Sytyck-loppuraportti, värikästä ja välkehtivää

Noniin, aika ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa tiivistelmä So You Think You Can Knit -haasteen kulusta omalta osaltani. Aika moni muu on ollut minua paljon reippaampi ja saanut sen tehtyä jo ajat sitten.

Ilmoittautuessani sytyck-kilpailuun valitsin tanssityylikseni Tangon. Olen hyvin usein hyvin tunnontarkka ohjeen noudattamisen suhteen. Se on alkanut olla aika häiritsevä piirre neulomisessani, usein kun ohjeessa on kuitenkin minusta jotain vähän hassua tai asian voisi tehdä paremminkin. Taitoni ovat sitä paitsi jo siinä pisteessä, että hyvinkin osaan soveltaa, syystä tai toisesta vain se on minusta aina ihan hirveän vaikeaa. Henkisesti. Olen estynyt persoona.

Haasteekseni sain Broadwayn. Toisin sanoen siis väriä ja välkettä. Oli aika alkaa opetella kirjoneuleen tekemistä, (ja muuttaa persoonaani "värikkääksi ja pirteäksi"). Haaste sinänsä oli mitä loistavin. Vaikka olen usein haaveillut kirjoneuleista, kaikki netin pelottavat kirjoneulekeskustelut ovat pitäneet minut kuitenkin etäällä niistä. Sen lisäksi halusin kuitenkin rikkoa vähän tangotaiteilijan rajojani ja kokeilla välillä neuloa jotain vapaamuotoisemmin ilman liiempiä ulkoapäin tulevia ohjeita. Siksipä ensimmäiset kirjoneuleharjoitelmanikin ovat vain kuvioita omasta päästäni.

Eikä muuten tullut nättiä jälkeä. Hollywood-viikkojen tuloksia tässä.

Kuvista ei tietysti välity koko karu totuus. Jälki oli aivan hirveää. Kuprut näkee kuvistakin, mutta livenä olisi kyllä ollut paljon enemmän ihailtavaa. Neulomus oli aivan järjettömän kireää, langanjuoksut tiukkoja kuin mitkä.


Koetin harjoitella myös valmiista ohjeesta, mutta koska totesin, että jälki ei tosiaankaan ole nättiä eikä lopullinen tuotos tule mitenkään olemaan käyttökelpoinen, purin koko viritelmän ja jätin ohjeen odottamaan parempaa tulevaisuutta.

Trust me. Tämäkin näytti livenä kamalammalta. Olisi aiheuttanut oikeille kirjoneulojille pyörtyilyä ja hengenahdistusta.

En oikeastaan edes tiedä, millä selvisin Hollywood-viikoista. Sitkeydellä? Hämmentävästi olen tämän haasteen parissa löytänyt itsestäni piirteen, jota minussa ei yleensä ole - olen yrittänyt luovuttamatta, vaikka mitään toivoa ei näyttänyt olevan.

Hollywood-viikot eivät kuitenkaan menneet täysin hukkaan. Vaikka en ollut varsinaisesti valmis haasteeseen niiden päätyttyä, ja aloitin haasteen jokseenkin v*ttuuntuneissa tunnelmissa, jotain taisi silti jäädä käteen. Pian seurasi suoranainen valaistuminen, ja saatuani vihjeen kanssakilpailijaltani, opin lankojenpitelytavan, joka helpotti suunnattomasti neulomistani. Sen jälkeen kirjoneule alkoi luistaa...

Harmi vain, että pian kaikessa keskittymiskyvyttömyydessäni hoksasin jotain paljon mielenkiintoisempaa: onteloneuleen! Se sitä paitsi sopi minun rinkulahuivisuunnitelmiini huomattavan paljon paremmin kaikin puolin. Näin jälkeenpäinkin olen erittäin tyytyväinen suunnan muutoksesta.


Loppujen lopuksi haaste aiheutti minussa todella valtaisan kirjoneuleinnostuksen. Pääni on ollut ja on edelleen tulvillaan ideoita, joita en todennäköisesti ehdi toteuttaa koko elämäni aikana. Innostus sai aikaan sen, että sytyck-projektejani kertyi sitten kolme. Kaksi kirjoneuletyötä ja yksi onteloneule.

Siinä sivussa vielä koeneuloin Ilona Korhoselle ja Jenni Östermanille yhden pienen kirjoneuletyön, josta on käsittääkseni ohje seuraavassa Taito-lehdessä.

Intarsiaa en ehtinyt kokeilla, vaikka siitäkin haaveilin. Sen sijaan koeneulomuksen kanssa tulin opetelleeksi sitten kirjoneuleen neulomisen nurjallakin puolella. Koeneulomus ei kylläkään sisältänyt sellaista, vaan ohjeena oli neuloa kirjoneuleosio pyörönä, jonka jälkeen se leikattiin auki. Minun leikkaukseni valitettavasti epäonnistui täydellisesti, joten sain erikoisluvan tehdä homman uudestaan tasona ja jatkaa siitä sitten ohjeen mukaisesti.

Ja jälleen kerran opin, että mitään, mitä lukee netissä, ei pidä uskoa! Joka paikassa sanotaan, että kirjoneulominen nurjalla puolella on vaikeaa ellei peräti mahdotonta - ja se on pahimman laatuista huijausta! Ainoa rehellinen minua kohtaan oli Soile, jolta kysyin erään hänen kirjoneuleprojektinsa yhteydessä, eikö kirjoneule nurjalla puolella ole vaikeaa ja hän vastasi, että ei ole.

Haasteen lopputuloksiin olen tyytyväinen. Sain aikaiseksi rinkulahuivin itselleni, kämmekkäät serkulleni ja tunikan pikkusiskolleni. Sekä rinkulahuivi että tunika ovat omaa suunnitteluani, ja rinkulahuivin ohjeen ajattelin kirjoittaa ylös ja tarjota kenties Ullaan.



Koen päihittäneeni itseni monessa mielessä. Olen ollut sitkeä, oppinut kirjoneulomisen ja onteloneulomisen ja lisäksi tehnyt kerrankin jotain ihan omasta päästäni ilman mitään ohjeita. Lisäksi jos vielä sen ohjeen rustaan, voin laskea kokeilleeni siipiäni myös koreografina.

Vaikka parasta onkin itseni voittaminen ja uusien taitojen oppiminen, on haasteesta ollut muutakin iloa. Olen löytänyt kasapäin aivan loistavia blogeja, ja ylipäänsä toisten haastetöiden seuraaminen on ollut hauskaa ja inspiroivaa.

Valmis (pää)sytyck

Aika esitellä varsinainen sytyck-projektini. The Sytyck. Se, missä on ihan oikeasti kirjoneuletta, eikä mitään huijaustapaa tehdä kuviota. Se, mikä on muutakin kuin pienen pienet kämmekkäät, joissa kirjoneuleen kanssa ei päästy kunnolla edes vauhtiin. Pitkään pimitetty ja salaisuutena pidetty.

Tässä se on! Kirjoneuletunika!

malli: oma
lanka: Cascade Heritage
puikot: 3,5 mm

Tiukkaa teki, mutta tunika valmistui jouluaatoksi. Tai ehkei aivan jouluaatoksi, vaan jouluaattona, kuitenkin ennen lahjojen avaamista. Muuten ei olisi tullut kiirekään, mutta viimeisen puolentoista kuukauden migreenit ja kivut ja säryt hidastivat tahtia. Ja niistäkin huolimatta kaikki oli ihan hyvällä mallilla, kunnes huomasin, että muuttunut neuletiheys kirjoneuleen jälkeen teki rinnan lisäykset täysin tarpeettomiksi. Jouduin purkamaan, ja tein yläosan uusiksi ilman minkään valtakunnan lisäyksiä. Siltikin jäi löysäksi, grrr.

Saavutin kuitenkin tavoitteeni! Valmista tuli ennen deadlinea. Ja lopputulos kirjoneuleen puolesta vastaa odotuksiani, itse asiassa jopa ylitti ne. Näin tasaisesta jäljestä en edes haaveillut. Ja vielä tasaisemmalta saa varmaan näyttämään sitten höyrytyksen jälkeen. Sitä vain en ole vielä vaivautunut tekemään, kun kuitenkin saa vielä purkaa ja neuloa.

Pikkusisko vaikutti löysyyttä lukuunotamatta tyytyväiseltä. Löysää ja roikkuvaa tunikaa ei tietystikään tule käytettyä, mutta muuten hän kai oli ilahtunut ideasta. (Oletan.)

Neule on tosiaan itseni suunnittelema. Suunnitelmat tosin muuntuivat jonkin verran matkan aikana, mutta se on varmaan normaalia. Alunperin ideani näytti suurin piirtein tältä:

Ihan ok sinänsä, sekin olisi varmaan ollut kiva, mutta köyhyydessäni koitin* optimoida langan kulutuksen. Ja hyvin optimoinkin. Kun vaihdoin suunnitelmat koko helman peittävään kirjoneuleeseen, sain käytettyä koko punaisen langan, jäljelle jäi vain kohtalaisen lyhyt nysä. Tällöin mustaa lankaa puolestaan ei tarvinnut ostaa niin paljon.

Lankaa koko projektiin kului yhteensä vajaa kolme vyyhtiä. Saas nähdä, miten sitten käy kun neulon tunikan yläosan uudestaan, mutta tuskin määrä siitä olennaisesti enenee.

Ensimmäiset kirjoneulekuviosuunnitelmani tein lyijykynällä netissä luomalleni ja sieltä tulostamalleni ruutupaperille. Vaati vähän kokeiluja ja useita versioita, mutta siihen, joka lopulta päätyi kuvioksi, olen itse hyvin tyytyväinen.

Todella tyytyväinen! Oma kehu haisee, joo. Too bad. En aio kuitenkaan tässä tapauksessa vähätellä itseäni ja omia taitojani. Kenties kirjoneulekuvion suunnitteleminen ei vaadi poikkeuksellisen taiteellista silmää, mutta jotain luovuutta kuitenkin. Ja piirtely oli minusta erittäin hauskaa. En ole omasta mielestäni erityisen lahjakas piirtäjä noin muuten, (tosin haluaisin joskus treenata taitojani), mutta tällainen ruutupiirtely sujui minulta yllättävän mukavasti. Saatuani inspiraation muutama tunti hujahti aivan huomaamatta.

Luonnollisesti sain inspiraation joskus iltapuolella, eli kukuin sitten tuon kanssa aika myöhään...

Vaikka perhoskuvio muotoutui lopulliseen muotoonsa jo paperilla, muuta säätöä harjoitin vielä sitten Exelillä. Kun hoksasin Exelin käytössä jutun juonen, sujui sekin aika näppärästi. Isoja kuvioita pystyi muuttamaan kerralla ja oli helppoa kokeilla eri vaihtoehtoja monta kertaa peräkkäin.

Lopputulos tässä.

Voin sanoa, että tämän työn tekeminen on antanut todella paljon. Ensinnäkin löysin pitkästä aikaa sisäisen taiteilijani. Toisekseen huomasin minullakin olevan jonkinlaista pitkäjänteisyyttä.

Omien kirjoneuleiden suunnittelu taitaa olla jopa enempi minun juttuni kuin moni muu mitä olen neulerintamalla tehnyt. Ja vaikka sitä ei voi tietää, olen melko varma, että ilman sytyck-haastetta en olisi vielä pitkään aikaan yrittänytkään kirjoneuleita, vaikka olen jonkin verran senkin perään haikaillutkin.

Kirjoneuleen erittäin antoisa puoli on siinä, että itse suunniteltuun kuvioon voi sisällyttää merkityksellisiä asioita, sellaisia mitä mikään pitsi- tai palmikkokuvio ei (ainakaan minulle juuri nyt) mahdollista. Vaikka en haluakaan kokonaan kertoa, mistä kaikesta tässä kuviossa on kyse, paljastan kuitenkin sen verran, että kuvio viittaa pikkusiskoni ja viime keväänä kuolleen pikkuveljeni erääseen yhteiseen projektiin. Se on siis osittain pikkuveljemme muistolle omistettu. Musta väri on varmaankin helppo tulkita.

Tämän tunikan suunnittelu ja neulominen on ollut minulle varmaankin osaltaan jonkinlaista terapiatyötä. Se on antanut paljon, vaikka on ottanutkin jonkin verran. Ja vaikka pääasiassa mielessä on olleet pikkusisko ja pikkuveli, monta muutakin ajatusta on sen parissa ollut mielessä.


*note to Kimmo: minä en edelleenkään koeta

Lisää Sytyckiä ja pari joululahjapaljastusta

Joulu on ohi, lahjat jaettu eikä mikään ole enää salaista sillä rintamalla. Hyvä. Voin nyt vilautella muitakin Sytyck-töitäni kuin sitä yhtä jo esiteltyä.

Päätimme serkkuni kanssa tänä vuonna antaa toisillemme neuleaiheiset joululahjat. Vähän sellaiseen SNY-tyyliin, vaikkakaan lahjan antaja ei tässä tapauksessa voinut pysyä minkään sortin salaisuutena.

Minun antamani lahja sisälsi luonnollisesti lankaa ja parit puikot, mutta Sytyckin kannalta olennaista on esitellä itse tekemäni lahjan osa. Valitettavasti vain tuli kuvattua ainoastaan toinen tekemästäni kämmekäsparista, mutta jospas Essi joskus ystävällisesti kuvaisi kämmekkäät omaan blogiinsa, josta voisin kuvat kätevästi varastaa. Tai sitten pitää käydä Essin luona kyläilemässä kameran kanssa.

malli: Fingerless Gloves "Musica", Anne Neumann
lanka: Drops Alpaca
puikot: 3 mm

Kuten kuvasta voi huomata, kämmekäs oli kuvanottohetkellä vielä päättelemättäkin. (Ja niin muuten oli vielä 23. joulukuuta melkein siihen asti kun se piti pakata.) Älkää kuitenkaan keskittykö tuijottelemaan viimeistelemättömyyttä, vaan katsokaa aihetta! Eikös olekin hieno? Törmätessäni tähän malliin Ravelryssä tuli Essi kyllä heti mieleen, hän kun on varsin musikaalinen ihminen. Tietystikään kuvassa olevaa f-avainta hän ei joudu niin usein käyttämään, mutta toisessa kämmekkäässä pääosassa on suurelle yleisölle tutumpi g-avain.

Kaikista isoin ja suuritöisin Sytyck-neuleeni on sitten pikkusiskolle joululahjaksi tullut tunika. Koska en ole juuri nyt kotosalla, siitä ei ole tarjota kuvia valmiina, mutta yhdestä lähes valmiista kirjoneulekuviokerrasta on näyttää vilaus.

Kuvassa on siis perhonen ja eräät nimikirjaimet. Suunnittelin kuvion itse, sillä halusin sen olevan jollain tavalla merkityksellinen. Siskolla meni lahjan avaamisen jälkeen jonkin aikaa ennen kuin hän hoksasi, mihin kuvio viittaa, mutta hoksasi kuitenkin.

Muuten tunikasta tuli ihan hyvä, mutta yläosasta tuli aivan liian löysä. Esittelen kuvia siitä sitten myöhemmin, kunhan saan kuvat siirrettyä koneelle kotona. Sovimme pikkusiskon kanssa sitten niin, että minä otan tunikan takaisin hoteisiini ja neulon yläosan uusiksi.

Löysyyden pääasiallinen syy oli se, että kuvioneuleesta tulee minulla reippaasti tiukempaa kuin yksivärisestä, ja koska tunikan yläosa on ihan tavallista yksiväristä sileää neuletta, siinä on huomattavasti alaosaa löysempi neuletiheys. Ajattelin uusintakierroksella neuloa sen millin pienemmällä puikkokoolla. Toivottavasti siitä sitten tulee hyvä. Pitänee tosin tehdä pikkuisen laskelmia etukäteen.

Esittelen myöhemmin vielä pari joululahjaneuletta ja paremmin ainakin tuota suurinta sytyckiäni. Lisäksi pitää vielä näyttää, mitä itse sain Essiltä, mutta sekin vasta kunhan olen saanut sen kuvattua.

Joulukuun kolmas, valmis sytyck

Vastoin yleisiä odotuksia, olen saanut So You Think You Can Knit -rintamalla lopulta jotain valmista aikaan. Nimittäin vihdoin sen rinkulahuivin, joka on toteutettu onteloneuleena.

Onteloneule toimii tähän asusteeseen kyllä noin miljoona kertaa paremmin kuin kirjoneule. Olen todella tyytyväinen, että luistin suunnitelmistani ja vaihdoin taktiikkaa. Kirjoneuleena huivin saisi aina asetella hyvin tarkkaan, että nurja puoli ei näkyisi. Nyt ei ole mitään väliä, kumpikin puoli käy!

malli: oma
lanka: DROPS Merino Extra Fine
puikot: 4 mm

Olen vihdoin kantapään kautta oppinut, mitä lankoja voin käyttää ja mitä en. Merinovillaa sen olla pitää. Muusta villasta tehtyjen vaatteiden ja asusteiden kanssa tulee vain itku. Ei voi keskittyä siihen, mitä on ulkona tekemässä, jos kaula kutisee ja raapiutuu koko ajan. Hivenen hämmentävästi tämäkin lanka ihan pikkuhiukkasen tuntuu kaulaa vasten karheahkolta, mutta se on niin pientä, että siihen karaistunee.

Onteloneulominen oli tosi mukavaa ja vieläpä aika helppoa. Ehkä välillä saattaa hienoista kyllästymistä aiheuttaa se, että yhden kerroksen neulominen kestää pitempään kuin normaalisti, mutta kun siihen tottuu ja saa rytmin päälle, alkavat kerroksetkin vaihtua loppujen lopuksi aika nopeasti.

Miksi minulla sitten meni tämän neulomiseen niin kauan? Minulla on ollut pari huippusalaista kirjoneuleprojektia etenemässä kulisseissa. En halunnut luovuttaa sen homman kanssa, vaikka ensin onnistuinkin kieroilemaan itseni ulos siitä. Kaiketi minussakin on sitten jonkin verran jotain uhmapäisyyttä ja sitä kuuluisaa suomalaista sisua. Paitsi että ei varmaan olisi, jos kirjoneulominen olisi osoittautunut oikeasti tosi vaikeaksi. Itse asiassa sekin on helppoa!

Rinkulahuivi valikoitui sytyck-projektikseni siksi, että se on periaatteessa monikäyttöinen. Vähän väljempi rinkula olisi epäilemättä vielä monikäyttöisempi kuin tämä minun, mutta itse toisaalta tykkään juuri napakkuudesta, siitä että huivin voi kietoa pään ympäri tasan kahdesti ja väljyyttä jää vain vähän. Huivi on silloin todella lämmin ja pitää aika hyvin tuulta. Onteloneule tietysti vaikuttaa asiaan, kun huivi on sen ansiosta tavallista paksumpi. Joustaa silti yhtä hyvin kuin muutkin neuleet.

