Unelmien tarkoitus

Viime aikoina ajan henkeen on tuntunut kuuluvan unelmien toteuttaminen. Niistä kirjoitetaan blogeissa, niiden vuoksi tehdään aarrekarttoja ja niiden eteen tehdään töitä. Olen ainakin itse törmäillyt tähän teemaan paljon, lukenut siitä ja pohtinutkin sitä. 

Onnellisuus puolestaan on kiinnostanut minua oikeastaan aina. En tarkoita, että olen aina halunnut olla onnellinen, se on sujunut minulta yleensä melko hyvin. Minua kiinnostaa nimenomaan onnellisuuden olemus. Mitä se on, ketkä ovat onnellisia, miten se koetaan... Olen tullut lukeneeksi aiheista kirjojakin ja totta puhuen tieteelliseen tutkimukseen pohjautuneet kirjat ovat tehneet minuun paljon suuremman vaikutuksen ja olleet kanssani enemmän samoilla linjoilla kuin juuri mitkään selailemistani self help -oppaista.

Ajatukseni unelmien toteuttamisesta pohjautuvat käsityksiini onnellisuudesta. Uskon, että oman hyvinvoinnin ja omien tavoitteiden eteen ponnisteleminen voi lisätä onnellisuuden kokemusta, ainakin jos pääpaino on tavoitteiden sijaan erityisesti tekemisessä ja siitä nauttimisessa. (Tämän tyyppisiä ajatuksiani vahvistaa esimerkiksi Mihaly Csikszentmihalyin kirjoittama teos Flow - elämän virta.) Uskon myös, että mielekkyyden kokemus, jonka ihminen saa tehdessään töitä unelmiensa eteen, on yksi onnellisuuden osatekijä.

Ihmettelen kuitenkin, tarvitseeko ihmisen muka saada kaikken mitä hän haluaa? Unelmien tavoittelusta puhuttaessa niin ei toki suinkaan aina väitetäkään. Mutta toisaalta tietyissä positiivista ajattelua ja onnellisuuttakin käsittelevissä teksteissä sen tyyppinen ajatus toistuu. "Toivon sinun saavan kaiken mitä haluat." Ja toisaalta universumi antaa ihmiselle kaiken mitä hän haluaa, jos hän vain elää oikeanlaista energiaa heijastaen. Jotain sellaista.

Mutta tarvitseeko ihmisen todella saada kaikki haluamansa ollakseen onnellinen? Ei tarvitse. Perustan tämän väitteeni paitsi yllä mainitsemani Flow -kirjan sisältöön, myös M. P. Seligmanin teoksessa Aito onnellisuus kerrottuihin tutkimustuloksiin. Ja mikä tärkeintä näin nykypäivän self help -argumentoinnissa, omaan kokemukseeni.

Siksi mietin välillä, onko järkeä kannustaa ihmisiä olemaan positiivisia ja löytämään sisäisen onnellisuutensa sillä, että siinä tapauksessa kaikki asiat ympärillä vain järjestyvät? Pitääkö kaikkien asioiden järjestyä? Siis juuri minulla?

Ei että pitäisin missään tapauksessa vääränä sitä, että onnellisuuteen kannustetaan. Mutta käykö ihmiselle sitten vähän niin kuin Nipsulle Näkymätön lapsi kirjan tarinassa Sedrik? Hän antaa pois rakkaimman tavaransa, koska on kuullut, että kun antaa jotakin toisille, saa sen kymmenkertaisena takaisin ja lisäksi tuntee olonsa ihmeelliseksi. Nipsu-parka tunsi olonsa lopulta vain epätoivoiseksi ja katuvaksi.

Toisin sanoen, miksi hyviä asioita ei tehtäisi ja koettaisi yksinkertaisesti niiden itsensä takia, ei vain saadaksemme jostakin jotakin vielä hienompaa?

Voi olla, että universumi lähettää meille kaiken mitä haluamme, jos vain haluamme oikein, vaikka väite minun mielestäni sotiikin kaikkea todistusaineistoa vastaan. Mistäs minä tiedän. Koskaanhan ei voi todistaa, että joku henkilö, joka vaikuttaa olevan positiivinen, mutta joka silti saa koko ajan vastuksia elämään, ei kuitenkin jossain sisimmässään ajattele väärin. Eli kukapa tietää... Mutta voin sanoa, että vaikka en tiedä kaikkia maailman asioita, uskon kuitenkin hyvin vahvasti, että universumi ei toimi tietoisesti tai tarkoituksella ihmisen hyväksi, ei edes niiden, jotka säteilevät oikeanlaista energiaa.

Toteuttipa universumi unelmamme tai ei, auttoipa onnellisuus unelmien saavuttamisessa tai tulimmepa onnelliseksi unelmien saavuttamisella, en edelleenkään voi välttyä näkemästä tässä erästä häiritsevää epäkohtaa. Tai epäreiluutta. Tässä unelmien toteutus -intoilussa on minusta jotain vähän häiritsevää.

Unelmien toteuttaminen tai niistä jahkaamien tuntuu minusta pohjimmiltaan olevan hyvin itsekeskeistä. En tarkoita itsekästä, mitä se toki voi jonkun kohdalla myös olla, vaan nimenomaan itsekeskeistä. Maailma pyörii minun napani ympärillä. Tai jos nyt ei aivan niinkään, omat ajatukset pyörivät oman navan ympärillä.

Ei siis sillä, että siinä itse asiassa olisi varsinaisesti mitään väärää. Itsekeskeisyys sinänsä on vielä tavallaan aika neutraali asia. Ja sitä paitsi hyvin luonnollinen. Itsekeskeisyys ei tarkoita sitä, etteikö haluaisi hyvää myös muille tai että pelkästään omat asiat kiinnostaisivat. Kaikki riippuu ehkä itsekeskeisyyden määrästä. 

Ongelma ei niinkään minusta ole se, etteikö itseään saisi tai kannattaisi ajatella. Hankaluus on se, että sen korostetaan olevan jotenkin erityisen tärkeää. Olen melko huono pukemaan sanoiksi ajatuksiani tästä aiheesta, koska ajatukseni ovat edelleenkin hyvin jäsentelemättömät ja epäilemättä myös keskenään ristiriitaiset. Mikä on väärin ja mikä ei? Onko tässä jokin ongelma? Se mitä tarkoitan on, että entä jos niiden puhtaasti omaan elämään liittyvien unelmien rinnalle saataisiin vielä enemmän unelmia muidenkin ihmisten paremmasta elämästä?

Ei ole tarkoitukseni väittää, että kaikki unelmiensa eteen ponnistelevat olisivat täysin piittaamattomia muista ihmisistä. Itse asiassa minusta tuntuu, että monen unelmat saattavat liittyäkin osin myös muiden hyvään - esimerkiksi unelmat hyvinvointialalla työskentelemisestä. Unelmien toteutus -keskustelussa kuitenkin korostuu ihmisen itsensä hyvä olo, omat päämäärät, omat toiveet... 

Minullakin on jonkun sortin unelmia ja tavoitteita. Kait. Nimittäin kun pysädyin tosissani miettimään, mitä haluaisin, jos saisin mitä vain ja mistä asioista minun sydämeni syttyy... oikeastaan omaan elämääni en kaipaa juuri mitään. Minulla on asiat aika hyvin. Haluaisin olla terveempi, mutta olen jo terveempi kuin viime vuonna. Olisi kiva joskus matkustella jonnekin, mutta ei se ole niin tärkeää. Rahaa voisi olla enemmänkin - tai oikeastaan sitä pitäisi saada. Mutta se ei erityisesti saa sydäntäni palamaan.

Minä haluaisi oikeastaan löytää oman väyläni tehdä tätä maailmaa jollain tavalla paremmaksi. Voisinko ehkä tehdä jotain sellaista kuin Caring Hands? Jotain mikä työllistää heikommassa asemassa olevia ihmisiä? Voisinko tehdä nuorisotyötä, olla juttukaverina niille, jotka elävät yhtä elämän herkimmistä vaiheista?

Mitä minä voisin tehdä?

Minun unelmani, se mitä todella haluaisin, olisi saada itseni niin vahvaksi ja luovaksi, että voisin kantaa oman korteni kekoon tässä maailmassa. Kaikki ne muut asiat, joita tahtoisin - hyvä kunto, rahaa, lisää hyviä ihmissuhteita, uusia taitoja - ne olisivat asioita, jotka olisivat ihan jees, eivät unelmia. Koska nytkin on hyvä.

