Esterin epätoivosta ne kertovat

Nyt hemmetti soikoon vastustaa. Minä ja Esteri. Meillä ei synkkaa. Alku oli ehkä hyvä, mutta vähänkö ei olla kavereita enää.

Aikani vatvottua päätin tehdä ihan vaan pyöreän pääntien ilman mitään sen kummempia kaulusvirityksiä. Suuret kaulukset eivät vain oikein ole minun juttuni. Kaulusmakuni (oman itseni päälle ajateltuna nimenomaan) on varsin suppea. En pidä siitä, että kaulalla ja rintojen päällä on hulluna massaa. Pakkassäähän toppautumiset on asia erikseen, huivejahan ei voi talvella olla liian paksusti niin kauan kuin pystyy vielä jotenkin hengittämään. Mutta että muuten vain kasaisin tavaraa hartioille, kaulalle ja rintamukselle... no ei oikein tunnu omalta.

Neulemallin modaaminen itselle passelimmaksi on sinänsä ihan hyvä idea. Esterin kanssa se ei vaan onnistukaan ihan niin kätevästi. Sille kaulukselle on nimittäin ilmeisesti syynsä. Keskipalmikko kyllä päättyy todella kauniisti, mutta nuo reunuspalmikot on vaikea saada jatkumaan nätisti raglankavennusten saavutettua ne.

Ehkä keksisin jonkin tavan häivyttää tai päättää sivupalmikot nätimminkin. Jos jaksaisin hetken pähkäillä asiaa. Mutta siinäpä se ongelma tuleekin vastaan. Alkaa näyttää siltä, että minua ei ehkä jaksa kiinnostaa niin paljon. Nimittäin...

...hihatkin on liian lyhyet! Neuloin ne 43 cm pitkiksi niin kuin ohje käski. Ihan vähän pitemmiksikin. Ja testailin niitä käsiin. Vähän oli siinä ja siinä että tuntui tarpeeksi pitkiltä niin että neuloin vielä vähän. Mutta jostain käsittämättömästä syystä en uskaltanut tehdä reilusti pitempiä. Vaikka tuntui että pitäisi ja vaikka sen kanssa harvoin mennään metsään, sillä hitusen ylipitkät hihat ei haittaa yhtään. Ja ne reilusti ohjeistettua pidemmät olisivatkin sitten olleet aika lailla sopivat. Normipituiset. Kuten kuvankin perusteella voi arvailla, niin vähintään viisi senttiä lisää olisi aika jees. Enemmänkin menisi. (Ja mittautin hihan nyt päällä ollessa. Kyllä siinä sitä pituutta oli, leveys ei sitä syönyt. Minulla vain on vissiin apinan kädet. Tai gorillan luultavasti.)

Olisikin pelkästään väärän pituiset hihat. Häiritsee ne vähän muutenkin. Liitettyäni hihat miehustaan kauhistuin, että olin mennyt tekemään virheen. Huomaatteko hihapalmikot? Ne ovat eri kohdissa. Vasemman hihan palmikko tulee eteen, oikean menee melkein selän puolelle. Apua. Ryntäsin ohjeen luokse ja totesin, että ei, kyllä minä olen tehnyt ihan niin kuin tässä käsketään. Ja katsoin sitten kuvaa. Oho, niinpä vain onkin hihapalmikot eri kohdissa. 

(No jotain on tainnut mennä minulla mönkään. Palmikot on jotenkin päinvastoin minun paidassani. En jaksa edes alkaa miettiä miksi.)

Miksi en sitten ollut huomannut tätä yksityiskohtaa alkaessani neulomaan? Pelkästään puusilmäisyyttänikö? Luultavasti. Mutta täytyy kyllä sanoa, että tuo kaulus vetää huomiota pois hihapalmikoiden hartioille asettumisesta. Ja kun ne sitten sattuu huomaamaan, ei yleiskuva näytäkään yhtään hassummalta. Kauluksen kanssa epäsymmetrisyys toimii. 