Värivalintani onnistui minusta ihan hyvin siinä mielessä, että harmaa tasapainoittaa räikeää pinkkiä mukavasti, mutta pinkki tuo silti pikkuisen väriä elämään. Sitä paitsi, vaikken mikään asiantuntija näissä asioissa olekaan, sanoisin, että huivin värit sopivat omiin väreihini aika hyvin. Jotkut värit saavat ihoni näyttämään harmaalta, keltaiselta tai liian punakalta, tässä tapauksessa niin ei onneksi taida käydä. Sen sijaan ongelmia tuottaa se, että talvitakkini on kirkkaanpunainen, eikä huivi ehkä ihan käy sen kanssa yhteen. Luulisin. Mutta vaikka kävisikin, on talvitakkini kaulus tällaiselle huiville ehkä aika hankala, eli pitänee keksiä sen takin kanssa jokatapauksessa kaulan lämmikkeeksi jokin muu ratkaisu.

Noniin, olen oppinut onteloneulomaan. Ja kirjoneulomaankin, siitä tulee todisteita sitten myöhemmin. Olen ihan ylpeä saavutuksistani, ja vaikka tänään onkin vähän sellainen päivä, jolloin jokaisella hopeareunuksella tuntuu olevan musta pilvensä, saan sentään jotain iloa tästä. Olen oppinut jotain uutta. Vieläpä jotain sellaista, johon en varmaankaan olisi edes törmännyt tai kiinnittänyt huomiota ilman neulomishaastekilpailua. (Onteloneule kuulosti minusta aiemmin ihan vammaselta eikä paljon kiinnostanut ottaa selvää, mistä on itse asiassa kyse.)

Luulen, että jos vain hyvin menee, kaikki kilpailijat ovat tämän haasteen voittajia. Tuntuu kivalta murtautua ulos omalta mukavuusalueeltaan ja nähdä, että pystyy semmoiseenkin, mistä aiemmin ajatteli enintään, että "sitten joskus".

Etenee, etenee

Uusin Twist Collective on ilmestynyt, jee! Vaikka en olekaan tullut tuolta ikinä ainuttakaan ohjetta ostaneeksi, ei se ole estänyt ihailemista eikä inspiroitumistakaan. Jos minulla olisi rajattomasti rahaa ja aikaa, niin taatusti olisin tuoltakin jo jonkin ohjeen napannut omille puikoilleni. Mutta tuntuu turhalta uhrata viimeiset senttinsä ohjeeseen, jos ei tiedä, minkä vuoden puolella ehtii aloittaa siitä neulomisen. Jono kun on niiiiiiiiin pitkä.

En ole raportoinut vähään aikaan Sytyck-neuleeni etenemisestä. Sille on syynsä, kuten olen kertonut. Eikä se syy ole, hämmentävää kyllä, se etten olisi tehnyt mitään. Olen jopa noussut viikonloppuaamuina tavallista innokkaammin päästäkseni neulomaan. (Jep, ihmeiden aika ei ole ohi.)

Kirjoneule sujuu minulta jo suorastaan hyvin. Ei täydellisesti, mutta olen aika tyytyväinen itseeni. Siitäkin olen kovin yllättynyt. En ole kuitenkaan täyin välttynyt epätoivon hetkiltäkään. Sytyckin kirjoneuleprojektini alkoi hyvin ja nätisti, mutta jostain syystä ihan yhtäkkiä toisen kuviokerran kohdalla kaikki lähti menemään ihan per... huonosti. Oli hankala neuloa, langat oli koko ajan yltiölöysällä ja vaikeasti kädellä, mutta neulejälki oli kireää. Vähänkö alkoi ahdistaa. Jossain vaiheessa olin vetäistä puikot neuleesta ja heittää koko roskan nurkkaan ja muutaman rikkoutuvan tavaran perään ihan mielenilmaukseksi. Järjen ääni kuitenkin onneksi esti tämän.* Kun otin uuden, leppoisamman asenteen, alkoi homma taas yllätyksekseni luistaa.

Sittemmin onkin mennyt ihan hyvin ja mukavasti. Neulonkin nopeammin kuin olisin kuvitellut. Tai sitten vain käytän kaiken muuhun ja tärkeämpään tarkoitetun ajan neulomiseen... Sekin voi olla.

Seuraavaksi pitäisi alkaa taas hyödylliseksi ja keskittyä niihin muihin ja tärkeämpiin tekemisiin. (Tosin onko mikään oikeasti tärkeämpää kuin neulominen?) Lisäksi haluaisin ulkoilla ja sitten pitäisi vielä siivota, koska menin viikonloppuna epähuomiossa kutsumaan pari kaveria kylään täksi illaksi. Täytyy sanoa, että minun ajankäytössäni ja suunnitelmallisuudessani on vielä hiomisen varaa.



*Selvennettäköön, että järjen ääni ei siis kuulunut omasta päästäni, (saatan olla jakautunut persoona kaikin muin puolin, mutta järkeä edustava persoonallisuuspiirre ilmeisesti puuttuu), vaan samalla sohvalla istunut taloutemme miespuolinen jäsen esti minua toteuttamasta tuhoisia suunnitelmiani. Alan ymmärtää, mitä äiti tarkoitti huokaistessaan helpotuksesta aikoinaan kun kuvasin tuoretta poikaystävääni rauhalliseksi ja järkeväksi. Muistan ikuisesti äidin sanat: "Noniin, sehän on hyvä, kun sinä kumminkin olet... miten tämän nyt kauniisti sanoisi... no, sellainen reagoiva."

Marraskuu ja lunta ja neuleita, joista voi puhua vain kuiskaten

Hupsista, marraskuussa mennään. Eikä minullla ole mitään näytettävää. Mutta pihalla on lunta.

Muuten rakastan joulua ja varsinkin lahjojen suunnittelua, mutta aika harmillista on, että suurinta osaa lahjoista ei voi esitellä täällä. Voi kyllä kertoa, miten hienosti menee tai purnata, jos jokin tökkii, mutta tuntuu tylsältä, kun ei voi sen tarkemmin kertoa, mistä neuleesta on kyse saati esitellä valokuvia. (No, mun kuvat ei tunnetusti kovin kaksisia ole - ja syytän siitä pelkkää kameraa - joten paljosta ei tietysti kukaan jää paitsi, mut kuitenkin...)

Rupesin miettimään muutama päivä sitten, että pikkusiskoni ei ole kommentoinut tähän uuteen blogiini ollenkaan eikä ole keskusteluissakaan sanallakaan maininnut tästä mitään. En kylläkään oleta, että kaikki sukulaiseni ja tuttavani kyttäävät innokkaasti blogipäivityksiäni ja ryntäävät aina uuden postauksen tullen välittömästi kommentoimaan, mutta tuli silti vähän sellainen olo, että kenties pikkusisko ei edes ole pitkiin aikoihin lukenut blogia. Muissa olosuhteissa saattaisin jopa loukkaantua, (tai sitten en), mutta nyt innostuin. Hahaa! Jospa voisinkin esitellä täällä ainakin siskolle tulevaa lahjaa.

Soitin eilen siskolle, ja kysyin, lukeeko hän nykyään minun blogiani. Ja pikkusisko vastasi, että ainiin, empä muuten luekaan. Silloin minä olin jo ilmoittaa, että hyvä, jatka samaa linjaa, mutta tämä hyväkäs ehtikin sanoa: "Hyvä kun muistutit. Mulla ei olekaan paljon mitään kivaa luettavaa netissä." Pahus.

Eli en esittele täällä pikkusiskolle tulevaa neuletta. Valitan. Mutta paljastettakoon sen verran, että lahja on osa SYTYCK-projektiani, eli tulossa on kirjoneuletta. Onneksi joulun jälkeen on vielä muutama päivä aikaa esitellä lopputulos täällä ennen kilpailun loppumista. Ja kaipa voin jotain tietoja etenemisestä ripotella. (Hyvin menee tällä hetkellä.)

Noniin, pikkusisko, nyt sitten sait vihiä siitä, mitä lahjaksesi tulee. Ja oma on vikasi. Näh näh!

Sitten se julkinen SYTYCK-projektini... no, siitä ei ole kuvia ihan puhtaasti laiskuussyistä. En ole jaksanut yrittääkään ottaa niitä. Mutta mitään jänittävää edistystä nyt ei ole tapahtunutkaan. Aika samalta se näyttää kuin aiemminkin, on vain pitemmällä. Vähän sivussa olen sitä tehnyt, kun joululahjat ovat menneet edelle, mutta eiköhän se tässä joskus valmistu. Ihan kiva sitä on ainakin tehdä, ja luulen, että siitä tulee ihan ok. Tosin värit ei oikein minun talvivaatteisiin passaa, mutta en välttämättä sitä itse pidäkään. Minulla on eräs hieno suunnitelma. Se saattaa jopa toimia.

No, eipä mulla muuta. Nämä kuvattomat tekstit on ihan tylsiä, mutta ei voi mitään. Heti kun blogin lukijat keräävät kolehdin ja lähettävät mulle kamerarahat, tulee hommaan varmasti muutosta. Kiitän jo etukäteen!

Väliaikatiedottelua

So You Think You Can Knit -projektini etenee ihan kiitettävää vauhtia. En todellakaan ole mikään superneuloja, kuten jotkut, mutta eteenpäin mennään. Tai niin ainakin kovasti yritän ajatella, sillä suoraan sanottuna onteloneule on sen verran hidasta touhua, että neuleeni ei varsinaisesti kasva silmissä.

