriteerejä roskiin. Nätti väri saattaa lämmittää mieltä, mutta vain siinä tapauksessa, että kaikki muu on jo kohdallaan. Sitä paitsi kun asiaa ajattelee ihan oikeasti siltä kannalta kuin pitäisi, on takin tehtävä lämmittää kehoa, ei mieltä. Ihan sama mitä me länsimaalaiset kermaperseet haluamme kuvitella. Jos mieli saa henkisiä vilunväristyksiä väärästä väristä, se on sen ongelma.

Tästä uudesta paatoksellisesta asenteestani huolimatta olen kuitenkin (loogisesti) myös sitä mieltä, että värejä saisi oikeasti olla päällysvaatteissa tarjolla vähän reilummin. Vaikka väri oikeastaan onkin se vähiten tärkeä ominaisuus takissa, on minusta silti kummallista, että vaihtoehtoja sen suhteen ei ole tarjolla enemmän - malleja kuitenkin on vaikka millä mitalla. Miten voi olla niin vaikeaa tehdä takkeja muissakin kuin parissa tummassa värissä? Ja jos joku tulee laulamaan minulle sitä vanhaa virttä, että sitä tehdään, mitä ostetaan, sanon että höpö höpö. Vai miten muka juuri tässä asiassa ihmiset olisivatkin yllättäen niin kovin itsenäisiä ajattelijoita ja toimijoita, jotka valitsevat aina sen mustan puhtaasti omasta tahdostaan, kun kerran vähän kaikessa muussa muoti ja markkinat kuitenkin vetävät ja vedättävät kansaa? Minusta esimerkiksi Crocsit ovat aika hyvä todiste siitä, että ihmiset ostavat sitä mitä heille myydään...

Ylipäänsä asiat voi nähdä aina uusin silmin. Olenhan itsekin pitänyt esimerkiksi pillifarkkuja kamalina, mutta lämmennyt niille uudistamisen ja ajan myötä. Juuri tätä piirrettähän muoti hyödyntää. Se mikä on ollut jopa naurettavaa ja junttimaista joskus, tuleekin jossain vaiheessa trendiksi kun tarpeeksi suuri määrä ihmisiä saadaan innostettua siitä. Miten sitten se ei onnistu Suomessa myytävien takkien kanssa?

(Muistan muuten kuinka lukioaikoinani ihmiset alkoivat tunkea farkkujen lahkeita sukkiin, vaikka ihan muutamaa vuotta aiemmin vastaavalle tavalle oli naureskeltu varsin ilkeästikin - jälleen muuten todiste siitä, miten typerää ja irrationaalista on ihmisten käyttäytyminen toisiaan kohtaan. Toisia pilkataan muka heidän käyttäytymisensä tähden, vaikka käyttäytymisnormit ovat täysin kulttuuri- ja aikasidonnaista ja tulevat muuttumaan. Todellisuudessa muita pilkataan vain siksi, että halutaan valita joku, jonka avulla pönkittää omaa ylemmyydentunnetta. Ikuisena esimerkkinäni on yleinen käyttäytyminen Johanna Tukiaista kohtaan. Tukiaista pilkataan muka jostain, mitä hän on, vaikka todellisena syynä pilkalle on jokin, mitä pilkkaajissa on. Niin se on.)

Koska tästä takkiaiheesta ei irtoa nyt muuta kuin katkeraa tilitystä, pitää ehkä vihdoin toimia ja etsiä se hyvä takki, jos sellainen vain jostain löytyy. Luulen että olen vähän valoisammalla tuulella kunhan urakka on ohitse. Sitten ehkä selitän kaikille, miten ihania ovat uudet vaatteet, kauniit värit, perhoset, kukkaset, muotiteollisuus ja ihmiset, jotka naureskelevat toisten valinnoille ja käyttäytymiselle. I'll be back, tsirp tsirp!

Kuvat Daybreak-postauksesta.

Rusinatassut

Tylsyys on toinen nimeni. Olen jo vastaillutkin edelliseen postaukseeni saamiini kommentteihinne, ja tiivistäen voisi sanoa, että teiltä saamani neuvot ovat hyviä ja olisivat olleetkin erittäin varteenotettavia, ellen minä olisi nyt päättänyt heittäytyä hankalan tylsäksi. Noudatan juuri nyt kuivakan yksinkertaista linjaa hyvin monien asioiden suhteen ja omakehruulangalleni kävi niin, että otin ja loin satasenttisille 2,25 millin pyöröpuikoille sattumanvaraisen määrän silmukoita ja aloin vain posottaa eteenpäin.

Huivi on tosiasiassa jo loppusuoralla, kuvat olen ottanut muutama päivä sitten. Kun onhan se nyt vaan niin järjettömän rankkaa siirtää ne koneelle saati avata blogger ja alkaa näpytellä tekstiä. Mutta reaaliaikaisuus alkaakin olla tylsää, sitähän tulee jo ovista ja ikkunoista. Leikitään että ollaan kirjekavereita, niitä vanhan etanapostin kannattajia, jolloin muutaman päivän vanhat tiedot ovat aivan normaali asia. 

Huivi saattaisi olla jo jopa valmis, ellei eräs asia olisi alkanut tökkiä pahasti. Minulla meni hetki yhdistää ongelmani tähän lankaan, mutta valitettavasti vika taitaa tosiaan olla siinä, vähintäänkin epäsuorasti. Niin ihanaa kuin lanka onkin, se ilmeisesti kuivattaa sormiani. Ihan oikeasti. Aina neulottuani tätä hetken, alkavat sormenpääni ja kaikki muut neuleeseen koskevat osat muuttua saman näköisiksi kuin pitkään vedessä liotetut sormet. Rusinoiksi. Mutta sen sijaan että olisivat kosteat, sormet ovatkin rutikuivat, suorastaan paperin tuntuiset. Ja hyvin epämiellyttävät käyttää.

Mistä ihmeestä tämä johtuu? Tekeekö sen bfl vai silkki? Kummankaan kuidun kanssa minulla ei kylläkään ole ennen ollut mitään ongelmia. Sitäpaitsi kehrätessä ei ollut mitään tällaisia ongelmia. Vaikuttaako talvi? Langan kuivuus? Tai kosteus? Stressi? (Jota minulla ei edes pitäisi olla?) Jokin muu psykosomaattinen asia? Ja onkohan kellään muulla vastaavia ongelmia jonkun langan kanssa? Tai jonkun kankaan käsittelyn? Vai olenko onnistunut vain hankkimaan itselleni mystisen ongelman, jonka perusteella kaikki pitävät minua vainoharhaisena hulluna?

