Möhkiksen kanssa junassa

Olen tässä vähän matkustellut. Möhkis kävi meillä kylässä ja sorruin sitten itse lähtemään vastavuoroisesti sen matkaan. Olipahan junaseuraa.

 

Tuli vähän harrasteltua julkineulontaakin siinä sivussa, vaikkei edes ollut Knit in Public -päivä. (Knit in Pub jäi tekemättä, vaikka olisi kait junan ravintolavaunuun voinut mennä kokeilemaan, josko se laskettaisiin.) Minä neuloskelin nyt niitä sormikkaita, vähän hitaanpuoleisesti vain. Jotenkin touhu tuntuu hidastuvan sormien kohdalla, vaikka hommaahan ei enää olisi paljon. Kaipa ne tulevaisuudessa pääteltävät langanpäät alkavat siinä vaiheessa kummitella mielessä. Eivätkä ne juuri motivoi.

Möhkiksen mukanaan raahaama seuralainen neuloi kolmatta Revontultaan. Tällä kertaa itselleen.

Kuvan perusteella saattaa muuten pystyä päättelemään, että Möhkis on lähtöisin samoista käsistä kuin tuleva Revontuli. Värimaailmassa on jotain etäisesti samankaltaista...

 

 

Möhkis osasi ottaa matkustelun melko lokoisasti. Vähän kyllä pisti kadehtimaan...

Vielä on talvea jäljellä...

Tarkoitukseni ei ole masentaa ketään postauksen otsikolla. Paremminkin kyse on siitä, että yritän selitellä itselleni, että on ihan ok, että lumihiutalesukistani ei ole vieläkään kuvia. Että vielähän tässä on talvea jäljellä. Vielä ehtii ottaa kuvia, jotka ovat sukkien teemaan nähden kohtuu ajankohtaisia. (Ja aina tulee uusia talvia.)

Minulla ei itselläni ole muutenkaan mitään talvea vastaan. Kaipaan kyllä joka talvi valoa kipeästi aina pahimman pimeyden aikaan, mutta nyt kun on jo valoisaa ja vielä talvi, olen ihan tyytyväinen. Toki, myönnän, olisi mukava jo pikkuhiljaa päästä ulos ilman että pukeutumiseen tarvitsee käyttää varttia. Ymmärrän kyllä niitä, jotka ovat tässä vaiheessa jo todella turhautuneita. Uskon kuitenkin vakaasti, että kaikista vuodenajoista ja säistä voi nauttia. (Ja muuten, maaliskuu on minusta aina ollut Suomessa talvikuukausi. Hämmentää kun jotkut suhtautuvat joka maaliskuu lumeen ja pakkaseen katkeran turhautuneesti, aivan kuin heidät olisi petetty.)

 

 

 

Oli miten oli, kyllä se kevät sieltä vielä tulee. Ja siihen asti voi iloita siitä, miten kaunista lumi on. Ja jos ei osaa arvostaa sitä, onpahan ainakin hyvä syy istua sisällä neulomassa.

Minä aloitin toissapäivänä uuden neuleen. Sanotaan sitä sitten vaikka keväänodotusneuleeksi, koska tulossa on sormikkaat. Tajusin, että haluan nyt vihdoin jonkun pikkuneuleen puikoille, (koollisesti pienen siis), sillä tässä on jos jonkin näköistä villapaitaa ja -takkia tullut neuloskeltua. Tuli ikävä sukkapuikkoja.* Yritin ensin Cookie A:n Cusp-sukkia vihreästä Sukka-Puffasta, mutta vaikka malli oli kivan näköinen, sen neulominen ei oikein juuri nyt kolahtanut ja jotenkin langastakin tuli sellainen olo, että se haluaa joksikin ihan muuksi. Jätin homman hautumaan, eilen purin.

Pari päivää sitten tuli yllättäen sormikasolo. Olen ajatellut kyllä jo pidempään, että haluan ja tarvitsen villasormikkaat, ja että olisi kiva neuloa Miss Sophie -malli itsellenikin. Tai ylipäänsä neuloa sormikkaat itselleni - olen neulonut elämässäni kolmet ja kaikki on olleet jollekulle muulle. Naurettavaa.