Minä tosiaan olen onnellinen.

Kuvituksena satunnaisia otoksia ihan onnellisista hetkistä.

Suorat lahkeet my ass, (tai ainakin melkein)

Tiedättekö mikä minua vähän rassaa? Ne kummalliset pukeutumissäännöt. Ehkä joku muistaakin, että kaiken maailman "näin sinun tulee pukeutuman" -neuvot vain sahaavat jotain hermoani. Kuten olen aiemmin jo jauhanut, minusta on vielä ihan ok kertoa, miltä kynähame näyttää A-vartalon päällä ja minkälainen vaate korostaa mitäkin muotoa. Nämä tiedot voivat varmasti olla hyödyksi ihmiselle, joka ei ole testannut kaikkea ja joka haluaa saada hyviä vinkkejä. Sen sijaan väite, että tietyn tyyppinen vartalo pitäisi verhota tietyllä tavalla on minusta raivostusttava. Kysehän on, tai ainakin sen pitäisi olla, siitä, mitä ihminen itse haluaa korostaa.

No, nyt lueskellessani jotain vanhaa Evita-lehteä törmäsin neuvoihin farkkujen pukemisesta. Sinänsä ihan joo kiva lukea jotain pientä vertailua, mutta tuota...

 ...miksi lehdessä väitetään, että erityisesti omenavartaloisen kannattaa suosia suoralahkeisia farkkuja?

Minua häiritsee tällaisessa viestinnässä kaksi kohtaa. 

1. Miksi väitettä ei perustella tai avata yhtään? Miksi omenavartaloisen pitäisi suosia suoraa lahjetta? Minkälaisen visuaalisen vaikutuksen omenavartalo siis tästä saa ja miksi se on hyöty? Minua ärsyttää suunnattomasti (first world problem), että jokin tällainen suositus pitäisi ottaa vain annettuna ilman minkäänlaista perustelua. Entä jos omenavartaloisella on mielessään ihan eri tavoitteet ulkoasun suhteen kuin säännön antajalla mutta hän kuitenkin luulee, että tässä puhutaan samasta asiasta? Ylipäänsä, eikö voisi mitenkään vain kirjoittaa, että jos omenavartaloinen haluaa korostaa/häivyttää aluetta x, kannattaa suosia tätä tai tuota mallia?

2. Ja siis... väitehän on ihan väärässä! Täyttä höpö höpöä. Okei, ainakin minusta. Jälleen kerran: kysehän on tietysti siitä, mitä kukakin haluaa vaatevalinnoillaan saavuttaa. Eli en voi tietenkään antaa itsekään lausuntoa mistään universaalista totuudesta. Mutta jos omenavartalotyypin edustajana nyt kerron oman mielipiteeni, väittäisin että se on perustellumpi kuin Evitassa ollut väite. (Vaikka vaikea tietysti vertailla, kun lehti ei kerta vaivautunut perustelemaan.)

Minusta suora lahje, vaikkakin on ihan ok valinta, ei ole se kaikista imartelevin omalle vartalolleni, koska minä pidän imartelevana sitä, että kehoni ei näytä aivan täysin tasapaksulta. Kun keskivartalossa kerta on tuota massaa, ja pyöreyttä löytyy vähän joka puolelta muutenkin, en minä mitenkään erityisesti halua häivyttää sitä yhtä kohtaa jaloissa, joka on vähänkään kapeampi ja linjakkaampi, eli nilkkoja ja pohkeita. Suora lahje ei toki mitenkään rumennakaan ja asukokonaisuus voi sinänsä olla hyvin siisti, mutta itse mielelläni pukeutuisin niin, että yläosa on jotain väljää ja makkaroita korostamatonta ja alaosa vartalonmyötäisempää, jotta kokonaisuus ei olisi aivan säkki.

Noh, en itsekään pukeudu täysin oppieni mukaisesti, mutta väljä yläosa ja tiukempi alaosa on se mitä pidän parhaimpana ja mukavimpana kokonaisuutena. On kiva kun ei tarvitse joka asennossa koittaa vetää vatsaa sisään tai peitellä makkaroita, ja mukava kun jalat saavat olla mitä ovat. Makuasioita, mutta niin minä viihdyn ja viihyisin parhaiten. 

(Eipä sillä, että minulla olisi mitään velvollisuutta koittaa peittää makkaroitani. Mutta minusta on mukavaa, kun oma huomioni ei ole niissä koko ajan. Vaikka hyväksynkin, että tällä hetkellä ne nyt vain ovat osa minua.)

Olen juuri tuo mielessäni yrittänyt tässä löytää hyviä legginssejä. Se on osoittautunut varsin haasteelliseksi tehtäväksi, ja sama juttu toistuu housujenkin kanssa, (jopa niiden suorien lahkeiden). En tiedä olenko sitten omenavartaloiseksikin poikkeavan mallinen vai eikö vaateteollisuus vain ymmärrä näitä muotoja, mutta tuntuu että kaikki sovittamani leggarit ovat olleet aivan sairaan tiukkoja sääristä ja liian lyhyitä lahkeista samalla kun ovat olleet vyötäröltä niin väljiä (joka suuntaan), että tippuvat päältä kahden kävelyaskelen aikana. Missä vika? Ja voin vakuuttaa, että vatsaa kyllä löytyy - kaikkien mittataulukoiden mukaan tällä mahalla pitäisi olla huomattavasti leveämpi lantio ja rinnanympäryskin.

Koitan jatkaa etsimistä. Tai saada jostain intoa ja energiaa opetella tekemään itse. Mutta onko tosiaan kaikilla muilla mahakkaammilla naisilla aivan tikkujalat? Vai onko vaateteollisuus vain ihan pöljä?

Mutta minkäs teet... Minulla on lihaksikkaat jalat. Ei siinä ole mitään väärää. En lopeta lenkillä käyntiä vaikka housut ei mahdukaan jalkoihin. Joku muu ratkaisu löytyy kyllä. Tai siis parempi olis.

Ihmiskeskeisyys luonnonkosmetiikasta ja luomuruuasta käytävissä keskusteluissa

Postauksen otsikko kuulostaa aivan gradun aiheelta... Pahoitteluni siitä! En sentään tarjoile täällä tutkimustekstiä, mutta sen sijaan vaikuttaa kovasti siltä, että tänään olen mielipiteitäni paukuttavalla tuulella. Nyt en esittele hempeitä kukkakynsiä, vaan keskityn vähän yhteiskunnallisempaan aiheeseen, jonka herätti aamullinen luonnonkosmetiikan pohtiminen. Te jotka yleensä skippaatte kaikki kynsilakkahöpinäni sun muut, lukekaa tekin. Voi hyvinkin olla, että tämänkertainen kosmetiikkapohdinta kiinnostaakin nimenomaan teitä. (Tai sitten ei.) Oikeastaan haluaisin tämän viestin menevän kyllä vähän kaikille, ja jatkaisin mielelläni keskustelua kommenttiboksissakin.

Pontta tämänpäiväisille ajatuksilleni on antanut Saara Sarvaksen blogissa meneillään oleva arvonta, jossa palkintona on Jolien tarjoama paketti luonnonkosmetiikkaa. Aloin huvikseni lueskella arvontaan tulleita vastauksia, joissa kerrottiin osallistujien ensimmäisiä muistoja ja kokemuksia luonnonkosmetiikasta. Vastausten myötä aloin tajuta, miten vähemmistöä olen suhteessani tähän aiheeseen, itse asiassa parillakin tavalla. Tai no... toki olen jossain määrin tiedostanut, että useat ihmiset ajattelevat asioista aika eri tavalla kuin minä, mutta silti sitä aina jotenkin kuvittelee edustavansa kaikessa sitä normaalia. (Se taitaa olla muuten aika yleinen ilmiö, josta on hyvin todennäköisesti tehty jotain sosiologista tutkimusta tai vastaavaa.)

