Tässä yksi ilta napsaisin kuvan kasasta, joka tällä kertaa on valloillaan sohvalla. Oikeastaan voisi alkaa vaikka joka kuukausi ottaa kuvia siitä, miltä sohvalla näyttää... ihan siksi, että näkisi elämäni värimaailmojen vaihtelun. Ei sillä, ei tämäkään kuva varmaan kerro mitään syvällisempää minun mielentilastani, mielialoistani tai edes täysin tämänhetkisistä värimieltymyksistäni. Tämän kasan ruskea viritys on menossa töihin mallikappaleeksi ja väri on valittu sen mukaan, mikä passaa erään toisen neuleen kanssa yhteen ja vähän senkin mukaan, mitä väriä oli reilummin varastossa. Se että tykkään neuloa tämän väristä tällä hetkellä on puhdas sattuma.
Jonkin sortin kuva-analyysiähän voi kuitenkin aina harrastaa. Mutta ehkä mielenkiintoisinta on kuitenkin tiettyjen hetkien tallentaminen. Vaikka tässä kuvassa ei näy yhtäkään ihmistä eikä siitä voi oikeastaan päätellä vuoden aikaa, kertoo se minulle jotakin. Muistaessani miltä on tuntunut neuloa jotakin tiettyä lankaa tai jotakin tiettyä neuletta, muistan yleensä paljon muutakin. Miltä minusta sitä neuloessa yleisesti ottaen tuntui. Mitä asioita pyöri mielessä. Ketä olin nähnyt. Kaikkea sellaista.
Tämä kuvahan on kyllä huono. Haluaisin opetella ihan kunnolla kuvaamaan, se on ollut minun haaveeni jo melkein kymmenen vuotta. Jossain vaiheessa olin aika varma siitä, että minä olisin luonnonlahjakkuus ja taatusti hyvä kuvaaja. (Sain sitä paitsi kuvamaataitolinjan muistaakseni ainoan kymppini valokuvauskursista.) Nyt en ole enää ihan niin varma. Tai ainakin olen aika vakuuttunut siitä, että hyväksi kuvaajaksi tullaan harjoittelemalla. Ihan niin kuin kaikessa, lahjakkuudella on itse asiassa aika pieni rooli koko hommasta. Olipa sitä tai ei, ja siitänhän saan vapaasti olla mitä mieltä hyvänsä, lähinnä on merkitystä sillä, kuinka paljon tekee, yrittää ja harjoittelee.
En itse asiassa kirjautunut tänne kirjoittelemaan valokuvaamisesta. Tulin valittamaan. Sitten toissaillan en ole pahemmin voinut neuloa. Enkä tehdä pahemmin mitään muutakaan. Olen tällä viikolla ollut lähes koko ajan migreenissä, ainoan poikkeuksen teki torstai, jona sopivasti oli työpäivä. Oliko sitten hyvää vai huonoa tuuria olla juuri silloin tolpillaan... Nyt kun olisi vapaa viikonloppu ja saisi tehdä mitä huvittaa, en kykene tekemään mitään. Parhaillaan makaan sohvalla tyynyillä tuettuna läppäri jalkoja vasten nojaten - yllättävänkin hyvä kirjoitusasento muuten - ja odottelen että popsimani kourallinen särkylääkettä alkaisi vaikuttaa jollain tavalla. Vieressä on kahvikuppi, mutta huomasin, että kahvikin yllättäen vähän etoo minua, niin että ei siitä taida paljon iloa olla. On kyllä ihan hemmetin mukavaa herätä valmiiksi päänsäryssä ja huomata noustessaan, että joo, on täällä ne kaikki muutkin oireet kuten huimaus, pahoinvointi, vapina, voimattomuus ja ajatushäiriöt.
Aamulla tosin olin hetken aikaa jotenkin onnellinen, tai minulla oli muisto jostain onnellisesta ajatuksesta. Mutta siinä kunnolla herätessä jysähti tajuntaan myös päänsärky ja varasti vähän huomion enkä oikein saanut kiinni siitä, mikä oli tuntunut niin mukavalta. Olinko nähnyt jonkun hyvän mutta epärealistisen unen? Tässä koneella sitten hoksasin tuota valokuvaa katsoessani, että niin tosiaan, minähän näin unta siitä, että neuloin tuota ruskeaa neuletta ja olin päässyt kohtaan, jossa ei tarvinnut ajatella ollenkaan vaan sai vain neuloa menemään. Kummallista miten pelkkä neulomisen kokemus unessa saattoi tuoda hetkellistä hyvää oloa.
Hyvä mutta epärealistinen uni se oli. Ainakin tällä hetkellä. Mutta kyllähän se tietysti vielä joskus toteutuu. Toivon mukaan. Usko on vähän lopussa.
No, ei auta kuin odotella.