Toimiiko se sitten kauluksettomassa versiossa? No... makuasia tietenkin periaatteessa. Koetin hetken ajatella, että sehän on ihan hauska juttu oikeastaan. Mutta ei. Tuijotin peilikuvaani tiukasti, mutta en saanut sen kuvastamaa henkilöä näyttämään miltään muulta kuin tyypiltä, joka on pukenut päälleen huolimattomasti neulotun paidan. Voihan se olla, että kaikki muut maailman ihmiset näkevät välittömästi tarkoituksellisen yksityiskohdan, mutta minä näen vain hihat, joiden epäsymmetrisyys ei ole tarpeeksi selkeää näyttääkseen tietoiselta päätökseltä - tai ainakaan tyylitietoiselta päätökseltä.

Tämä kaulukseen kajoaminen ei näytä nyt aiheuttavan mitään hyvää. Esteri kapinoi. 

No hyvä on. Jos vaikka purkaisin siihen asti, että saisin hihat irti varatalo-osasta. Voisin sitten neuloa hihat pidemmiksi ja muuttaa toisen hihan kainalon kohdan. Ja kehitellä jonkin tavan saada palmikot sulautumaan raglanhihoihin nätisti.

Vaan kun ei huvita!

Minusta alkoi tuntua, että tämä oli nyt tässä. Että joo, nätti Esteri, ei siinä mitään. Kaunis kyllä mutta hankala. Jääräpäinen. Esteri ei ole valmis muuttumaan minun takiani enkä minä jaksa oikein enää panostaa meidän suhteeseemme.

En ala purkaa samantien. Annan vähän tunteiden rauhoittua ja neulon jotain muuta. Mutta olen silti aika varma, että en tästä jatka. Sinänsä sääli, sillä vaikka huomasin tämän neuleen aika selvästi korostavan hartioideni leveyttä ja ylipäänsä ylävartalon paksuutta, pidin siitä. Siinä mielessä kävi niin kuin halusin - pääsin yli säännöistä, joiden mukaan maha ja kaikki muukin yhtään leveämpi pitäisi yrittää piilottaa. Pidän siitä, miltä nämä palmikot päälläni näyttävät.

Olen sitä paitsi aika tyytyväinen erääseen toiseenkin asiaan. Tein etupuolen takapuolta pidemmäksi lyhennetyin kerroksin ja lopputulos on varsin jees. Etupuolesta tuli ehkä hitusen liiankin pitkä - joskaan ei minua häiritsevästi - mutta sitä ei oikein voinut välttääkään, sillä lyhennettyjä kerroksia oli käytännössä pakko tehdä yhden kokonaisen kuviokerran ajan, (ainakin jos halusi jatkossa olla etu- ja takakappaleen puolella samalla rivillä).

Mutta niin tyytyväinen kuin olenkin Esterissä näihin parin seikkaan, ne eivät oikein riitä pidemän suhteen perustaksi. Ja totta puhuen olen alkanut jo vähän katsella muita sillä silmällä. Huomatessani sen tajusin, että ei ole oikein Esteriä eikä minua itseäni kohtaan jatkaa tätä juttua. Elää valheessa. Yrittää väkisellä.

En tiedä onko liian epähienoa jo tässä vaiheessa näin julkisesti kertoa mihin suuntaan silmäni on vilkuillut. Kate Daviesin Owls saattaisi ehkä olla se oikea... ainakin mitä tulee tähän lankaan. Ja toisaalta olen leikitellyt myös ajatuksella villtakista. Miettinyt jopa itse suunnittelemista. 

Niin, ehkäpä. Mutta hetkeksi taidan ottaa etäisyyttä. Niin on paras.

Pääntie päänvaivana

Vuoden ensimmäiset päivät olen hissukseen neulonut Esteriä. Alkoi hymyilyttää, kun mietin, miten mielivaltainen vuoden neuleet -koosteeni rajanveto oikeastaan on.

