Hyvää naistenpäivää!

Nyt on naistenpäivä. Satuinpa juuri hoksaamaan. Mutta onko siitä mitään iloa, kun on hirveässä flunssassa? Flunssa pilaa kaiken. 

Muutama päivä sitten valitin siitä, että sormikkaille ei ollut sovittajaa mailla eikä halmeilla. Eilenpä olisikin ollut. Nimittäin siinä tapauksessa, että olisin ollut terveenä ja töissä niin kuin kyllä oli vakaa suunnitelma. Mutta koska olin kotona ja ällöä flunssaseuraa, josta voi saada kaikenmaailman pöpöjä, kariutuivat käsineensovittamistreffit sitten siihen. Kurjuus.

Eipä sillä. En minä eilen jaksanut mitään neuloakaan. (Se kertoo jo aika paljon.) Toivottavasti tänään jo jaksaa. Lupaavaa on ainakin, että jaksan olla istuma-asennossa ja kirjoitella blogiinkin.

Mutta tänään on tosiaan naistenpäivä ja olen sitä mieltä, että jonkun pitäisi piristää minua flunssani keskellä. Kukat olisivat varmaan perinteikäs ratkaisu, mutta vaikka tykkäänkin niistä, vielä parempaa väriterapiaa saisi, jos joku toisi minulle kimpun näitä.

Tällaisia saapui viime viikolla Ilun Handusta Lumoavaan Lankaan ja minä olin parahiksi paikalla päästen niitä ensimmäisenä hiplaamaan. Palvelualttiina otin niistä myös pari kuvaa, näennäisesti jotta ne voitaisiin laittaa Ravelryyn Lumoavan Langan tiedotusketjuun, mutta todellisuudessa siksi, että pääsisin itse tuijottelemaan kuvia. 

Jos olisin miljonääri, olisin varmaan ostanut kaikki langat itse, mutta koska en ole, tyydyn filosofisesti ajattelemaan, että kaikkea ei tarvitse omistaa, vaan iloa voi saada joskus pelkästä katselemisestakin.

Ja sehän on sitä paitsi totta. Näiden kuvien katseleminen - niin pinnallista kuin se ehkä onkin - tuo minulle jostain syystä hyvää mieltä. Se on sitä väriterapiaa.

Kirahvintäplähuivin seuraelämään astumisen päivä

Tänään on minun neulomusharrastukseni kannalta historiallinen päivä. Olen nimittäin nyt onnistunut saamaan aikaiseksi jotain muutakin kuin neuleen - olen tehnyt itse suunnittelemaani neuleeseen ohjeen! 

Ei, itse asiassa ohjeen tekeminenhän tapahtui 30.1., joten historiallinen päiväni olikin silloin. Mutta koska deadline-paineen alla puurtaminen ei ollut kovinkaan upeaa ja vaikuttavaa, taidan mieluiten valita ohjeenjulkaisupäivän, siis tämän päivän, kunniakkaaksi juhlapäiväkseni. Eli siis onnitteluja otetaan vastaan esikoiseni syntymän johdosta.

 

Minun pikku Sytyck-projektini siis löysi tiensä Ullaan ja esiintyy siellä nimellä Kirahvintäplähuivi.

 

Neuleeni löytyykin aika vaikuttavasta seurasta. Erityisesti olen ihastellut Gallifrey-kämmekkäitä ja Sheldon-sukkia, ensimainittuja kuvion ja jälkimmäisiä idean takia. 

Eihän tämä nyt tietenkään mitään ihmeellistä ole, mutta minusta tuntuu kuitenkin aika hauskalta. On tullut tehtyä jotain mitä ennen en ole tehnyt. Ja kai sitä saa vähäsen ylpeillä sillä, että on saanut jotain aikaiseksi, vaikkei se mitään suurta ja mullistavaa olekaan? Vai eikö?

Kaikki ystäväni luonnollisesti ymmärtävät velvollisuutensa ja alkavat samantien neuloa Kirahvintäplähuivia, vai kuinka?

Kosioretkellä

Huomaan tulleeni elämässäni viimein siihen pisteeseen, jossa minulla ei ole enää mitään muuta vaihtoehtoa kuin pyytä exäni kättä. En nimittäin ehkä selviä ilman sitä.

Exällä tässä tapauksessa viittaan siis entiseen kämppikseeni, yhteen niistä lukuisista. Tämä kyseinen on päättänyt uhmata vaaroja ja lähteä jääkarhujen ja lumivyöryjen (niin oletan) pariin seikkailemaan tänä keväänä. Huippuvuorille, jonnekin sinne kylmään. Minun tehtäväkseni jäi alussormikkaiden neulominen. (En muuten enää muista, tarjouduinko itse vai pyydettiinkö minua hommaan. Sovimme asiasta jo aika monta kuukautta sitten.)

