Juttua sormikk... kas, siis kynsilakasta

Toinen käsi. Yksi sormi, jäljellä vielä neljä. Eikö nämä lopu koskaan? Miten voi olla, että sinänsä niin pieni neule tuntuu ajatuksena ihan käsittämättömän vaivalloiselta? Ja että aina yhden sormen jälkeen, (johon siis kuluu aikaa oikeasti vain muutamia minuutteja), on aivan työn ja tuskan takana aloittaa seuraava? Siis aloittaa. 

Vähäsen naurettavaa, että annan täällä sormikkaista sellaisen kuvan kuin ne olisivat jotain aivan ylimaallisen mahdotonta neulottavaa. Eivät ne ole. Se on vain tämä tappava tylsyys, joka iskee. 

Olen sitten pysähdellyt matkan varrella ehkä noin kahden kerroksen välein kokeilemaan hanskoja käteen - joko nyt? Ai ei vieläkään? Täh?

Sitten pitää tietysti pitää hetken ihailu- ja mallailutaukoja, kun kynsilakat mätsäytyy niin loistavasti sormikkaisiin. Suunniteltu juttu. Ainoa omistamani kynsilakka ja pari vuotta sitten Essiltä joululahjaksi saadut langat. Pitkän harkinnan tulos. 

Näin yhden kynsilakan ylpeänä omistajana voin sanoa, että olen vähän hurahtanut tähän lakkaustouhuun. Olisi ajatuksen tasolla tosi siisti juttu omistaa laaja valikoima värejä ja sävyjä ja vaihdella lakkaa aina vähän fiiliksen mukaan. Mutta tosiasiassa valtava kynsilakkavarasto ahdistaisi varmasti vähintään yhtä paljon kuin varastohuoneellinen lankaa - joka siis tosiaan olisi minusta aika kauheaa. Pidän mukavasta parin kolmen laatikon lankavarastosta. (Okei, kolmen neljän ehkä.)

Mutta ihan oikeasti. Kynsilakka saa minut tuntemaan itseni ikään kuin huolitellummaksi. Se on jo aikamoinen saavutus sillä yleensä tunnen näyttäväni kulahtaneelta ja homssuiselta. Enkä varmaan osu ihan kauhean kauas totuudesta.

Minulla on jopa kynsienkasvatusprojekti kesken. Edellisestä kerrasta on ehkä hyvinkin kymmenisen vuotta. Eikä tässä nytkään ole mitään järkeä, sillä pitkät kynnet vasemmassa kädessä häiritsevät kitaran soittoa. Tai siis oikeastaan estävät sen. Mutku mä haluun näyttää nätiltä...

Tämä ainoa omistamani kynsilakka, Kure Bazaarin Stiletto, on sekin luonnonkosmetiikkaa. Luonnollisesti. Tai ainakin melkein. Ilmeisesti kynsilakkoja on aika mahdotonta tehdä sataprosenttisesti luonnon antimista. Mutta vähän on ollut muutenkin viime aikoina sellainen olo, että ei niitä kavalia kemikaaleja onnistu joka tapauksessakaan välttämään ja kaikki kuollaan kumminkin. (Jälkimmäinen huomio on jälleen kerran osoitus terävästä havainnointikyvystäni ja loogisesta päättelystäni. Mutta jos nyt vähän syvennän synkistelynäkökulmaani, tarkoitan lähinnä sitä, että eiköhän tässä ihmiskunta onnistu itsensä tuhoamaan ja viemään puoli eliökuntaa mukanaan. Ihan vaan omaa tyhmyyttän.)

Luonnonkosmetiikka voisi muuten olla mitä mainioin tekosyy ostaa tavaraa vain enemmän. Kun hei, täähän on ekoa, oikeastaan se tuhannen värisävyn kynsilakkakokoelma onkin ihan ok juttu. (Tosin ainakaan tuota Kurea ei niin paljon tarjolla olekaan.) Senpä takia varonkin nyt tekemästä mitään hätäisiä heräteostoksia, vaikka joku pastellinen vaaleankeltainen juuri nyt tuntuukin hyvältä idealta. (Kelatkaapa blogia taaksepäin ja laskekaa montako vaaleankeltaista neuletta olen ikinä tehnyt ja kuinka paljon muutenkin pastellivärejä käytän. Että siihen nähden kuinka todennäköistä on vaaleankeltaisen kynsilakan käyttö sen ensimmäisen kokeilukerran jälkeen..?)