Kivaa kuitenkin on. Onteloneuleen kanssa saa periaatteessa olla tarkkana, että ei vahingossa tee virheitä, mutta sekään tarkkuus ei lopultakaan ihan kauheasti vaadi. Kunhan nyt vähän keskittyy. Kaaviota ei tarvitse kuitenkaan silmä kovana tuijottaa, (no, itsehän sen teinkin), ja vaikka silmukoita on normaaliin neuleeseen nähden tuplat, ei ole mitenkään äärimmäisen vaikeaa tarkastella edellistä kerrosta ja katsoa missä mennään. Pari kertaa olen saanut olla korjailemassa edellisen kerroksen virheitä, mutta purkaa ei ole kannattanut, kun korjaaminen on vielä seuraavallakin rivillä ihan helppoa.

Kaikista hauskinta tässä onteloneuleessa on tosiaan tuo kaksipuoleisuus. Tai no hei, tosi omaperäisesti ajateltu, miksihän tätä onteloneuletta yleensä sitten tehdään? En ole kenties tänään terävimmilläni ja kaiketi hoen vain itsestäänselvyyksiä ja latteuksia, mutta niin se vain on, tosi upea keksintö tämä neulomistapa. Vitsit, että joku on ollut nero.

Muuta mukavaa onteloneuleessa on sen paksuus ja pehmeys. Vähän ohuemmallakin langalla tulee ihanan lämmittävä rinkulahuivi. Jee! Lisäksi neule on joustavaa. Ei ole pelkoa langanjuoksujen kireyksistä.

Olen silti edelleen sillä kannalla, että jotain varsinaista kirjoneulettakin haasteen parissa aion tehdä. Ja muutama idea onkin. Itse asiassa niitä on vähän liikaa, ja ennen vuoden loppua en todellakaan ehdi toteuttaa kaikkia. Varsinkaan kun melkein kaikki vaatisivat myös hyvän suunnittelytyön. Mutta katsotaan, mitä keritään. Ja saa kait näitä kirjo-, intarsia- ja onteloneuleita jatkaa myöhemminkin. Tosin sen intarsian suhteen minulla ei niitä ideoita niin kauheasti ole. Mutta tällä vauhdilla niitäkin liitelee mieleen ennemmin tai myöhemmin.

ADHD-neuloja tiedottaa: Taas suunnanmuutos!

Eilen, silloin kun minun piti itse asiassa tehdä jotain aivan muuta, innostuin taas kokeilemaan jotain aivan uutta juttua neulomisen saralla. (Tämä haaste kyllä näköjään avaa uusia ulottuvuuksia harrastukseeni.) Satuin bongaamaan Ravelryssä Tuin maininnan double knittingistä, ja koska en tiennyt, mistä oli kyse, piti minun heti tietysti googlettaman. (Hirveästi linkkeja, hah hah!)

Double knitting iski kyllä täysillä! Todella jännittävää. En ole ennen edes unelmoinutkaan voivani neuloa kaksipuolista kuviota. Tekniikka tuntuu suorastaan nerokkaalta, vaikkei se lopultakaan ole erityisen monimutkainen. Ja se jälki! Oli pakko alkaa heti kokeilla, ja siksi sohvallamme vallitsi eilen hetken (*köh köh*) aikamoinen kaaos.

Enhän toki voinut siirtää keskeneräisiä neuleita muualle, koska saatoinhan tarvita niitä hetkenä minä hyvänsä.

Tällä hetkellä minulla on siis samasta itse tekemästäni kaaviosta kaksi neuleta tulilla. Toinen on ympyrähuivi kirjoneuletekniikalla, toinen double knittingillä, jota suomeksi kutsutaan onteloneuleeksi.

Voitteko kuvitella, että olen aina ennen sivuuttanut tuon hienon tekniikan olemassaolon pelkästään sen erittäin epämielenkiintoisen nimen perusteella? Ontelo. Olenko ainut, joka ajattelee nenäonteloa?

Ensimmäisen kokeiluni jälkeen rakastuin onteloneuleeseen niin, että se syrjäytti kyllä kirjoneuleaikeeni mennen tullen. Rinkulahuivin kannalta lienee paljon mukavampaa, kun nurjaa puolta ei olekaan. Lisäksi kuviointi, jossa värit ovat kahdella eri puolella toisiinsa nähden päinvastaiset, tuo hauskaa vaihtelua vaatekappaleen käyttöön. Ja neulomisen kannalta on mukavaa, kun lankajuoksuja ja langankireyttä ei tarvitsekaan murehtia.

Eiköhän tässä käy niin, että lopulta puran sen perintestä kirjoneuletta edustavan version ja keskitän energiani onteloversioon. Ei sillä, kirjoneuleeni kanssa alkoi mennä jo aika hyvin, kiitos saamieni vinkkien ja muutaman omankin oivalluksen. Ja jos (tai siis kun) aikaa riittää, (riittää, riittää!), kehittelen rinkulahuivin jälkeen lisää kirjavia asioita, joita voisin haasteeseeni sisällyttää. Haasteen sisältö kun ilmeisesti saa elää kilpailun aikana.

Tältä ehkä tuntuu valaistuminen

Kiitokseni kanssakilpailijattarelleni Villapallolle siitä, että kirjoneulomiseni lähti vihdoinkin vauhtiin. Hollywood-viikkojen aikana harjoittelin kirjoneuletekniikkaani Dropsin Fabelilla, ja se alkoi toimia ihan kohtalaisesti, vaikkakaan ei mitenkään erityisen sujuvasti, mutta jostain syystä vaahdettuan Dropsin Merino Extra Fine'iin, kakkoslangan jatkuva löystyminen paheni ja alkoi tosissaan häiritä ja hidastaa neulomista.

Tähän mennessä olen käyttänyt lankojen pitelemiseen kahta eri taktiikkaa, joista kumpikaan ei tuntunut mitenkään erityisen hyvältä. Ensinksikin kokeilin lankojen pitämistä vasesmman käden etusormen ja keskisormen päällä.



Niin, tuo tekniikka tuntui aluksi minulle täysin luontevalta. Molempien lankojen etusormella pitäminen on nimittäin aika hankalaa. Langat eivät pysy kovin helposti toisistaan erillään ja se nyt luonnollisesti hidastaa neulomista tavattomasti. Siksi lankojen kulkeminen kahdelta eri sormelta tuntui aluksi helpolta.

Ongelmaksi muodostui se, että kakkoslanka, se joka tuli keskisormen päältä, löystyi aina neuloessa nopeasti. Eturosmelta tulevat lankajuoksut kiristivät kamalasti, kun taas keskisormen päältä tulevat eivät juuri ollenkaan. Aika epätasaista jälkeä siis. Lisäksi langan löstyminen johti aina lopulta siihen, että lanka tippui sormelta, ja se piti aina erikseen noukkia siihen.

Muutama päivä sitten aloin erään toisen neuleeni parissa ihan huvin vuoksi kokeilla brittiläisten tapaa neuloa. Haasteeni ei ole Bollywood, mutta jostain syystä innostuin. Varmaan jokin valtoimenaan vellova sytyck-energia sai minut tylsistymään neuleeni parissa ja pisti kokeilemaan uutta. Olen kuitenkin jo niin pitkään päivitellyt brittiläisten tapaa tehdä tämäkin asia niin perhanan vaikean näköisesti, että pakkohan sitä oli lopulta ihan tosissaan yrittää itsekin.

Kun brittityyli alkoi, jos nyt ei luistaa, niin jollain tasolla onnistua ainakin, tuli mieleeni kokeilla sitä kirjoneleessanikin apuna.

Ei auttanut.

Kyllähän se tavallaan toimi. Vähän hidasta ja tympeää se vain oli. Ja jälleen kerran lanka vain löystyi vaikka mitä tein. Kummallisinta oli, että vaikka kokeilin lopulta niitä halveksimiani kieputetaan-lanka-miljoona-kertaa-kaikkien-sormien-ympäri-tapoja, lanka onnistui sormen päältä löystymään silti. Siis siitä huolimatta, että se kiristi muut sormet niin tiukalle, että verenkierto oli tyssätä kokonaan.

Ilmiselvästi ainut sormeni, joka osaa kontrolloida langan kireyttä oikein, on vasemman käden etusormi. Varmaan treenaamalla oppisi käyttämään muitakin sormia yhtä tehokkaasti, mutta onneksi minun ei ehkä tarvitse treenata. Villapallon käyttämä tekniikka on nimittäin niin hyvä, että se istui minullekin!

Nyt minua ihmetyttääkin, onko tosiaan niin, että kukaan muu koko maailmassa ei tuota tapaa käytä. Sehän on selvästi ainoa oikea! (Käännän tietysti kelkkani taas heti kun onnistun kehittämään jonkin ongelman tämänkin tavan kanssa, mutta ainakin nyt olen tätä mieltä.) Tietenkään tapa ei oikein toimi, jos samalla rivillä täytyy käyttää kolmea lankaa, mutta kukas hullu niin vapaaehtoisesti tekisi muutenkaan? Tai ainakaan en minä.

Pikkuvauvatkin on parempia kuin mä!

On kolme asiaa, joita minä ehkä vihaan: typerä, surkea kamerani, jolla ei tee käytännössä mitään, meidän asunnon kohtalaisen himmeä valaistus (säällä kuin säällä) ja kirjoneulominen.

