torstai 4. huhtikuuta 2013

Home

Reissaaminen on kivaa, mutta pohjimmiltani taidan olla aikamoinen kotihiiri. Vaikka matkustaessa saakin epäilemättä hienoja kokemuksia ja paljon mietittävää myöhemmäksikin, tuntuvat ajatukseni virtaavan paljon vapautuneemmin ja luovemmin kotona. 


Mietin junassa istuskellessani, että tärkeintä elämässäni ovat ystävät ja yksinolo. (Ystäviksi lasketaan myös perheenjäsenet, sukulaiset ja yleensäkin kaikki kenestä tykkää.) Ilman toista ei osaisi oikein nauttia toisestakaan. Tajusin taas, että käytyäni hyviä keskusteluja, pidettyäni hauskaa ja naurettuani tarvitsen paljon aikaa jonkinlaiseen jälkiajatteluun. Ihan ehkä vain mietiskelyyn. Ja nautiskeluun. Jos olen ihmisten seurassa taukoamatta, en voi enkä ehdi palata hetkiin, en kokea niitä tavallaan täysipainoisesti. Ja sosiaalinen energiani, tai ehkä voimavarat ylipäänsäkin, pääsevät hupenemaan jatkuvassa seurustelussa - lopulta en vain jaksa olla läsnä.

Toisaalta tietysti jatkuva yksinolo on sekin jotenkin itseään syövää. Niin paljon kuin nautinkin omasta ajasta, ajatusten virrasta, suunnittelusta, muistelusta ja oleskelusta, alkaa jossain vaiheessa puuduttaa ja jokin pysähtyy. Aivan kuin mieli aluksi vaeltelisi, ehkä välillä jopa juoksentelisi vapaasti, kunnes sitten lopulta tulisi väsymys ja sitä vain pyllähtäisi takamukselleen. 

Voisin väittää, että sitä voi parkkeerata sohvalle ja istua siellä tuntikausia ilman että tarvitsee vielä puhua haaskatusta ajasta, mutta siinä vaiheessa kun mielikin päättää niin sanotusti laskea perseensä alas, alkaa olla aika kammeta itsensä kokonaisuudessaan ylös. Niin sen ruumiillisen kuin mielellisenkin pyllynsä.

Mutta niin. Hengissä pysymiseen tarvitaan ehkä vähän kaikenlaista muutakin, mutta silti tärkeintä on ystävien ja yksinolon tasapaino. Kamalin tilanne taitaa olla se, kun ei koskaan saa olla oikein yksin, mutta ei itse asiassa vietä aikaansa myöskään ystävien seurassa. Yksinäisin lienee se, joka ei ole koskaan Niiden Oikeiden seurassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti