Kääriytymishuivini Daybreak

Seuraava kuvasarja uunista ulos! 

Eikä tämä neule ole ollutkaan valmiina kuin vasta jotain, hetkonen, reilut puolisen vuotta. Mutta itse asiassa nyt ei olekaan kyse minun saamattomuudestani, niin kuin te peijakkaat siellä tietysti kuvittelette, vaan ihan vaan siitä, että olen ollut niin älyttömän ovela, että olen odottanut huiville parempaa kuvausympäristöä. Sen sijaan, että olisin kuvannut tämän talven kalseudessa, pääseekin se nyt loistamaan hiipuvan kesän kirkkaan hämyisessä valossa. Suunniteltu juttu.

Saanen siis esitellä: Daybreak alkavan syksyn väreissä!

malli: Daybreak, Stephen West

lanka: Cascade Heritage, 5645, (tuo keltainen) ja Noro Kureyon Sock, S255 (raitaväri)

puikot: 3,75 mm

langan kulutus: Heritagea vajaat 200 g, Kureyonia n. 100 g.

(Ravelryssä)

Tämä huivi on jotain aivan muuta kuin ne viime postauksessa esitellyt Bexit. Miksikö? Siksi, että tässä ei väännetä pientä palmikkoa, ei näperretä, ei testata muistia tai tarkkaavaisuutta. Tässä koetellaan vain kestävyyttä. Suosittelen valitsemaan juuri sen väriset langat, joita oikeasti rakastaa. Niitä on parempi jaksaa tuijotella, koska muuta tekemistä ei juuri sitten olekaan.

Älkää käsittäkö väärin. Saattaa kuulostaa siltä, että olen tässä esittämässä vastakkainasettelua, jossa Bex vie pisteet kotiin. Ei toki, ei sinne päinkään! Erilaisia neuleita nämä ovat, melkein kuin yö ja päivä, mutta minä rakastin kyllä molempia. 

Yksi neulomisen suhteen onnekkaimpia ominaisuuksiani lienee, että värimakuni on melko laaja, ja ihan tosissani nautin ajastani hyvin monien eri värien äärellä. Sen puolesta nautiskelin tätä tehdessäni, vaikka kummempaa puuhaa ei tässä juuri ollutkaan. Ja ilmeisesti minulta löytyy sitä kestävyyttäkin. Viimeiset rivit ovat toooooodella piiiiitkiä, mutta kyllä ne menee, jos istuu luennoilla, lukee kirjaa (jos löytää ergonomisen asennon) tai keksii jotakin muuta viihdykettä. Kaverit on yleensä hyvää viihdettä.

Niin, huivihan tietysti veikin minulta extra-aikaa, sillä tein tähän reilusti ohjeistettua enemmän raitoja. Mitäpä minä Noron jämillä? Pistetään kaikki likoon vaan. Sitä paitsi minä rakastan isoja kääriytymishuiveja. Mitä iloa on muka jostain sellaisesta pienestä huivin retaleesta, jonka hartioille heittäessään saa vain kalpean aavistuksen siitä, miltä lämpö voisi tuntua?

Tätä huivia olen sitten käyttänytkin paljon. En ehkä ihan niin hirveästi viimeisen parin kuukauden aikana tosin, hirmu hämmentävää. Mutta talvella ja keväällä Daybreakini sai olla palveluksessa alati. Kaikista kätevintä huivin kanssa oli kuljettaminen. Ulkona se oli tietysti kaulassa, alla vielä kauluri, (minähän en aio palella), ja kun sisälle pääsi, sen saattoi tarpeen vaatiessa - eli aina - heittää hartioille. Ei tarvinnut tunkea laukkuun, vaihteli vain aluetta, jossa sitä piti.