En tiedä muista, mutta en itse ainakaan ole ottanut harrastustani vielä siltä kannalta, että vuoden loppuun mennessä pitäisi tehdä tilit selviksi, pistää hommat pakettiin, inventoida ja aloittaa sitten puhtaalta pöydältä. Niinpä vain Esteristäkin on suurin osa neulottu vuoden 2012 puolella, Downton Pulloverista puhumattakaan. Jälkimmäinen on ollut kauluksen paria viimeistä riviä ja viimeistelyä vaille valmis jo pari kuukautta. (Hyytyminen ei tapahtunut ollenkaan loppumetreillä, vai mitä?) Että mikä sitten on minkäkin vuoden neule. Pitääkö jokaiselle neuleelle muka määritellä vuosiluku? Tai vuosiluvut? "Esteri 2012-2013." Tulee jotenkin surullinen mielleyhtymä.

No, olkoonpa raja neulevuosien välillä kuinka teennäinen hyvänsä, pidän silti vuosikatsauksista. Sitä paitsi rajathan ovat aina aika lailla keksittyjä ja vain johonkin kohtaan lätkäistyjä. Jostain syystä ihmiset vain kaipaavat rajoja ja tarvitsevat niitä asioiden hahmottamiseen. Siltä minusta ainakin tuntuu. On mukava katsoa eteen- ja taaksepäin osakokonaisuuksien avulla.

Mitä tulee Esteriin, olen päätynyt jonkinlaiseen henkiseen jumituspisteeseen sen kanssa. Neule on viittä vaille valmis, mutta en osaa päättää, mitä teen kauluksen ja pääntien kanssa. Toisaalta kaulus on aikalailla se juttu Esterissä. Pidän siitä, se on kivan näköinen ja erottaa puseron monista muista villapaidoista. Mutta tajusin, etten ole varma, haluanko sitä itselleni. Tämä voi olla taas niitä typeriä sääntöjä, joista ei vain osaa irrottautua, mutta en voi mitään sille, että vatvon lyhyen ja paksun kaulani kanssa sitä, onko tuo kaulus välttämättä minulle se imartelevin. Olen valmis näyttämään pallolta, mutta jotenkin se pää kasvaa suoraan hartioista -look ei houkuttele. Ja kaulus kuin kaulus, jos se vähänkään nousee puserosta, se saa minut aina näyttämään ihan vääränlaiselta - erilaiselta kuin mitä tunnen olevani.

Mutta sitten taas... jos teen aivan tavallisen pyöreäaukkoisen pääntien... tuleeko paidasta aivan tylsä? Minulle tulee tunne, että raiskaan koko mallin. Vaikka miksi toisaalta? Onko se nyt niin väärin tehdä omannäköisensä? (Hups, freudilainen lipsahdus, viittasin omannäköiselläni näköjään tylsään.) Loukkaantuuko suunnittelija verisesti, kun joku on mennyt modaamaan mallia itselleen imartelevammaksi? Tuskinpa. Tai jos loukkaantuukin, niin kenen ongelma se oikeastaan lähinnä on? Eli minun pitää vain päättää, haluanko nyt tehdä Esterin, joka ei ihan näytä Esteriltä, vai oikeaoppisen Esterin, jolloin minä en näytä ihan minulta.

Jahkaaminen. Mikä ihana tapa aloittaa uusi neulevuosi.

Jatkopohdintaa, surullinen takaisku ja uuden alkua

Edellisen postaukseni jälkeen olen todellakin tajunnut, miten valtava merkitys valokuvalla on ja miten helppo sillä on vääristää todellisuutta. Sain nimittäin palautetta, että minun neulomismestani ovat varsin siistit - ja tämä herätti minussa kovasti hilpeyttä. Tottakai kuvissa oli lähestulkoon siistiä, kun olin juuri siivonnut. Niinhän minä kerroin, esittelin sohvan siisteimmillään. Että sen parempaan ei täällä päästä. Paitsi ehkä jos siivoan ja puunaan joka paikan ja sitten häivyn heti maisemista.