Arvonnan vastauksista näyttää suurin osa olevan keskenään aika samantyyppisiä. Joko ei olla vielä koskaan kokeiltukaan luonnonkosmetiikkaa, on alettu käyttää vähän, tai on kiinnostuttu vasta parin viime vuoden aikana. Muutamilla on epäilyksiä luonnonkosmetiikan toimivuudesta, jotkut ovat innoissaan. Vastauksista huomaa, että luonnonkosmetiikka ylipäänsä on alkanut suurinta osaa kiinnostaa ihan viime aikoina, mikäli on alkanut ollenkaan.

  

Arvonnan vastauksista on luettavissa myös eräs toinen seikka, joka on pistänyt silmääni myös  luonnonkosmetiikan markkinoinnissa ja vastaavasti esimerkiksi superfood-ilmiössä. Vastauksissa osoitetaan sekä mielenkiintoa että epäilyksiä luonnonkosmetiikkaa kohtaan mutta vain ja ainoastaan ihmiskeskeisestä näkökulmasta. Se ei vastauksissa korostu, mutta kukaan ei myöskä tunnu ottavan esille sitä näkökantaa, että olisi kiinnostunut siitä, miten paljon ihmiskunta (tai ennen kaikkea me länsimaalaiset) päästää luontoon turhia kemikaaleja, käyttää eläimiä hyväkseen kosmetiikan testaamisessa tai riistää toisia ihmisiä valmistusprosissa. (Oikeastaan pitäisi varmaan siis puhua länsimaalaiskeskeisestä näkökulmasta.)

En sano, että ihmiskeskeinen näkökanta olisi suoranaisesti huono. On ihan hyvä miettiä, mikä on meille itsellemme terveellistä. Tottakai meidän on syytä pitää huolta itsestämme ja toisistamme ja pyrkiä siihen, että emme kuormita omaa kehoamme turhilla aineilla. Mutta ihmiskeskeisyys on korostunut minusta turhan paljon nimenomaan ainoana näkökantana niin keskustelussa kuin markkinoinnissakin. Toisaalta se on ymmärrettävää, sillä kyllähän ihmisen huomion saa parhaiten herätettyä sillä, että vedotaan hänen omaan terveyteensä ja hyvinvointiinsa. Mutta silti...

Satuin kerran katsomaan telkkarista jotain keskusteluohjelmaa, jossa eri ruokavaliouskontojen kannattajat puhuivat siitä, mikä on ihmiselle parasta ravintoa. Huomioni herätti Olli Postin kommentti: eettiset kysymykset eivät kuulu ruokalautaselle. Se suoraan sanoen järkytti. En ole koskaan seurannut Postin blogia säännöllisesti enkä siksi tiedä, mitä kaikkea hän ihan oikeasti ajattelee aiheesta. Tuollainen lyhyt keskusteluohjelmakin voi jättää aika paljon ajatuksia avaamatta. Mutta olipa Postin viesti oikeasti tuo tai ei, aika monen viesti se joka tapauksessa on.

Väite oli joka tapauksessa minusta pöyristyttävä. Ja myös vähän kummallinen hänen suustaan. Koska, anteeksi nyt vain kielenkäyttöni, totta vitussa eettiset kysymykset kuuluvat ruokalautaselle! Ne kuuluvat kaikkialle. Vaikka ihminen pyrkisikin ensisijaisesti syömään itsensä kannalta mahdollisimman optimaalisesti ja terveellisesti, ei se ole ainoa syömiseen liittyvä valinta. (Ja se sinänsä on jo eettinen valinta: eettinen velvollisuus/oikeus pitää kehon voinnista huolta.) Kyllä, aina voi sivuuttaa kaikki eettiset kysymykset vaikkapa lihansyönnistä tai pitkistä kuljetusmatkoista, mutta se itsessään on jo eettinen valinta. Se on valinta, jossa oma terveys tai mukavuus arvotetaan ensisijaiseksi, ympäristön ja eläinten, mahdollisesti jopa toisten ihmisten edelle.

Kun puhutaan ruoan lisäaineista tai kosmetiikan kemikaaleista, lähes aina puhutaan niiden vaikutuksista ihmisiin. Kun sitten vähän vähäisemmässä määrin viitataan luontoon, mitä sanotaan? Että nämä ja nämä aineet kulkeutuvat vesistöihin, sitä kautta kaloihin ja sitä kautta meidän ruokalautasellemme. Eli ei niillä kaloilla tai vesistöillä niin väliä, mutta hei meidän ruoka ja hyvinvointi!

No, ihmiskeskeinen lähestymistapa toki on parempi kuin aiheiden sivuuttaminen kokonaisuudessaan. Ja kyllä minä olen sitä mieltä että esimerkiksi Jolie samoin kuin monet muut luonnonkosmetiikan puolestapuhujat tekevät arvokasta työtä. Tottakai pidän omaa ja muiden ihmisten hyvinvointia tärkeänä. 

Oma tieni luonnonkosmetiikan äärelle on kuitenkin kulkenut eri suunnasta. Kiinnostukseni kosmetiikkaan yleensä on ollut tähän asti keskimäärin hyvin, hyvin vähäistä. On ollut satunnaisia aikakausia, jolloin olen ollut innostuneempikin. Muistan että joskus yläasteella rakastin Yves Rocherin hajuvesiä. Jonkin verran yritin kai meikkaillakin. Mutta lukiossa nuo vähän jäivät. Abivuonna shampoon ja vastaavien lisäksi ainoa minua kiinnostanut kosmetiikkatuote oli joku kampaajalta ostamani tökötti, jolla sain laitettua ylikasvaneen permanenttini pörröä ojennukseen. Olen ollut vähän laiska laittautumaan ja kiinnostuneempi aivan muista asioista. Kosmetiikan haalimista olen pitänyt vähän tylsänä mutta myös aika turhana kuluttamisena.

En ole koskaan pitänyt itseäni kovin ekohippinä. En ole tutkinut kauheasti asioiden taustoja ja olen vaahdonnut niistä vielä vähemmän. Silti minulle on ollut itsestään selvää, että ympäristöä pitää ajatella ja että esimerkiksi vaatteiden tuotantoprosessilla on väliä. Siksi kun eräiden kämppisteni kautta hoksasin Elokuu-pesuaineiden olemassaolon, aloin itsekin käyttää niitä. Shampoo ja suihkugeeli vaihtuivat ekoversioihin siinä missä tiski- ja pyykinpesuaineetkin. Ja ovat pysyneet. Kiinnostus muuhun kosmetiikkaan on tullut vasta myöhemmin ja osin juuri siksi, että niitä luomumpia versioita on alkanut olla reilummin tarjolla.

Vastsaavasti luomuruokien kanssa lähestymistapa on ollut saman tyylinen. Kun luomusta alettiin kunnolla puhua tuossa jokunen vuosi sitten, eräs kaverini kerran mainoksen ohi kulkiessamme totesi, että ei luomu ole tutkimusten mukaan sen terveellisempää kuin ihan tavallinenkaan ruoka. No, tutkimuksiahan on aina suuntaan ja toiseen ja riippuu vähän kuka tekee ja miten tutkii... siihen kantaa ottamatta voin vain kertoa oman ensimmäisen ajatukseni. Hämmästykseni. Siis mitä, ostetaanko luomuruokaa terveyden takia eikä ympäristön? Silloin vielä se ei ollut tullut minulla mieleenikään. Minä oli ajatellut ja olettanut kaikkien ajattelevan luomun kohdalla vain sitä, mikä olisi vähiten ympäristöä kuormittavaa ja eläimiä riistävää. Mutta ei. Syö luomua, se on terveellisempää.

Niinpä niin, taas se ihmiskeskeisyys.

En yritä väittää, että olisin itse jotenkin vähemmän itsekeskeinen kuin muut. Itse asiassa viime aikoina olen huomannut, että mitä enemmän asiaa rehellisesti ajattelen, sen selvemmäksi käy, että olen ihan älyttömän itsekeskeinen ihminen. En välttämättä itsekäs (siis aina), mutta itsekeskeinen. Ajattelen paljon itseäni, asioita omasta näkökulmastani, pidän itseäni tottakai hyvin älykkäänä (köh köh), kirjoitan blogia... Itsekeskeisyys taitaa olla aika luonnollinen osa ihmistä, tai sitten minä olen friikki.