Jos vastaus viimeisimpään kysymykseen on kyllä, minun pitää ehkä kaivautua maan alle... Joka tapauksessa haluan tietää, mistä minua näin rangaistaan. Kysyn vaan! Rusinasormilla ei voi neuloa. Voi vain itkeä valtoimenaan karua kohtaloaan. Tai keksiä muuta tekemistä, mutta se ei tunnu tarpeeksi dramaattiselta.

Kriisi päällä

Olin aikeissa tulla kirjoittamaan lisää ajatuksiani positiivisesta asenteesta ja sen merkityksestä, (minulla on paljon nasevaa sanottavaa siitä, miten kaikki muut ymmärtää kaiken väärin), mutta onnistuin kehittämään tässä välissä sellaisen neulekriisin, että täytyy päästä avautumaan siitä. Tai oikeastaan siitä, miten pieleen voi mennä, kun hyssyttelee sen sisäisen äänen, joka yrittää raivokkaasti kertoa, että kaikki ei ole reilassa. (Tämä pätee monissa muissakin asioissa kuin neulomisessa.)

Muistaako kukaan sitä ikuisuus sitten alkanutta takkiprojektia, joka meillä on Sannan kanssa? Sehän oli alun alkaen Lumoavan Langan ja Sannan välinen yhteistyö, jossa minä olin suunnittelevana ja neulovana välikappaleena. No, jos pitäisi listata, mikä kaikki on aikataulullisesti mennyt niin sanotusti persiilleen, niin voisin nimetä kolme päätekijää: 

 

1) kun minulle ei anneta deadlinea, minulla on taipumusta aina pientenkin ongelmien vastaantullessa pistää asiat hautumaan, koska kerta mikäs kiire tässä on ja siellähän ne asiat takaraivossa selkiytyy ja ei tule hutiloitua

2) migreenit

3) siinä vaiheessa kun tiesin, että Lumoavan Langan toiminta tulee päättymään ja tajusin, että takkiprojektista ei enää tule olemaan minkäänlaista hyötyä kaupalle, en oikein tiennyt, mitä homman kanssa tehdä.

Ei tarvitse olla varmaan nero, että tajuaa kohdan 1 logiikkani ontuvan. Neulomisessa hutiloinneilla ei sinänsä ole kovin paljon merkitystä, koska mitään täysin peruuttamatonta on hankala tehdä. (No, ehkä mohairin kanssa.) Joskus ongelmat toki ratkeavat kun antaa ajatuksille vähän aikaa koota itsensä. Näin on ainakin silloin kun törmää ongelmaan kello yksi yöllä kun ei ole saanut aikaiseksi mennä nukkumaan. Silloin ei välttämättä kannata alkaa vimmalla purkaa, eikä varsinkaan ottaa saksia kehiin ja silputa menemään, mikä sekin on joskus viivähtänyt mielessä. Näissä tapauksissa on erittäin järkevä teko antaa olla ja mennä nukkumaan, katsoa hommaa uusiksi sitten aamulla. Mutta mitä tulee kaikkiin muihin tapauksiin, olen pistänyt merkille, että neuleen laittaminen telakalle viikoiksi ei yleensä selkiytä ajatuksia, lähinnä se saa unohtamaan mikä oli ongelma ja jatkamaan virheellisiä tuloksia tuottavaa toimintaa.

Kohta 2 on sitten taas sellainen, että sille ei nyt vaan oikein voinut mitään. Tai ainakaan enempää kuin mitä jo tein.

Viimeisen hidastustekijän kanssa ei loppujen lopuksi ole ollut mitään ongelmaa. En tietenkään halunnut ilmoittaa Sannalle, että hei kuule, enpä teekään sulle takkia - tottakai halusin saattaa projektin loppuun! Ja kun otin asian puheeksi Lauran kanssa, hän halusi kuitenkin lahjoittaa langat takkiin, vaikka enää ei tulisikaan olemaan Lumoavaa Lankaa, joka saattaisi hyötyä projektin tuomasta mahdollisesta mainonnasta.

Kuten nyt voi todeta, migreenit ovat olleet ainoa perusteltu syy projektin hitaalle etenemistahdille, eivätkä ne kuitenkaan yksin aiheuttaneet näin etanamaista vauhtia. Ja kyseinen hidastelu on valitettavasti nyt todennäköisin syy sille, mikä tämänhetkiseen kriisiin on johtanut.

Haluatteko nimittäin tietää, mitä on tapahtunut? (Hyvä kysyä tässä vaiheessa.) Neuloksen tiheys on muuttunut matkan varrella. Ja aika radikaalisti. Kyllä, niin voi käydä. Olen ollut tietoinen sellaisestakin mahdollisuudesta. Mutta että näin paljon... 

 

Ja kyllä, minua on varoitettu. Omat hälytyskelloni ovat soineet moneen otteeseen. Olen jossain vaiheessa huomannut, että neuleen pinta tuntuu jotenkin jämäkämmältä kuin alussa. Toissakerralla Sannan sovittaessa takkia totesin, että takki on piukempi kuin mitä olin laskeskellut, mutta ajattelin, että no sehän on kuitenkin vielä kastelematta, kyllä se venyy. Ja nappilistakin puuttuu. 

 

 

Viimeksi Sannan sovittaessa takkia totesimme, että meneehän se toki kiinni, mutta jääköhän se kireäksi. No mutta kyllähän se vielä venyy! Mitäs siitä, vaikka olinkin kuvitellut laskeneeni mukaan ihan hyvästi väljyyttä. Sanna arveli lihoneensa tässä välissä, mutta tuota... jos muuten vaatekoko ei ole vaihunut, on jokseenkin mystistä, jos hienoinen painon nousu vaikuttaa tasan yhteen vaatteeseen. 

Käsialan tiheytyminen näkyy neuleessa sen verran selkeästi nyt kun sitä vaivautuu katomaan, että eiköhän syy piukkuuteen ole harvinaisen hyvin selvillä. Sitä en tajua, miten tiheys on voinut muuttua noin kovasti... epäilen jopa, että olen mennyt sekaisin puikkokokojen kanssa, kirjoittanut muistiinpanoihinikin aivan väärin ja jossain vaiheessa käyttäessäni irtopäitä pois vaihtanut tilalle väärät. En tiedä. Kuulostaa aika hullulta. Mutta...niin...