 

Neuleprosessin kulku ja tuntuma eivät ole enää ehkä ihan niin elävästi mielessäni kuin joskus silloin tammikuussa kun huivi puikoiltani lähti. Erään asian kuitenkin muistan. Niin ihanan pehmeää kuin tuo Cascaden Heritage olikin, Noron rouheus tuntui puikoilla paljon paremmalta. Sillä oli luonnetta Heritagen ollessa jotenkin vähän vetelää neulottavaa. Sen takia aina keltaisten raitojen aikana odotin kärsimättömänä, että pääsisin karheampaan Noroon käsiksi. Sääli sinänsä, että ne viimeiset ja pisimmät kerrokset piti sitten tehdä sillä fletkumatolangalla. Tosin toisaalta siinä määrässä silmukoita lankaan ehti taas aika hyvin tottua.

Ja juu, taisin taas lipsahtaa vähän raaemman vastakkainasettelun malliin. Ei, ei, ei, Heritage on ihanaa, se on niin miellyttävän tuntuista, että jopa minä voin pitää sitä kaulalla pinnistelemättä ja ponnistelematta. Jostain syystä vain tuon rouheamman langan neulominen tuntui niin paljon mahtavammalta.

En koskaan tullut pingottaneeksi huivia. Olisihan siitä saanut siistimmän, aivan varmasti. Ehkä isommankin. Mutta luuleeko joku, että se minun käytössäni olisi sellaisena näin kauan pysynyt? Ihan oikeasti? Olen enimmäkseen kyllä sievästi viikannut huivin laittaessani kaappiin, mutta viikkasi tai ei, kaapissa on aika vähän tilaa, ja pieneksi mytyksi se lopulta sinne kuitenkin päätyy.

Eipä se minulle ole niin justiinsa.

Tykkään niin tästä.

Suuri sukkarakkaus

Hyvää kannattaa odottaa, vai mitä? Niin ainakin minä haluan kuvitella nyt kun viimein sain kuvatuksi taas satsin pidempään valmiina olleita neuleita. Niitä olikin aika iso pino, enkä suinkaan ole varma, tulivatko kaikki taaskaan kuvatuksi. Mahdollisesti kuvaamatta jääneet neuleet jäävät odottelemaan seuraavaa reippauskohtausta - niin minun kuin kuvaajankin siis.

Aloitan tämänkertaisen kuvapinon purkamisen sukkapuolelta. Älkää sitten kuvitelkokaan, että esittelisin kaikki neuleet kerralla! En missään tapauksessa aio missata tilaisuutta päästä jaarittelemaan mahdollisimman monessa erässä.

malli: Bex, Cookie A.

lanka: Wollmeise Sockenwolle Twin, värissä Grünfink

puikot:  monetkohan eri...? 3 mm, 2,75 mm, 2,5 mm ainakin

langan kulutus: n. 140 g

Rakkaudentunnustuksiani näille sukille olen blogiin jo aiemmin kirjoitellut juuri sukat aloitettuani ja sitten myöhemmin niiden valmistuttua, jolloin muuten ovelasti nimesin postauksen erään lempiblogini mukaan. (Olen välillä niin nero, että päätä huimaa.) Jos siis jollekin on jäänyt epäselväksi, niin toitotan vielä, että nämä ovat ehkä ihanimmat sukat, joita olen saanut neuloa. Tai ainakin heti Sakejen jälkeen. Tai niiden ohella. Jostain syystä nämä tällaiset palmikot ovat uponneet minuun kuin veitsi voihin. 

Tunnen nyt hienoista halveksuntaa itseäni kohtaan, mutta en voi välttää tätä. Minun on ihan pakko käyttää aivan överiylikulutettua ilmausta. Tämä sukkamalli on nimittäin ilmeisesti sellainen (nyt se tulee), jonka neulomista joko vihaa tai rakastaa. Olen törmännyt ainakin pariin blogipostaukseen, jossa näiden sukkien äärellä on kiroiltu, revitty hiuksia ja vannottu että ei enää koskaan, tai ei ainakaan ihan tässä lähipäivinä.