 

Kaupungilla torstaina jouduin lainaamaan pikkusiskon Knotty -sormikkaita ja lapasia päälle, kun itse olin varustautunut typerästi nahkasormikkailla. Käteni olivat aivan jäässä ja välittömästi vetäessäni Knottyt käsiin tuli ihana pieni lämmön tunne. Tuli vähän suutarin lapsi -olo. Missä minun lämpimät villasormikkaani?

 

Kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Tai jotain sinne päin.

 

 

*Suhteeni sukkapuikkoihin on näköjään muuttunut aivan pelottavan radikaalisti. Olisinko joskus uskonut itseni sanovan missään olosuhteissa "tuli ikävä sukkapuikkoja? No way.

Sannan takki!

Hei, rakkaat pikku murmelit!* 

Nyt on pyörinyt mielessäni vaikka mitä mistä kirjoitella, mutta tietokoneella istumisen sietokykyni on vähän kärsinyt viime aikoina. Mistä lie johtuu, lisääntynyt valo vai mikä, tosi hämmentävää silti. Jos voisikin selittää lisääntyneellä neulomisella, mutta kun ei. Viime aikoina on tullut otettua vähän varovaisemmin...

Nyt tulin ihan vain mainitsemaan, (tai mainostamaan), että blogissani vilahdelleesta villatakista ilmestyi pari päivää sitten kuvia Sannankin blogiin. Tällä kertaa kuvissa esiintyy ihan oikeasti ja vihdoin ja viimein valmis takki. Napitkin kiinni ja kaikkea. Jos ette ole vielä siis nähneet, niin käykää toki katsomassa. Ja jos tunnette tarvetta puhjeta ylivuotavaan ylistykseen ja kehujen viskelyyn - niin kuin tietysti oletan - niin saatte kommentoida siellä tai täällä, ihan kummin vain, kyllä minä niitä sinnekin ilmestyneitä kommentteja kyttään. 

Nyt sitten odotellaan, että omani valmistuu. Tällä paperisormenpäiden aiheuttamalla neulomistahdilla ei ehkä ihan heti. Mutta mitäpä olisikaan elämä, jos kaiken saisi aina saman tien?

*Oli ihan pakko testata tällaista tervehdystä. En tajua, mistä tuo blogeissa viljelty murmelit tulee, en vaan oo tarpeeksi in, mutta eihän se estä kokeilemasta sitä. Ei kyllä tuntunut ihan minulta...

Rusinatassut

Tylsyys on toinen nimeni. Olen jo vastaillutkin edelliseen postaukseeni saamiini kommentteihinne, ja tiivistäen voisi sanoa, että teiltä saamani neuvot ovat hyviä ja olisivat olleetkin erittäin varteenotettavia, ellen minä olisi nyt päättänyt heittäytyä hankalan tylsäksi. Noudatan juuri nyt kuivakan yksinkertaista linjaa hyvin monien asioiden suhteen ja omakehruulangalleni kävi niin, että otin ja loin satasenttisille 2,25 millin pyöröpuikoille sattumanvaraisen määrän silmukoita ja aloin vain posottaa eteenpäin.

Huivi on tosiasiassa jo loppusuoralla, kuvat olen ottanut muutama päivä sitten. Kun onhan se nyt vaan niin järjettömän rankkaa siirtää ne koneelle saati avata blogger ja alkaa näpytellä tekstiä. Mutta reaaliaikaisuus alkaakin olla tylsää, sitähän tulee jo ovista ja ikkunoista. Leikitään että ollaan kirjekavereita, niitä vanhan etanapostin kannattajia, jolloin muutaman päivän vanhat tiedot ovat aivan normaali asia. 