Kirjoneule on hidasta, tylsää ja vaikeaa. Samperi, kaksi lankaa, mitä ihmettä sillä toisella tekee?! Ei se pysy hyvin mitenkään. Olen yrittänyt pitää kakkoslankaa vasemman käden keskisormen päällä. Muuten toimii, mutta lanka meinaa koko ajan löystyä, niin että lopulta saattaa tipahtaa sormelta. Ihan sama mitä teen. Sen jälkeen olen pitänyt kakkoslankaa oikean käden eturormella. Siinäkin se löystyy. Ensimmäistä kertaa neulomishistoriani aikana joudun kieputtelemaan langan sormen ympäri, tapa jota en ole koskaan ymmärtänyt kun olen nähnyt muiden sitä käyttävän. Ja siltikin lanka löystyy.

Mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tällaisen haasteen?

Ja katsokaa nyt tuota valokuvaa! Ihan kamala! Se oli niin pimeä, että jouduin vähän kuvankäsittelemään sitä, jotta siitä erottaisi jotain, mutta ei kovin kauniilta näytä nytkään.

Jos täytyy kaivella jotain positiivisia puolia asioista, niin ainakin sen voin sanoa, että kirjoneuleeni ei ole enää mitenkään erityisen kireää. Olen oppinut hallitsemaan sitä. Joskin se vie aikaa eikä tosiaankaan tapahdu itsestään tai luontevasti. Mutta ei se ole vaikeakaan. Jonkin verran saattaa olla vaikutusta silläkin, että otin neuleeseen kokoa suuremmat puikot kuin langalle on suositeltu. Järkeilin, että rinkulahuivi saa olla neuletiheydeltään kohtalaisen löysää. Se on kirjoneuleen kanssa jo sinänsä aika iso haaste.

Joka tapauksessa alan pikku hiljaa samaistua erääseen pikkupoikaan, jolle muutamia vuosia sitten yritin (en muuten suinkaan omasta halustani) opettaa ihan yksinkertaista ketjusilmukkaa. Homma oli meille molemmille todella turhauttavaa, ja pojan kärsivällisyys herpaantui jostain mystisestä syystä aina juuri tasan sillä hetkellä, kun hän vihdoin oli onnistumassa luomaan ensimmäisen silmukkansa. Lopulta tilanne ajautui siihen pisteeseen, että poika ryömi pöydän alle eikä suostunut tulemaan sieltä pois vaan huuteli vain sieltä katkerana: "Pikkuvauvatkin on parempi kuin mä!"

Alan ehkä saada tästä hommasta päänsärkyä. Johan tässä ollaankin kirjoneuleen puolesta peräti rivillä kolme. Taidan palata rentouttavan tenttiin luvun pariin ja jatkan hampaideni kiristelyä kirjoneuleen parissa joskus vähän myöhemmin.

Puolustuspuhe

No niin, nyt on So you think you can knit -kilpailu käynnistynyt, ja ilmeisesti ensimmäiset ovat jo tarttuneet puikkoihinsa. En minä. Minä olen opiskellut ja harrastanut liikuntaa, joskin kumpaistakin jokseenkin tehottomasti.

Luultavasti pisteeni laskevat päätuomarin ja kanssakilpailijoiden silmissä kohisten, kun näin julkisesti tunnustan priorisoivani muun elämän haasteen edelle. Mutta olen jo miettinyt valmiiksi argumentit, joiden varaan aion rakentaa puolustukseni. Olen nimittäin ensinnäkin sitä mieltä, että neulominen, varsinkin haastava neulominen valtaisan paineen alla, kuten nyt tämä haasteen aikana, vaatii paitsi mielentyyneyttä myös itse asiassa aika hyvää lihaskuntoa. Toisin sanoen haasteen toteuttaminen suorastaan vaatii pohjatyökseen opiskeluasioiden eteenpäin viemisen niin pitkälle kuin on mahdollista järkevässä ajassa. Tällöin neuloessa ahdistus ei vaani koko ajan takaraivossa muistuttelemassa tulevista tenteistä tai muista koitoksista. Voin keskittyä siien mitä teen. Tämän lisäksi on syytä vetreyttää myös lihaksensa liikunnalla ja saunalla, jotta turhaa jännitystä ei pakkautuisi niskaan aiheuttamaan hyvän neulemaratonin katkaisevaa päänsärkyä.

Opiskelun ja liikkumisen lisäksi olen myös syönyt. Tyhjällä vatsalla ei pitkälle potkita, eikä neulominen ole kovin helppoa enää siinä vaiheessa kun kädet alkavat täristä. Ei varsinkaan kirjoneulominen.

Oikeastaan aika pian pitäisi jo mennä nukkumaan. Levänneenä aamulla toki olisinkin vielä huomattavasti paremmassa iskussa neulomistakin ajatellen. Mutta alkaako tämä jo vaikuttaa haasteen välttelemiseltä? Ja eikö sitä paitsi, (voisi joku ärsyttävä tyyppi kysyä), näitä kaikkia asioita olisi voinut hoitaa jo etukäteen, jotta kilpailun starttaushetkellä olisin ollut jo valmiiksi vetreä, levännyt, kylläinen ja tyyni?

En alennu vastaamaan tuollaisiin kysymyksiin.

Sekavia suunnitelmia

Nyt on sitten haastelangat hankittu. En viitsinyt jättää ihan viime tippaan. Siinä on nimittäin ehkä jo vähän liikaa, että varsinaisen tanssin alkaessa minulta ei löydy lankaa eikä suunnitelmia. Nyt on edes lankaa.

En ole ihan varma, onko vika nyt siinä, että minulla on ideoita liikaa, vai siinä, että niitä on liian vähän. (Vai siinä, että ne ovat liian huonoja.) Kaikenlaista on käynyt mielessä, sukista mekkoon, mutta jostain syystä kirjoneulesukat eivät vain saa minua oikein innostumaan. Kokeilujeni perusteella magic loopilla ei saa aikaan (tai siis minä en saa) kovin nättiä kirjoneuletta, kun kuvio kiristyy reunojen kohdalla liikaa, enkä oikein hingu päästä sukkapuikoilla tekemään.

Mekon kanssa olisi muita ongelmia. Ensinnäkin se Fabel, joka oli lankaehdokkaani. En ole aivan vakuuttunut siitä, etten kutiaisi siitä. Toisekseen se kirjoneule. Juuri kun sain ratkaistua kaikki kavennusasiat sun muut, tulin siihen tulokseen, että en itse asiassa niin kauheasti tykkää siitä, mitä minulla oli mielessäni. Se mitä oikeasti haluaisin tehdä, jos tekisi mekon, sisältäisi kohtalaisen vähän kirjoneuletta, sitä olisi vain mekon helmassa.

Periaatteessa voisin tietysti tehdäkin mekon, jossa on kirjoneuletta vain kohtalaisen vähän. Haasteen vaativuudenhan sai itse määritellä. Mutta olisiko se liian suuri riman alitus? Ja toisaalta, edelleen se Fabel... hmm hmm.

Uusi suunnitelmani on tehdä pyöröhuivi. Tylsä idea? Joo, taitaa olla. Mutta kuvio olisi sentään suunniteltuna. Ja tällä kertaa lankavalinnassa on otettu hipiäni rajoitteet huomioon. Mutta niin... en ole oikein tyytyväinen tähänkään ideaani. Voihan siitä ihan kiva tulla joo, mutta kun minä halusin sen mekon. Tosin olen jo pitkään halunnut rinkulahuivinkin, mutta oikeasti se on ollut haaveissani aina yksivärinen. Nyt siitä tulee valitettavasti harmaa-pinkki. (Toisaalta jos minä tekisin myöhemmin sen yksivärisen. Eihän kaksi rinkulahuivia voi olla liikaa? Tämä on Suomi ja täällä on aina kylmä, kai sitä kaipaa vaihtelua pitkän talven aikana? Vai onko se liioittelua?)

Nyt minua kuitenkin kiinnostaisi tietää, minkälaiseksi voin haasteen omalta osaltani muotoilla. Ilmeisesti voin tehdä useamman työn, mutta pitääkö ne kaikki tietää ja kertoa etukäteen? Vai riittääkö, että kerron, että aion toteuttaa yhden tai useamman neuleen, joissa on kirjoneuletta?

Ei kun ei sittenkään niin

Suunnitelmat uusiksi. Täysin. Ei tästä tule nyt yhtään mitään, eikä kyllä mistään tule mitään muutenkaan, kun keskittymiskykyni on nolla. Mutta ei, ei Dropsin Fabelia, eikä sydänkuviotakaan. Kait. Eikä mitään mitä SYTYCK:iä varten suunnittelin.

Tällä kertaa en syytä ailahtelustani pelkästään päättämättömyyttä ja heikkoa luonnetta. Pitää vedota herkkähipiäisyyteen. Fabelin neulominen on aivan ihanaa ja se lanka on minusta hieno ja käyttäisin sitä jos voisin. Mutta minä kutian. Jos nyt raavintaa ja pistelyä voi kutsua kutittamiseksi.

Tämä kutinataipumukseni harmittaa minua ihan hirveästi. Maailmassa on tosi paljon kauniita ja laadukkaita lankoja, mutta minä voin oikeastaan lopultakin käyttää niistä vain harvoja. Varsinkin, jos ne ovat missään kosketuksissa ihooni.

Periaatteessa olen sitä mieltä, että minun pitäisi vain aloittaa karaistuskampanja ja koittaa totutella karheisiin materiaaleihin. Olenhan onnistunut sitkeästi käyttämään erästä 7 veljeksestä tekemääni baskeriakin, vaikka se aina kutittaa otsaa. Mutta jaksanko yrittää? Se tunne on niin ikävä, että en haluaisi pakottaa itseäni kestämään sitä, jos vain ei tarvitse.

