Nyt seuraa pitkä teksti, eikä seassa ole edes kuvia. Valitan. Mutta lukekaa silti. Minulla riittää asiaa.
Ystäväni Sannan Hearts&Minds-blogiin ilmestyi tänään
teksti aika mielenkiintoisesta aiheesta. Sellaisesta, mitä minäkin pyörittelen mielessäni aina aika ajoin. Sanna nimittäin postasi muutama päivä sitten blogiinsa
kuvat Hyvä Terveys -lehdessä olleesta jutusta, johon hänet oli pyydetty paitsi haastateltavaksi, myös työpäivänään seurattavaksi. Juttu oli minusta tosi mielenkiintoinen, ja niin tuntui ajattelevan moni muukin, mutta kuten arvata saattaa, teksti keräsi muutamia vähän negatiivisemminkin värittyneitä kommentteja. (Onneksi kuitenkin vain muutamia.) Yksi niistä kommenteista, sellainen joka ei varsinaisesti ollut pahantahtoinen, herätti Sannan huomion ja sai aikaan tuon yleisluontoisemman pohdiskelupostauksen aiheesta kateus.
Aihe on nyt sellainen, että se saa minutkin tarttumaan sanan säilään. Sillä vaikka pidän Sannankin tekstiä hyvänä, minua jäi jälleen kerran mietityttämään samat asiat kuin aina kateudesta puhuttaessa.
Eräs kommentoija oli kertonut, että kokee huonommuudentunnetta monien blogien äärellä. Sanna halusi tekstissään muistuttaa häntä ja muitakin, että blogeissa harvoin kerrotaan kaikkea. Välttämättä se kirjoittajan elämä ei ole ihan niin upeaa ja täydellisä kuin blogi antaa ymmärtää, koska kirjoittaja nimenomaisesti haluaa pitää bloginsa hyvän tuulen paikkana eikä märehtiä siellä niillä elämän ikävämmillä puolilla. Tämän lisäksi Sanna ottaa esille toisen asiaan liittyvän puolen: "Menestys harvoin tulee myöskään ilmaiseksi, ja ainakin itse olen tehnyt todella paljon töitä saavuttaakseni haluamani - myös tämä kannattaa kadehtijoiden mielestäni muistaa."
On aivan totta, että menestys tosiaan yleensä seuraa vasta sitä, että ylipäänsä on pyritty tekemään mitään. Ja sen voin sivustaseuraanneena vakuuttaa, että Sanna ainakin on tehnyt tosissaan paljon saavuttaakseen päämääränsä. Mikä minusta vielä tärkeämpää, hän ei ole näyttänyt vääntävän hampaat irvessä, vaan ulospäin on välittynyt valtava motivoituneisuus ja hyvä asennoituminen.
Mutta ne jotka tuntevat nimenomaan huonommuutta, eivätkä siis kadehdi sivusta vain haluten toisilta pois heidän saavutuksiaan, tuskin saavat lohtua tuosta tiedosta. Minun mielestäni heidän on tärkeintä muistaa ennen kaikkea se, että menestyksen takana on aina myös tuuria.
Olen huomannut, että tämä on asia, jota ei ole meidän yhteiskunnassamme juuri sallittua sanoa. Ei ainakaan toisten menestyksestä, koska sehän on selvä kateuden merkki. Ei ole trendikästä myöntää, että ihan oikeasti me ihmiset lähdemme eri lähtökohdista ja kohtaamme erilaisia asioita elämämme aikana, ja että niillä kaikilla on enemmän tai vähemmän vaikutusta siihen, mitä mahdollisuuksia meillä on. Ikään kuin pelättäisiin, että sen myöntäminen, että joissakin asioissa palikat ovat sattuneet menemään hyvin, ja että joissakin asioissa on ollut hyvä tuuri, tarkoittaisi sitä, että menestyksen eteen ei olla myös tehty töitä.
Yksinkertainen kysymys: onko täällä joku, jonka mielestä minulla ja johonkin kehitysmaahan orvoksi syntyneellä on täysin samat mahdollisuudet elämässä?