Jos kynsilakkainnostus kuitenkin jatkuu, saatan joku päivä hommata itselleni pari muutakin värisävyä. Mutta katsotaan nyt. Olen ennenkin innostunut asioista täysillä ja menettänyt myöhemmin kiinnostukseni totaalisesti. Että voi tämäkin olla hyvinkin jokin vaihe. Epätoivoinen yritys muuttaa imagoani. Tai palata varhaisteini-iän tunnelmiin, jolloin omistin hienon metallisen jadenvihreän kynsilakan ja intoilin siitä.

Mutta jos jossain vaiheessa hankin lisää sävyjä, Kure kelpaa kyllä minulle. Yhden kynsilakan ylpeänä omistajana olen tietenkin vähän heikoissa asemissa mitä tulee laadulliseen vertailuun, mutta on tämä minusta ihan hyvin kynsissä pysynyt. Pari päivää näyttää varsin siistiltä ja sitten alkaa vähän näkyvämmin kulua kynsien päistä. Eikä kovin pahasti silloinkaan, jos lakkaa on kaksi kerrosta. Mitään alus- ja päällyslakkojahan en omista. Niiden kanssa käytettynä voi kestää vielä pitempäänkin. Tai mistäs minä tietäisin...

Neulokaa sormikkaat itsellenne!

Kännykän kameralla otetut kuvat eivät ehkä ole järin kaksisia... mutta kärsin nykyään laiskuudesta, mikä näkyy sitten bloginkin sisällössä. Omg, kyynel ja niin edelleen. Koska mikään elämässähän ei ole vakavampaa...

Sormikkaat ovat edenneet. Reissussa oli päiviä, jolloin en jaksanut neuloa, mutta sitten aina välissä iski palmikonvääntämishimo ja yhdellä istumalla on neuloutunut puoli hanskaa. Vaan sormiosat on tylsiä. Voi kuulkaa, ne on tylsiä.

 

Tässä nimenomaan itselleni sormikkaita neuloessa tajusin kuitenkin, että aika paljon mukavampaa tämä homma nyt on kuin aiemmin. Neuloessa voi sovittaa, oikea käsi on koko ajan sopivasti hollilla. (Ja vasen, eh eh.) Kavereille neuloessa sormien pituus on ollut vähän arvailujen varassa. Joskus on saattanut jossain välissä päästä kokeilemaan sormikasta käsiin, mutta ei siitäkään ole ihan kauheasti iloa ollut. Ei ole välttynyt pähkäilystressaukselta.

Neuvoni kuuluu siis: neulokaa sormikkaita vain itsellenne! Se ei ehkä ole ikuisen onnen salaisuus, mutta saattaa säästää parilta harmaalta hiukselta.

On muuten pistänyt miettimään, mistä tulee sanonta "istuu kuin hansikas". No, englannin kielestä vissiin, jos olen oikein päätellyt. Mutta onko se siis ironiaa, vai mitä se on? Ainakin oikean kokoisia ja sopivia sormikkaita on ihan mahdotonta löytää. Varsinkin kun sormet eivät mitenkään väistämättömästi ole molemmissa käsissä saman pituiset. 

Vaan se siitä aiheesta. Jätän pidemmät spekuloinnit. Seuraavaksi reissukuva. Tajusin nimittäin, että kyllähän kaikki itseään kunnioittavat bloggajat pistävät reissukuvia blogiin jos käyvät yhtään kotipihaa kauempana. Että tässä ois. Minulla oli reissussa unisukkina nuo Handun langoista tehdyt Norwegian Rose -sukat. Olikin ihanan lämpimät.

  

Sen kummempia maisemakuvia ei tältä neulojalta irtoa. 