No, vielä on pari päivää aikaa muuttaa suuntaa. Alan kallistua nyt jonkin pehmeän ja ihanan langan kannalle. Ja teen siitä ympyrähuivin. Olen alkanut kaivata sellaista syystuulien nyt riepotellessa. Ja kun räntääkin sataa taivaalta, kaikki lämmin on tervetullutta.

Mutta minkälainen kuvio? Kirjoneuletta, hmm... Täytyy alkaa luonnostella.

Ensimmäisiä kokeiluja kirjoneuleiden saralla

Ihmeellistä. Olen jotenkin hämmentynyt siitä, kuinka SYTYCK-projektini etenee. Tai siis siitä tarkemmin sanottuna, että se etenee. Olisikohan tällä suorastaan historiallista merkittävyyttä? Taitaa olla elämäni ensimmäinen projekti, jossa olen oikeastaan ihan ajoissa liikkeellä. Enkä ahdistuneena pohtimassa, että pitäisi varmaan pian aloittaa, voihan hitsit, mitähän tässä nyt tekis...

Ensimmäisenä kaivelin esille mielestäni kivan näköisen kirjoneuleohjeen ja aloin testailla, miten homma minulta ylipäänsä ensiyrittämällä sujuu.

Ei ollut kehumista.

Kokeilin Ilona Korhosen ja Jenni Östermanin Neulekirjan Myrtti-lapasohjeella. Lapasmalli on nätti, minun kokeiluni taas... no, sanotaanko että en mitään odottanutkaan. Enkä varmaan aio saattaa tuota kokeiluani koskaan loppuun. Samaiset lapaset ehkä, mutta en nuilla langoilla. Silloin kuin havaitsin juuri sopivan vihreän langan puuttuneen, luovutin jo jollain tasolla.

Kuvasta ei nyt kovin hyvin selvää saa, mutta voin kertoa, että silmukat kiristivät kyllä aivan mahdottomasti. Jälki ei ollut tasaisesta kuullutkaan. Mutta en ollut niin huono kuin olin olettanut!

Ensimmäisen harjotelmaviritelmäni jälkeen lähdin jo suunnittelupuolelle. En ole vielä aivan varma, mitä tarkalleen tulen tekemään, mutta jonkinlaisia suunnitelmia on jo ollut muutamia. Olen siis sitkeästi mallitilkkuillut eteenpäin. Tehnyt ja purkanut. Kokeillut eri puikkokokoja, piirrellyt kuvia, kokeillut erilaisia langanpitelytapoja ja ylipäänsä ottanut vähän tuntumaa.

Lankana mallitilkkuilussani on Dropsin Fabel, joka nyt siis näillä näkymin on tulevan työnikin lanka. Ellen saa päähäni jotain muuta, mikä voi vielä tapahtua.

Vaikken varsinaista työtäni ole vielä saanut lopullisesti päätettyä, tällä hetkellä näyttäisi varmalta, että suunnittelen sen itse. Tai siis huitelen menemään. Ensinnäkään kirjoneule ei nyt muutamien kokeilujeni perusteella itsessään tunnu vielä erityisen kummoiseltakaan haasteelta. Toisekseen en ole löytänyt oikein mitään mieleistäni. En tarvitse lapasia, pipojen suhteen minulla on aivan muita aatoksia, ja mitään paita- tai muita malleja en oikein mieleisiäni löytänyt. Nättejä kylläkin, mutta en oikein mitään, mitä voisin kuvitella itselleni.

Joten haasteen parissa toteutettava työni tulee olemaan paita, tunika tai mekko. Tai tuskin paita. Mutta se voi olla yksi vaihtoehto. Annan nyt rehellisen kuvan itsestäni: olen päättämätön.

SYTYCK-haasteen antia

Vähänkö siistiä! Nimittäin tämä SYTYCK. Olen yhtäkkiä löytänyt ihan hirvittävän monta tosi mielenkiintoista ja inspiroivaa neuleblogia, kiitos haasteen.

Olen ollut tähän asti jotenkin laiska etsimään mielenkiintoista neuleluettavaa netistä ja siksi olen suorastaan ihmetellyt sitä, miten jotkut puhuvat käyttävänsä hirveästi aikaa käsityöblogien lukemiseen. Jostain syystä minä olen törmäillyt pääasiassa neuleblogeihin, jossa tekstiä on vähän, kieli on köyhää, kuvat ovat huonohkoja eikä itse neuleetkaan mitään kovin kummoisia. (Siis jotain sellaisia oman blogini kaltaisia tylsähköjä sivuja.) Pääasiassa ehkä esitellään lankaostoksia, mikä on minusta aika tylsää. Toki pari poikkeusta on, mutta näihin kuvaillun tyyppisiin blogeihin törmäiltyäni en ole jaksanut käyttää aikaani hyvän luettavan metsästämiseen. Ja nyt huomaan, että se on ollut virhe. Niitä hyviä blogeja oikeasti on!

Nyt on mukavasti kulunut hetki jos toinenkin selailemalla SYTYCK-blogin vasempaan sivupalkkiin päivittiyviä blogitekstejä. Ja oikeita helmiä on löytynyt! Osan näistä blogeista olenkin jo lisäillyt lukulistalleni, mutta toivottavasti lisää tulee.

Vai onko kyse vain siitä, että aihe on mielenkiintoinen? Haaste saa ihmiset kirjoittamaan neulomiseen liittyvistä taidoistaan, peloistaan ja haaveistaan paljon luovemmin? Ehkä. Voi se olla osittain sitäkin. Mutta ainakin kivoja tekstejä on löytynyt.

Yksi hyvä blogi ja hyvä postaus on Harmaata arkea, jossa podetaan sukkapelkoa. Sitten taas kilpailun ennakkosuosikkini jo ilmoittautumistekstinsä perusteella on Laika, jolla on hauskan rempseä tyyli kirjoittaa. Aivan upea blogilöytö noin muuten vain on puolestaan Silkkilampaat, jossa on hyviä kuvia, hyvää tekstiä ja hienoja käsitöitä. Villalankasarvikuonolla on ihanan perusteellinen lähestymistapa haasteeseen. Kaikin puolin hienoja blogeja on vaikka kuinka, nämä nyt vain joitakin mainitakseni.

Tässä on nyt se harmillinen puoli, että en varmaan keskity omaan haasteeseeni ollenkaan, kun seuraan muiden juttuja innosta soikeana. Mutta eihän tässä kilpaileminen (ehkä kait vissiin) tärkeintä olekaan, eikä edes se, että saa valmista aikaan tai oppii jotain uutta, vaan se, että viihtyy. Ja minä ainakin viihdyn.

Ihania hetkiä syksyn auringonpaisteessa

Alan olla jo henkisesti toipunut päivällä kokemastani järkytyksestä. Edelleen on suuri mysteeri, mihin ihmeeseen olen onnistunut tunkemaan kadonneen lankani, mutta löysin sille korvaajan. Huonon kylläkin, ja muuhun käyttöön ajattelemani, mutta samapa tuo.

Nyt voin kuitenkin palailla takaisin eilisiin tunnelmiin, kun otin SYTYCK-haasteen ensiaskeleeni ihan varsinaisesti kävelemällä. Lähdin ulos syksyisiin maisemiin katsomaan, saisinko tämän hetken väriloistosta inspiraatiota kirjoneuleisiini.

Melko varmasti sain. Pää on täynnä visioita, mutta valitettavasti taitoja niiden toteuttamiseen on vielä nyt harmittavan vähän. Olen tänään kokeillut kykyjäni kyseisen neulomustaiteen saralla, ja voinen todeta, että vaikken olekaan aivan niin surkea kuin pahimman pessimismiaallon hyökyessä ehdin kuvitella, en ole kyllä mikään luonnonlahjakkuuskaan.

Mutta ulkona on sentään aivan ihmeellisen kaunista! Siitä on kieltämättä paljon iloa ja lohtua.

Ainoastaan minua harmittaa, että en omista hyvää kameraa. Harrastaisin tosi mielelläni valokuvausta, mutta nykyisellä kamerallani saa kohtalaisiakin kuvia vain eilisen kaltaisina kirkkaina päivinä.

Nyt täytynee alkaa sitten panostaa siihen tekniseen osaamiseen. Kirjoneuleet... huh! Mitä enemmän olen nyt asiaa miettinyt ja kokeillut, sen innostuneempi ja sen lannistuneempi olen. Aika fifty-fifty-suhteessa. Kirjoneuleet on tosi hienoja ja upeita ja mahtavia ja jopa tuo minun ensimmäinen yritysräpellykseni näyttää hienolta, vaikka onkin kireä ja kupruileva! Mutta sitten toisaalta, miten hemmetissä mulla on aikaa tässä ajassa ehtiä opetella kirjoneuleen salat ja saada aikaiseksi jotain sellaista kuin haluaisin? Pitäisiköhän laskea rimaa vähän? (Tai pitäytyä erossa muusta elämästä seuraavan kolmen viikon ajan?)

Voisikohan enää enempää ärsyttää?

Voi hemmetin hemmetti. Olin keksinyt loistavan harjoitteluprojektin SYTYCK:in Hollywood-viikoille. Sellaisen, johon langat löytyisivät kätevästi valmiiksi kotoa. Mitä en tullut ottaneeksi huomioon, oli se, että ei täältä tosiaankaan mitään löydy.

