Essu

Lauantai-illan bilevetimet.  

 

Päällä kirpparilta löytynyt esiliina. Jaloissa vähän rutussa olevat polvarit, joita en ehkä ole tullut ikinä esitelleeksi blogissa, ainakaan valmiina, (tai sitten en vain muista). Korvissa käsityömessuilta ostetut puusta valmistetut vaaleanpunaiset nuottiavaimet.

Juu, olen lauantaisin yleensä täysin pitelemätön. Raskas työ vaatii raskaat huvit. Niin että laitoin Madeleinen soimaan ja leivoin keksejä Eeva Kolun ohjeilla.

Luntakin satoi. Ihan kiva päivä.

Maailma vaaleanpunaisten lasien läpi

Näin juhannuksen jälkeisenä maanantaina erottaa pessimistit ja optimistit helposti toisistaan. Toisten kesä on puolitäysi, toisten puolityhjä.

Kuulin jonkun todenneen jo reilu kuukausi sitten, että kohta se päivä alkaa taas lyhenemään. Ja sehän oli tietysti fakta, joskin sen murehtiminen etukäteen voi kertoa jotain ihmisestä. (Tässä tapauksessa oikeasti sen, että kyseessä on huumori-ihminen - negatiivisuuttakaan ei aina tarvitse kavahtaa, rennosti toteutettuna se on hauskaa. Anteeksi.)

Kesän pituus ja juhannuksen jälkeiset kelit ovat vielä täysi mysteeri. Jopa jännittävä mysteeri kenties. Sen murehtiminen, että kaikki on jo kohta ohi, on vähän höpsöä. Eihän sitä edes tiedä, onko, ja jos onkin, murehtiminen tuskin lisää kykyä nauttia tästä hetkestä.

Itsestäänselvyyksiä. Tulevaisuuden murehtiminen on aina vähän hullua ja turhaa, mutta tuskinpa siltä kukaan välttyy. Minä teen sitä varmaan joka päivä pienimuotoisesti ja joskus isomminkin. Se on ihan aisoissa, mutta voisi siitä varmaan vähentääkin.

Päätin aloittaa tämän juhannuksen jälkeisen arkiviikon keskittymällä kaikkeen hattaraiseen, pinkkiin, kukkaiseen, syvänpunaiseen ja sydämelliseen. Kaikkeen sellaiseen, mitä löytyy ympäriltä, minun arjestani. Ja haastan itseni murehtimaan tänään vielä tavallista vähemmän.

Elämä koostuu eri vaiheissa olevista projekteista. Jos niistä ottaa aina stressiä, eihän tässä ole mitään järkeä. Jos niistä osaa nauttia suurimman osan ajasta, sitten asiat on ihan raiteillaan.

Kesäkissa ja villavuori

Tässä kesässä on kyllä jotain erinomaisen hämmentävää. Kevään suurin yllätys taisi olla, miten kesä vain alkoi.

Kesän tullen on oikeastaan aina tuntunut oudolta, että ovesta voi lähteä ulos tuosta vain, ihan ilman itsensä varustamista ja satoihin huiveihin kääriytymistä. Kengät vain jalkaan. Tai sitten ei niitäkään. Tänä kesänä tuo tunne on ollut vielä tavallistakin kummallisempi. Kun kaikki alkoi niin äkkiä.

Monilla ihmisillä on piintynyt käsitys siitä, että neulominen ei kuulu kesään. Ei toki tarvitse kuuluakaan, mutta minä ja ystäväni olemme aivan tyytyväisinä istuneet ulkosalla rupattelemassa, villaa ja silkkiä sylissämme. (Tosin sinä silkin neulojana vähän ihmettelin, miten villavuoren alle ei muka tukehdu.)

Juttelimme villatakkien istuvuudesta. Diplomaattinen sukulainen nousi ylös jonkin aikaa kuunneltuaan ja sanoi: "Tuo keskustelu on varmasti teistä mielenkiintoista, mutta minä menen sisälle."

Kummallista kun ei meidän jutut kiinnosta.

Eräs kesäkissa sentään jaksoi seuraamme hetken. Tai sitten oli vain helteestä niin väsynyt, että ei jaksanut mennä poiskaan.

Jopa niinkin väsynyt, että kerrankin sain jostakin kissasta räpsittyä useamman kuvan. Ja niinhän se menee, että jos kissasta saa otettua sen sata kuvaa, ehkä yksi tai kaksi saattavat onnistua.

Jostain syystä kissoilla ei ole minkäänlaista työmoraalia tai valokuvamallin ammattiylpeyttä. Ne eivät epäröi kääntää kameralle takamustaan. Siveellisyydestä ei kannata yrittää edes haaveilla.

Kesäkissa ei puhtaudestakaan paljon piittaa...

