Tämä paljastus saattaa nyt järkyttää joitakuita. Minun joululaululemppareihini ei kuulu pelkästään tunnelmallisia ja mollivoittoisia sävellyksiä, vaikka ehkä jotain sen suuntaista olen saattanutkin antaa ymmärtää. Ei, yksi erittäin tärkeä jouluperinne on joulupäivänä autossa matkalla mummolaan kuunnella joululevyä, jonka kappaleista varsinkin tätä hoilotamme porukalla.
Kuulostaa ehkä erikoiselta, mutta parina viime jouluna tämäkin on nostanut kyyneleet silmiin. No, aina sen itse kappaleen ei tarvitse olla niin erityisen koskettava liikuttaakseen.
Nopeimmat teistä varmaan ehtivät vielä saada sukat valmiiksi ennen joulua. Mutta toivottavasti näistä sukista on jollekulle myös mukavaa joululomatekemistä.
Toivottavasti olette tykänneet ohjeesta. Lukisin ja kuulisin mielelläni kommentteja siitä. Paitsi jos siitä on pelkkää valittamista - siinä tapauksessa muistuttaisin, että kohta on joulu, ja jos olette ilkeitä, ette saa ollenkaan lahjoja!
Hengissä olen. En ehkä ole juuri nyt ihan kukkeimmillani, enkä kieltämättä myöskään se terävin kynä muumilaaksossa, mutta hei, olen vaihteeksi pystyssä! Voin siis tulla tänne tilittämään kaikesta. Että so long postiviisisesti virittynyt ja joulumielinen kalenteri. Loppupäivät on luvassa joulukitinää.
No ei. En kitise. Kauheasti. Minulla voisi olla vähän sanomista siitä, miltä tuntuu maata sohvalla kärsimässä jonkun toisen krapulasta, (juu, olen aivan varma, että joku tyyppi on tehnyt sopimuksen paholaisen kanssa ja saa siksi siirrettyä kaikki krapulansa minulle - ja ryyppää btw harva se ilta). Ja saattaisin ehkä avautua vähän siitäkin, kuinka kiva on siinä maatessa pelätä, että joutuukin ehkä jäämään jouluksi kotiin. Perhana, eihän täällä ole edes joulukoristeita!
Sitten olen vähän stressannut joululahjojakin. Siis stressannut! Vaikka olen juuri avautunut jokaisessa mahdollisessa kanavassa siitä, kuinka stressi ei minun mielestäni kuulu jouluun ja pakkolahjomiset sun muut on ihan naurettavaa pelleilyä.
Mutta en minä stressaa joululahjoja siksi, että en olisi keksinyt mitään tai siksi että kokisin että niitä on pakko antaa. Hoksasin vain, että vaikka olen toitottanut joka paikassa sitäkin, että en muuten ala neuloa joululahjoja yhtään kellekään tänä vuonna, oikeastaan kaikkiin lahjasuunnitelmiini on kuitenkin liittynyt aika iso osa itse väkertämistä. Minulla on varmaankin päässä vikaa. (Ai niin joo, niinhän siinä tosiaan onkin.)
Ongelma alkaa tulla vastaan siinä, että näillä voimilla ei tehdä edes "kämästä himmeliä". Tässä vaiheessa pitäisi siis joko ihmeparantua tai alkaa "paikata sisäistä tyhjyyttään kalliilla materialla". Ja kun minä tosiaan haluan antaa lahjoja! Niille tietyille läheisimmille.
Kalliissa materiassa ei ole mitään muuta vikaa kuin että a) se on kallista, b) minulla ei ole sen suhteen mitään ideoita ja c) ainakin äiti on nimenomaisesti toivonut jotain käytettyä tai itsetehtyä ja minulla ei ole mitään semmoista käytettyä, josta haluaisin luopua (paitsi Katja Kallion Sooloilua*, mutta se on niin huono, että en kehtaa sitä kellekään antaakaan).
Toivon, että tänään voimat vielä vähän lisääntyisivät. Vielä ehtisi ehkä jotakin. Sitä paitsi minulla olisi hirveä palo päästä väkertämään!
*Sooloilua on ainoa koskaan lukemani kirja, jonka pohjalta tehty elokuva on alkuperäistekstiä parempi. Eikä elokuvakaan ole siis mikään mestariteos, niin että...