 

Olen nyt aika isojen valintojen äärellä. Pitäisikö purkaa ja vaihtaa puikkokoa? Saisin purkaa suurin piirtein kainaloihin asti ja tehdä aika ison urakan uudestaan. (Kuvassa takki ei ole yhtä pitkällä kuin nyt.) Pitäisikö antaa olla, sovittaa nyt kastelun jälkeen vielä uudestaan ja jos takki on ok, laskea vain kaikki uusiksi ja tehdä ohje näillä tiedoilla? Siinä tapauksessa saisin laskea aika paljon, nimittäin minulla on tässä rinnalla tulossa takki omassa koossani ja näillä näkymin siitä ainakin on siis tulossa turhan pieni. Se pitäisi purkaa joka tapauksessa, jotta voisin neuloa isommalla silmukkamäärällä.

Jaksaisin kyllä purkaa ja neuloa uudestaan. Hampaat irveessä jaksaisin suorittaa matemaattiset toimenpiteetkin uusiksi. Mutta tässä on vain se ongelma, että nyt minulla on se hemmetin deadline. Sanna on lähdössä pian Keniaan, ja koska hänellä on nyt lääkisopinnotkin suoritettu ja takanapäin, (onnea Sanna!), ei Kenian reissun jälkeen ole ollenkaan selvää, mihin päin hän asettuu asumaan. Että muutama päivä aikaa, mitäs teen? 

Valitettavasti tilanne on se, että minulla on vähän muitakin deadlineja juuri nyt enkä oikein voi omistautua ainoastaan villatakeille. Eli mitäs tehdä? Heittää pyyhe kehään? Ei oikein tunnu oikealta ratkaisulta. Jotain pitää yrittää ja viimeisin suunnitelmani on, että ensimmäiseksi alan neuloa toista vielä aloittamatonta hihaa isommalla puikkokoolla ja katsoa täsmääkö tiheys. Jos niin onnekkaasti käy, taidan purkaan helman ja ottaa uusiksi. Kerrankos sitä maratoneja pidetään.

Esterin epätoivosta ne kertovat

Nyt hemmetti soikoon vastustaa. Minä ja Esteri. Meillä ei synkkaa. Alku oli ehkä hyvä, mutta vähänkö ei olla kavereita enää.

Aikani vatvottua päätin tehdä ihan vaan pyöreän pääntien ilman mitään sen kummempia kaulusvirityksiä. Suuret kaulukset eivät vain oikein ole minun juttuni. Kaulusmakuni (oman itseni päälle ajateltuna nimenomaan) on varsin suppea. En pidä siitä, että kaulalla ja rintojen päällä on hulluna massaa. Pakkassäähän toppautumiset on asia erikseen, huivejahan ei voi talvella olla liian paksusti niin kauan kuin pystyy vielä jotenkin hengittämään. Mutta että muuten vain kasaisin tavaraa hartioille, kaulalle ja rintamukselle... no ei oikein tunnu omalta.

Neulemallin modaaminen itselle passelimmaksi on sinänsä ihan hyvä idea. Esterin kanssa se ei vaan onnistukaan ihan niin kätevästi. Sille kaulukselle on nimittäin ilmeisesti syynsä. Keskipalmikko kyllä päättyy todella kauniisti, mutta nuo reunuspalmikot on vaikea saada jatkumaan nätisti raglankavennusten saavutettua ne.

Ehkä keksisin jonkin tavan häivyttää tai päättää sivupalmikot nätimminkin. Jos jaksaisin hetken pähkäillä asiaa. Mutta siinäpä se ongelma tuleekin vastaan. Alkaa näyttää siltä, että minua ei ehkä jaksa kiinnostaa niin paljon. Nimittäin...

...hihatkin on liian lyhyet! Neuloin ne 43 cm pitkiksi niin kuin ohje käski. Ihan vähän pitemmiksikin. Ja testailin niitä käsiin. Vähän oli siinä ja siinä että tuntui tarpeeksi pitkiltä niin että neuloin vielä vähän. Mutta jostain käsittämättömästä syystä en uskaltanut tehdä reilusti pitempiä. Vaikka tuntui että pitäisi ja vaikka sen kanssa harvoin mennään metsään, sillä hitusen ylipitkät hihat ei haittaa yhtään. Ja ne reilusti ohjeistettua pidemmät olisivatkin sitten olleet aika lailla sopivat. Normipituiset. Kuten kuvankin perusteella voi arvailla, niin vähintään viisi senttiä lisää olisi aika jees. Enemmänkin menisi. (Ja mittautin hihan nyt päällä ollessa. Kyllä siinä sitä pituutta oli, leveys ei sitä syönyt. Minulla vain on vissiin apinan kädet. Tai gorillan luultavasti.)

Olisikin pelkästään väärän pituiset hihat. Häiritsee ne vähän muutenkin. Liitettyäni hihat miehustaan kauhistuin, että olin mennyt tekemään virheen. Huomaatteko hihapalmikot? Ne ovat eri kohdissa. Vasemman hihan palmikko tulee eteen, oikean menee melkein selän puolelle. Apua. Ryntäsin ohjeen luokse ja totesin, että ei, kyllä minä olen tehnyt ihan niin kuin tässä käsketään. Ja katsoin sitten kuvaa. Oho, niinpä vain onkin hihapalmikot eri kohdissa. 

(No jotain on tainnut mennä minulla mönkään. Palmikot on jotenkin päinvastoin minun paidassani. En jaksa edes alkaa miettiä miksi.)

Miksi en sitten ollut huomannut tätä yksityiskohtaa alkaessani neulomaan? Pelkästään puusilmäisyyttänikö? Luultavasti. Mutta täytyy kyllä sanoa, että tuo kaulus vetää huomiota pois hihapalmikoiden hartioille asettumisesta. Ja kun ne sitten sattuu huomaamaan, ei yleiskuva näytäkään yhtään hassummalta. Kauluksen kanssa epäsymmetrisyys toimii. 

Toimiiko se sitten kauluksettomassa versiossa? No... makuasia tietenkin periaatteessa. Koetin hetken ajatella, että sehän on ihan hauska juttu oikeastaan. Mutta ei. Tuijotin peilikuvaani tiukasti, mutta en saanut sen kuvastamaa henkilöä näyttämään miltään muulta kuin tyypiltä, joka on pukenut päälleen huolimattomasti neulotun paidan. Voihan se olla, että kaikki muut maailman ihmiset näkevät välittömästi tarkoituksellisen yksityiskohdan, mutta minä näen vain hihat, joiden epäsymmetrisyys ei ole tarpeeksi selkeää näyttääkseen tietoiselta päätökseltä - tai ainakaan tyylitietoiselta päätökseltä.