Minun neuleeni edistyi auringossa mukavasti. (Tai varjossa oikeastaan. En kaipaa auringonpistosta tai melanoomaa, niin että jos on vaara jumittaa johonkin, kuten neuleen kanssa yleensä on, ei sitä kannata tehdä suorassa auringon paahteessa.)

Kun esittelin keskeneräisen työni eräälle toiselle diplomaattiselle sukulaiselleni ja näytin mikä väri on tulossa ensimmäiselle kaveriksi, kysyi hän: "Onko sinulla muita vaihtoehtoja?" Hmm.. no ei ole. Kiitti, mummi.

Junassa minua kehuttiin siitä, miten on mukava nähdä nuoren ihmisen kädet työssä. Olin erittäin otettu siitä, että minua pidettiin nuorena. Kun ei kerta enää kysytä papereitakaan missään. (Alkoholin ostamisesta on mennyt maku. Melkein alkaa epäillä, kannattaako enää edes vaivautua.) 

Kyllähän tämä kesä on kivaa aikaa. Mutta olen silti sitä mieltä, että saisi vähän sataakin. Rankkasateissa on tunnelmaa. Erityisen paljon silloin, jos sellainen yllättää kesken pyöräilyn. Myönnän tosin nauttivani vähän vähäisemmästäkin määrästä sitä tunnelmaa.

Huhtikuu - osa tarinaa

Huh, huhtikuu, sinä kuukausista käsittämättömin.

Tämä on minulle voimakkaasti emotionaalista aikaa. Jostain syystä huhtikuu on antanut ja ottanut paljon, enemmän kai kuin muut kuukaudet. Vaikka oikeastaan kyse on kai vain numeroista, päivämääristä ja huipentumispisteistä. Asiat, ne todella merkitykselliset, nehän ovat jo olleet. Ne ovat edenneet, eläneet, kyteneet, muhineet - olleet olemassa, pinnan alla, näkyvillä, tiedossa tai arvattavissa. Vääjäämättä tulossa tai menossa. Olleet mahdollisuuksia. Olleet osa tarinaa.

Huhtikuu on jostain syystä saanut tämän suuren symbolisen merkityksen elämässäni. Vähän kerrassaan. Miksei se toki voisi olla jokin toinenkin kuukausi? 

 

Mutta se sopii loppujen lopuksi. Oikeastaan se on jopa runollista. Ympärillä on meneillään voimakas muuntautuminen. Uuden alku, uusi kevät. Lumen sulaminen, auringon ilmestyminen, mahdollinen takatalvi. Asfaltti jalkojen alla. Tai helvetillinen liukkaus.

Minulla on aina ollut vähän ristiriitainen suhde kevääseen muutenkin, ihan vain vuodenaikana. Muistan joskus teininä tai lapsena jopa vähän inhonneeni kevättä, muistan että pidin sitä rumana aikana. Ja jännä sinänsä... ne mustat lumipenkat ilmestyvät edelleen teiden varsille keväisin, mutta huomioni ei taida kiinnittyä niihin enää niin voimakkaasti. Lumen alta paljastuva ruoho ei vieläkään ole valmiiksi vihreää ja tuoksuvaa, mutta ehkä näen nykyään sen vehreyden, joka odottaa siellä jossain. Märät kadut eivät näytä enää masentavilta. Mutta liukkaus ahdistaa edelleen.

Tällä viikolla on kaksi peräkkäistä päivää, joista molemmat ovat merkityksellisten tapahtumien vuosipäiviä. Ensimmäinen niistä on erään hyvin onnellisen ja ihanan asian vuosipäivä. Toinen on hyvin surullisen, sanoinkuvaamattomalla tavalla sydämessä tuntuvan tapahtuman päivä. Tänä vuonna ensimmäinen nuista päivistä sai lisää merkityksiä. Ihan uusia, aivan muuhun asiaan liittyviä, toivottavasti yhtä onnelliseen. Jälkimmäisestä puolestaan meinasi tulla se päivä, jona viimeinen viisaudenhampaani kiskottiin irti, mutta siitä ei tullutkaan. Onneksi. Suukirurgi kysyi: "Tulkitsenko nyt sinua oikein, että et ole mitenkään erityisen innoissasi tästä?" Sitten hän sanoi, että ei sillä hampaalla mitään hätää siellä ole, antaa olla vain. Ja että hammaslääkärit nyt ovat tuommoisia, ne aina haluavat korjata kaiken.

 

Olen joskus maininnut asiasta täällä. Eikä se mikään salaisuus olekaan. Se hyvin surullinen päivä on päivä jona pikkuveljeni kuoli. Kolme vuotta sitten. Siihen nähden hampaan poisto on aika vähäinen harmi. Mutta jotenkin se nyt tuntui aivan liialliselta lisättäväksi siihen yhteen päivään. Joka tietenkin on oikeasti vain päivämäärä. Kait. Tai sitten ei.