Heipä hei, kaikki joulukalenterin seuraajat! Kuten varmaan huomasitte, jäi yksi kalenterin luukku välistä eilen. Syynä sille on pari migreenikohtausta, jotka ovat nyt sekoittaneet pakkaa. En ole pystynyt oikein viemään loppuun suunnitelmiani. Viime viikonlopun jälkeen olen ollut sen verran sekaisin, että en ole jaksanut ajastaa mitään etukäteen ja eilen sitten sain aika karmean kohtauksen, ironista kyllä juuri neurologilla käynnin jälkeen.
Katsotaan nyt, miten kalenterin kanssa käy. Kaikki suunnitelmani eivät ehkä toteudukaan, mutta mysteerisukkaohjeen vihjeet tulevat vielä... jossain vaiheessa. (Säilytetään jännitys.) Ja heti kun tästä kuntoudun, katson josko saisin ainakin osan ideoistani toteutettuakin. Toivotaan!
Vaikka eilinen ei ehkä ollut elämäni hienoimpia päiviä, sain ainakin yhden ihanan muistutuksen tämän nettineuleharrastuksen hyvistä puolista. Olin käppäillyt neurologilta Lumoavaan Lankaan istuskelemaan ja odottamaan äitiäni, joka on ollut nyt käymässä kylässä. Kaupalla migreenin ennakko-oireet alkoivat yltyä kohtaukseksi eikä apteekista hakemani uusi kohtauslääkekään auttanut, (itse asiassa se tuntui tuovan aivan uusia ulottuvuuksia koko kohtaukseen, en ota sitä kyllä toiste). Mutta kerrankin taisi olla totta, että kun hätä on suurin, on apukin lähellä. Se apu oli eräs kultainen ihminen, jonka tunnen myös vuoden takaisesta retriitistä mutta ennen kaikkea Ravelystä. Hän oli tulossa lankaostoksille ja bongasi minut jo kaupan ovelta ja tuli kysymään, olenko aivan kunnossa. Migreeni ei ole hänellekään aivan vieras asia (ikävä kyllä), ja hän kävi ystävällisesti viemässä minut ja äidin kotiin. Bussipysäkillä seisomiseen minulla ei olisi voimia ollutkaan ja muuta kyytiä olisi saanut vielä odotella - ja koska kännykkänikin reistailee (mikäpä ei?), en ollut aivan varma siitäkään, oliko tekstiviestini tavoittanut sitä mahdollista kyytiä. Ja voin vakuuttaa, että migreenikohtauksen yllättäessä ei ole kovin helppoa istua pystyasennossa eikä kovin antoisaa olla ihmisten ilmoilla.
Että niin. Ravelryn kautta on löytynyt paljon mukavia ihmisiä, joiden kanssa on voinut paitsi jakaa neulomiseen liittyviä ajatuksia saanut ihan vertaistukeakin aivan muissa asioissa. Rakastan tätä harrastustani kyllä muutenkin, mutta loppujen lopuksi kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa siinä ohessa on ehkä se kaikista paras osa (hassua kyllä) - että tätäkin kautta löytää ihmisiä, joiden ajattelemisesta tulee hyvälle mielelle ja jotka osoittavat, että ihmiskunta ei ole sentään ihan niin läpeensä kamala kuin joinain kyynisimpinä hetkinäni saatan kuvitella.
En voinut laittaa tätä muiden kitarajoululaulujen mukaan. Se johtuu siitä, että tällä kappaleella on niin vahvasti oma merkityksensä minulle.
Sovitus on aivan upea ja kaunis. Ja harvoin voin kuunnella Varpusta jouluaamuna liikuttumatta. Paitsi Rajattoman versiota, koska se on kauhea. Miksi pitää kikkailla kauniin yksinkertaisen melodian kanssa? Hrrr...
Lapsena muistan ihastuneeni tähän joululauluun välittömästi. Olen ehkä jo silloin ollut aika mollihenkinen... mutta ennen kaikkea minua puhutteli tarinan pieni varpunen, koska meidän perheestäkin löytyi yksi. Tavallaan.
Myöhemmin, monta vuotta sen jälkeen, soitti pikkuveljeni minulle oman tietokoneella tekemänsä sovituksen Varpusesta. Sinä jouluna minulle tuli jännä ajatus laulusta - en tiedä, mistä se tuli. Kai se oli intuitio.
Seuraavina jouluina Varpunen jouluaamuna on ollut sellainen, jota haluan kuunnella mieluiten yksin.