Mie en niinku ymmärrä.

Ja kun kyse ei ole siitä, että minä niin rakastaisin masokistista itseni piinaamista jollain sellaisella tuskaa tuottavalla näpertelyllä, jota kaikki selväpäiset vieroksuvat. Kyse on siitä, että tässä ei ihan oikeasti minusta ollut mitään kovin kamalaa. Jopa aivan päinvastoin. Näistä palmikoista minä nautin. Ihan mielettömästi. Ja ne etenivät joutuisasti. Liiankin.

Minun sukkabuumini on nyt hiljalleen laantunut. Sukat on kyllä kätevät olla kesken, ne on helppo ottaa mukaan minne tahansa. Mutta enää ei ole suurempaa hinkua aloittaa koko ajan sukkia. Vähän kaiholla kuitenkin muistelen näiden neulomista. Jotkut vastaavat kun olisi nytkin puikoilla...

No, ehkä jossain vaiheessa taas. Mutta ei pidä hutkia. Pitää odottaa sopivaa hetkeä. Sitä kun Se Oikea lanka kohtaa Sen Oikean mallin.

Reissaajan sukat

Näistä sukista mainitsin aiemmin. Tein ne vahingossa. Tai no en nyt ihan vahingossa. En ehkä ole ihan vielä siinä pisteessä tämän neulomishulluuden kanssa, että täysin huomaamattani tulisin jotain tehneeksi, (vaikka siitä ei välttämättä kaukana olla), mutta päädyin näihin sukkiin jotenkin... ikään kuin... tarkoittamattani?

malli: Traveler's Socks, Stefanie Bold, Interweave Knits Fall 2012
lanka: Shibui Knits Sock
puikot: 2,5 mm
langan kulutus: 95 g
(Ravelry)

Se juttu meni näin. Mä kerron sen minkä muistan... (Nyt ollaan sitten hetki minun päässäni. Valitettavasti.)

Hmm... Nämä yhdet perussukat on ihan loppupuolella ja kohta pitää lähteä reissuun, pitää varmaan aloittaa uudet, niin saan jonkun kätevän matkaneuleen. Mutta mulla ei kyllä kauheasti taida olla mitään monivärisiä sukkalankoja ja yksivärisistä on niin tylsä tehdä mitään sileää oikeaa... enkä mä kyllä autossa voi oikein mitään ohjetta pitää kovin kätevästi mukana. No pitäsköhän ottaa se Titityystä ostettu Shibui Sock? Sehän olis aika kiva, semmoinen vähän vaihtelevampi kuitenki. Joo, mäpä alotan heti. Hei, tääpä on aika kiva lanka neuloa. Tosi kiva neuloa ihan vaan perussukkaa. Paitsi että nyt mulle tuli vähän tylsää. Pitäisköhän tähän varteen kuitenkin kehitellä jotain? Jos mä tekisin jonkun pienen pitsikuvion? Mimmonenkohan ois hyvä?  Ei mitään kauhean monimutkaista. Jos mä suunnittelisin ite?  Paitsi että meneekö liian vaikeaksi?  Toisaalta jos vaan keksis sitä mukaa kun tekee. Paitsi sitten kuitenkin tulee jotain ihan tyhmää ja pitää purkaa. Teen sileää. Ei kun hei, oiskohan tälle jotain hyviä valmiita malleja? Katonpa Ravelrystä. Hei, täällähän ois monta kivaa! Mulla ois omassa kirjastossakin vaikka mitä! Kappas, Cookie A:ltakin löytyis! Ja tuosta toisesa mun sukkakirjasta.

Mutta hmm. Tuo Cookie ois kyllä mun jalkaan liian kapea. No jos mä vähän muokkaisin sitä. Jos tekis yhden kuviokerran lisää?  Se ois 12 silmukkaa lisää.  Oisko se liikaa?  Se ois ehkä liikaa. Onko se vähän pöljää?  Hmm, no entä noi toiset ohjeet? 