Tämä kaulukseen kajoaminen ei näytä nyt aiheuttavan mitään hyvää. Esteri kapinoi. 

No hyvä on. Jos vaikka purkaisin siihen asti, että saisin hihat irti varatalo-osasta. Voisin sitten neuloa hihat pidemmiksi ja muuttaa toisen hihan kainalon kohdan. Ja kehitellä jonkin tavan saada palmikot sulautumaan raglanhihoihin nätisti.

Vaan kun ei huvita!

Minusta alkoi tuntua, että tämä oli nyt tässä. Että joo, nätti Esteri, ei siinä mitään. Kaunis kyllä mutta hankala. Jääräpäinen. Esteri ei ole valmis muuttumaan minun takiani enkä minä jaksa oikein enää panostaa meidän suhteeseemme.

En ala purkaa samantien. Annan vähän tunteiden rauhoittua ja neulon jotain muuta. Mutta olen silti aika varma, että en tästä jatka. Sinänsä sääli, sillä vaikka huomasin tämän neuleen aika selvästi korostavan hartioideni leveyttä ja ylipäänsä ylävartalon paksuutta, pidin siitä. Siinä mielessä kävi niin kuin halusin - pääsin yli säännöistä, joiden mukaan maha ja kaikki muukin yhtään leveämpi pitäisi yrittää piilottaa. Pidän siitä, miltä nämä palmikot päälläni näyttävät.

Olen sitä paitsi aika tyytyväinen erääseen toiseenkin asiaan. Tein etupuolen takapuolta pidemmäksi lyhennetyin kerroksin ja lopputulos on varsin jees. Etupuolesta tuli ehkä hitusen liiankin pitkä - joskaan ei minua häiritsevästi - mutta sitä ei oikein voinut välttääkään, sillä lyhennettyjä kerroksia oli käytännössä pakko tehdä yhden kokonaisen kuviokerran ajan, (ainakin jos halusi jatkossa olla etu- ja takakappaleen puolella samalla rivillä).

Mutta niin tyytyväinen kuin olenkin Esterissä näihin parin seikkaan, ne eivät oikein riitä pidemän suhteen perustaksi. Ja totta puhuen olen alkanut jo vähän katsella muita sillä silmällä. Huomatessani sen tajusin, että ei ole oikein Esteriä eikä minua itseäni kohtaan jatkaa tätä juttua. Elää valheessa. Yrittää väkisellä.

En tiedä onko liian epähienoa jo tässä vaiheessa näin julkisesti kertoa mihin suuntaan silmäni on vilkuillut. Kate Daviesin Owls saattaisi ehkä olla se oikea... ainakin mitä tulee tähän lankaan. Ja toisaalta olen leikitellyt myös ajatuksella villtakista. Miettinyt jopa itse suunnittelemista. 

Niin, ehkäpä. Mutta hetkeksi taidan ottaa etäisyyttä. Niin on paras.

20. joulukuuta: joululahjoja

Hengissä olen. En ehkä ole juuri nyt ihan kukkeimmillani, enkä kieltämättä myöskään se terävin kynä muumilaaksossa, mutta hei, olen vaihteeksi pystyssä! Voin siis tulla tänne tilittämään kaikesta. Että so long postiviisisesti virittynyt ja joulumielinen kalenteri. Loppupäivät on luvassa joulukitinää. 

No ei. En kitise. Kauheasti. Minulla voisi olla vähän sanomista siitä, miltä tuntuu maata sohvalla kärsimässä jonkun toisen krapulasta, (juu, olen aivan varma, että joku tyyppi on tehnyt sopimuksen paholaisen kanssa ja saa siksi siirrettyä kaikki krapulansa minulle - ja ryyppää btw harva se ilta). Ja saattaisin ehkä avautua vähän siitäkin, kuinka kiva on siinä maatessa pelätä, että joutuukin ehkä jäämään jouluksi kotiin. Perhana, eihän täällä ole edes joulukoristeita!

Sitten olen vähän stressannut joululahjojakin. Siis stressannut! Vaikka olen juuri avautunut jokaisessa mahdollisessa kanavassa siitä, kuinka stressi ei minun mielestäni kuulu jouluun ja pakkolahjomiset sun muut on ihan naurettavaa pelleilyä.

Mutta en minä stressaa joululahjoja siksi, että en olisi keksinyt mitään tai siksi että kokisin että niitä on pakko antaa. Hoksasin vain, että vaikka olen toitottanut joka paikassa sitäkin, että en muuten ala neuloa joululahjoja yhtään kellekään tänä vuonna, oikeastaan kaikkiin lahjasuunnitelmiini on kuitenkin liittynyt aika iso osa itse väkertämistä. Minulla on varmaankin päässä vikaa. (Ai niin joo, niinhän siinä tosiaan onkin.)

Ongelma alkaa tulla vastaan siinä, että näillä voimilla ei tehdä edes "kämästä himmeliä". Tässä vaiheessa pitäisi siis joko ihmeparantua tai alkaa "paikata sisäistä tyhjyyttään kalliilla materialla". Ja kun minä tosiaan haluan antaa lahjoja! Niille tietyille läheisimmille.

Kalliissa materiassa ei ole mitään muuta vikaa kuin että a) se on kallista, b) minulla ei ole sen suhteen mitään ideoita ja c) ainakin äiti on nimenomaisesti toivonut jotain käytettyä tai itsetehtyä ja minulla ei ole mitään semmoista käytettyä, josta haluaisin luopua (paitsi Katja Kallion Sooloilua*, mutta se on niin huono, että en kehtaa sitä kellekään antaakaan).

 

Toivon, että tänään voimat vielä vähän lisääntyisivät. Vielä ehtisi ehkä jotakin. Sitä paitsi minulla olisi hirveä palo päästä väkertämään!

*Sooloilua on ainoa koskaan lukemani kirja, jonka pohjalta tehty elokuva on alkuperäistekstiä parempi. Eikä elokuvakaan ole siis mikään mestariteos, niin että...

15. joulukuuta: selityksiä, selityksiä

Heipä hei, kaikki joulukalenterin seuraajat! Kuten varmaan huomasitte, jäi yksi kalenterin luukku välistä eilen. Syynä sille on pari migreenikohtausta, jotka ovat nyt sekoittaneet pakkaa. En ole pystynyt oikein viemään loppuun suunnitelmiani. Viime viikonlopun jälkeen olen ollut sen verran sekaisin, että en ole jaksanut ajastaa mitään etukäteen ja eilen sitten sain aika karmean kohtauksen, ironista kyllä juuri neurologilla käynnin jälkeen. 