Valitsimme yhdessä sormikkaiden materiaaliksi alpakkalangan. Alpakan väitetään olevan seitsemän kertaa villaa lämpimämpi (vaikka oikeampi ilmaus varmaan olisi lämpöä eristävämpi, olenko oikeassa?), joten valinta on varmaankin ihan järkevä. Näiden sormikkaiden on tarkoitus olla päällä käytännössä aina. Kintaat on välillä pakko riisua kun jotain hommaillaan, mutta aivan paljain sormin ei kannattaisi ilmeisesti syödäkään.

 

Aloitin sormikkaiden neulomisen toissapäivänä ja neuleen rivakka eteneminen hämmensi minut tyystin. Olen  nyt viime aikoina niin tottunut vääntämään samaa sukkaa sata vuotta etenemättä paria kerrosta enempää, että tällainen yksinkertaisempi neule pääsi pahasti yllättämään. Ei mennyt kauaakaan kun huomasin olevani pisteessä, jossa sormikasta pitäisi päästä sovittamaan. Eikä ex-kämppistä ole mailla halmeilla. Pahus vie.

Siirryin sitten tekemään toista keskeneräistä neuletta. Mummin paidassa on sentään vielä tekemistä, eikä sitä onneksi tarvitse sovittaa varmaan ollenkaan. (Katsotaan mikä kauhea katastrofi tätä itsevarmaa lausuntoani seuraa.) Sormikkaiden kanssa ei auta kuin odotella. Mutta ei kyllä huvittaisi.

Lankatestin tulokset

Uuden Mustan ekolankatestin tuloksista julkaistiin nyt kirjoitus. Ihan mielenkiintoista lueskella omia sanomisiaan sieltä muiden ajatusten ja kokemusten lomasta. Vaikuttaisi siltä, että muut testaajat ja minä olemme olleet pääasiassa samoilla linjoilla mitä mielipiteisiimme lankojen käytettävyydestä tulee, mutta näytti siellä olevan joillekin langoille pari ideaa, jotka eivät olleet minun mielessäni käyneetkään.

Utunan villa näytti valloittaneen kaikkien testaajien sydämet. En ihmettele. Lanka on ihana. Eihän se mikään kovin hellä ja kutittamaton ole, mutta muuten se on melko pehmeä ja mukavantuntuinen, ja kyllähän se mieltä lämmittää, että tietää langan olevan suomalaista ja Suomessa käsin värjättyä.

Ja huomasitteko? Minun sukkani on nyt julkkis! Siitä oli kuva siellä!

 

Ja ihan pian, ihan kohtapuolin, se saa itselleen kaverin. Ei mene enää kauaa. (Vaikka olenkin onnistunut möhlimään sen kanssa jo monta kertaa...)

Mainitsin viimeksi, että minulle huomautettiin laiskanlaisesta kirjoitustahdista. Eilen minulle sitten huomauteltiinkin, kylläkin eri taholta, siitä että mitään katkeraa tilitystä ei ole pitkään aikaan näkynyt. Niitä on kuulemma kaikista hauskinta lukea. On tosi sääli tuottaa pettymys, mutta kun minulla valitettavasti menee nyt pääasiassa hyvin, eikä mitään erityistä valitettavaa ole mielessä. Mutta lupaan kyllä tulla heti tänne avautumaan, jos jokin menee pieleen tai törmään johonkin blogini löyhään aihepiiriin edes etäisesti liittyvään epäkohtaan maailmassa.

Hidasta rämpimistä

Pari päivää sitten kuulin, että olen kirjoitellut vähän laiskasti blogiini viime aikoina. Tämä asia mainittiin ihan neutraalisti ja syyllistämättä, enkä minä sitä paitsi tällaisesta asiasta suostuisikaan syyllistymään. Mutta hoksasinpa vain itsekin, että niin, totta vie, enpä ole pahemmin kirjoitellut.