Huhtikuu on hankala. Se on surun sävyttämä mutta ilon elvyttämä. Se on täynnä elinvoimaa ja uusiutumista. Ja se on muistona menettämisestä. Tosin sitähän elämä oikeastaan on. Ihan oikeasti. Se on täynnä sitä kaikkea. Ehkä huhtikuu on minulle sitä, voimakas muistutus siitä, että täällä ollaan. Tämä on sitä. Elämää.

Luin mielenkiinnolla tekstin siitä, miten elämänsä voi ymmärtää joko tarinana tai projektina. Ja miten se näkyy. Taisin tajuta, missä on minun onnellisuuteni avain. Epäilen kyllä vähän, että lähes kaikista meistä tähän kulttuuriin näinä aikoina syntyneistä löytyy sitä projektielämän eläjää, vähintäänkin jonkin verran, mutta luulen että se ei estä elämän kokemista myös tarinana. Jopa enemmän tarinana. (Tuskin olemme vain jompaa kumpaa.) Ja minä näen elämäni enemmän tarinana. Ja siihen tarinaan kuuluu myös suru, menetys, sairaudet ja vastoinkäymiset siinä missä kaikki ilotkin. Ja että sillä kaikella on jokin tarkoitus. Kuljettaa eteenpäin.

Huhtikuun tähän maailmaan tuoma siskoni on kirjoittanut sanoiksi osan sitä tarinaa:

 

Huhtikuu
-sataa lunta
Tämä ei olekaan unta
kun koko luomakunta
suruvaippansa saa

Keväällä 2010 taisi tosiaan iskeä hyvin harmaa takatalvi. Muistan sen hyytävän kylmän rännän.

Möhkiksen kanssa junassa

Olen tässä vähän matkustellut. Möhkis kävi meillä kylässä ja sorruin sitten itse lähtemään vastavuoroisesti sen matkaan. Olipahan junaseuraa.

 

Tuli vähän harrasteltua julkineulontaakin siinä sivussa, vaikkei edes ollut Knit in Public -päivä. (Knit in Pub jäi tekemättä, vaikka olisi kait junan ravintolavaunuun voinut mennä kokeilemaan, josko se laskettaisiin.) Minä neuloskelin nyt niitä sormikkaita, vähän hitaanpuoleisesti vain. Jotenkin touhu tuntuu hidastuvan sormien kohdalla, vaikka hommaahan ei enää olisi paljon. Kaipa ne tulevaisuudessa pääteltävät langanpäät alkavat siinä vaiheessa kummitella mielessä. Eivätkä ne juuri motivoi.

Möhkiksen mukanaan raahaama seuralainen neuloi kolmatta Revontultaan. Tällä kertaa itselleen.

Kuvan perusteella saattaa muuten pystyä päättelemään, että Möhkis on lähtöisin samoista käsistä kuin tuleva Revontuli. Värimaailmassa on jotain etäisesti samankaltaista...

 

 

Möhkis osasi ottaa matkustelun melko lokoisasti. Vähän kyllä pisti kadehtimaan...

Vuoden viimeinen kuvapläjäys: joulutunnelmat

Istun kotona kuuntelemassa rakettien pauketta. Flunssa ja lämmön vaihtelu estävät pahimmat rilluttelut ja joulun jälkeinen sosiaalisteluähky hoitaa loput. Olo voisi olla parempi, mutta muuten olen ihan tyytyväinen. Vaihtuu se vuosi näinkin.

Näin vuoden päätteeksi on mukava iskeä taas blogiin oikea kuvapommitus. Räpsin jouluna kasan kuvia, koska päätin alkaa toteuttaa uuden vuoden lupaustani jo vähän etukäteen: enemmän kuvia läheisistä ja mukavista hetkistä. Ja kameran käytön opettelua. Teknistä puolta ei tullut nyt kyllä hiottua, mutta harjoittelua se on kuvakulmien kokeileminenkin.

Hautausmaalla oli kaunista. Pidän joulun hautausmaareissusta, vaikkei se hilpein osa joulua olekaan.

Kynttilän sytytys tosin tuntuu olevan pakkasessa aina oma operaationsa. Mutta sekin on osa juttua. Pikkusiskon lapaset.

Ja siskon tekemä Revontuli.

Äidillä on kukkakauppiasystävä. Jouluna se näkyy. (No, kyllä välillä muulloinkin.)

Jouluhengailusukkina oli Ellingtonit. Minusta ne sopivat tunnelmaan.

Enkä ollut ainoa, jolla oli minun neulomaani vihreää päällä. Pikkusisko oli pukeutunut kolme joulua sitten saamaansa tunikaan.

Ja kaverina hällä oli Möhkis.