No emmä tiiä. Emmä ehkä nyt halua tehdä kärjistä ylöspäin. Tosin se ois kyllä helppo muuttaa. Mutta en mä itseasiassa edes välitä tuosta kuviosta. No se Cooki A?  No en tiiä. Hei mut tuossa yhessä IK:ssa ois Shibui Sockille kans ohje! Ai siinä pitäis muka käyttää pyöröjä?  Miks?  Mä haluun käyttää sukkapuikkoja. Miks silloin pitää säätää tuolleen ihmeellisesti. En jaksa. IK:sta ois kyllä muuten kiva tehdä, lehti kulkee melko kätevästi verrattuna kirjaan. Tässä uusimmassa IK:ssa näkyy olevan ihan kivat sukat. Ne on kyllä ihan eri paksuselle langalle. Mut mä alotan nää! 

Lienee sanomattakin selvää, että jonkin verran piti matkan varrella muokkailla. Mutta loppujen lopuksi ei kovin paljoa. Oikeastaan ennen kaikkea kerrostiheyden heittämisellä oli merkitystä ja se tarkoitti vain sitä, että tein kavennukset tiheämmin kuin ohjeessa.

Sukan rakenne sinänsä oli hauska. Palmikot liikkuivat varresta kärkeen toisiaan kohti kavennusten avulla. Niiden vastapainoksi ei tarvinnut tehdä lisäyksiä, koska tuohon hommaan käytettiin kantapään muotoiluun tarvittavat kavennukset. Aluksi tuntui, että voiko tästä tulla jalkaan istuvaa, kun kavennukset on niin omituisissa paikoissa, mutta lopputulos toimii kyllä. Aika veikeää neulottavaa. Suosittelen kokeilemaan, oli ihan hauskaa vaihtelua.

Sukkien väri on sitten aivan hanurista näissä kuvissa, sillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Parhaani tein siihen nähden, että juuri nyt minä en jaksa eikä minua huvita. Elän toivossa, että maailma ei syöksy radaltaan, vaikka olenkin niin huoleton, että menen ja julkaisen nämä tällaisenaan.

Nyt menen sivummalle neulomaan jotain rauhoittavaa. On kauhean työlästä olla oman päänsä sisällä..

Viekoitteleva villapaita

Tämä on nyt vallan poikkeuksellista. Iski hirveä hinku neuloa villapaita. 

En ole erityisesti villapaitaihminen. Minusta neuletakit ovat aika paljon kätevämpiä. Ne saa auki ja kiinni, helposti päälle ja pois. Toimivat asustuksellisessakin mielessä aika hauskasti. Olen kylläkin ihminen, jolla on helposti taipumusta paleluun, mutta satun olemaan myös ihminen, jolla on valitettava taipumus pukeutumisen ylilyönteihin - lämpimyksellisesti nimenomaan. Parempi siis, että vaatteita voi nakella menemään ja takaisin tuntuman mukaan.

Mutta nyt minusta tosiaan tuntuu siltä, että villapaita. Se se on. Ja kun jo jonkin aikaa on vähän kirjoneulotuttanutkin ja uusimmassa IK:ssa sattuu olemaan niin ihana ja söpö kirjoneulepusero... Sormiin tuli joku kumma syyhy.

Otin tämän syyhyn puheeksi tässä tänään. Että kun on ihan pakko päästä tekemään villapaita. Keskustelukumppani nyökkäsi taakseni nojatuoliin päin, että tuossahan sulla on kaks.

“Mitä? Missä?”
“No tuossa.”
“Täh? Nehän on valmiita!” (Dah!)
“Niin.”
“Sitäpaitsi ne on villatakkeja.”

Ihme juntti. Ja hetkinen sitä paitsi...

"Etkö sä lue mun blogia?! Nuista toinenhan VALUU! Ei sitä lasketa."