Valokuvat ovat siitäkin hauskoja, että ihan vain kuvakulmillakin saa aikaan paljon. Uskon että pahimmankin rojukasan saa oikealla kulmavalinnalla (ja varmaan asetuksilla ja objektiiveilla, jos sattuu olemaan taitavampi kuvaaja) näyttämään hienolta ja vetoavalta.

Tämä kuva ei ole ehkä osoitus siitä. Mutta silti, ei se karuinta todellisuutta paljasta.

Kuten tästä toissapäivänä otetusta kuvasta voi päätellä, rojukasa on alkanut jo koota itseään. Olen aika varma, että osa tavaroista huutelee huoneen eri puolelle kavereilleen toisille tavaroille "tulkaa tänne, täällä on bileet". Koska miten muuten uutta tavaraa on ilmestynyt aina aina sillä välin kun hetkeksi keskitän huomioni muihin asioihin ja vaikkapa neulon?

Viime kerralla taisin mainita, että yleensä roinakasaan kuuluu lehtiä ja kaukosäätimiä. No, nyt ne ovat taas pesiytyneet sohvalle. Ottaneet mukavan asennon ja päättäneet tulleensa jäädäkseen. Näköjään lankavyyhtikin on tullut muuten vain hengailemaan. Se on Wollmeise, toista kättä taas. Ja ihan uutta värimaailmaltaan, aikaisempani ovat olleet vihreää ja keltaista. On tämä Himbreerekin aivan ihana.

Täällä on sattunut eräs traaginen tapahtuma. Istuskellessani itsekin sohvalla villasukat jalassani, tunsin yhtäkkiä, miten varpailla kaikki ei ollut kohdallaan. Kun päätin vähän silmäillä asiaa, sain kauhukseni huomata, että mummilta saamaani sukkaan oli tullut kärkeen reikä!

Tämä reikä on minulle täydellinen mysteeri. En löydä mistän yhtään langanpäätä, en varsinkaan kahta, niin että ilmeisesti lanka ei ole mistään kohtaa hiutunut poikki. Mutta mitä sitten on tapahtunut? Miten kärki on lähtenyt purkautumaan? En tajua.

Haluaisin kovasti sukat pian takaisin käyttöön, mutta en ole mikään korjaamisen ylin ystävä. Parhaillaan odottelemassa on eräät housutkin, joita on ollut tarkoitukseni paikkailla saadakseni ne takaisin kotikäyttöön. Ihanat löhöpöksyt. Mutta ei niille ole mitään tapahtunut.

Tajusin tässä, että on kieltämättä mielenkiintoista, että koska osaan neuloa ja ommella, aina joskus minulta pyydetään palvelusta ja toivotaan, että voisin korjata joitakin vaatteita. Kannatan kyllä sydämellisesti vanhan kunnostamista ja korjaamista, mieluummin niin kuin että heitetään enimmäkseen hyvää tavaraa roskiin. Mutta miksi minun kuvitellaan olevan kiinnostunut juuri siitä hommasta? Vai onko kyse vain siitä, että minun oletetaan osaavan? Koska en menisi sillä osaamisellakaan niin kehumaan. En minä ole koskaan sanonut harrastavani parsimista ja paikkaamista. Eivät ne ole mitään, mitä teen usein saati vapaaehtoisesti. Väittäisin, että minun taitoni korjaamisen saralla ovat suunnilleen samaa tasoa kuin kaikilla muillakin. Ja kärsimättömyys ja kiinnostuksen puute näkyvät yleensä lopputuloksessa.

Mutta niin. Miksi tällä kertaa kuvasin sekaista sohvaa? Olenko kenties jotenkin ihastunut tuohon kuvauskohteeseen? No en varsinaisesti. Kaivoin kameran esille, jotta saisin todistusaineistoa siitä, että olen nyt aloittanut Esterin neulomisen. Niin, sen paksun palmikkopuseron, joka tuskin tulee imartelemaan vartaloani siinä mielessä kuin asia yleensä ymmärretään.