Minua ei ehkä niinkään häiritse ihmis- ja itsekeskeisyys vaan se, että niitä ei kyseenalaisteta. Ei ainakaan mitenkään kovin laajasti. Niitä jopa markkinoidaan. Eikä niiden rinnalle yritetäkään nostaa vaikkapa ympäristöä yhtä tärkeänä asiana. (En puhu siis yksittäisistä ihmisistä, vaan siitä mikä näkyy mediassa, markkinoinnissa, julkisessa keskustelussa jne. Toisin sanoen ihmisistä massana, sitä keskimääräistä jonka ääni on kuuluvin.) Ympäristöllä ja eläimillä on vain välinearvo. Vesien ja kalojen myrkyttämisessä pahinta on se, että se vaikuttaa meihin itseemme. Jotenkin hyvin surullista.

Miksi ympäristön, eläinten ja muiden kuin länsimaalaisten ihmisten hyvinvointi sitten kiinnostaa vain harvoja? Mistä se johtuu?

"Kehtaan aivan varmasti"

Jos minun pitäisi kertoa yhdellä lauseella, miksi halusin päästä suunnittelemaan vaatteen juuri Nelliinalle, paras olisi oikeastaan siteerata häntä itseään. Nimittäin ei niin kovin kauan sitten eräässä hänen postauksessaan todettiin ykskantaan: "Muodikkuusaste ja muiden mielipiteet painavat omassa kupissani luokkaa ei yhtään."

Kuva täältä.

Oikein sanottu!

 

Olen itse erityisen herkkä turhille säännöille ja normeille enkä ymmärrä miksi täysin kulttuurisidonnaisia ja perustelemattomia käsityksiä pidetään pyhänä totuutena. (Miksi tyttövauvalle neulotaan vaaleanpunaisesta ja pojalle vaaleansinisestä? Miten pinkki on muka tyttöjen väri? Värinormit ovat joskus olleet aivan toisenlaiset, miksi ne nyt olisivat siis luonnollisia ja oikein?) Kaikesta kapinoinnistani huolimatta niin vain minäkin yllätän itseni usein ajattelemasta jonkin ihmeellisen normiston kautta.

Ihailen siis todella Nelliinan asennetta tyyliratkaisuissa. Moni, kuten minä, saattaa ajatella samalla tavalla, mutta ei kuitenkaan osaa, uskalla tai jaksa tuoda ajatuksiaan julki pukeutumisessaan. (Tai sitten se pukeutuminen ei nyt vain kiinnosta niin paljon, että ajatuksia tulisi sitä kautta ilmennettyä.)

 

Kuva tästä postauksesta.

Neulesuunnittelulle pidän Nelliinan asennetta ja tyyliä (käykää tsekkaamassa) mitä parhaimpana lähtökohtana. Vaikka toisaalta saattaisi olla järkevää miettiä, minkälaisia vaatteita suurin osa ihmisistä tulisi todennäköisesti käyttäneeksi, on huomattavasti hauskempaa koittaa kehitellä jotain, mikä näyttäisi jollain tavalla vähän erikoiselta.

Hauduttelin ideaani neulesuunnitteluun liittyvästä yhteistyöstä jo muutama kuukausi sitten. Kun lopulta uskaltauduin esittämään ehdotukseni Nelliinalle, sai se häneltä mitä ilahduttavimman vastaanoton. Mielikuvani ihmisestä blogin takana sai vain vahvistusta innostuneen reaktion ja tyyliohjeistuksen myötä:

 

"Mutta noin niinkun muuten mun maku on pitkälti että mitä dramaattisempi ja näyttävämpi ja överimpi, sen parempi, ei tosiaankaan tarvi miettiä että kehtaanko käyttää tietynlaisesta langasta tehtyjä juttuja, koska kehtaan aivan varmasti :D"

 

Lankavalintani saattaa tulla olemaan vähän tylsä, sillä itse en ole suuri efektilankojen ystävä. (Lähinnä sen vuoksi, että ne yleensä eivät ole erityisen laadukasta materiaalia.) Mutta katsotaan saisiko mallineuleen avulla jotain jännää aikaiseksi.

 

Saa nähdä, kuinka hyvin meidän visiomme tulevasta vaatteesta toimivat yhteen. Mutta kävi miten kävi, ainakin yhdessä asiassa ajatuksemme näyttivät kulkevan hyvin samoja ratoja, sillä ennen kuin ehdin itse pitää pitkää palopuhetta siitä, että neulomalla voi kuule tehdä ihan tyylikkäitäkin juttuja, kirjoitti Nelliina minulle:

"...neuletyöt mielletään usein sellaisiksi tilkkutäkkimäisiksi jutuiksi, mistä loistaa kilometrin päähän alleviivattu käsityöläisyys/hippimeiniki (ei siis missään nimessä ole mitään käsityöläisiä/hippejä vastaan), ja siksi epäkäsityömäiset neuleet kaipaisivat enemmän palstatilaa, että ihmiset tajuaisivat niiden potentiaalin ihan oikeina muotiluomuksina."

"Epäkäsityömäiset neuleet" on tietenkin vähän hassu ilmaus sellaisen ihmisen silmissä, joka on tottunut näkemään blogeissa esimerkiksi näin hienoja kuvia upeista neuleista. (Esimerkkejä voisi linkkailla vaikka kuinka paljon, mutta tuo Neulistin paita tuli jostain syystä juuri nyt mieleeni.) Mutta ymmärrän silti mitä tuo epäkäsityömäinen tarkoittaa. Olen itsekin huomannut, että käsitöitä harrastamattomat kehuvat hienoja itsetehtyjä vaatteita helposti ilmaisulla "näyttää ihan kaupasta ostetulta". 

Zora.

 

Olen tulkinnut kehuksi senkin, kun jonkin neuleeni kohdalla kukaan ei edes hoksaa, että olisin voinut tehdä sen itse. (Yllä hyvä esimerkki.) Välillä se saattaa vähän kaivella, ainakin silloin jos olen erityisen ylpeä vaatteestani ja jos tiedän toisten tietävän, että neulon paljon. Miksi silloin ei voi tulla mieleen, että vaikkapa päälläni oleva hieno takki voi olla yhtä lailla minun tekemäni kuin ne jalassa olevat yksinkertaiset ja tylsähköt villasukat?

Jospa tämä Nelliinalle neulominen on hyvä tilaisuus näyttää vähän muillekin, että neuloen voi tehdä vaikka ja mitä!

Kaksi ylintä kuvaa Nelliinan, lupa kuvien käyttöön tässä yhteydessä pyydetty ja saatu.

Project Nelliina

Joko jännityksessä pitäminen riittää? Tai jännityksessä ja jännityksessä... tuskin kukaan ihan innosta täristen miettii, että mitähän siellä oudon linnun linnassa tapahtuu. Vai olenko pilannut jonkun ensimmäiset kunnon kesäpäivät, kun koneelta ei ole uskaltanut poistua jos vaikka täällä tapahtuisi jotain? Jotenkin en usko...

Itse asiassa olen itsekin ollut ulkosalla vipeltelemässä, niin että aikomani blogikirjoitukset ovat saaneet odottaa. Niin innostunut kun olenkin aloittamastani uudesta yhteistyöprojektista, ei se sentään ole ajanut ensimmäisten lämpimien päivien ohi. Nytkään ei ole erityisen suuri hinku kököttää konella, joten pidemmittä puheitta ja mahd. lyhyesti ja ytimekkäästi:

Aloitimme lankakauppa Titityyn ja Nelliinan vaatehuone -blogin Niinan kanssa projektin, jonka idea on pohjimmiltaan sama kuin "paperinukkeleikki" Sannan kanssa. Ideoimme Nelliinan kanssa  vaatteen, neuleen tarkemmin sanoen, jonka minä toteutan Titityyn tarjoamilla langoilla, ja josta teen ohjeen myyntiin. Lopputulos menee Nelliinalle, (jotenkin en osaa sanoa Niina), joka saa sitten käyttää vaatetta haluamallaan tavalla - eli toivottavasti paljon!

Ideani projektin takana on osoittaa pukeutumisesta ja muodista kiinnostuneelle väelle, että myös neuloen voi toteuttaa ihan katu-uskottavia ja tyylikkäitä vaatteita. Minusta neulominen on hieno ja kannatettava harrastus ja loistava tapa saada vaatteita, joiden tuotantoprosessista on vähän normaalia paremmin hajulla.