Katsotaan nyt, miten kalenterin kanssa käy. Kaikki suunnitelmani eivät ehkä toteudukaan, mutta mysteerisukkaohjeen vihjeet tulevat vielä... jossain vaiheessa. (Säilytetään jännitys.) Ja heti kun tästä kuntoudun, katson josko saisin ainakin osan ideoistani toteutettuakin. Toivotaan!

Vaikka eilinen ei ehkä ollut elämäni hienoimpia päiviä, sain ainakin yhden ihanan muistutuksen tämän nettineuleharrastuksen hyvistä puolista. Olin käppäillyt neurologilta Lumoavaan Lankaan istuskelemaan ja odottamaan äitiäni, joka on ollut nyt käymässä kylässä. Kaupalla migreenin ennakko-oireet alkoivat yltyä kohtaukseksi eikä apteekista hakemani uusi kohtauslääkekään auttanut, (itse asiassa se tuntui tuovan aivan uusia ulottuvuuksia koko kohtaukseen, en ota sitä kyllä toiste). Mutta kerrankin taisi olla totta, että kun hätä on suurin, on apukin lähellä. Se apu oli eräs kultainen ihminen, jonka tunnen myös vuoden takaisesta retriitistä mutta ennen kaikkea Ravelystä. Hän oli tulossa lankaostoksille ja bongasi minut jo kaupan ovelta ja tuli kysymään, olenko aivan kunnossa. Migreeni ei ole hänellekään aivan vieras asia (ikävä kyllä), ja hän kävi ystävällisesti viemässä minut ja äidin kotiin. Bussipysäkillä seisomiseen minulla ei olisi voimia ollutkaan ja muuta kyytiä olisi saanut vielä odotella - ja koska kännykkänikin reistailee (mikäpä ei?), en ollut aivan varma siitäkään, oliko tekstiviestini tavoittanut sitä mahdollista kyytiä. Ja voin vakuuttaa, että migreenikohtauksen yllättäessä ei ole kovin helppoa istua pystyasennossa eikä kovin antoisaa olla ihmisten ilmoilla.

Että niin. Ravelryn kautta on löytynyt paljon mukavia ihmisiä, joiden kanssa on voinut paitsi jakaa neulomiseen liittyviä ajatuksia saanut ihan vertaistukeakin aivan muissa asioissa. Rakastan tätä harrastustani kyllä muutenkin, mutta loppujen lopuksi kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa siinä ohessa on ehkä se kaikista paras osa (hassua kyllä) - että tätäkin kautta löytää ihmisiä, joiden ajattelemisesta tulee hyvälle mielelle ja jotka osoittavat, että ihmiskunta ei ole sentään ihan niin läpeensä kamala kuin joinain kyynisimpinä hetkinäni saatan kuvitella.

Kiitokset siis pelastavalle enkelille!

Suomalaisesta käsityöstä

Tulin ihan vaan lyhyesti vinkkaamaan hyvästä blogitekstistä. Maitotyttö -blogissa on juttua suomalaisen käsityön hinnoittelusta ja kuluista ja ihmisten vääristyneestä asennoitumisesta käsityön hintatasoon. Suosittelen lukemaan.

Asiahan sinänsä ei ole uutta. Ravelryssä ja muualla olen käynyt ja lukenut keskusteluja aiheesta - välillä hyvinkin turhautuneita. Mutta olen sitä mieltä, että mitä enemmän asiasta puhutaan, sen parempi. Ensinnäkin olen sitä mieltä, että toisten ihmisten työtä on syytä arvostaa, niin kuin tietysti omaansakin. Toisekseen minusta ihmisten olisi syytä havahtua myös tajuamaan se minkä pohjalle meidän hyvinvointiyhteiskuntamme ainakin osittain perustuu: muiden maiden halpatyövoiman. Jos sitä ei olisi, olisi täällä kaikki paljon kalliimpaa ja ihmiset keskimäärin köyhempiä (tai ainakin tavaraa olisi vähemmän). 

Vaikka minulla joinakin päivinä on vähän kärjekkäämpiä mielipiteitä, (tänään on yksi niistä päivistä), ei minulla oikeasti ole ratkaisuja kaikkiin maailman ongelmiin, ei edes näihin, sillä ihan suoraviivaisiahan ja yksiulotteisiahan nuo asiat eivät ole. Mutta se on aivan selvää, että suomalaisten rahakäsitys noin keskimäärin tuntuu olevan ihan vinksahtanut. Keskituloiset kuvittelevat olevansa köyhiä, samat "köyhät" puhuvat jossain yhteyksissä siitä, miten Suomessa ei ole oikeasti köyhiä, (yeah, right), rahaa on kyllä pistää täysin turhiin tavaroihin, joissa hinnassa on ihan pirusti ilmaa, mutta ei voida maksaa sellaisesta, missä tekijä-myyjä-yrittäjälle ei jää paljon paskaakaan. (Mainitsinhan, että tänään on yksi niistä päivistä?)

Kaikista tärkeintä minusta on kuitenkin tajuta, että kaikista tärkeintä ei ole raha. Mutta sillä vaan on monessa asiassa ihan pirusti merkitystä. Harmi.

Rocky Coast -takki pienellä purnauksella

Nyt vihdoin sain otatetuksi niitä kuvia Rocky Coast Cardiganista. Viimeksi tosiaan usean kymmenen kuvan joukosta löytyi ehkä pari, jotka eivät olleet ihan niin älyttömän suttuisia. Tällä kertaa saatiin jokunen, joista sentään saa vähän enemmän jo selvää.

malli: Rocky Coast Cardigan, Hannah Fettig

lanka: Drops Lima

puikot: 6,5 mm neliskanttiset pyöröt, jousinneuleessa 5,5 mm

langan kulutus: 680 g 

fiilis: no ihan ok

Tässä takissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Ikävä kyllä takki ei lopulta ollut ihan sitä mitä odotin. Langan puolesta pidän tästä kovasti. Väri on kaunis ja sopii minulle, ainakin omasta mielestäni. Takki on myös lämmin ja mukavalla tavalla raskas - se on juuri hyvä tämäntyyppisille loppukesän ja alkusyksyn epämääräisille ilmoille, jolloin ei oikein tiedä, miten pitäisi pukeutua. Takki menee siis ulkotakkina muiden vaatteiden päällä, tai sisätakkina, jos alle ei pue paljon tai jos sisällä on viileää.