Kaiken maailman tyyppien kanssa sitä pitääkin olla tekemisissä.

Rocky Coast -takki pienellä purnauksella

Nyt vihdoin sain otatetuksi niitä kuvia Rocky Coast Cardiganista. Viimeksi tosiaan usean kymmenen kuvan joukosta löytyi ehkä pari, jotka eivät olleet ihan niin älyttömän suttuisia. Tällä kertaa saatiin jokunen, joista sentään saa vähän enemmän jo selvää.

malli: Rocky Coast Cardigan, Hannah Fettig

lanka: Drops Lima

puikot: 6,5 mm neliskanttiset pyöröt, jousinneuleessa 5,5 mm

langan kulutus: 680 g 

fiilis: no ihan ok

Tässä takissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Ikävä kyllä takki ei lopulta ollut ihan sitä mitä odotin. Langan puolesta pidän tästä kovasti. Väri on kaunis ja sopii minulle, ainakin omasta mielestäni. Takki on myös lämmin ja mukavalla tavalla raskas - se on juuri hyvä tämäntyyppisille loppukesän ja alkusyksyn epämääräisille ilmoille, jolloin ei oikein tiedä, miten pitäisi pukeutua. Takki menee siis ulkotakkina muiden vaatteiden päällä, tai sisätakkina, jos alle ei pue paljon tai jos sisällä on viileää.

Sitten tullaankin takin huonoihin puoliin. Tai oikeastaan niitä on lähinnä yksi, mutta se on sen verran olennainen, että tuntuu paljolta. Takki valuu.

Takki valuu siis lähinnä liikkuessa ja vain kun sitä pitää auki. Ongelma tulee vastaan siinä, että malli on aukipidettävä ja eteen jää kymmenen sentin rako ilmeisesti ihan tarkoituksella. (Se siis jää, jos takki makaa tasona lattialla ihan siinä missä silloinkin kun se on päällä.) Koska ohjeistuksen mukaisesti valitsin rinnanympärykseeni nähden (tavallaan) väljän koon, saisin takin periaatteessa juuri ja juuri kiinnikin vaikka huivisoljella, mutta sen verran pingottuneesti, että minun mielestäni se näyttäisi varsin typerältä.

Takissa on siis ennen kaikkea istuvuusongelma hartioissa ja hihoissa. Esimerkiksi Zoraa voin pitää aivan hyvin aukikin ilman että se alkaa valua, koska hihat ovat kohdallaan ja sopivat. Toisaalta istuvuusogelma ei haittaisi kovinkaan paljon, jos takki olisi mahdollista sitoa kiinni. (Esim. Huldallakin on tapana valua, mutta sen kanssa käytän yleensä aina huivisolkea.)

Olen nyt kovasti pähkäillyt, mitä tämän Rocky Coastini kanssa tekisin. Jos haluaisin purkaa ja neuloa uudestaan, saisin käytännössä purkaa koko työn voidakseni muokata hihat olkapäiden kohdalta. Siinä tapauksessa taas jos haluaisin tehdä takista kiinnipidettävän, pitäisi lankaakin hankkia lisää, ja samaa värierää tuskin enää löytyy. 

Arvatkaapa muuten ärsyttääkö vähän muistella kuinka silloin takkia neuloessani hetken harkitsin, että olisin ohjeesta poiketen kuitenkin tehnyt lisäyksiä etupuolelle, mutta päädyin silti tekemään ohjeen mukaisesti, koska ajattelin, että haluan tehdä mallin mukaisen ja olla suunnittelijan työlle uskollinen. Pah. Olisi pitänyt kuunnella intuitiotani ja tajuta, että mikä toimii hoikan ihmisen päällä, ei välttämättä toimi pullealla. Tai ainakaan tässä tapauksessa minulla.