Suomessa on paljon neulomisen taidon, vähintäänkin alkeet omaavia ihmisiä, jotka saattaisivat ollakin innostuneita tekemään itse, jos heidän mielikuvaansa vähän päivittäisi. Uskon nimittäin, että on vain kolme syytä olla neulomatta, ja ainoastaan yksi niistä on hyvä. Ne ovat seuraavat:

a) neulominen on mummojen harrastus ja sopii mummojen tyylisille - siitä ei ole iloa, jos ei halua pukeutua muodottomiin laatikkopaitoihin ja harmaisiin villasukkiin

b) neulominen on vaikeaa ja työlästä, pitäisi nähdä kauheasti vaivaa että oppisi tekemään mitään yhtään hienompaa

c) neulominen tekemisenä ei millään muotoa kiinnosta

Kohdat a) ja b) ovat ihan höpö höpöä, vai mitä? Toki erikoisemmat neuletekniikat vaativat vähän opettelua, mutta eivät ne yleensä vaadi mitään mieletöntä ja harvinaislaatuista lahjakkuutta. Ja jos vaatisivatkin, ei sillä sinänsä ole väliä, sillä hienoja vaatteita voi toteuttaa yksinkertaisistakin elementeistä ilman mitään suurempia palmikko/kirjoneule/pitsikikkailuja.

Kohta c) on syynä ihan hyvä. 

Miksi minä sitten haluaisin saada ihmiset neulomaan? En minä ketään pakottaa haluakaan, (kts. kohta c). Mutta haluaisin ehkä vähän kohentaa neulomisen imagoa. Lisäksi neulominen on harrastus, joka on pistänyt ainakin itseni miettimään vaatteiden valmistusta ja niiden kulutusta vähän tarkemmin. Hitaampi tekeminen on pysäyttänyt. On tullut mieleen, olisiko kuitenkin parasta omistaa vähän vähemmän, vähän parempaa ja vähän merkityksellisempää. Tämä on ajattelua, joka saisi lisääntyä - toisaalta yleisesti, toisaalta varmaan edelleen vielä omassakin päässäni. 

Jokainen tietysti rakastaa omaa harrastustaan ja pitää sitä hyvänä lajina niin yksilön, yhteiskunnan kuin maailmankaikkeudenkin kannalta. Mutta eikös sitä pidä rummuttaa, mitä rakastaa ja mihin uskoo?

Huomaan että lyhyys ja ytimekkyys eivät olekaan minun valttikorttejani. En ole vielä edes kertonut kaikkea, mitä projektiin kuuluu ja mitä ajatuksia siihen liittyen pyörii päässä. Lienee parasta jatkaa aiheesta seuraavassa postauksessa ja kertoilla sitten, mitä olemme N(ell)iinan kanssa suunnitelleet.

Kiitos muuten edelliseen postaukseeni kommentoineille. Oli aika mahtava huomata, miten samanlaisia ajatuksia aiheesta on pyörinyt muidenkin päässä. Nyt odotan innolla, kuka siellä innostuisi ottamaan tekstin ajatukset haasteena ja perustaisi neule-tyyliblogin tai aloittaisi asukuvien esittelyn nykyisessä blogissaan.

Yhdistykää toverit!

Haluatteko tietää, mitä asiaa olen pohdiskellut oikeastaan koko neulebloggaamiseni ajan – tai oikeastaan siitä asti kun alunperin koukutuin muutamien tiettyjen neuleblogien ja muutamien tiettyjen muotiblogien lukemiseen?

Ei se mitään, kerron sen silti. (Hah, kuinka uuden uutukainen sutkaus!)

Olen miettinyt sitä, miksei blogien joukosta tunnu löytyvän kunnollista ja asialleen omistautunutta muoti- ja neuleblogia. Sellaista neuleblogia, jossa neulotut vaatteet ja asusteet olisivat usein osa päivän asu -kuvia niin että lukijat saisivat ihailla upeita neuleita useissa eri asukokonaisuuksissa. Sellaista tyyliblogia, jossa ei koreiltaisi vain ostovaatteilla, (eikä varsinkaan pelkästään jollain halpisketjujen riistoretkuilla), vaan jossa valokeilaan pääsisivät myös ne merkitykselliset ja rakkaudella neulotut vaatteet.

Jostain syystä bloggaajakunta tuntuu tässä asiassa jakautuvan. On niitä, jotka mielellään esittelevät neuleensa, mutta joilla ei ole syystä tai toisesta mitään halua sen kummemmin kertoa pukeutumisestaan tai ajatuksiaan vaikkapa muodista. Ja on niitä, jotka kyllä avoimesti paljastavat vaatekaappinsa sisällön, mutta jotka joko eivät ole innostuneet tarttumaan puikkoihin tai sitten eivät vain halua tuoda neulomuksiaan julkisuuteen.

Vielä muutama vuosikymmen sitten käsityöt ja pukeutuminen olivat paljon voimakkaammin toisiinsa liittyviä.

Missä lie on syy? Vika ei voi mitenkään olla siinä, etteikö neulebloggaajien tyyli kestäisi päivänvaloa. Meitäkin on kyllä moneksi ja osaa kiinnostaa pukeutuminen enemmän kuin toisia ja jotkut jaksavat panostaa ja toiset eivät. Eikä vika ole siinäkään, että tyylibloggaajissa olisi vain tyyppejä, jotka ovat täysin peukalo keskellä kämmentä.

Ei sillä, pidän kyllä monista neuleblogeista ihan semmoisenaan. Samoin muutamista muotiblogeista. Niissä sinänsä ei ole mitään valittamista. Minä vain kaipaisin lisäksi niitä yhdistelmäblogeja. Jos joku sellaisia tietää, saa ehdottomasti vinkata minulle!

Tämä neule/muotiblogien puute tai ainakin vähäisyys taitaa olla osa koko sitä ilmiötä, joka on erottanut käsityöt ja muodin. Käsityön harrastajat tietävät vähän muita paremmin, että neulominen voi olla muutakin kuin jotain muodottomien sukkien väkertämistä, mutta hyvin suuri osa ihmisistä tuntuu pitävän käsityöharrastusta lähinnä jonain piiperryksenä. Vaikka neulominen on harrastuksena viime vuosina lisääntynyt, löytyy silti vielä niitä, jotka pitävät koko hommaa vain mummojen juttuna. Tai jonain vähän huvittavana touhuna, jonka tuloksena on lähinnä epämääräisiä, käyttökelvottomia lirukaulaliinoja.

Minusta on omituista, että vaatteiden tekeminen ja vaatteiden käyttäminen on eristetty täysin eri maailmoihinsa. Ikään kuin ne eivät varsinaisesti edes liittyisi toisiinsa.

Eilen vihjailin siitä eräästä projektista, josta olen ollut viime päivinä hyvin innoissani. Kyseinen projekti liittyy vähän tähän aiheeseen. Nimittäin siihen, miten haluan tuoda neulomista ja muotia hiukan lähemmäksi toisiaan.

Ei, en ole aikeissa itse muuttaa blogini sisältöä muotiblogimaisemmaksi – minä kuulun niihin neulojiin, jotka eivät ole juuri tyyliinsä panostaneet, valitan. Enkä toki aio yrittää painostaa ketään muutakaan mukavuusalueensa ulkopuolelle ja vaihtamaan bloginsa sisältöä.

Mutta minulla on yksi vähän toisenlainen idea. Ei ihan uusi, mutta uudella otteella.

Siihen ideaan liittyy muuan mahtava tyyppi, jolla on aivan mielettömän hieno pukeutumistyyli ja, kuten osoittautui, myös halua auttaa kohentamaan neulomisen imagoa vielä vähän lisää. Hän onkin henkilö, jolle itselleen ei ompelukone ole aivan vieras ja joka tuntuu arvostavan toistenkin osaamista.

Kuka idiootti ostaa takin pelkän värin perusteella?

Minä. Minä! Minä olen ostanut kevättakin pelkästään väristä hullaantuneena. Se tapahtui viime keväänä. Ja tekisi mieleni sanoa, että en kadu pätkääkään. Kun vaihtoehtoina oli kaksi eri mallia, joista toinen oli kirkkaan sininen ja toinen musta, ja kun jälkimmäisessä vielä taisi olla ihan hitusen liian lyhyet hihat, oli ratkaisu minusta päivän selvä.