Ärsyttävintä on se, että lankavarastostani löytyy kyllä vaikka sun mitä. En omista ihan tolkuttomasti lankaa, mutta näköjään kaikkia jämäkeriä on enemmänkin kuin juuri se yksi, mitä olin etsiskelemässä. Raivostuttavaa. Lisäksi jotenkin vähän tuntuu epäreilulta, että olen järjestellyt lankani siististi ja helposti löydettävästi muutama kuukausi sitten, ja kaikesta tästä vaivannäöstäni huolimatta en löydä juuri sitä lankaa, jota aivan ehdottomasti tarvitsisin.

Se lanka on ylijäämää näistä miehekkeelle tekemistäni sukista.


Ja voisinko kenties sitten keksiä jotain muuta ja käyttää jotain sellaista lankaa, jota olisi sopivasti käsillä ja jonka löytyvyyden olen tässä penkoessani tullut tarkistaneeksi?

Kyllä voisin. Se vain että kun ehdin jo aloittaa projektini ja pääsin siinä suurella vaivalla (tai ainakin vaivalla, kenties näin katastrofien hetkellä minulla on taipumusta liioitteluun) sellaiseen pisteeseen, jossa kirjoneulomusharjoitteluni olisi alkanut. Eikä lankaa olekaan missään. Ei huvittaisi purkaa käytettyäni jo kohtalaisen paljon aikaani harjoitusprojektin kanssa.

Sitä paitsi pitäisi miettiä jokin uusi harjoitus...

Äh! Kaipaan teetä ja empatiaa. Ja rohkaisevia sanoja. Mutta teenikin on jäähtynyt. Pitäisi varmaan tehdä uutta. Taidan mennä sohvan nurkkaan itkemään. Kaikki tämä mieletön vaiva täysin turhaan!

SYTYCK-haaste ja alustavat mietteet

Kopioitu vanhasta blogista.

26.09.2010 - 15:05

No nyt se SYTYCK-haaste sitten tuli. Pääsen kerrankin (niin kuin minua muka normaalistikaan mikään estäisi) kokeilemaan vähän rajojani neulomisen saralla.

Haasteesi on BROADWAY. Kirjoneuleet vievät mennessään. Usko pois! Etkö usko?! Kokeile! Hirvittävätkö monet värit? Kirjoneuleen ei tarvitse kukertaa sadoissa väreissä, vaan voi olla myös hillitysti yhden värin eri sävyjä. Ellet vielä tunne ”ilmiötä” Kaffe Fassett, niin nyt on oiva tilaisuus tutustua! Tai ehkä inspiroidut enemmän perinnekirjoneuleista?! Haasta itsesi toteuttamaan kirjoneule juuri sinulle sopivalla tyylillä!

Kirjoneuleet oli ehkä paras mahdollinen valinta minulle. En ole elämässäni toteuttanut ainuttakaan kirjoneuletta. Enimmillään värejä on tainnut tulla käytettyä kahdessa Garnstudion ohjeilla tehdyssä mekossa, ja nekin ovat vain raitaa ja virkkaamista eri väreillä.

Monet värit eivät minua kuitenkaan todellakaan hirvitä. Olen ennemminkin värien yhdistelyn puolestapuhuja. Tietenkin minullakin on sen yhdistelyn suhteen oma makuni, eikä kaikkien muiden mielestä hienot yhdistelmät välttämättä oikein innosta minua, mutta yleensäottaen useampivärinen on minusta joskus paljon hienompi kuin yksivärinen. Ja yhden värin eri sävyt yhdessä saavat nekin joskus värisemään.

Rakastan värejä. (Olisiko tämä pitänyt kirjoittaa aiemmin siihen tunnustus-postauksen rakkauskohtaan?) Nytkin olisi niin uskomattoman kirkas ja kaunis päivä, että tekisi mieli mennä ulos valokuvailemaan keltaisia koivun lehtiä vielä kun ne ovat pääasiassa puissa. Syksyn keltaiset lehdet vetoavat minuun, ja aina syksyisin mietin, miksen minä eikä oikein kukaan muukaan ikinä pukeudu keltaiseen.

Olen haaveillut kirjoneuleiden neulomisesta jo pitkään. Selaillut jotain satunnaisia ohjeita ja huokaillut sitä, miten kauniita ne ovat, ja sitten kuitenkin jättänyt aloittamatta mitään.

Pääasiassa pelottaa, että sotken kaikki langat toisiinsa. Teen sitä jo ihan muutenkin yhdeltä kerältä neuloessa. Sitä paitsi olen lukenut pelottavia keskusteluja siitä, miten hillittömän vaikeaa ja mahdotonta kirjoneuleiden kanssa alussa on. Pitää kehitellä jotkut koodisysteemit sille, miten lankoja pidetään kädessä. Ja jos neuloo vahingossa liian kireää, langat pingottuvat ja neule kiristyy. Ja jos neuloo liian löysää, jälki on kamalaa.

Hirveitä paineita. Ehkä minun pitäisi nyt haasteen jo saatuani keskittyä ajattelemaan positiivisesti ja miettiä kirjoneuleiden hyviä eikä huonoja puolia. Kuten niitä värejä, ja niiden yhdistelmiä.

On hienoa, että SYTYCK-kilpailun kuvioon kuuluu alustavat Hollywood-viikot, joiden aikana omaan haasteeseensa saa perehtyä ja valmistautua. On tietysti erittäin todennäköistä, että minä tapojeni mukaisesti jätän tämänkin touhun täysin viime tippaan, mutta mukava silti. Näin äkkiseltään mieleeni tuli, että mainitun Kaffe Fassetin kirjoja voisi lainailla kirjastosta ja lueskella ja tutkiskella niitä. Fassetin kuviot eivät ole tehneet minuun niin sykähdyttävää vaikutusta kuin ilmeisesti moniin muihin, mutta ihan kivaa katseltavaa ne minustakin ovat. Lisäksi voisin aloitta harjoittelun ihan vaikka jämälangoilla testailemalla. Katsoa ensin, miten niitten langankireyksien kanssa käy, ennen kuin heitän jo pyyhkeen kehään varmana siitä, etten osaa enkä opi.

Sikäli mikäli tosissaan aion ensin tutkiskella ja tehdä mallitilkkuja, tässä on koittamassa elämäni ensimmäinen huolella valmisteltu neulekokeilu. Olen yleensä aika kärsimätön ihminen ja jätän tarpeelliset harjoittelut väliin tai harjoittelen tekemällä. Ehkä se onkin syy orjalliseen ohjeiden noudattamiseeni. En uskalla tehdä mitään erikoisia poikkeuksia, kun en oikeastaan tiedä, miten homma toimii... Ja ehkä siksi aika monia neuleita on jäänyt kesken.

Mutta nyt nauttimaan syksyn väreistä! Ulos inspiroitumaan! (Tai jos ei jaksa, niin sitten ikkunaan ainakin.)

Neulomushistoriaani

Kopioitu aiemmasta blogista.

23.09.2010 - 08:22

Hupsista, kohtahan on viikonloppu. Kylläpä se tulikin yhtäkkiä. Yleensä se kuluu äkkiä, mutta joskus voi käydä näinkin.

Tämä nyt tarkoittaa muutamaa asiaa, joiden kanssa alkaa olla vähän kiire. Ensinnäkin minun pitäisi leipoa kakku. Tai kaksi. En ole muuten aivan varma. Yksi ainakin. Eräisiin 100-vuotisjuhliin...

Toisekseen tajusin, että SYTYCK -haastehan jaetaan kohtalaisen pian. Luulisin, että haasteen emolla on kohtalaisen hyvä käsitys siitä, mitä olen tehnyt, ja ainakin käsitys siitä, mitä olen väittänyt tehneeni, mutta nyt tajusin, että haasteen kannalta olennaisia tietoja kenties puuttuu. Muutama muu haasteeseen osallistuja, tanssija niin sanotusti, on kirjoitellut ylös vahvoja ja heikkoja lajejaan, kun taas minä olen kertonut vain siitä, mihin itse ilmoittauduin.

Pääasiassa minun täytynee tuoda tiettäväksi se, että vaikka balettia ei blogini puolella ole pahemmin harrastettukaan, pitsihuivien virkkailu ei ole minulle suinkaan täysin vierasta. Minulla on olemassa yksi päättelyä vaille valmis Aeolian, yksi lankakerän selvittelyä ja seuraavaan kaavioon siirtymistä vaille valmis Haruni (Ravelry-linkki), ja sitten yksi Modan ohjeella tehty ei-niin-ihmeellinen huivi.

Pidän ohuesta langasta ja neulon sillä mieluummin kuin paksumalla, joskin vaihtelu on tässäkin asiassa joka tapauksessa mukavaa. Eikä minua sinänsä haittaisi, että haasteekseni määrättäisiin baletti, mutta en tiedä, onko se enää tässä vaiheessa minulle erityinen haaste. Ehkä jos pitäisi pitsiä neuloessa samalla ihan oikeasti vetää muutamia balettiaskelia. (Tosin kaikista alkeellisimmat balettiaskelet minulta ehkä taipuisivat, jos vähän aikaa muistelisin, sillä uskokaa tai älkää, olen ihan oikeasti harrastanut balettia kahteenkin otteeseen, joskin molemmilla kerroilla ihan tosi vähän aikaa.)