Sitten tullaankin takin huonoihin puoliin. Tai oikeastaan niitä on lähinnä yksi, mutta se on sen verran olennainen, että tuntuu paljolta. Takki valuu.

Takki valuu siis lähinnä liikkuessa ja vain kun sitä pitää auki. Ongelma tulee vastaan siinä, että malli on aukipidettävä ja eteen jää kymmenen sentin rako ilmeisesti ihan tarkoituksella. (Se siis jää, jos takki makaa tasona lattialla ihan siinä missä silloinkin kun se on päällä.) Koska ohjeistuksen mukaisesti valitsin rinnanympärykseeni nähden (tavallaan) väljän koon, saisin takin periaatteessa juuri ja juuri kiinnikin vaikka huivisoljella, mutta sen verran pingottuneesti, että minun mielestäni se näyttäisi varsin typerältä.

Takissa on siis ennen kaikkea istuvuusongelma hartioissa ja hihoissa. Esimerkiksi Zoraa voin pitää aivan hyvin aukikin ilman että se alkaa valua, koska hihat ovat kohdallaan ja sopivat. Toisaalta istuvuusogelma ei haittaisi kovinkaan paljon, jos takki olisi mahdollista sitoa kiinni. (Esim. Huldallakin on tapana valua, mutta sen kanssa käytän yleensä aina huivisolkea.)

Olen nyt kovasti pähkäillyt, mitä tämän Rocky Coastini kanssa tekisin. Jos haluaisin purkaa ja neuloa uudestaan, saisin käytännössä purkaa koko työn voidakseni muokata hihat olkapäiden kohdalta. Siinä tapauksessa taas jos haluaisin tehdä takista kiinnipidettävän, pitäisi lankaakin hankkia lisää, ja samaa värierää tuskin enää löytyy. 

Arvatkaapa muuten ärsyttääkö vähän muistella kuinka silloin takkia neuloessani hetken harkitsin, että olisin ohjeesta poiketen kuitenkin tehnyt lisäyksiä etupuolelle, mutta päädyin silti tekemään ohjeen mukaisesti, koska ajattelin, että haluan tehdä mallin mukaisen ja olla suunnittelijan työlle uskollinen. Pah. Olisi pitänyt kuunnella intuitiotani ja tajuta, että mikä toimii hoikan ihmisen päällä, ei välttämättä toimi pullealla. Tai ainakaan tässä tapauksessa minulla.

Siitä en ole aivan varma, mistä istuvuusongelmat johtuvat. Tiheyden tarkistin monta kertaa ja sen pitäisi täsmätä. Onko vika siinä, että valitsin kuitenkin koon jotenkin väärin? Vai eikö Fettig ole osannut hahmottaa isompikokoisten kädentien kokoa ja muotoa?

Hihathan jouduin neulomaan muutenkin pari kertaa. Fettigin ohjeistus kaventaa niitä oli vähintäänkin mielenkiintoinen, ja ilmeisesti aika moni on joutunut sumplimaan hihat uusiksi. Hihojen lopulliseen kokoon olen ihan tyytyväinen muuten, mutta niiden aloitussilmukkamäärä oli kyllä turhan vähäinen.

Mutta nyt siis... mitä tehdä? Rehellisesti sanottuna en ole erityisen innokas purkamaan takkia. Periaatteessa voisin myydä tai lahjoittaa sen eteenpäin, mutta en raskisi tehdä sitäkään. Jos sattuisin laihtuman muutaman kilon niin että läskiä lähtisi nimenomaan käsivarsista, takki saattaisi istua paremmin - tai sitten ei.

Lauantaina tein tosin sellaisen huomion, että kun aamun viileydessä olin liikenteessä päälläni kaksi takkia, piti alla oleva Zora Rocky Coastia mukavasti paikallaan. Päällimäisempi takki ei oikein päässyt valumaan, kun takkien karheus piti niitä yhdessä. Kätevää. Voisihan tätä takkia jatkossa käyttää sitten vaikka aina niin...

Pidän kyllä siitä miltä takki näyttää. Ehkä sen kanssa sitten oppisi elämään...

Mutta täytyy sanoa, että ensimmäinen kokemukseni Hannah Fettigin suunnittelutyöstä oli lievä pettymys. Olkoonkin, että vika voi olla minussakin. Ja kyllä kai suunnittelijalle voi antaa paljon anteeksi, jos malli vain on nätti. 

Mutta silti.

Kevyttä elämää

Miksi, oi miksi, on aivan ylivoimaisen vaikeaa siirtää kuvia kamerasta tietokoneelle? Osaako joku kertoa? Olen taas muutama päivä sitten räpsinyt muutaman huikaisevan taideteoksen ja olisin samaan syssyyn kirjoittanut tänne kaikkea ylevää ja älykästä, niin kuin aina, mutta ajatuskin piuhan kytkemisestä kameran ja tietokoneen väliin tuntui uuvuttavalta. 

Tietysti minulla on aina tapana ottaa sata kuvaa, joista kolme on onnistuneita, tai ainakin tarkoituksiinsa käypiä, mutta sen verran samankaltaisia, että ei niitä kaikkia viitsisi esitellä. Sitten pitää tietysti uhrata aikaa siihen järisyttävän merkitykselliseen puuhaan, jossa vertailen näitä keskinkertaisia kuvia toisiinsa ja vatvon, mikä niistä on paras. "Hmm, tässä on hitusen parempi valo... mutta tässä toisessa taas tuo yksi säie näkyy vähäsen terävämmin."

Lopputuloksena on tietysti turhautuminen, jonkun kuvan randomilla valitseminen ja se, että kukaan ei huomaa eikä tiedä mitään. Koska ei täällä kovin moni katso kuvia valokuvina, tai niin ainakin oletan. Täällä pointti on sisällössä. Minkä lisäksi lukijoiden on paha arvioida, olenko valinnut kolmen onnistuneehkon kuvani joukosta parhaan, koska niitä kahta muuta ei esitellä.

Paitsi että usein oikeasti esitellään. Jostain syystä itseäni raivostuttaa kovasti se, että en malta olla pistämättä joka postaukseen kymmentä kuvaa, joissa ei oikeastaan ole mitään eroa toisiinsa nähden. Ehkä joku puolen asteen muutos kuvakulmassa.