Huivi saattaisi olla jo jopa valmis, ellei eräs asia olisi alkanut tökkiä pahasti. Minulla meni hetki yhdistää ongelmani tähän lankaan, mutta valitettavasti vika taitaa tosiaan olla siinä, vähintäänkin epäsuorasti. Niin ihanaa kuin lanka onkin, se ilmeisesti kuivattaa sormiani. Ihan oikeasti. Aina neulottuani tätä hetken, alkavat sormenpääni ja kaikki muut neuleeseen koskevat osat muuttua saman näköisiksi kuin pitkään vedessä liotetut sormet. Rusinoiksi. Mutta sen sijaan että olisivat kosteat, sormet ovatkin rutikuivat, suorastaan paperin tuntuiset. Ja hyvin epämiellyttävät käyttää.

Mistä ihmeestä tämä johtuu? Tekeekö sen bfl vai silkki? Kummankaan kuidun kanssa minulla ei kylläkään ole ennen ollut mitään ongelmia. Sitäpaitsi kehrätessä ei ollut mitään tällaisia ongelmia. Vaikuttaako talvi? Langan kuivuus? Tai kosteus? Stressi? (Jota minulla ei edes pitäisi olla?) Jokin muu psykosomaattinen asia? Ja onkohan kellään muulla vastaavia ongelmia jonkun langan kanssa? Tai jonkun kankaan käsittelyn? Vai olenko onnistunut vain hankkimaan itselleni mystisen ongelman, jonka perusteella kaikki pitävät minua vainoharhaisena hulluna?

Jos vastaus viimeisimpään kysymykseen on kyllä, minun pitää ehkä kaivautua maan alle... Joka tapauksessa haluan tietää, mistä minua näin rangaistaan. Kysyn vaan! Rusinasormilla ei voi neuloa. Voi vain itkeä valtoimenaan karua kohtaloaan. Tai keksiä muuta tekemistä, mutta se ei tunnu tarpeeksi dramaattiselta.

Vaatimattomasti...

Olen tässä pohdiskellut. Mikä olisi ylivertaisen upea, lyömätön ja joka hermoon iskevä täydellinen huivimalli Louhittaren Luolan bfl-silkistä kehräämälleni langalle? Tuntuu höpsöltä pantata lankaa laatikossa, mutta en ole myöskään halunnut tehdä kohtalokasta virhettä ja valita väärää mallia.

Vaikeuksia valinnan kanssa ovat aiheuttaneet niin minun nirsouteni kuin pelkoni siitä, että lanka loppuu kesken. Pelko ei kuitenkaan ole hyvä lähtökohta, (toisin kuin nirsous), joten ehkä asiaa pitäisi lähestyä aivan toisesta suunnasta. 

Ehkä pitäisi tehdä jotain aivan totaalisen yksinkertaista? Perus pitkula kaulahuivi? Langan väri ja silkin siihen tuoma kiilto tekevät jo niin paljon, että tarvitseeko välttämättä muuta? Uskoisin asusteesta tulevan kauniin. 

Silti vähän jännittää. Tämähän on minun ensimmäinen ihan itse kehräämäni lanka. Siitä pitäisi tehdä upea muistomerkki, jotain mitä säilytän kalleimpana aarteenani ja joka pistetään lopulta mukanani arkkuun - tai vaihtoehtoisesti säilytetään kuolemani jälkeen perintökalleutena, jota jälkipolvet vaalivat ja ihailevat ja josta kerrotaan tarinoita. 

Olenkohan ladannut liikaa odotuksia tälle huiville..?

L'atelier des Délices, My Little Pony - ja Madara

Oletteko koskaan törmänneet kummallisiin assioaatioihin? Omiinne siis. Minä tulen harvemmin pistäneeksi sellaisia merkille, luultavasti tiedän itse selityksen suurimmalle osalle asioista, jotka minun mielessäni liittyvät toisiinsa. Nyt olen kuitenkin saanut hämmästellä erästä tuoksuassosiaatiota ja miettiä sille syytä. Kuva kertokoon mistä pariskunnasta on kyse.