Ohjeessa neulominen aloitetaan hihasta, joten niin aloitin minäkin. Ja tämä on itse asiassa aika hauska tapa. Sitä vain on tottunut tekemään vartalo-osan aina ensin, mutta miksi loppujen lopuksi tarvitsisi? Sitä on minusta muutenkin kivempi tehdä kuin hihoja (yleensä ainakin), niin että hauskaa säästää se viimeiseksi.

Saapas nähdä, mitä tästä tulee. Lankaa kuluu vauhdikkaammin kuin mihin olen tottunut. Ja oikeastaan neulekin etenee nopeammin kuin yleensä. Hämmentävää tämä paksun langan neulominen. Mutta ihan mukavaa. Näin vaihteeksi.

Havaintoja kirjoneuleen äärellä

Olen viime päivinä tehnyt valtavasti havaintoja. Osa niistä koskee neulomista. Aika moni niistä ei koske. Yksi havainto koskee havaintojen tekemistä. Tajusin, että vaikka onkin aika palkitsevaa huomata asioita ja päästä perille jostain, aika monet havainnot voivat olla melko vaikeitakin ottaa vastaan. Sanotaan vaikka, että huomaa, että elämässä jokin asia on vähän pielessä, on ehkä aina ollut, ja sen on ehkä aina tiennyt, mutta sitä ei ole ihan kuitenkaan halunnut myöntää itselleen. Sellainen havainto voi jopa vähän järisyttää maaperää.

Toisaalta jos aika on kypsä, saattaa huomata, että ei ehkä enää pelkääkään tehdä niin kuin itse kokee oikeaksi. Eikä ehkä pelkääkään sitä, mitä tapahtuu jos on rehellinen itselleen ja muille. Sekin on jännä havainto.

Neulomista koskevia havaintoja olen tosiaan tehnyt muutamia. Eräs havainto on, että mallitilkku on totta tosian kätevä. Tiedossa ollut asia, havaittu jo aiemminkin. Mutta nyt olen taas oikein havaitsemalla havainnut. Mallitilkku auttaa monien asioiden laskemisessa ja tarkistamisessa ja se myös rauhoittelee mieltäni kun alan stressata, voiko tuollainen pieni ja ruttuinen paidan nysä muka mennä päälleni. Ei, ei siitä kannata tehdä varulta vähän isompaa, koska kastellessa se sitten suortuu ja venyy ja haluanko minä liian isoa puseroa? Tietääkseni en.

Eräs havainto on, että kirjoneuleen neulominen tasona tuottaa minun puikoillani siistimpää jälkeä kuin pyörönä neulominen. Huomattavasti tasaisempaa. Aika jännä. Tosin mallitilkkuillessa piti hetken rasittaa aivoja, jotta lankajuoksut alkoivat mennä nurjallakin puolella oikein päin. (Niin joo, ääni mallitilkulle: harjoittelu!). No, aivojumppa lienee ihan hyvästä aina aika ajoin. 

Eräs havainto on, että vaikka en jaksa neuloa joka päivä enkä kovin paljoa päivässä, jopa villapaidan kokoinen projekti saattaa edetä suht sukkelaan. Välillä suorastaan surettaa, kun en vain voi neuloa, vaikka haluaisin, mutta loppujen lopuksi hyvä puoli on, että silloin projekti ei valmistu liian nopeasti. Tajusin, että en oikeastaan nauti mistään liukuhihnavauhdista. Prosessi ja tekeminen ovat minulle tärkeitä, vaikka lopullinen valmistunut vaate olisikin se mihin tähtään. Tunnelma on kuitenkin niin pitkälti tekemisessä. Tavallaan on kiva, että sitä tulee vähän viivyteltyä, vaikka syy siihen olisikin ikävä.

Eräs havainto on, että värien vääristyminen valokuvissa ärsyttää minua ihan suunnattomasti, vaikka asialla ei ole oikeasti mitään merkitystä tässä maailmankaikkeudessa. En jaksa muokata kuvia, mutta se ei johdu siitä, että olisin niin valaistunut, että oikeasti tajuaisin asian merkityksettömyyden - en vain jaksa.

Eräs havainto on, että liian väsyneenä ei pitäisi tehdä liikaa laskelmia, ei edes mittauksia. Menin neulomaan etukappaleen kädentien tuuman verran liian korkeaksi. Nyt kun olen tekemässä takakappaletta ja tajusin virheen, hetken kyllä kirpaisi. No, ei se auta, täytyy purkaa. Teen takakappaleen ensin valmiiksi ja mittailen sitten vielä kerran. Siis että varmasti olen tehnyt virheen. (Auta armias jos menen purkamaan ja hoksaan sitten, että kaikki olikin oikein - niinkin on joskus käynyt). Eihän se purkaminen muuten harmittaisi, mutta luulen, että tämä lanka on paras kastella välissä. Tai en tiedä... jos se riittää, kun valmiin neuleen kastelee? Äh, pitää miettiä asiaa.

Huomaan, että alan taas olla vähän liian väsynyt. Julkaisin tämän tekstin vahingossa kesken kirjoittamisen, sitten en oikein tiennyt, että mitä pitäisi tehdä ja poistin tekstin. Nyt jossain google readerissä ja mitä niitä nyt on, postaus näkyy varman periaatteessa kaksi kertaa. Suonette anteeksi. Poistun takavasemmalle.

Susi lammasten vaatteissa (vartalotyyppi O)

Lauantaina töissä juttelin erään asiakas/kaverin kanssa. (Erot alkavat joissain tapauksissa olla jo aika häilyväisiä.) Suomalaiset neulesuunnittelijat tulivat puheeksi ja vertailimme tunnetuimpien tyylieroja. Sitä kautta pääsimme käsiksi siihen, minkälaiset mallit passaavat meille itsellemme. Kehuimme Mari Muinosen upeita palmikoita, mutta minä sanoin, että niin paljon kuin ihailenkin Marin malleja kuvissa ja niin paljon kuin tykkäänkin palmikoiden neulomisesta, tuskin tulen juuri hänen paitojaan tai takkejaan itselleni tekemään. Marin palmikkokuviot ovat huikeita, kyllä. Mutta tällaista ennestäänkin paksua vartaloa eivät superbulkylangoista neulotut palmikkokuvioiset puserot juuri imartele. Ja se on vain totuus.

Tiedättekö mitä sitten tapahtui? The usual. Vankkumattoman lausunnon annettuani, heitettyäni siihen vielä Esterin esimerkiksi, aloin samantien kapinoida omaa ajatteluani vastaan. Hetkonen. Että minä en siis voi pukeutua nättiin paitaan siksi, että minun pitäisi kaikin keinoin yrittää esittää, että olisin muka jotenkin laihempi kuin minkä kokoinen joka tapauksessa ihan selvästi olen? Että minun pitäisi keskittää kaikki energiani peittääkseni jotain, mikä ei peitettävissä ole sen sijaan, että antaisin sen näkyä, mikä näkyvissä on?

 

On olemassa joitakin ihan loogisia pukeutumissääntöjä. Liian tiukat vaatteet korostavat epämiellyttävällä tavalla isoa kokoa ja niitä kamalia läskimakkaroita, jotka ovat suurempi synti kuin lasten heitteillejättö. (Tein tämän johtopäätöksen sillä perusteella, kummasta puhutaan enemmän.) Ainakin minusta liian tiukat vaatteet myös tuntuvat epämukavilta, niin että jos luopuu niistä, lyö kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

On kuitenkin ihan järjetöntä kulkea ympäriinsä päässään kasa sääntöjä siitä, saako pukeutua A-linjaan, kynähameeseen, kellohelmaiseen, paksuun, pitkään, kapenevaan, levenevään, pilliin tai palloon vai ei. Kyllä SAA! (Mutta ei ole pakko.)

Tärkeintä ei ole se, mitä muotoa vartalonsa ja vaatetuksensa yhtälöllä ilmentää. Sattuuko olemaan X, Y vai O. Tai ehkä Z. Tärkeintä on, mitä sieltä sisältä huokuu. Minä haluaisin, että minun vaatetukseni alta hehkuisi hyvää oloa, sellaista joka on saavutettu sillä, että tekee mitä tykkää ja viihtyy siellä missä on - omissa vaatteissaan.

Niin että ehkä minä voisinkin neuloa itselleni sen Esterin kun kerran olen sitä niin kovasti ihaillut. Se tehdään muutenkin niin paksusta langasta, että tuskin siitä mikään sisätilaneule minulle tulisi. Syksyn ja kevään kävelylenkeillä olisi ihana pukeutua paksuun palmikkounelmaan - ihan sama vaikka se sitten tekisikin minusta yhtä leveän kuin pitkän. Enhän minä esimerkiksi toppatakissakaan ole koskaan Twiggyltä näyttänyt. Enkä näytä ilmankaan. Enkä näytä, vaikka "pukeutuisin vartalotyyppini mukaisesti". Enkä tulisi näyttämään, vaikka laihtuisin tästä viisikymmentä kiloa. Minulla on katsokaas ihan eri vartalo kuin hällä (tai kellään muullakaan). Ja se on ihan ok.

Viekoitteleva villapaita

Tämä on nyt vallan poikkeuksellista. Iski hirveä hinku neuloa villapaita. 

En ole erityisesti villapaitaihminen. Minusta neuletakit ovat aika paljon kätevämpiä. Ne saa auki ja kiinni, helposti päälle ja pois. Toimivat asustuksellisessakin mielessä aika hauskasti. Olen kylläkin ihminen, jolla on helposti taipumusta paleluun, mutta satun olemaan myös ihminen, jolla on valitettava taipumus pukeutumisen ylilyönteihin - lämpimyksellisesti nimenomaan. Parempi siis, että vaatteita voi nakella menemään ja takaisin tuntuman mukaan.

Mutta nyt minusta tosiaan tuntuu siltä, että villapaita. Se se on. Ja kun jo jonkin aikaa on vähän kirjoneulotuttanutkin ja uusimmassa IK:ssa sattuu olemaan niin ihana ja söpö kirjoneulepusero... Sormiin tuli joku kumma syyhy.

Otin tämän syyhyn puheeksi tässä tänään. Että kun on ihan pakko päästä tekemään villapaita. Keskustelukumppani nyökkäsi taakseni nojatuoliin päin, että tuossahan sulla on kaks.

“Mitä? Missä?”
“No tuossa.”
“Täh? Nehän on valmiita!” (Dah!)
“Niin.”
“Sitäpaitsi ne on villatakkeja.”

Ihme juntti. Ja hetkinen sitä paitsi...

"Etkö sä lue mun blogia?! Nuista toinenhan VALUU! Ei sitä lasketa."

Kaiken maailman tyyppien kanssa sitä pitääkin olla tekemisissä.

Ensimmäinen TTS-paitani (on vielä kesken)

Tästä paidasta en ole muistanutkaan täällä sepustella, kun jutut on tullut kirjoiteltua jo yhteen kertaan tuonne toisen blogin puolelle. Ajattelin kuitenkin nyt muistaessani viskata kuvat tännekin muutaman saatesanasen kanssa.

Osallistuin tammikuussa, tai ainkin muistaakseni joskus niillä paikkeilla, Tuulia Salmelan pitämään paitapajaan, jossa perehdyttiin puseron tekemiseen ylhäältä alaspäin istutetuin hihoin ja omilla mitoilla. Kyseessä on Tuulian itsensä kehittelemä The Tailored Sweater -metodi, jonka tutoriaalin voi hankkia itselleen myös netistä hänen bloginsa kautta. Ja minä kyllä suosittelen!

Tähän mennessä olen tehnyt TTS-metodilla pienen harjoituspaidan (kylläkin vain melkein kokonaan) ja jonkin matkaa itselleni tulevaa ei ihan niin pientä paitaa BC Garnin Jaipur Silk Finosta. Sekä metodi että lanka ovat suorastaan luksusta. Rakastan silkin neulomista, silkin ompelua ja kaikkea mikä liittyy silkkiin. Ja Tuulian puserometodi puolestaan on ihan nerokas.