Siitä en ole aivan varma, mistä istuvuusongelmat johtuvat. Tiheyden tarkistin monta kertaa ja sen pitäisi täsmätä. Onko vika siinä, että valitsin kuitenkin koon jotenkin väärin? Vai eikö Fettig ole osannut hahmottaa isompikokoisten kädentien kokoa ja muotoa?

Hihathan jouduin neulomaan muutenkin pari kertaa. Fettigin ohjeistus kaventaa niitä oli vähintäänkin mielenkiintoinen, ja ilmeisesti aika moni on joutunut sumplimaan hihat uusiksi. Hihojen lopulliseen kokoon olen ihan tyytyväinen muuten, mutta niiden aloitussilmukkamäärä oli kyllä turhan vähäinen.

Mutta nyt siis... mitä tehdä? Rehellisesti sanottuna en ole erityisen innokas purkamaan takkia. Periaatteessa voisin myydä tai lahjoittaa sen eteenpäin, mutta en raskisi tehdä sitäkään. Jos sattuisin laihtuman muutaman kilon niin että läskiä lähtisi nimenomaan käsivarsista, takki saattaisi istua paremmin - tai sitten ei.

Lauantaina tein tosin sellaisen huomion, että kun aamun viileydessä olin liikenteessä päälläni kaksi takkia, piti alla oleva Zora Rocky Coastia mukavasti paikallaan. Päällimäisempi takki ei oikein päässyt valumaan, kun takkien karheus piti niitä yhdessä. Kätevää. Voisihan tätä takkia jatkossa käyttää sitten vaikka aina niin...

Pidän kyllä siitä miltä takki näyttää. Ehkä sen kanssa sitten oppisi elämään...

Mutta täytyy sanoa, että ensimmäinen kokemukseni Hannah Fettigin suunnittelutyöstä oli lievä pettymys. Olkoonkin, että vika voi olla minussakin. Ja kyllä kai suunnittelijalle voi antaa paljon anteeksi, jos malli vain on nätti. 

Mutta silti.

Ze on Zora

Muistinpa toissapäivänä yhtäkkiä erään jonnekin projektipussukan syvyyksiin hautautuneen viittä vaille valmiin villatakin, joka on jo monta kuukautta odotellut loppusilausta. Vapaapäivän kunniaksi kaivoin takin ja hihat pussista ja lähdin töihin. Ajattelin, että kun kerran alan niinkin tylsään hommaan kuin hihojen kiinnittämiseen, olisi seura tervetullutta, ja ainakin Lumoavassa Langassa tiesin sitä olevan. Muut kaverit olisivat saattaneet keksiä tekosyitä, jotta ei tarvitsisi alkaa viihdyttää minua, mutta Lauralla ei ollut pakomahdollisuuksia.

Töihin menemisestä oli hyötyä. Sain siellä juttelun ohessa ja satunnaisen asiakaspalvelussa auttamisen lomassa takin valmiiksi. Tällainen siitä tuli.

malli: Zora, Kristen Rengren

lanka: Drops Alpaca, väri 7238

puikot: 3,25 mm pyöröt

langan menekki: n. 450 g, eli 9 kerää

Mistäköhän tulee tämä minun taipumukseni unohtaa lähes valmiit neuleet aivan totaalisesti? Juu, ihan aluksi tietysti hihojen ompelu takkiin ei varsinaisesti napannut, mutta ei se nyt mitään vastenmielistäkään hommaa ole. Ilmeisesti lykkäsin sitä sen unohtamiseen tarvittavat puolitoista päivää ja siitä lähtien ei koko takkia ole ollut olemassa minun mieleni maailmankaikkeudessa.

Voi että, jos olisinkin tiennyt, miten ihana takki oli piilossa odottelemassa! Olisin kyllä pistänyt tuulemaan. Ihan vähän aikaa sitten jopa ajattelin, että pitäisiköhän tässä pian neuloa joku ohuehko villatakki, kun Huldan lisäksi minulla ei sellaisia ole. Höh, höpsö!