Olkoon. Koitan hyväksyä itseni kaikkine puutteineni ja kotkotuksineni. Tällä kertaa halusin vain kertoa, että aion pian, tai joskus, neuloa Color Affectionin. Olen onnistunut kehittämään Wollmeisen metsästystaitojani ja saanut kokoon kolme kivasti yhteensopivaa väriä. En ole niistä ihan sataprosenttisen varma, vaan vatvon tuntemuksiani, koitan kuunnella intuitiotani ja odotan jotain taivaallista merkkiä siitä, että värivalinnat ovat oikeat. Koska olisihan ihan kauheaa vain tehdä - siis ilman että ensin kriiseilee siitä, onko väriyhdistelmä täydellinen ja sopiiko se tähän elämäntilanteeseeni.

Sitä voisi kuvitella, että ihmisellä olisi tärkeämpääkin ajateltavaa. 

Toisaalta parempi näin. Olen nähnyt viime aikoina taas paljon unia ja tajunnut, että alitajuntani prosessoi edelleen aika raskaita asioita. En ehkä jaksaisi, jos en hereillä ollessani saisi miettiä jotain paljon kevyempää. Ja toisaalta voisiko pienten valintojen pohdiskelu olla heijastusta siitä, että isot valinnat mietityttävät enkä ole ihan varma elämän suunnasta? 

Kaipaan ennustajan kykyjä.

Elämää on mukavasti keventänyt ja piristänyt neulelehden kolahtaminen postiluukusta. Uusin Interweave Knits oli sitä paitsi nyt toista kertaa putkeen sisällöltään aika kiva, ja moni neule oli mieleeni. Eikä vähiten kansikuvaneule.

Itse asiassa tulin jo vahingossa aloittaneeksi sukat uudesta lehdestä. (Ja ihan oikeasti, vahingossa, ei sitä muuten voi kuvailla. Selitän myöhemmin.)

Ja niin muuten, nyt vihdoin ensimmäinen varsinainen kunnon lankasatsini on valmis! Hypistelen vyyhtejä ja mietin, miten pian raskisi alkaa neuloa. En ole vielä päättänyt, kumpi pääsee ensin puikoille CA vai omalankahuivi. Saapa nähdä.

Epäonnistuneet otokset ja pikkuasioihin takertumista

Tänään olen liikkeellä puhtaasti inisemismielessä. (Tästä postauksesta ei kuulkaa selvitä ilman kursiivia.) Ärsyynnyin erään artikkelin yhdestä lauseesta yllättävän paljon ja aion avautua siitä täällä. Samalla esittelen Rocky Coast Cardiganini epäonnistunein kuvin. Enjoy!

Ensinnäkin siitä Rocky Coastista. Minulla oli hienot suunnitelmat, miten stailaan itseni tajunnan räjäyttävän upeaksi pukeutumalla sävy sävyyn ja laittamalla ihanan Lilja-kukkaseni hiuskoristeeksi. Suunnitelma kariutui kuitenkin olennaiseen seikkaan, sillä juhannusaattona mummolassa tätini PÖLLI minun Liljani. Tosin hän oikeastaan maksoi siitä ja minä oikeastaan suostuin diiliin, joskin vähän hitaasti lämmeten. Eräät täällä väittävät sitä siksi kutsuttavan kaupankäynniksi. Minä kuitenkin kutsun sitä pöllimiseksi.

Loppujen lopuksi valokuvat takista otettiin sen kummemmitta esivalmisteluitta. Koska minulla oli eilen serkkuni kanssa treffit Lumoavassa Langassa ja koska joka tapauksessa pistin Rocky Coastin lähtiessä päälleni, päätin riistää sukua ja käyttää serkkutyövoimaa valokuvien ottamisessa. Nappasin kameran mukaan ja pakotin Essin läheiseen puistoon kuvailemaan. Ikävä vaan, että en tällä kertaa ollut ihan nero...

Olen koittanut opetella järkkärini käyttöä välttelemällä automaattia ja ihan vain kokeilemalla erilaisia asetuksia hatariin taustatietoihini pohjaten. Se on ihan mukavaa ja opettavaista touhua, mutta ei kovin kätevää silloin, jos joku muu on kameran takana. Jos kuvaaja ei tunne kameraa ollenkaan eikä ole kovin perehtynyt touhuun, pitää kuvattavanakin ollessa käydä itse kokeilemassa säätöjä. Se ei toimi.

Vasta sitten jälkikäteen tajusin, että hei, on siinä kamerassa automaattikin, nuija. Mutta ei se mitään. Onpahan esitellä sentään jotakin, joskin vain sumeita otoksia. Ensimmäinen kuva on koko kuvasarjan paras. Ja siitä sentään näkee, miltä takki päälläni suurin piirtein näyttää.

Toinen blogiin valikoitunut kuva kuuluu kategoriaan päiväni muotibloggarina. Hitsi, olen itse asiassa luonnonlahjakkuus! Jalat sisäänpäin käännettyinä, kasvot vähän alaspäin... menee täydestä kuin väärä raha.

Sitten vielä vähän lähikuvaa... joka ei ole ollenkaan tarkka.

Ja vielä selitys sille, miksi suurin osa kuvista meni pilalle. Käsiä voisi toki pitää ihan paikallaankin.

Minulla tulee jostain syystä mieleen Asterix-sarjakuvat. Niissä aina käsien huitomiset on kuvattu tähän tyyliin. Paitsi muotibloggaajana, minulla olisi voinut olla mahdollisuus uraan sarjakuvasankarinakin. Vaikka Obelixina.

Koska kuvatkaan eivät ole mistään kotoisin, en vaivaudu menemään takin neulomisen tarkempiin yksityiskohtiin. Palaan tämän kanssa asiaan sitten kun on jotain mitä oikeasti esitellä. Ja ylipäänsä keskittymiskykyä.

Sitten siihen minua raivostuttaneeseen artikkeliin. Itse juttu oli ihan hieno ja oikeaa asiaa, kyseessä on nimittäin Talouselämän Kudo työhuolesi pois. Lankakaupassa työskentelevänä ihmisenä kuitenkin särähti aika pahasti silmään väite: "päälle pitää saada jotakin sellaista, mitä muilta ei löydy. Varsinkin nuoret miehet ovat heränneet tähän trendiin. On coolia pitää päässä itse tekemäänsä pipoa."