Väärin! En todellakaan voi väittää, etten katuisi. Kiroan sitä päivää, jona takkini ostin. Jatkuvasti. Aina kun vastentahtoisesti vedän kevättakin päälleni, (mitä olenkin koittanut vältellä pitäytymällä vielä villakangastakissa), leikittelen ajatuksella siitä, että matkustan aikakoneella takin ostohetkeen ja vetelen itseäni korville rangaistukseksi typeryydestä.

Kirkas, syvä sininen on toki ihan mieletön väri. Mutta se ei paljon lohduta, kun takin hengittävyys on sadetakin luokkaa. (Vettähän se ei pidä yhtä hyvin.) Takkini on puuvillaa, mutta sen päällä on joku ihme vammainen öljypinnoite, jolle en ole vielä toistaiseksi keksinyt mitään järjellistä selitystä. Tietääkö joku? Onko sille olemassa joku käytännön syy, jota minä en vain tajua?

Näillä vielä vähän viileämmillä kevätsäillä takki jotakuinkin menee, tosin nihkeästi, (niin kuvaannolisesti kuin kirjaimellisestikin), sillä käytän takin alla jompaa kumpaa alpakkavillatakeistani. Villa on siitä kiva materiaali, että se imee kosteutta itseensä melko pitkään ennen kuin alkaa edes tuntua märältä saati kylmältä. Niinpä ihan niin nopeasti ei huomaa, ettei typerä takki hengitä alkuunkaan. (Neulominen kannattaa.) Sen sijaan ilman välissä olevaa villakerrosta nihkeys iskee saman tien, mikä puolestaan aiheuttaa ihan järjetöntä palelua. Juuri mikään ei ole yhtä inhottava tunne kuin hikoilu ja palelu yhtä aikaa. Se että välillä tuntuu, että on pakotettu avaamaan takin, vaikka sitä seuraakin varma jäätymiskuolema.

Nyt sitten olen rangaissut itseäni huonosta valinnasta yhden kevään ja yhden syksyn sitkuttelemalla takin kanssa. Enää en vain kestä niin että nyt pitäisi suunnata takkiostoksille. Huokaillen itsekseni märehdin sitä, että jos vuosi sitten olisin tehnyt sen järkevän valinnan, nyt ei tarvitsisi hellittää kukkaron nyörejä eikä lähteä taas uudelle etsintäreissulle.

Olen myös pohtinut erästä pääkirjoitusta joka saattoi olla Trendissä tai sitten ei - jossain muotilehdessä kuitenkin. Siinä päätoimittaja kertoi Suomen naisille, että oikeastaan on ihan järkevää ostaa takki värin perusteella, koska siitä tulee niin hyvä mieli. Oman typerän takkiostokseni tehneenä luin tekstiä tuhahdellen. Todellakin. Joopa joo.

Ehkä ei nyt kuitenkaan kannata nakata niitä käytännöllisiä kriteerejä roskiin. Nätti väri saattaa lämmittää mieltä, mutta vain siinä tapauksessa, että kaikki muu on jo kohdallaan. Sitä paitsi kun asiaa ajattelee ihan oikeasti siltä kannalta kuin pitäisi, on takin tehtävä lämmittää kehoa, ei mieltä. Ihan sama mitä me länsimaalaiset kermaperseet haluamme kuvitella. Jos mieli saa henkisiä vilunväristyksiä väärästä väristä, se on sen ongelma.

Tästä uudesta paatoksellisesta asenteestani huolimatta olen kuitenkin (loogisesti) myös sitä mieltä, että värejä saisi oikeasti olla päällysvaatteissa tarjolla vähän reilummin. Vaikka väri oikeastaan onkin se vähiten tärkeä ominaisuus takissa, on minusta silti kummallista, että vaihtoehtoja sen suhteen ei ole tarjolla enemmän - malleja kuitenkin on vaikka millä mitalla. Miten voi olla niin vaikeaa tehdä takkeja muissakin kuin parissa tummassa värissä? Ja jos joku tulee laulamaan minulle sitä vanhaa virttä, että sitä tehdään, mitä ostetaan, sanon että höpö höpö. Vai miten muka juuri tässä asiassa ihmiset olisivatkin yllättäen niin kovin itsenäisiä ajattelijoita ja toimijoita, jotka valitsevat aina sen mustan puhtaasti omasta tahdostaan, kun kerran vähän kaikessa muussa muoti ja markkinat kuitenkin vetävät ja vedättävät kansaa? Minusta esimerkiksi Crocsit ovat aika hyvä todiste siitä, että ihmiset ostavat sitä mitä heille myydään...

Ylipäänsä asiat voi nähdä aina uusin silmin. Olenhan itsekin pitänyt esimerkiksi pillifarkkuja kamalina, mutta lämmennyt niille uudistamisen ja ajan myötä. Juuri tätä piirrettähän muoti hyödyntää. Se mikä on ollut jopa naurettavaa ja junttimaista joskus, tuleekin jossain vaiheessa trendiksi kun tarpeeksi suuri määrä ihmisiä saadaan innostettua siitä. Miten sitten se ei onnistu Suomessa myytävien takkien kanssa?

(Muistan muuten kuinka lukioaikoinani ihmiset alkoivat tunkea farkkujen lahkeita sukkiin, vaikka ihan muutamaa vuotta aiemmin vastaavalle tavalle oli naureskeltu varsin ilkeästikin - jälleen muuten todiste siitä, miten typerää ja irrationaalista on ihmisten käyttäytyminen toisiaan kohtaan. Toisia pilkataan muka heidän käyttäytymisensä tähden, vaikka käyttäytymisnormit ovat täysin kulttuuri- ja aikasidonnaista ja tulevat muuttumaan. Todellisuudessa muita pilkataan vain siksi, että halutaan valita joku, jonka avulla pönkittää omaa ylemmyydentunnetta. Ikuisena esimerkkinäni on yleinen käyttäytyminen Johanna Tukiaista kohtaan. Tukiaista pilkataan muka jostain, mitä hän on, vaikka todellisena syynä pilkalle on jokin, mitä pilkkaajissa on. Niin se on.)

Koska tästä takkiaiheesta ei irtoa nyt muuta kuin katkeraa tilitystä, pitää ehkä vihdoin toimia ja etsiä se hyvä takki, jos sellainen vain jostain löytyy. Luulen että olen vähän valoisammalla tuulella kunhan urakka on ohitse. Sitten ehkä selitän kaikille, miten ihania ovat uudet vaatteet, kauniit värit, perhoset, kukkaset, muotiteollisuus ja ihmiset, jotka naureskelevat toisten valinnoille ja käyttäytymiselle. I'll be back, tsirp tsirp!

Kuvat Daybreak-postauksesta.

"Lahjoita parempi elämä"

Olen huomannut viime aikoina hyvin monien ajatusteni alkavan muotoutua sanoiksi, joita kuvittelen suodattavani tänne blogiini. Ne ajatukset ovat alkaneet vyöryä isommiksi ja enemmiksi. Niitä alkaa olla patoutuneena ja varastossa. Hirvittävä määrä.

En ole kuitenkaan juuri ottanut asiakseni oikeasti kirjoittaa niistä. (Syitä on triljoona migreeneistä ja ajanpuutteesta ajatusten jäsentelemättömyyteen ja henkiseen kynnykseen.) Silti yhä vain useammin iskee sellainen fiilis, että tästä haluan kirjoittaa.

Nyt viimeisin iski äsken kun luin Kaikki mitä rakastin -blogin postauksen aiheesta, joka on pyörinyt minunkin päässäni ja vellonut suuntaan jos toiseenkin. Tosin en tiedä, mitä syytä minulla ihan oikeasti olisi enää kirjoittaa tästä. Mainitun blogin kirjoittaja Eeva tiivisti jo olennaisimman. Kävin kuitenkin jättämässä kilometrin pituisen kommentin hänen tekstiinsä. Siitä ei ehkä tullut aivan hiottu tai loppuun asti viimeistelty, mutta haluan silti jakaa sen täälläkin. Käykää kuitenkin lukemassa ensin Eevan ajatukset. Tässä minun:

"Olen pohtinut viime aikoina vähän samoja asioita. Ilmeisesti tämä tietynlaisen positiivisuus-ajattelun hehkuttaminen on lisääntynyt niin paljon, että näitä ajatuksia on alkanut syntyä. Vastareaktiona. 