Aiemmin povaamani luonnonkosmetiikkatuotekokemuksia käsittelevät postaukseni ovat toistaiseksi antaneet enimmäkseen odottaa itseäni. Törmäsin erääseen vaikeuteen. Alan nyt pikkuhiljaa ymmärtää, miksi minun on ollut vaikea googlettelemalla löytää hyviä tuotearvioita tavallisilta pulliaisilta - on nimittäin oikeastaan aika hankalaa kirjoittaa kosmetiikkatuotteista, koska suurin osa niin hyvistä kuin huonoistakin osumista on hyviä ja huonoja vain tietyille ihmisille. Mitä oikeastaan voi sanoa vaikka kasvorasvasta? Sopii minulle, ei sovi minulle. Mutta onko se hyvä tai huono? Enhän minä pelkän oman kokemukseni perusteella voi sanoa, että jokin kosteusvoide on ihan susi, jos se ei itse asiassa vain sovi minun ihotyypilleni. Varsinkaan kun minä en tiedä, mikä minun ihotyyppini asiantuntijan mielestä olisi. (Kannattaisi ehkä selvittää, niin turhia hutiostoksia ei ehkä tulisi tehtyä paljon eikä tarvitsisi jahkata joka hemmetin purkin ääressä.)

Kohtaan nyt kuitenkin haasteen ja sanon muutaman sanasen parista kokeilemastani kasvovoiteesta. Itse kuvittelen, että minulla on pintakuiva iho, eli kokemuksia voi sitten peilata vasten sitä tietoa. (Sanan 'tieto' löyhimmässä merkityksessä tosiaan).

Olen toistaiseksi kokeillut luonnonkosmetiikan puolelta kahta voidetta, Madaran deep replenishing creamia ja L'atelier des Délicesin Hydraa. Madaran sain joskus tilauksen kaupanpäällisenä Joliesta ja mukana oli viesti, jossa kehoitettiin käyttämään sitä kuiviin kohtiin tai (muistaakseni) yövoiteena. L'atelierin taas ostin joululahjaksi saamillani rahoilla. Tuo pikkutuubi on sen verran hintava, että en olisi varmaan muutoin sitä ostanut, mutta ajattelin, että joululahjarahoilla pitää ostaa jotain vähän erikoisempaa ja ylellisempää. (Siltikin kyllä vähän kirpaisi, heh.)

Kyseinen Madaran voide ei tunnu passaavan minulle oikein mitenkään käytettynä. Se ei meinaa imeytyä ihoon vaan pyörii vain päällä. Se on siis aivan erilaista kuin vaikkapa Madaran yövoiteet, joista minulla on ollut pikkunäytteitä, ja jotka ovat imeytyneet ihoon nopeasti ja kosteuttaneet mukavasti. En oikein tiedä, minkälaiselle iholle tätä voidetta voisi käyttää, mutta minulle se ei sovi, vaikka ihoni tuntuu välillä ihan mielettömän kuivalta. Itse asiassa yhdessä välissä kun kokeilin käyttää tätä vähän säännöllisemmin, sain heti finnin poskeen, ja sellaista en muista ikinä tapahtuneen, minun poskiini ei vain tule mitään pikkunäppyjä kummempaa. (Tiedän, olen onnekas.) Tietenkään en voi olla täysin varma syy-seuraussuhteesta, mutta aika epäilyttävää vähintäänkin.

Sitten taas L'atelier des Délicesin Hydra... se on toiminut ihan mukavasti, vaikka saisi olla jopa vielä vähän kosteuttavampikin. (Tai sitten vain tarvitsen jotain seerumia tai jotain muuta vielä täsmällisempää hoitoa.) Mutta kaikista ihaninta tuossa voiteessa on sen tuoksu! Tai siis ennen kaikkea sen aiheuttamat mielleyhtymät. Heti ensimmäisellä kerralla kun levitin voidetta kasvoilleni, mieleeni tulivat My Little Ponyt ja lapsuuden sateenkaaren väriset leikit ja kuvitelmat. Ja se assosiaatio on pysynyt sitkeästi - eikä haittaa ollenkaan. Jotenkin aina voidetta käyttäessäni mieleni kevenee ja ajatuksista tulee aurinkoisempia. Kai kyseessä on jonkin sortin paluu lapsuuden tuoksukokemuksiin. Tuoksujen mahti on kyllä ihan käsittämätön.