Home

Reissaaminen on kivaa, mutta pohjimmiltani taidan olla aikamoinen kotihiiri. Vaikka matkustaessa saakin epäilemättä hienoja kokemuksia ja paljon mietittävää myöhemmäksikin, tuntuvat ajatukseni virtaavan paljon vapautuneemmin ja luovemmin kotona. 

Mietin junassa istuskellessani, että tärkeintä elämässäni ovat ystävät ja yksinolo. (Ystäviksi lasketaan myös perheenjäsenet, sukulaiset ja yleensäkin kaikki kenestä tykkää.) Ilman toista ei osaisi oikein nauttia toisestakaan. Tajusin taas, että käytyäni hyviä keskusteluja, pidettyäni hauskaa ja naurettuani tarvitsen paljon aikaa jonkinlaiseen jälkiajatteluun. Ihan ehkä vain mietiskelyyn. Ja nautiskeluun. Jos olen ihmisten seurassa taukoamatta, en voi enkä ehdi palata hetkiin, en kokea niitä tavallaan täysipainoisesti. Ja sosiaalinen energiani, tai ehkä voimavarat ylipäänsäkin, pääsevät hupenemaan jatkuvassa seurustelussa - lopulta en vain jaksa olla läsnä.

Toisaalta tietysti jatkuva yksinolo on sekin jotenkin itseään syövää. Niin paljon kuin nautinkin omasta ajasta, ajatusten virrasta, suunnittelusta, muistelusta ja oleskelusta, alkaa jossain vaiheessa puuduttaa ja jokin pysähtyy. Aivan kuin mieli aluksi vaeltelisi, ehkä välillä jopa juoksentelisi vapaasti, kunnes sitten lopulta tulisi väsymys ja sitä vain pyllähtäisi takamukselleen. 

Voisin väittää, että sitä voi parkkeerata sohvalle ja istua siellä tuntikausia ilman että tarvitsee vielä puhua haaskatusta ajasta, mutta siinä vaiheessa kun mielikin päättää niin sanotusti laskea perseensä alas, alkaa olla aika kammeta itsensä kokonaisuudessaan ylös. Niin sen ruumiillisen kuin mielellisenkin pyllynsä.

Mutta niin. Hengissä pysymiseen tarvitaan ehkä vähän kaikenlaista muutakin, mutta silti tärkeintä on ystävien ja yksinolon tasapaino. Kamalin tilanne taitaa olla se, kun ei koskaan saa olla oikein yksin, mutta ei itse asiassa vietä aikaansa myöskään ystävien seurassa. Yksinäisin lienee se, joka ei ole koskaan Niiden Oikeiden seurassa.

Möhkiksen kanssa junassa

Olen tässä vähän matkustellut. Möhkis kävi meillä kylässä ja sorruin sitten itse lähtemään vastavuoroisesti sen matkaan. Olipahan junaseuraa.

 

Tuli vähän harrasteltua julkineulontaakin siinä sivussa, vaikkei edes ollut Knit in Public -päivä. (Knit in Pub jäi tekemättä, vaikka olisi kait junan ravintolavaunuun voinut mennä kokeilemaan, josko se laskettaisiin.) Minä neuloskelin nyt niitä sormikkaita, vähän hitaanpuoleisesti vain. Jotenkin touhu tuntuu hidastuvan sormien kohdalla, vaikka hommaahan ei enää olisi paljon. Kaipa ne tulevaisuudessa pääteltävät langanpäät alkavat siinä vaiheessa kummitella mielessä. Eivätkä ne juuri motivoi.

Möhkiksen mukanaan raahaama seuralainen neuloi kolmatta Revontultaan. Tällä kertaa itselleen.

Kuvan perusteella saattaa muuten pystyä päättelemään, että Möhkis on lähtöisin samoista käsistä kuin tuleva Revontuli. Värimaailmassa on jotain etäisesti samankaltaista...

 

 

Möhkis osasi ottaa matkustelun melko lokoisasti. Vähän kyllä pisti kadehtimaan...

Vielä on talvea jäljellä...