Tämän balettiteeman lisäksi minun täytynee painottaa, että vaikka Broadway on kiehtonut jo pitkään, blogi kertoo siinä asiassa totuuden, enkä ole yhtä ainutta kirjoneuletta ikinä neulonut. En koskaan. Koko ajan on suunnitelman ja aikeen tasolla kyllä, mutta jotenkin yhdellä langalla toteutettavat neuleet kiilaavat aina jonossa ohi. Myönnetään, olen pelkuri. Entä jos langat sotkeutuvat? Entä jos teen liian kireää? Tai liian löysää? Ja olen surkea? Tosin hassuja pelkoja, en ole vielä neulonut mitään, mitä en olisi osannut... Kuulostaa ehkä itserakkaalle, mutta en kyllä tosissaan tajua, miksi en lopulta osaisi.

Sitten vielä yksi asia. Ilmoittauduin, kuten olen aiemmin kertonut, tangoon, joka kieltämättä on kaikin puolin oma lajini, mutta yksi mielenkiintoinen yksityiskohta siihen liittyen: en ole aina hallinnut tangoa. Itse asiassa ollenkaan. Joskus muinoin pelkäsin ohjeita kuollakseni. Olin aivan vakuuttunut siitä, että minulla ei ole minkäänlaisia kykyjä ja lahjoja ymmärtää sen enempää sanallisia ohjeita kuin kaavioitakaan. Neuloin ala-asteikäisenäkin jonkin verran, mutta en osannut tehdä sukkia tai lapasia, neuloin vain kaulahuivia ainaoikealla. Yläasteella käsityötunneilla meidän oli kuitenkin pakko tehdä ohjeesta, ja minä valitsin palmikkopipon, jonka kanssa suoriuduin niin hyvin, että sain piposta kympin ja virikkeen kokeilla vähän enemmän ohjeita. Löysin sitten jostain ihan kivan neuletakin ohjeen (siis ihan kivan silloin, ei nyt, kamalan näköinen viritys) ja aloin neuloa sen mukaan. Ja siihen se sitten taas lopahtikin.

Sen jälkeen en koskenut ohjeisiin muutamaan vuoteen. Lukiossa neuloin pari hametta aivan oman pääni mukaan. Ei mitään erityistä koreografiointia, simppelit A-linjaiset hameet, toinen yksivärinen violetti, toinen kaksivärinen punamusta, kun lanka loppui kesken. Ja Seitsemää veljestä tietysti.

Lukion jälkeen uudessa opiskelukaupungissani kämppikseni (seikkailee nykyään nimellä ex-kämppis) opetti minut virkkailemaan pipoja ja niihin koristuksa. Kyse ei tietysti ole neulomisesta, mutta mainittakoon nyt tästäkin tässä välissä.

Tässäkään touhussa ei tietty ohjeita kaivattu. Kavennukset tehtiin oman arvion mukaan. Siitä tosin johtuu, että tässäkin kuvassa esiintyvä pipo on himpun verran liian suuri. Se on toinen syy sille, miksi pipoa ei tule käytettyä. Toinen taas on se, että pipo on Seitsemää veljestä. Kutittaa.

Itse keksien virkkaamisesta innostuin sen verran, että tein käyttööni myös baskerin. Se on sekin kutittava, samaa lankaa kun on, mutta olen silti sitkeästi käyttänyt sitä melko paljon, koska pidän siitä.

Baskerin ohella yhtä huonosti kuvasta erottuu virkattu huivi, joita innostuin tekemään, niitäkin huikean luovasti omasta päästäni (kun ketjunsilmukoiden virkkaamiseen tarvitaan oikein erityistä luovaa neroutta) joskus pipojen ja baskerien jälkeen.

Vasta tämän kauden jälkeen elämääni astuivat neuleohjeet. Tilasin Modaa, mutta siitä ei oikein ikinä tullut mitään tehtyä (yksi surkean epäonnistunut kokeilu kylläkin), mutta Garnstudion sivut löydettyäni avautui uusi maailma. Ohjeistahan saattaa olla hyötyäkin! Sitä kautta löytyi askel kerrallaan muukin netin ihmemaailma ja kasoittain hienoja ja toteuttamiskelpoisia ohjeita. Ja sen jälkeen en ole tieltä poikennutkaan. Ohjeet ovat olleet johtotähtiäni. Niistä ei olla luistettu.

Paitsi kerran. Siitä osoituksena allaolevien kuvien tunika. Aloin tehdä raglanhihaista paitaa ylhäältä alaspäin innokkaana oppimaan uutta, kun yhtäkkiä hoksasin, että alkuperäinen malli ei ehkä olekaan se kaikista imartelevin päälläni.

Tällainen siitä tuli, ja täytyy myöntää, ettei tuokaan mallin muokkaaminen ihan kauheasti vaatinut. Rinnan muotoilut lähinnä ja vähän jotain helmassa. Tietty muutin neulepinnan helmineuleeksi rinnan alta alaspäin, mutta sekään ei vielä mitää järjettömän suuria koreogravisia taitoja vaadi...

No, tässäpä jonkin verran minun tarinaani. Tyypilliseen tapaan liian pitkästi laverreltuna ja tylsin ykstiyiskohdin höystettynä.

So you think you can...

Postaus on kopioitu vanhasta blogista.

09.09.2010 - 18:58

Kappas vain, mitä neulemaailmassa taas tapahtuukaan! Uusi, erilainen neulehaaste/kilpailu, joka ilmeisesti perustuu jollain tavalla jonkin sortin televisio-ohjelmaan, (ei mitään hajua siitä), ja joka vaikuttaa aika hauskalta.

Idea lyhykäisyydessään on se, että jokainen osallistuja valitsee itselleen tanssityylin, eli itse asiassa tyylin, jolla hänellä on tapana neuloa. Sen jälkeen koko touhun emona toimiva Adelheid tutkiskelee osallistujien blogeja ja määrää sen ja valitun tanssityylin perusteella kilpailijalle haasteen eli toisenlaisen tanssityylin toteutettavaksi.

Kilpailun ideana on matka eikä päämäärä, ja voittajakin valitaan ilmeisesti sen perusteella, mitä osallistuja haasteensa etenemisestä ja onnistumisesta blogissaan kertovat.

Minä valitsin tanssityylini ja kirjoitin vaaditun perustelun sille So you think you can knit -blogiin. Tässä se:

"Ilmoittaudun mukaan! Ja tango on ehdottomasti minun lajini - niin yllättynyt kuin siitä itse olenkin. Olen elätellyt kuvitelmia huolettomasta taiteellisuudestani, kyvyistäni soveltaa ja piittaamattomuudestani säännöistä, mutta luettuani kaikkien tanssityylien kuvaukset, ainoa joka tuntui osuvan maaliin, oli tango.

Tiheys ei suinkaan aina ole (ollut) aivan pilkulleen, mutta olen treenannut neulontatekniikkaani pitkään koittaen saada sen vastaamaan yleisimpiä neuletiheyksiä, ja sellaiseksi se on lopulta hioutunutkin. En jaksa enää tehdä mallitilkkuja, sillä tiedän, että käsiala täsmää. Tarkistelen tiheyttä silti aina matkan varrella ihan vain voidakseni tyytyväisenä todeta sen olevan juuri niin kuin pitääkin.

Pyrin käyttämään ohjeissa suositeltuja lankoja, tai lankaa, joka on lähes täsmälleen saman vahvuista. Kun joskus langan metrit ja grammat eivät ole täysin yhtenevät ohjeessa suositellun kanssa, olen hyvin huolissani koko neuleen etenemisen ajan. Olen varma, että jotain menee ratkaisevasti pieleen. (Ja sehän on peruuttamaton katastrofi!)

Käsialaani on kehuttu erityisen siistiksi, eikä siinä mitään valittamista yleensä olekaan. Neulon pikkutarkasti ohjeita noudattaen, ja jos kohtaan tilanteen, jossa ohje ei aukene, luen sitä läpi uudestaan ja uudestaan, mahdollisesti googlea apua käyttäen, kunnes viimeinkin tajuan, mistä on kyse. Rajatonta turhautumista seuraa ihana valaistumisen tunne. Jollei joskus seuraisi... niin, en tiedä, ehkä neulomiseni loppuisivat sitten siihen.

Rakastan neulekaavioita. Sanalliset ohjeetkin menettelevät, mutta kaaviot ovat parhaita.Tuntuu niin mukavalta seurata niitä ruutu ruudulta, silmukka silmukalta. Mutta olen ehkä turhankin orjallinen niiden kanssa. Olen jopa neulonut palmikkokuviota seuraten virheellistä kaaviota ja ihmetellyt, miksi palmikkoni eivät näytä lainkaan palmikoilta. Ohjeet tuntuivat minusta järjettömiltä, olin kuvitellut, että olisi järkevämpiäkin tapoja ilmaista sama, mutta jatkoin silti. Lopulta, kun olin tahkonnut eteenpäin jo pitkään ja epäilykseni olivat kasvaneet kohtalaisen suuriksi, etsiydyin netin ääreen selvittelemään asiaa. Ja vasta kun viralliselta taholta sain tiedon kaavion merkkien virheellisyydestä annoin myöten ja purin koko työn aloittaakseni alusta.

Kyllä minä mielestäni ajattelen omillakin aivoillani, mutta olen silti hyvin tarkka ja hyvin auktoriteettiuskoinen suhteessa neuleohjeisiin. Ja olen hyvin vihainen virheellisistä ohjeista. Mutta kun ohje on vain selvä, etenen varmoin askelin ja saavutun juuri halutunlaisen lopputuloksen. Ainoastaan päättely on heikko kohtani..."

Että semmoista. Nyt vain yritetään muistaa joskus maksaa osallistumismaksu, (2 euroa, talouteni ei varmaan kaadu siihen), ja jännitetään, mikä mahtaa langeta haasteekseni. Ja pitää yrittää houkutella muita mukaan. Tulkaa, tulkaa!