Ei siis sillä, kannattaa ehdottomasti neuloa joku ohuehko villatakki. Mutta tietenkin Zoran saattaminen valmiiksi oli se nopein tapa päästä tuloksiin.

Toisaalta on muuten ihan älyttömän palkitsevaa saada hetkeksi alas istumalla itselleen ihana villatakki. Kun sen kerran oli välissä unohtanut, oli se nyt aivan kuin uusi! Värikin jaksaa nyt ilahduttaa, kun sitä ei ole tuijotellut paria viimeistä viikkoa.

Tämän takin väri onkin minusta aivan mielettömän kaunis. Kuvat eivät ihan anna sille oikeutta, valitettavasti. Harmi kun sitä ei voi oikein täällä live-esittää.

Niin ja joo. Nyt niitä kuvia sitten riittää, kun asiasta annettiin minulle synninpäästö silloin muutama postaus sitten. Jos kerran ei haittaa, että samasta neuleesta on liuta kuvia, niin annetaan sitten mennä ja ihan kunnolla. Äkkiähän ne skippaa, jos ei jaksa kiinnostaa.

Muuten, kuvissa esiintyy myös minun ihanin ja paras (siinä missä myös ainoa) pikkulaukkuni. Ostin tuon Lumin laukun vuosi sitten Fashion Stock Sales -tapahtumasta huimaan alehintaan ja olen ollut harvinaisen tyytyväinen ostokseeni. Minua voisi siinä mielessä sanoa laukkufriikiksi, että ihailen kovasti kauniita laukkuja ja haaveilen melko kalliista sellaisista. En kuitenkaan varmaan täytä nimityksen kriteerejä, sillä en itse asiassa omista montaa laukkua enkä pidä sitä kovin tarpeellisenakaan. Inhoan jatkuvaa laukkujen vaihtelua ja tavaroiden olemista aina juuri siinä väärässä, niin että käytän joka tapauksessa aina vain yhtä ja samaa. Tällä hetkellä tosin kahta, yhtä isoa ja tuota pientä. Minulla on Systeemi. Se toimii.

Ja palatakseni taas takkiin, voisin yhdeksi sen parhaista puolista nimittää istuvuuden. Kuvissa hihat eivät kylläkään näytä istuvan maailman parhaimmalla tavalla, mutta kyllä ne tosiasiassa hyvältä näyttävät. Ja mikä tärkeintä, pysyvät päällä. Tätä takkia voi huolettaa pitää auki ilman että se lähtee valumaan hihoista ja tippumaan pois päältä - asia mitä ei voi sanoa Rocky Coast Cardiganistani, valitan. (Siitä lisää joskus myöhemmin, nyt on sekin takki kunnolla kuvattuna.)

Vaikka lopputulokseen olenkin supertyytyväinen, täytyy kyllä sanoa, että alhaalta ylöspäin neulominen ei enää ole minulle mitään herkkua. Kun on neulonut parit puserot raglanhihaisena ylhäältä alas ja tutustunut Tuulian TTS-metodiin, tuntuu jo, että asiat voisi tehdä helpomminkin. Melkein koko neulomisprosessin ajan pysähtelin mittailemaan ja tutkailemaan takin alkua ja märehdin sitä, mahtaako se mennä päälle. Se tunne ei ole mukava, ja kun sattuu tietämään, että ilmankin sitä voi puseroita neuloa, alkaa tuntua vähän turhauttavalle.

Onneksi takki joka tapauksessa onnistui. Isojen mallitilkkujen neulomisesta ja pienoisesta laskemisesta oli kuin olikin hyötyä. Niihin sinänsä voi kuitenkin melko paljon luottaa. Vaikka aina voi tulla yllätyksiä.