Olen yrittänyt miettiä syytä tälle assosiaatiolle. Onko minulla ollut lapsena joku tuoksuva poni? (Muistaako äiti?) Vai mikä ihme tämän mahtaa selittää? En vain keksi. Tavallaan asia jaksaa kiehtoa mieltäni, vaikka toisaalta aloin epäillä, että jos keksin jonkun syyn mielleyhtymälle, se menettää osan viehätyksestään. Joskus on ihanaa vain kellua hattarapilvikuvitelmissa se pari minuuttia päivästä ilman mitään maanpinnalle tiputtavia tylsiä faktoja.

Mutta palatakseni takaisin voiteiden varsinaiseen käyttötarkoitukseen. Tuosta Madaran voiteesta en uskalla varsinaisesti sanoa mitään, en ihan oikeasti tiedä, minkälaiselle iholle se on ajateltu ja onko se siinä tarkoituksessaan hyvä. L'atelieria uskallan kuitenkin kehua sen verran, että se ajaa asiansa ainakin minulla. Sen käytöllä on selkeästi vaikutusta. (En vain raski millään käyttää sitä koko ajan säännöllisesti, sillä minun ihoni vetää voiteita todella paljon enkä haluaisi purkin loppuvan ikinä.)

Onko L'atelier des Délicesin Hydra sitten hintansa väärti? Esimerkiksi Joliessa se maksaa 44,90 ja minun pussistani otettuna se on tällä hetkellä iso summa. Sanoisin siis ehkä, että jos kaikki rahat eivät mene elämän välttämättömyyksiin, on Hydra oikein sopiva tuote itsensä hemmotteluun. Uskon kuitenkin että meille köyhemmille löytyy luonnonkosmetiikankin puolelta myös edullisempia ja ihan yhtä toimivia voiteita. Mutta ehkä ei yhtä ihanan tuoksuisia...

Tällä hetkellä koitan vielä kehitellä jotain uutta ratkaisua ihoni kuivuusongelmaan, niin että saisin rauhassa säästellä Hydraa ja pitkittää sen tuubista nuuhkimisaikaa. Yksi keino, jota olen kokeillut, on ollut kookosöljyn levittäminen kasvoille muutamiksi minuuteiksi ja jopa yöksi. Se on auttanut vähän, mutta ei tee ihmeitä sekään. Osaisiko kukaan siis vinkata mitään hyvää kosteuttavaa tuotetta näiden tietojen perusteella? Vaikka budjettini on oikeasti nolla euroa, saa vinkata jotain siitä kalliimpaakin, muuten taitaa ehdotukset jäädä vähän vähäisiksi...

11 kysymystä ja blogisydän

Olen tullut aika hyväksi tässä haasteiden ja tunnustusten unohtamisessa. Viime kuun puolella sain kaksi ja aioin reagoida heti ja pian, mutta niin vain on taas jotenkin venähtänyt. Mutta ei se mitään, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, kuten viime postauksessakin tuli sanottua. (Apua, onkohan tuosta tulossa minulle joku motto?)

 

Onnenmuruja-blogin Pivikki heitti 11 kysymyksen haasteen ja sain vastattavakseni seuraavat:

1. Lakkaatko kynsiäsi? 

Haa, kysymys tuli hauskaan väliin. En ole lakannut kynsiäni vuosiin, mutta tänä vuonna tulin hankkineeksi punaisen lakan ja olen käyttänyt sitä kohtuullisen säännöllisesti. (Toisin sanoen minulla on viikkokausia samat lakan jämät kynsissä, koska en saa aikaiseksi poistaa niitä.)

  2. Millainen on täydellinen suklaakakku?

 Varmaan sellainen, jossa on tosi paljon suklaata...