Muiden blogien seurailemisesta on päässyt piintymään ajatus siitä, että blogia voi päivittää vain silloin kun on kuvia esitellä. Eikä minulla oikein ole ollut. Ei ole valmista, eikä ole kuvia mistään keskeneräisistä projekteistakaan. Puikot ovat kyllä viuhuneet, mutta silti tuntuu kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Edellisellä kerralla esittelemäni sukka on saamassa kaverin. Hitaasti hyvä tulee, voisi sanoa. Ei kai tämän ihan näin hidasta pitäisi olla edes palmikoiden vuoksi, mutta se on. Olen tehnyt rinnalla kahta muutakin neuletta, ja lisäksi tänään jouduin purkamaan sukkaa muutamia kierroksia. Ihan vain siksi, että minä olen tyhmä enkä osaa laskea. Tai oikeastaan en osaa lukea. Ohjeessa sanottiin, että neulo kaavio C2 kokonaan ja sitten vielä rivit 1-11. Minä neuloin kaikessa rauhassa kaavion C2 ja sitten vielä riviin 20 asti. Sen jälkeen katsoin ohjeesta, että mitäs sitten, ja totesin että "uuuuups".

Minulla olisi aika lista suunnitelmia. Tietysti siis aina on taustalla se kilometrin pituinen ohje- ja ideajono. Sen lisäksi minulla on kuitenkin ihan tiettyjä ja kohtalaisen mietittyjä projekteja mielessä, ja haluaisin saada ne kaikki valmiiksi ennen kesää, tai ainakin päästä tekemään niitä ihan pian. Eräälle ex-kämppikselle pitäisi tehdä sormikkaat, itselle on suunnitelmissa mekko ja aika monet sukat. Ja jotenkin minusta vaan koko aika tuntuu, että en ikinä pääse tekemään mitään, mitä olen suunnitellut.

No, kenenköhän vika?

Sukka!

Niinpä niin. Sukka. Yksi sukka.

Uuden Mustan lankatestiä varten piti ottaa kuvia, ja saan olla tyytyväinen, että edes yksi sukka ehti valmiiksi deadlineen mennessä. Sen verran näpertelyä näiden palmikoiden kanssa on ollut.

Toinen sukka on jo puikoilla ja hyvällä mallilla, mutta etenee hitaasti. Hyyyyyyvin hitaasti. Mutta etenee kumminkin. Ja sitä paitsi olen aika innoissani näistä sukista. Tykkään mallista tosi paljon ja olen varma, että näitä tulee käytettyä. Ehkä saan jopa aiheutettua kateutta tutuissa. Toivotaan, toivotaan.

Kas vain, helmikuu

Taidan haluta valittaa jotakin. Jonnekin. Kaikki on hyvin. Tai ainakin niin hyvin kuin voi olettaa. Mutta mieli on levoton. Se näkyy ennen kaikkea neuleissa.

Minulla on eräs neule, jonka aloitin muutama päivä sitten. Se on siitä Utunan langasta, jota minun pitää testaaman. Ihana lanka. Aloin siitä sukat. Mutta nyt pitää purkaa. Koska eihän sukkia varten tarvitse tehdä mallitilkkuja, eihän? 

Kokeilussa ovat samalla äidiltä joululahjaksi saadut sukkapuikot. Viisitoistasenttiset. Tähän mennessä voin sanoa, että tykkään niistä. Paljon. Niin paljon, että en välitä, vaikka joudun purkamaan. Mitäpä tuosta. Ei tässä ole kiire mihinkään kun neulominen on niin mukavaa.

Mutta vaikka en välitäkään siitä, että joudun purkamaan, en saa sitä aikaiseksi.

Sitten taas se harmaa. Se on hyvässä vaiheessa. Se olisi pian valmis. Sitä varten pitäisi vain pingottaa hihat, että pääsisi seuraavaan vaiheeseen. Ja ne hihat on varmaan helppo pingottaa. Haastavampi pingotus on jo tehty. (Ehkei ihan täydellisesti onnistuneena, mutta jotenkin kuitenkin.) En vain saa aikaiseksi.

Eilen aloitin mallitlkun neulomisen mummin paitaa varten. Se on puolessa välissä. Kun se on valmis, heitän sen pesuun, (tosin taidan testata ensin, lähteekö siitä väriä), sen jälkeen pingotan sen ja sitten vasta katson, mikä on tiheys ja näyttääkö mallineule hyvältä. Ja sinä aikana pitäisi päättää, miten mummin paidan teen. Minulla on kaksi vaihtoehtoa ja molemmilla on puolensa ja puolensa. Toisessa pitää varmaan miettiä enemmän, mutta siitä tulisi ehkä hienompi. Toisessa ei tarvitse miettiä paljon ollenkaan, ja siitä tulisi sellainen, mitä mummi ehdotti.

Ehkä sen pitäisi olla se jälkimmäinen.

Minulla kyllä on keskittymiskykyä. On sitä. Mutta päättämättömyyttä, sitä minulla on paljon enemmän. Päättäättömyyttä ja viitseliäisyyden puutetta. Niistä tulee levoton olo.

Mutta tänään on kaunis päivä. Tervetuloa, helmikuu!