Alpakka materiaalina on tietysti paljon parjattu venähtämisensä vuoksi. Saa nyt nähdä, miten tämän takin kanssa käy, pysyykö kuosissaan vai ei. Toki tämä on jo kasteltu ja venytelty kuivumaan, minkä ennen neulomista tein mallitilkullekin, niin että ehkä pahin venyminen on nyt saatu alta pois. Mutta katsotaan. Saanpahan ainakin nyt tietää, auttaako mallitilkkuilu alpakan kanssa tarpeeksi, ja osaan ehkä jatkossa neuvoa asian suhteen asiakkaitakin.

Jos ei muuta, alpakka on ainakin ihanan lämmintä.

Ihan vähän vielä niistä nutturoista

Noniin, menin ja ostin sitten sen nutturavalkin. Tai oikeastaan kolme.

Kolme siksi, että minä pidän myös kahden nutturan kampauksista. Ja kahden nutturan kampaukseen tarvitsee vähän pienemmät nutturat. Ostin siis yhden ison ja kaksi keskikokoista.

Glitterin myyjä oli varsin tehokas. Minun asenteeni pieniä, ahtaita ja suosittuja kauppoja kohtaan on aika yksinkertainen: minä en pidä niistä. Alan ahdistua, jos minua koko ajan tönitään, jos tönin koko ajan muita, jos en saa katsoa mitään rauhassa ja jos meinaan aina kääntyessäni vetäistä hyllyllisen tavaraa alas. Tämä tarkoittaa sitä, että mitä nopeammin sisään astumisesta saan haluamani asiat ostettua ja itseni ulos kaupasta, sen tyytyväisempi olen. 

Tämänpäiväinen myyjä, joko aisti välittömästi minun asennoitumiseni tai toimi muuten vain aivan täydellisesti. Hän tarjosi heti apua ja opasti minut valkkien luo. Hän katsoi hiuksiani ja osasi neuvoa, minkäkokoisia valkkeja tarvitsen ja ohjasi minut nopeasti kassalle, missä möi vielä pompulat ja pisti jonkin leimakortin mukaan. Mukavaa ja tehokasta. Olin parissa minuutissa ostoksineni ulkona ovesta. En voi kuin toivoa itse olevani yhtä hyvä työssäni arvioimaan asiakkaiden mielentilaa ja tarpeita.

Kotona pistin heti kampausta pystyyn ja kuvasin minuutin kestäneen ankaran työskentelyn tuloksen, jotta voisin esitellä sen täällä. Nämä valkit tosiaan olivat helppoja käyttää. Ensimmäinen kampaukseni niillä onnistui loistavasti. Toki nuo irtohiukset sun muut olisi varmaan jonkun mielestä tarkoitus laittaa pinneillä vähän siistimmin, mutta minä tiedän, että minun tukkani näyttää joka tapauksessa puolen tunnin päästä homssuiselta, koska sellainen minä vain olen. Sisäinen homssuus puskee aina ennen pitkää läpi.

Vika voi olla siinä, että minä en mielelläni käytä arkikampauksissani hiuslakkaa enkä mitään muitakaan aineita. Olen liian laiska sellaiseen, minkä lisäksi en ole ihastunut leikkimään jatkuvasti kaikenmaailman töhnien kanssa. Vähentääpähän ainakin vähän minun kemikaalikuormaani, kun jätän muotoilutuotteet vähemmälle.

Löysin yhden kaapin perukoilta pari joskus muinoin virkkaamaani kukkaa. En muista, teinkö ne ohjeesta vai omasta päästäni, mutta aika peruskukkaset ne on. Lankana on muistaakseni Novitan 7 veljestä ja Sandnes Garnin Kitten mohair.

Kukkasista tuli niin kivat hiuskorut, että jotain vastaavia voisi virkkailla lisääkin. Niiden avulla voisin ehkä piristää tylsähköä pukeutumistyyliäni.

Miltäs näyttää? Itse pidän niin nutturoista kuin kukkasistakin.