Minulle viimeinen niitti, siis se joka sai ihan tosissaan vähän ärsyyntymään (hui, negatiivinen tunne!), oli kun joulun alla törmäsin facebookissa mainokseen "lahjoita parempi elämä". Ensimmäinen ajatukseni, tai oikeastaan tunteeni, oli hienoinen omantunnon pistos kun tämä lause sai minut ajattelemaan kaikkia maailman huonoissa oloissa eläviä, lukutaidottomia, sairaita ja hyväksikäytettyjä ihmisiä. ("Täällä minä vain ajattelen joululahjoja perheelle ja itselleni, pitäisi ehkä muistaa taas vähän tätä kokonaisuutta.") Klikkasin linkkiä katsoakseni tarkemmin, siis siitäkin huolimatta, että olisin mieluummin ohittanut ikävien asioiden ajattelun. Ja kappas! Eihän kyse ollutkaan mistään hyväntekeväisyyskeräyksestä tai vastaavasta. Siellä mainostettiinkin jonkinlaista itsensäkehittämis- tai elämänsäparantamiskurssia. "Lahjoita parempi elämä" tarkoitti siis sitä, että kurssin olisi voinut antaa jollekin läheiselleen lahjaksi, jotta tämä voisi kehittää ajatteluaan tjsp.

No, kuten sanoit, ei siinä mitään periaatteessa. Saahan sitä ajatteluaan ja elämäänsä kehittää. Mutta huomasin silti, että reaktioni oli, no, v*tutus. Että joo, voi meitä raukkoja, joiden pitää pelastaa itsemme tylsältä arjelta.

Tuo tapaus sai miettimään. Ihan näitä samoja asioita itsekeskeisyydestä ja omasta navasta. Se, mistä aluksi luulin lukevani, olisi ollut ihan tervetullut muistutus. Mutta että lahjoita parempi elämä jollekin sellaiselle, jonka elämässä ei nyt varsinaisesti ole mitään suurempaa vikaa. Ei mitään todellista hätää. Vain siinä ajattelussa. Mietin, että olisiko kuitenkin ollut vähän asianmukaisempaa markkinoida tuota kurssia jollain muulla lauseella.

En tarkoita, etteikö täältäkin löytyisi ihmisiä, joilla on oikea hätä. Ei Suomeenkaan syntyminen tarkoita automaattisesti terveyttä, varakkuutta ja turvallista ympäristöä. Mutta eipä tuollainen kurssi taida nuita asioita koskevien ongelmien ensisijainen apu olla. 

Olen myös vähän kyllästynyt kuulemaan, että asenne ratkaisee. Tyypillisesti sitä tuntuvat hokevan ihmiset, joilla ei ole koskaan ollut mitään oikeasti suurempia ongelmia. Koska asenne ei ratkaise, se on vain suuri apu. (Toisin sanoen joissakin ongelmissa se riittää, joissakin ei.) Lisäksi se on sellainen apukeino, johon kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia. Ja mitä tulee vaikka sairauksiin, hyvästä asenteesta voi olla jossain määrin apua: se voi auttaa kestämään, antaa voimia ratkaisujen tai oloa helpottavien asioiden etsimiseen, auttaa löytämään jotain hyvää tilanteesta... mutta parantaako se sairautta?

Positiivisuus, jos se tarkoittaa negatiivisten asioiden välttelyä ja negatiivisten tunteiden tukahduttamista, ei minusta ole varsinaisesti edes positiivisuutta. Se on defenssi. 

Se mihin monet meistä länsimaisista sitä positiivista ajattelua todella tarvitsisivat olisi lähinnä sen näkemiseen, että asiat ovat aika hyvin ja että niihin voi, saa ja olisi vähän syytäkin olla tyytyväinen. Ei siis siihen, että käyttäisimme kiitollisuutta ja positiivisuutta välineinä saadaksemme lisää hyvää elämäämme. 

Minulla riittäisi tästä aiheesta vielä ajatuksia. Pitää ehkä haudutella niitä ja kirjoittaa niistä joskus lisää jossain muualla, että en vie ihan kaikkea tilaa täältä."

En tiedä, palaanko vielä aiheeseen. Ehkä. Kuten sanottu, ajatuksia riittäisi, niiden jäsentely on toinen asia. Sinänsä minua kiinnostaa itsensä kehittäminen, itsetutkiskelu ja oman elämän hallitseminen, (ja siis hallitseminen tosiaan joo, ikään kuin siihen oikeasti kukaan pystyisi, muistaakseni emme ole kaikkivoipia). Toisaalta se unelmientoteuttamiskeskustelun itsekeskeisyys on tosiaan alkanut ottaa päähän. Vähän jopa siksi, että suhteessani erääseen ihmiseen minäkin olen välillä saanut sen vaikutelman, että olen se "negatiivinen energia", joka pitää siivota pois elämästä. Se tuntuu vähän hämmentävältä. Itse kun koen olevani ihan positiivisesti asioihin suhtautuva ihminen, joka nyt kuitenkin tykkään myös tunnustaa ne elämän ikävämmätkin tosiasiat.

Olisi kiva lukea teidän muiden ajatuksia aiheesta. Jos siis tämä sattuu jollain tavalla koskettamaan.

Kannattaako kateus?

Nyt seuraa pitkä teksti, eikä seassa ole edes kuvia. Valitan. Mutta lukekaa silti. Minulla riittää asiaa.

Ystäväni Sannan Hearts&Minds-blogiin ilmestyi tänään teksti aika mielenkiintoisesta aiheesta. Sellaisesta, mitä minäkin pyörittelen mielessäni aina aika ajoin. Sanna nimittäin postasi muutama päivä sitten blogiinsa kuvat Hyvä Terveys -lehdessä olleesta jutusta, johon hänet oli pyydetty paitsi haastateltavaksi, myös työpäivänään seurattavaksi. Juttu oli minusta tosi mielenkiintoinen, ja niin tuntui ajattelevan moni muukin, mutta kuten arvata saattaa, teksti keräsi muutamia vähän negatiivisemminkin värittyneitä kommentteja. (Onneksi kuitenkin vain muutamia.) Yksi niistä kommenteista, sellainen joka ei varsinaisesti ollut pahantahtoinen, herätti Sannan huomion ja sai aikaan tuon yleisluontoisemman pohdiskelupostauksen aiheesta kateus.

Aihe on nyt sellainen, että se saa minutkin tarttumaan sanan säilään. Sillä vaikka pidän Sannankin tekstiä hyvänä, minua jäi jälleen kerran mietityttämään samat asiat kuin aina kateudesta puhuttaessa. 

Eräs kommentoija oli kertonut, että kokee huonommuudentunnetta monien blogien äärellä. Sanna halusi tekstissään muistuttaa häntä ja muitakin, että blogeissa harvoin kerrotaan kaikkea. Välttämättä se kirjoittajan elämä ei ole ihan niin upeaa ja täydellisä kuin blogi antaa ymmärtää, koska kirjoittaja nimenomaisesti haluaa pitää bloginsa hyvän tuulen paikkana eikä märehtiä siellä niillä elämän ikävämmillä puolilla. Tämän lisäksi Sanna ottaa esille toisen asiaan liittyvän puolen: "Menestys harvoin tulee myöskään ilmaiseksi, ja ainakin itse olen tehnyt todella paljon töitä saavuttaakseni haluamani - myös tämä kannattaa kadehtijoiden mielestäni muistaa."

On aivan totta, että menestys tosiaan yleensä seuraa vasta sitä, että ylipäänsä on pyritty tekemään mitään. Ja sen voin sivustaseuraanneena vakuuttaa, että Sanna ainakin on tehnyt tosissaan paljon saavuttaakseen päämääränsä. Mikä minusta vielä tärkeämpää, hän ei ole näyttänyt vääntävän hampaat irvessä, vaan ulospäin on välittynyt valtava motivoituneisuus ja hyvä asennoituminen.

Mutta ne jotka tuntevat nimenomaan huonommuutta, eivätkä siis kadehdi sivusta vain haluten toisilta pois heidän saavutuksiaan, tuskin saavat lohtua tuosta tiedosta. Minun mielestäni heidän on tärkeintä muistaa ennen kaikkea se, että menestyksen takana on aina myös tuuria.