Nyt kun olen tämän ensimmäisen TTS-paitani kanssa vaiheessa, jossa kaikki vähänkään vaikeampi on jo tehtynä, voin rehellisesti sanoa, että homma toimii. Vaikka kyhäilyjen takia tämä paita saakin varmaan odotella jatkoaan jokusen tovin, olen siitä silti ihan tosi innoissani. Lisäksi suunnittelen jo seuraavaa projektia tällä metodilla. Se on oleva mekko. Ajattelin tehdä sen yhtenä kyh-työnäni. Koska heinäkuun loppuunhan on vielä vaikka kuinka paljon aikaa...

Tuosta kuvissa pilkistävästä hameestani laitan jossain vaiheessa vähän kokonaisempia kuvia. Koska nyt en jaksa keksiä siitäkään mitään järjellistä sanottavaa, ja kun muutenkin on kiire neulomaan, päätin lykätä homman luovasti jonnekin epämääräiseen tulevaisuuteen. Koittakaa selvitä odotuksen tuskasta.

Mummin pusero

Täällä taas. Havahduin tässä juuri siihen, että kuvat mummille valmistuneesta paidasta ovat vähän niin kuin jääneet esittelemättä. Laiskuutta lähinnä. Ja vähän haluttomuutta, kun tällä kertaa unohdin kameran kotiin ja kuvat piti napata kännykällä eikä jälki ole mitenkään maailman parhainta. Selvää kyllä saa, se on sentään hyvä, mutta tuo punainen väri on muutenkin tosi vaikea kuvata, se jotenkin ikään kuin palaa helposti. Mutta ei tässä mitään, jospa maailma ei kaatuisi näiden kuvien julkaisemiseen.

projekti: mummin pusero

malli: oma, alhaalta ylöspäin, raglanhihat

pitsikuvio: Lesley Stanfieldin Kauneimmat neulemallit -kirjasta

lanka: Cascade Heritage (5619)

fiilis: hyvä, mukava lanka neuloa ja pärjäsin hyvin ilman kummempia ohjeita

 

Alan olla aika varma, että kaikki blogiani edes satunnaisestikin lukevat ihmiset ovat jo totaalisesti kyllästyneet jatkuvaan valitukseeni kuvien laadusta. Ehkä minun pitäisi tehdä parannus ja lopettaa kitinä. Se on vaan niin pirun vaikeaa... Mutta lupaan itselleni, (ja niille joita kiinnostaa), että vielä jonain päivänä rikastun, hankin järjestelmäkameran, opettelen taas kuvaamaan ja alan ottaa upeita taidekuvia. Tai tuottaa "tekotaiteellista postmodernismia".

Tästä kuvasta voi jossain määrin ihailla pitsikuviota. (Ihan pienesti vielä vingun tuota punaisen palamista...) Ainakin minusta tämä kuvio passaa niin puseron malliin kuin lankaankin ja jotenkin vain sopii mummille. Mainituista asioista viimeisintä teistä ei suurin osa voi arvostella, mutta voitte kuvitella. Luottakaa sanaani.

Olen tosiaan ihan tyytyväinen lopputulokseen. Mummikin vaikutti siltä tai valehteli sujuvasti. Kiva olo kun paidasta tuli hieno ja sille on oletettavasti käyttöä. Lisäksi sain kuin sainkin puseron pääteltyäni erään toisen työn valmiiksi muistaakseni heti seuraavana tai ainakin sitä seuraavana päivänä. Se vain odottelee vieläkin pingotusta, koska aina kun muistan asian, ei huvita, ja silloin taas kun olisi aikaa ja energiaa pingotuspuuhiin en sitten muista koko hommaa. Jospa tässä kuitenkin pian...

Tänään valmistunee huivi Utunan Uhtu-huivilangasta. Siitä tulee tosi nätti, vaikka vahingossa teinkin koko huivin aivan väärin. Noo... kuka sitä jaksaa ohjeita lueskella, kun voi yhtä hyvin vain neuloa menemään ja lukea sitten myöhemmin?