Varsinkin nuoret miehet...? Tiedän, että joitakuita ärsyttää ihan jo se, että viimeiset kymmenen vuotta jokaisessa neulomista käsittelevässä jutussa on mainittu virkkaavat pojat. Tässä minua ei kuitenkaan häirinnyt se. Ilmeisesti se sitten on kovinkin uutiskynnyksen ylittävä asia, kun 2000-luvulla kaikki ihmiset eivät harrastuksissaan noudatakaan perinteisiä sukupuolijakoja.

Ei, minua ärsyttää ihan vain väitteen harhaanjohtavuus. Miten toimittaja voi väittää, että varsinkin nuoret miehet ovat heränneet trendiin? Olen nyt ollut myyjänä lankakaupassa kaksi vuotta, ja sinä aikana olen myynyt langat kolmelle sellaiselle miesasiakkaalle, jotka eivät ole olleet ostamassa niitä jollekulle elämänsä naisista. Yksi näistä kolmesta miehestä aikoi tehdä ostamastaan langasta itselleen pipon. Yksi valitsi langat villatakkiin. Yksi osti sukkalangan - ainiin, ja hän ei ollut nuori mies. Ihan keski-ikäinen. 

Minua jotenkin ottaa päähän tässä se, että neulomisen ja yleensä käsitöiden ympärille rakentunut valtava ilmiö on täynnä monia isoja ja upeita juttuja, kuten vaikka sosiaalinen verkostoituminen, kotimaisen ja ajanmukaisen neulesuunnittelun lisääntyminen ja todella vaativien taitojen laajalle leviäminen ja räjähdysmäinen edistyminen - ja sitten tästä kaikesta poimitaan esille se, että muutama poikakin on innostunut tekemään pipon. Ja siitä keksitään käyttää ilmaisua varsinkin. Ai varsinkin?!

Varsinkin?!?

Puuh...

Puhdasta säälin kerjäämistä

Tässä yksi ilta napsaisin kuvan kasasta, joka tällä kertaa on valloillaan sohvalla. Oikeastaan voisi alkaa vaikka joka kuukausi ottaa kuvia siitä, miltä sohvalla näyttää... ihan siksi, että näkisi elämäni värimaailmojen vaihtelun. Ei sillä, ei tämäkään kuva varmaan kerro mitään syvällisempää minun mielentilastani, mielialoistani tai edes täysin tämänhetkisistä värimieltymyksistäni. Tämän kasan ruskea viritys on menossa töihin mallikappaleeksi ja väri on valittu sen mukaan, mikä passaa erään toisen neuleen kanssa yhteen ja vähän senkin mukaan, mitä väriä oli reilummin varastossa. Se että tykkään neuloa tämän väristä tällä hetkellä on puhdas sattuma.

 

Jonkin sortin kuva-analyysiähän voi kuitenkin aina harrastaa. Mutta ehkä mielenkiintoisinta on kuitenkin tiettyjen hetkien tallentaminen. Vaikka tässä kuvassa ei näy yhtäkään ihmistä eikä siitä voi oikeastaan päätellä vuoden aikaa, kertoo se minulle jotakin. Muistaessani miltä on tuntunut neuloa jotakin tiettyä lankaa tai jotakin tiettyä neuletta, muistan yleensä paljon muutakin. Miltä minusta sitä neuloessa yleisesti ottaen tuntui. Mitä asioita pyöri mielessä. Ketä olin nähnyt. Kaikkea sellaista.

Tämä kuvahan on kyllä huono. Haluaisin opetella ihan kunnolla kuvaamaan, se on ollut minun haaveeni jo melkein kymmenen vuotta. Jossain vaiheessa olin aika varma siitä, että minä olisin luonnonlahjakkuus ja taatusti hyvä kuvaaja. (Sain sitä paitsi kuvamaataitolinjan muistaakseni ainoan kymppini valokuvauskursista.) Nyt en ole enää ihan niin varma. Tai ainakin olen aika vakuuttunut siitä, että hyväksi kuvaajaksi tullaan harjoittelemalla. Ihan niin kuin kaikessa, lahjakkuudella on itse asiassa aika pieni rooli koko hommasta. Olipa sitä tai ei, ja siitänhän saan vapaasti olla mitä mieltä hyvänsä, lähinnä on merkitystä sillä, kuinka paljon tekee, yrittää ja harjoittelee.

En itse asiassa kirjautunut tänne kirjoittelemaan valokuvaamisesta. Tulin valittamaan. Sitten toissaillan en ole pahemmin voinut neuloa. Enkä tehdä pahemmin mitään muutakaan. Olen tällä viikolla ollut lähes koko ajan migreenissä, ainoan poikkeuksen teki torstai, jona sopivasti oli työpäivä. Oliko sitten hyvää vai huonoa tuuria olla juuri silloin tolpillaan... Nyt kun olisi vapaa viikonloppu ja saisi tehdä mitä huvittaa, en kykene tekemään mitään. Parhaillaan makaan sohvalla tyynyillä tuettuna läppäri jalkoja vasten nojaten - yllättävänkin hyvä kirjoitusasento muuten - ja odottelen että popsimani kourallinen särkylääkettä alkaisi vaikuttaa jollain tavalla. Vieressä on kahvikuppi, mutta huomasin, että kahvikin yllättäen vähän etoo minua, niin että ei siitä taida paljon iloa olla. On kyllä ihan hemmetin mukavaa herätä valmiiksi päänsäryssä ja huomata noustessaan, että joo, on täällä ne kaikki muutkin oireet kuten huimaus, pahoinvointi, vapina, voimattomuus ja ajatushäiriöt.

Aamulla tosin olin hetken aikaa jotenkin onnellinen, tai minulla oli muisto jostain onnellisesta ajatuksesta. Mutta siinä kunnolla herätessä jysähti tajuntaan myös päänsärky ja varasti vähän huomion enkä oikein saanut kiinni siitä, mikä oli tuntunut niin mukavalta. Olinko nähnyt jonkun hyvän mutta epärealistisen unen? Tässä koneella sitten hoksasin tuota valokuvaa katsoessani, että niin tosiaan, minähän näin unta siitä, että neuloin tuota ruskeaa neuletta ja olin päässyt kohtaan, jossa ei tarvinnut ajatella ollenkaan vaan sai vain neuloa menemään. Kummallista miten pelkkä neulomisen kokemus unessa saattoi tuoda hetkellistä hyvää oloa. 

Hyvä mutta epärealistinen uni se oli. Ainakin tällä hetkellä. Mutta kyllähän se tietysti vielä joskus toteutuu. Toivon mukaan. Usko on vähän lopussa.

No, ei auta kuin odotella.