Tarkoitukseni ei ole masentaa ketään postauksen otsikolla. Paremminkin kyse on siitä, että yritän selitellä itselleni, että on ihan ok, että lumihiutalesukistani ei ole vieläkään kuvia. Että vielähän tässä on talvea jäljellä. Vielä ehtii ottaa kuvia, jotka ovat sukkien teemaan nähden kohtuu ajankohtaisia. (Ja aina tulee uusia talvia.)

Minulla ei itselläni ole muutenkaan mitään talvea vastaan. Kaipaan kyllä joka talvi valoa kipeästi aina pahimman pimeyden aikaan, mutta nyt kun on jo valoisaa ja vielä talvi, olen ihan tyytyväinen. Toki, myönnän, olisi mukava jo pikkuhiljaa päästä ulos ilman että pukeutumiseen tarvitsee käyttää varttia. Ymmärrän kyllä niitä, jotka ovat tässä vaiheessa jo todella turhautuneita. Uskon kuitenkin vakaasti, että kaikista vuodenajoista ja säistä voi nauttia. (Ja muuten, maaliskuu on minusta aina ollut Suomessa talvikuukausi. Hämmentää kun jotkut suhtautuvat joka maaliskuu lumeen ja pakkaseen katkeran turhautuneesti, aivan kuin heidät olisi petetty.)

 

 

 

Oli miten oli, kyllä se kevät sieltä vielä tulee. Ja siihen asti voi iloita siitä, miten kaunista lumi on. Ja jos ei osaa arvostaa sitä, onpahan ainakin hyvä syy istua sisällä neulomassa.

Minä aloitin toissapäivänä uuden neuleen. Sanotaan sitä sitten vaikka keväänodotusneuleeksi, koska tulossa on sormikkaat. Tajusin, että haluan nyt vihdoin jonkun pikkuneuleen puikoille, (koollisesti pienen siis), sillä tässä on jos jonkin näköistä villapaitaa ja -takkia tullut neuloskeltua. Tuli ikävä sukkapuikkoja.* Yritin ensin Cookie A:n Cusp-sukkia vihreästä Sukka-Puffasta, mutta vaikka malli oli kivan näköinen, sen neulominen ei oikein juuri nyt kolahtanut ja jotenkin langastakin tuli sellainen olo, että se haluaa joksikin ihan muuksi. Jätin homman hautumaan, eilen purin.

Pari päivää sitten tuli yllättäen sormikasolo. Olen ajatellut kyllä jo pidempään, että haluan ja tarvitsen villasormikkaat, ja että olisi kiva neuloa Miss Sophie -malli itsellenikin. Tai ylipäänsä neuloa sormikkaat itselleni - olen neulonut elämässäni kolmet ja kaikki on olleet jollekulle muulle. Naurettavaa.

 

Kaupungilla torstaina jouduin lainaamaan pikkusiskon Knotty -sormikkaita ja lapasia päälle, kun itse olin varustautunut typerästi nahkasormikkailla. Käteni olivat aivan jäässä ja välittömästi vetäessäni Knottyt käsiin tuli ihana pieni lämmön tunne. Tuli vähän suutarin lapsi -olo. Missä minun lämpimät villasormikkaani?

 

Kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Tai jotain sinne päin.

 

 

*Suhteeni sukkapuikkoihin on näköjään muuttunut aivan pelottavan radikaalisti. Olisinko joskus uskonut itseni sanovan missään olosuhteissa "tuli ikävä sukkapuikkoja? No way.

Sannan takki!

Hei, rakkaat pikku murmelit!* 

Nyt on pyörinyt mielessäni vaikka mitä mistä kirjoitella, mutta tietokoneella istumisen sietokykyni on vähän kärsinyt viime aikoina. Mistä lie johtuu, lisääntynyt valo vai mikä, tosi hämmentävää silti. Jos voisikin selittää lisääntyneellä neulomisella, mutta kun ei. Viime aikoina on tullut otettua vähän varovaisemmin...