Olen huomannut, että tämä on asia, jota ei ole meidän yhteiskunnassamme juuri sallittua sanoa. Ei ainakaan toisten menestyksestä, koska sehän on selvä kateuden merkki. Ei ole trendikästä myöntää, että ihan oikeasti me ihmiset lähdemme eri lähtökohdista ja kohtaamme erilaisia asioita elämämme aikana, ja että niillä kaikilla on enemmän tai vähemmän vaikutusta siihen, mitä mahdollisuuksia meillä on. Ikään kuin pelättäisiin, että sen myöntäminen, että joissakin asioissa palikat ovat sattuneet menemään hyvin, ja että joissakin asioissa on ollut hyvä tuuri, tarkoittaisi sitä, että menestyksen eteen ei olla myös tehty töitä.

Yksinkertainen kysymys: onko täällä joku, jonka mielestä minulla ja johonkin kehitysmaahan orvoksi syntyneellä on täysin samat mahdollisuudet elämässä? 

Ääriesimerkki ehkä, mutta jos itse asiassa vähän mietitään, niin ei mitenkään marginaalinen. Koska niitä oikeasti huonoissa oloissa eläviä on ihan sairaan paljon. Ja mitä tulee Suomen keskimäärin paremmissa oloissa syntyneeseen väestöön, on niitä keskinäisiä eroja meilläkin. Monessa mielessä.

Toivon, että osaan nyt esittää ajatukseni oikein. En siis nimittäin missään tapaukessa halua sanoa, että menestys ei vaadi töitä tai että paljon saavuttaneet ihmiset olisivat saaneet kaiken hyvällä tuurilla. Se hyvä tuuri ja ne lähtökohdat ovat vain (parempi) mahdollisuus - tarvitaan paljon, että osataan tarttua siihen mahdollisuuteen ja nähdä vaivaa sen hyödyntämiseen.

Haluan tällä vain lohduttaa niitä, joilla on huonompi itsetunto ja jotka kokevat, että eivät ole saaneet elämässään mitään aikaan eivätkä edes ole nättejä, hauskoja tai hyviä keskustelijoita. Itseään ei kannata liikoja verrata muihin, sillä meillä kaikilla on eri lähtökohdat, erilainen elämä. Kannattaa verrata itseään itseensä, miettiä sitä, mitä juuri minä voin omalla elämälläni tehdä. Kaikkine rajoituksineen ja mahdollisuuksineen.

Vaikka tavallaan inhoankin sitä väittämää, että asenne ratkaisee, (lähinnä koska usein tuntuu, että tuota hokevat ne, joilla ei mitään kummempia vastoinkäymisiä ole ollutkaan), niin on siinä kuitenkin perääkin. Jossain määrin. On tärkeää, miten suhtautuu elämänsä vastoinkäymisiin ja onnistumisiin. Käyttääkö niitä itseensä tutustumiseen ja itsensä kehittämiseen. Sureeko vai katkeroituuko. Iloitseeko vai vähätteleekö. Kyllä, niillä asioilla on väliä.

Mutta mitä tulee otsikon kysymykseen, kannattaako kateus? Minä sanon, että joskus kannattaa.

Meillä Suomessa, ehkä muuallakin, kateuteen tunnutaan suhtautuvan pelkkänä kielteisenä ja vahingollisena tunteena, jota kypsät ja fiksut ihmiset eivät koskaan koe. Minusta kateus taas on aivan inhimillinen tunne, jota voi kokea kuka tahansa, eikä se automaattisesti ole negatiivinen. Kateus voi olla jopa inspiroivaa ja voimaannuttavaa. Se voi saada aikaan halun tehdä itsekin enemmän. Kysehän on siitä, miten sen tunteen käsittelee. Kateus sinänsä ei tarkoita, että haluaa heti ja välittömästi jotakin joltain toiselta pois. Sehän vain kielii siitä, mitä me itse sisimmässämme ehkä kaipaamme. Onko kateuden tukahduttaminen siis terve ratkaisu? Olisiko parempi kohdata kateuden tunteet ja ehkä jopa kertoa niistä rehellisesti, niin kuin Sannan blogiin kommentoinut henkilö teki?

Kateus on tunne, jota kannattaa tarkastella. Mitä se kertoo minusta? Se voi olla askel kohti jälleen parempaa itsetuntemusta.

Ja onko kateus kaikki muut tunteet poissulkeva, kamala vihreäsilmäinen hirviö? En usko. Minäkin olen kateellinen Sannalle. (Siis monien muiden kateudenkohteideni lisäksi.) En haluaisi olla lääkäri, mutta olen silti vähän kateellinen siihen liittyvistä saavutuksista - ja ihailen ihan hirveästi sitä, minkälaisen työn ystäväni on tehnyt lääkikseen päästäkseen ja siellä pärjätäkseen. Vielä enemmän ihailen ja kadehdin sitä, että hänellä on selvästi palava halu tehdä työtään ja lisäksi aivan mahtavia siihen liittyviä haaveita: halu mennä jonnekin vaikeiden olojen keskelle ja katastrofialueille auttamaan apua tarvitsevia. Olen ihan mielettömän kateellinen siitä rohkeudesta, ja kateellinen myös tuosta sisimmästä kumpuavasta, voimakkaasta halusta auttaa.

En kuitenkaan tunne huonommuutta. Ja toivoisin kovasti, ettei Sannan blogia kommentoinut henkilökään tuntisi. Miksi siihen olisi aihetta? Me olemme kaikki erilaisia. Me emme ehkä kaikki voi saavuttaa samoja asioita, mutta ei se tarkoita, että jonkun pienemmät saavutukset olisivat vähemmän arvokkaita kuin jonkun toisen isommat. Kaikki kun on suhteellista.

Alaston totuus -ilmiö

Tyypillistä. Juuri kun minä innostun pitkästä aikaa meikkailusta ja näen siinä jotain pointtia, blogimaailman valtaakin juuri päinvastainen ilmiö. (Viisi eri linkkiä.) Minä en sitten ikinä onnistu olemaan in enkä muodin aallon harjalla.

Ei sillä. Ihan oikealla asialla tuossa Tyyliä metsästämässä -blogin Veeran alulle pistämässä tempauksessa ollaan. Samaa asiaa olen pohtinut miljoonia kertoja.

Siispä jos joku haluaa nähdä kuvia minun täysin meikittömistä kasvoistani, voi katsoa luultavasti mitä tahansa tästä blogista tähän mennessä löytyvää kuvaa minusta - lukuunottamatta viimeisintä postausta. Harvassa kuvassa tosin naamani on mitenkään keskiössä, mutta jossain valmistuneet neuleet -kategorian kuvissa se kuitenkin vilahtelee.

Tai no esitellään nyt sitten vaikka tämä. (Täältä.) Voinpahan sanoa osallistuneeni, kun kerran samasta asiasta olen muutenkin aika ajoin kiihkoillut.

Jotkut ovat jo ihailleet rohkeita naamansa näyttäneitä ja päivitelleet, että eivät kyllä itse uskaltaisi. Minusta on melko huolestuttavaa, jos kasvot ilman meikkiä vaativat hirveästi rohkeutta. Näyttivätpä kasvot miltä tahansa, ne ovat sellaiset kuin ovat, eikä niiden perusteella ole mitään järkeä ketään tuomita. Mitä kertoo tästä maailmasta ja kulttuurista se, että osa naisista kokee meikittömät kasvonsa hävettäväksi asiaksi?

Täytyy muuten sivuhuomiona todeta, miten ihana on kirjoittaa tällaista blogia, johon kukaan ei ole tullut huomauttelemaan kirjoittajan naamasta tai kehon koosta ja muodoista. En tiedä, satuttaisivatko semmoiset kommentit vai suhtautuisinko niihin niiden ansaitsemalla tavalla tippaakaan kiinnostumatta. Mutta missään tapauksessa en pitäisi semmoisesta ilmapiiristä enkä tosiaankaan yhtään ymmärrä syitä sellaisen levittämiseen. Kiitokset siis kaikille tähän mennessä kommentoineille ja kommentoimatta jättäneille!

Niin ja kiitokset edelliseen postaukseen kommentoineelle! Vähänkö olen ollut onnessani, kun kommentit on olleet pitkiä. Minusta on kiva, kun saan kommenttiboksiin luettavaa. Vähän niin kuin saisi kirjeitä.