Möhkis höpsötteli koko joulun. Sai jossain vaiheessa päähänsä koristella itsensä kuusenkoristeilla. Hassu tyyppi.

Leikki oikein enkeliäkin. Sädekehät ja kaikki.

Ja päätti olla kuusenkoriste. Ihan mahdoton tapaus.

Nyt sitten alkaa olla joulu enemmän tai vähemmän ohi. Joskaan en näin vähällä lopeta. Minulla on muutamia joululahjajuttuja, joita haluan vielä esitellä. Teen sen heti kun jaksan ja hotsittaa. Sitä odotellessa keskityn vuodenvaihteen fiilistelyihin.

Mukavaa uuden vuoden aattoiltaa kaikille!

Palelevan sekapossun tunnustukset (kaunisteltuna versiona). Ja haaste!

Miltä minun pääasiallisessa neulomispisteessäni, olohuoneen sohvalla, itseasiassa näyttää? (Sehän se kaikkia kiinnostaa.) Parhaimmillaankin, silloin kun olen ihan juuri siistinyt paikkoja ennen vieraiden tuloa, täällä näyttää siltä kuin pari päivää sitten. Otin kuvia. Kerrottakoon niistä jotain.

Mytty. Välillä palelee, välillä ei. Rocky Coast Cardigan on jäänyt siihen, mihin viimeksi sen päältäni laskin. Eihän sitä voi kauas viedä, kohta kuitenkin palelee taas. Downton Pulloverin keskeneräinen hiha odottelee viimeistä kerrostaan ja päättelyä. Illalla menin nukkumaan juuri kun olisin päässyt loppusuoralle eikä vielä tässä vaiheessa ole tullut uutta intoa tai tilaisuutta tarttua toimeen. Siinä se odottaa. Koska kohta varmaan otan puikot käteeni.

Uusin Daybreak odottelee taustalla, että joku tulisi ja päättelisi langat. Aiemmin se odotteli erään tuolin selkänojalla, mutta pelatessani ystävien kanssa lautapeliä minua alkoi palella ja käytännöllisesti katsoen valmis Daybreak oli sillä hetkellä lähin ja sopivin apu ongelmaan. Kun se myöhemmin valui harteilta ja minä häivyin, se jäi siihen odottelemaan.

Daybreak ei ole jäänyt yksin. Zora on nakattu selkänojalle sen viereen. Miksi kyseinen villatakki ei ollut ratkaisuni paleluun pelatessa? Oliko se liian hidas heittää päälle? Enkö huomannut sitä? Eikö se ollut vielä silloin siinä? Mistä se on tullut? Mihin se on menossa?

Projektipussukassa odottelee Downton Pulloverin ensiksi valmistunut hiha. Alla peitto. Peitto ei koskaan poistu sohvalta. Milloin tahansahan saattaa palella vieläkin enemmän.

Tämän siistimpänä ei sohva pysy. Jos tällaisenakaan. Hyvin usein sohvalla on ainakin yksi kasa täynnä lehtiä, kirjoja, lankoja, kaukosäätimiä... höystettynä ehkä jopa kameralla tai kitaralla. Miten sohva muka voi pysyä tavaravapaana ja salonkikelpoisena? Mahdoton tehtävä.

Haluaisin tietää, miltä muiden neulomis- tai yleensäkin harrastuspisteissä näyttää. En kai minä ole ainut sekapossu? Ainut jolla on joka puolella ripoteltuna huiveja, takkeja ja peittoja siksi että joko palelee, on palellut tai tulee todennäköisesti palelemaan kohta?

Ei ole koskaan tullut mieleeni pistää pystyyn blogihaastetta. Nytpä pistän. Kertokaa miltä siellä teidän nurkassanne oikeasti näyttää. Oletteko pieniä vai suuria sotkupellejä - vai vielä pahempaa, neuroottisia siivousfriikkejä? Vai voiko sitä oikeasti olla muka jotenkin siltä välitä? Jotenkin niin kuin normaali? Tervehenkinen? Tasapainoinen? (En usko.) Onko teillä hienoja järjestelmiä langoille, neuleille ja ohjeille? Tai inspiraatiokollaaseja seinällä?

Haastaisin teidät kaikki tänne harhailleet, mutta silloin kukaan ei kuitenkaan reagoisi mitenkään. Niin että nimeän ja sormella osoittelen sitten muutamia. Tiinanit, Taina, Outi, Adelheid, kottby, Essi. Tunnustakaa! Ja/tai pistäkää eteenpäin.

Sääntöjä en jaksa vääntää. Olkoot ne samantyyppiset kuin yleensäkin näissä haastehommeleissa. Soveltakaa vapaasti. Kukaan ei nirhaa, vaikkette tekisikään niin kuin kait vissiin tavataan. Minä nyt vain olen utelias...