Nyt tulin ihan vain mainitsemaan, (tai mainostamaan), että blogissani vilahdelleesta villatakista ilmestyi pari päivää sitten kuvia Sannankin blogiin. Tällä kertaa kuvissa esiintyy ihan oikeasti ja vihdoin ja viimein valmis takki. Napitkin kiinni ja kaikkea. Jos ette ole vielä siis nähneet, niin käykää toki katsomassa. Ja jos tunnette tarvetta puhjeta ylivuotavaan ylistykseen ja kehujen viskelyyn - niin kuin tietysti oletan - niin saatte kommentoida siellä tai täällä, ihan kummin vain, kyllä minä niitä sinnekin ilmestyneitä kommentteja kyttään. 

Nyt sitten odotellaan, että omani valmistuu. Tällä paperisormenpäiden aiheuttamalla neulomistahdilla ei ehkä ihan heti. Mutta mitäpä olisikaan elämä, jos kaiken saisi aina saman tien?

*Oli ihan pakko testata tällaista tervehdystä. En tajua, mistä tuo blogeissa viljelty murmelit tulee, en vaan oo tarpeeksi in, mutta eihän se estä kokeilemasta sitä. Ei kyllä tuntunut ihan minulta...

Rusinatassut

Tylsyys on toinen nimeni. Olen jo vastaillutkin edelliseen postaukseeni saamiini kommentteihinne, ja tiivistäen voisi sanoa, että teiltä saamani neuvot ovat hyviä ja olisivat olleetkin erittäin varteenotettavia, ellen minä olisi nyt päättänyt heittäytyä hankalan tylsäksi. Noudatan juuri nyt kuivakan yksinkertaista linjaa hyvin monien asioiden suhteen ja omakehruulangalleni kävi niin, että otin ja loin satasenttisille 2,25 millin pyöröpuikoille sattumanvaraisen määrän silmukoita ja aloin vain posottaa eteenpäin.

Huivi on tosiasiassa jo loppusuoralla, kuvat olen ottanut muutama päivä sitten. Kun onhan se nyt vaan niin järjettömän rankkaa siirtää ne koneelle saati avata blogger ja alkaa näpytellä tekstiä. Mutta reaaliaikaisuus alkaakin olla tylsää, sitähän tulee jo ovista ja ikkunoista. Leikitään että ollaan kirjekavereita, niitä vanhan etanapostin kannattajia, jolloin muutaman päivän vanhat tiedot ovat aivan normaali asia. 

Huivi saattaisi olla jo jopa valmis, ellei eräs asia olisi alkanut tökkiä pahasti. Minulla meni hetki yhdistää ongelmani tähän lankaan, mutta valitettavasti vika taitaa tosiaan olla siinä, vähintäänkin epäsuorasti. Niin ihanaa kuin lanka onkin, se ilmeisesti kuivattaa sormiani. Ihan oikeasti. Aina neulottuani tätä hetken, alkavat sormenpääni ja kaikki muut neuleeseen koskevat osat muuttua saman näköisiksi kuin pitkään vedessä liotetut sormet. Rusinoiksi. Mutta sen sijaan että olisivat kosteat, sormet ovatkin rutikuivat, suorastaan paperin tuntuiset. Ja hyvin epämiellyttävät käyttää.

Mistä ihmeestä tämä johtuu? Tekeekö sen bfl vai silkki? Kummankaan kuidun kanssa minulla ei kylläkään ole ennen ollut mitään ongelmia. Sitäpaitsi kehrätessä ei ollut mitään tällaisia ongelmia. Vaikuttaako talvi? Langan kuivuus? Tai kosteus? Stressi? (Jota minulla ei edes pitäisi olla?) Jokin muu psykosomaattinen asia? Ja onkohan kellään muulla vastaavia ongelmia jonkun langan kanssa? Tai jonkun kankaan käsittelyn? Vai olenko onnistunut vain hankkimaan itselleni mystisen ongelman, jonka perusteella kaikki pitävät minua vainoharhaisena hulluna?

Jos vastaus viimeisimpään kysymykseen on kyllä, minun pitää ehkä kaivautua maan alle... Joka tapauksessa haluan tietää, mistä minua näin rangaistaan. Kysyn vaan! Rusinasormilla ei voi neuloa. Voi vain itkeä valtoimenaan karua kohtaloaan. Tai keksiä muuta tekemistä, mutta se ei tunnu tarpeeksi dramaattiselta.