  3. Jos saisit 200g seiskaveikka-lankaa turkoosina, mitä tekisit siitä?

Mahtaisiko 200 g riittää minulle polvareihin. Ei kyllä varmaan ihan, joten tekisin hyvin palmikkoiset sukat. Turkoosi on pirtsakka väri.

 

4. Mikä on rakkain esineesi?

Luultavasti kitarani. En soita sitä nykyään niin aktiivisesti kuin joskus, mutta olen kyllä viettänyt sen kanssa jo niin monia hyviä hetkiä, että pelkästään siitäkin syystä se voisi olla rakkain esineeni. Lisäksi olen saanut sen ylioppilaslahjaksi sukulaisiltani ja se on tavallaan minulle myös muisto vaarin pitämistä kitaratunneista.

 

5. Mikä olet ammatiltasi?

En kyllä varsinaisesti mikään. Just nyt.

  6. Pitkäikäisin viherkasvisi?

En tiedä! Luultavasti joku rönsylilja, joka minulla oli teini-ikäisenä tai joskus. Minä en ole meidän perheen viherpeukalo...

 

7. Mikä on lempilautapelisi?

Tällä hetkellä Dominion - vaikka se oikeastaan on kyllä korttipeli. Jos on pakko olla se lauta, niin ehkä sitten vaikka Puerto Rico, vaikka sitä tuleekin harvoin pelattua. Se on tosi kiva, mutta kestää hirmu pitkään.

 

8. Tavara joka on "pakko saada"?

Koska pakko saada on nuissa hipsuissa, epäilen että tässä ei viitata mihinkään mikä tarvitsisin henkeni pitimiksi. Sinänsä olisi pakko saada edes jotakin uusia vaatteita, ja ihan oikeasti pakko siinä mielessä, jos ei halua kulkea reikäisissä vaatteissa. Ei kuitenkaaan pakko siinä mielessä, että olisin paleltumassa hengiltä. 

 

Mahdollisesti olisi "pakko saada" jotain kosteusvoidetta tai seerumia tai jotain, jolla saisin ihoni virkeämmäksi. Nyt naamani miltei karisee pois päästä ja kädetkin kutisee. 

 

Loppujen lopuksi asiat taitaa olla hyvällä mallilla. On muutamia juttuja, joita olisi kiva hankkia, mutta oikeastaan mitään hirveitä päähänpinttymiä ei ole eikä ahdista ollenkaan, että nyt vaan ei oikein ole mahdollisuutta hankkia paljon mitään.

 

9. Jaa meille jokin kiva askartelu/käsityö-idea jonka olet laittanut kirjanmerkkeihin?

Kirjanmerkeistäni löytyy sivu, jolle on kerätty taidetta vessapaperirullista. Ihan huippuja, oli pakko pistää korvan taakse, vaikka tuskin itse alankaan ikinä väkerrellä näitä.

 

10. Oletko lukenut kaikki Taru Sormusten Herrasta-kirjat?

En ainuttakaan! Pitäisi ehkä melkein hävetä, jopa eräät lähipiirini ihmiset, jotka eivät lue ikinä mitään, ovat lukeneet ne. Mutta syytän tästä Essiä. Hän oli joskus kait yrittänyt lukea niitä ja kertoi sitten minulle, että ei ollut päässyt oikein eteenpäin ja niinpä olen muodostanut käsitykseni tällä perusteella. Heh.

 

No ei vainneskaan. Saattaisin kyllä joskus lukeakin Sormusten Herran, on kait se jo melkein osa yleissivistystä.

 

11. Mitä olisit halunnut kysyä minulta?

Mikä saa sinut kirjoittamaan blogia ja mikä siinä on tärkeintä?

 

 

Bewitched fingers -blogin A-L:ltä sain seuraavan tunnustuksen:

 

 

Kiitoksia tosi paljon sekä haasteesta että tunnustuksesta! En pistä näitä nyt eteenpäin ihan vaan siksi, että olen niin kamalan laiska... olen pahoillani. Mutta sydämiä, onnea ja inspiraatiota kaikille blogillisille ja blogittomille!