Ääriesimerkki ehkä, mutta jos itse asiassa vähän mietitään, niin ei mitenkään marginaalinen. Koska niitä oikeasti huonoissa oloissa eläviä on ihan sairaan paljon. Ja mitä tulee Suomen keskimäärin paremmissa oloissa syntyneeseen väestöön, on niitä keskinäisiä eroja meilläkin. Monessa mielessä.
Toivon, että osaan nyt esittää ajatukseni oikein. En siis nimittäin missään tapaukessa halua sanoa, että menestys ei vaadi töitä tai että paljon saavuttaneet ihmiset olisivat saaneet kaiken hyvällä tuurilla. Se hyvä tuuri ja ne lähtökohdat ovat vain (parempi) mahdollisuus - tarvitaan paljon, että osataan tarttua siihen mahdollisuuteen ja nähdä vaivaa sen hyödyntämiseen.
Haluan tällä vain lohduttaa niitä, joilla on huonompi itsetunto ja jotka kokevat, että eivät ole saaneet elämässään mitään aikaan eivätkä edes ole nättejä, hauskoja tai hyviä keskustelijoita. Itseään ei kannata liikoja verrata muihin, sillä meillä kaikilla on eri lähtökohdat, erilainen elämä. Kannattaa verrata itseään itseensä, miettiä sitä, mitä juuri minä voin omalla elämälläni tehdä. Kaikkine rajoituksineen ja mahdollisuuksineen.
Vaikka tavallaan inhoankin sitä väittämää, että asenne ratkaisee, (lähinnä koska usein tuntuu, että tuota hokevat ne, joilla ei mitään kummempia vastoinkäymisiä ole ollutkaan), niin on siinä kuitenkin perääkin. Jossain määrin. On tärkeää, miten suhtautuu elämänsä vastoinkäymisiin ja onnistumisiin. Käyttääkö niitä itseensä tutustumiseen ja itsensä kehittämiseen. Sureeko vai katkeroituuko. Iloitseeko vai vähätteleekö. Kyllä, niillä asioilla on väliä.
Mutta mitä tulee otsikon kysymykseen, kannattaako kateus? Minä sanon, että joskus kannattaa.
Meillä Suomessa, ehkä muuallakin, kateuteen tunnutaan suhtautuvan pelkkänä kielteisenä ja vahingollisena tunteena, jota kypsät ja fiksut ihmiset eivät koskaan koe. Minusta kateus taas on aivan inhimillinen tunne, jota voi kokea kuka tahansa, eikä se automaattisesti ole negatiivinen. Kateus voi olla jopa inspiroivaa ja voimaannuttavaa. Se voi saada aikaan halun tehdä itsekin enemmän. Kysehän on siitä, miten sen tunteen käsittelee. Kateus sinänsä ei tarkoita, että haluaa heti ja välittömästi jotakin joltain toiselta pois. Sehän vain kielii siitä, mitä me itse sisimmässämme ehkä kaipaamme. Onko kateuden tukahduttaminen siis terve ratkaisu? Olisiko parempi kohdata kateuden tunteet ja ehkä jopa kertoa niistä rehellisesti, niin kuin Sannan blogiin kommentoinut henkilö teki?
Kateus on tunne, jota kannattaa tarkastella. Mitä se kertoo minusta? Se voi olla askel kohti jälleen parempaa itsetuntemusta.
Ja onko kateus kaikki muut tunteet poissulkeva, kamala vihreäsilmäinen hirviö? En usko. Minäkin olen kateellinen Sannalle. (Siis monien muiden kateudenkohteideni lisäksi.) En haluaisi olla lääkäri, mutta olen silti vähän kateellinen siihen liittyvistä saavutuksista - ja ihailen ihan hirveästi sitä, minkälaisen työn ystäväni on tehnyt lääkikseen päästäkseen ja siellä pärjätäkseen. Vielä enemmän ihailen ja kadehdin sitä, että hänellä on selvästi palava halu tehdä työtään ja lisäksi aivan mahtavia siihen liittyviä haaveita: halu mennä jonnekin vaikeiden olojen keskelle ja katastrofialueille auttamaan apua tarvitsevia. Olen ihan mielettömän kateellinen siitä rohkeudesta, ja kateellinen myös tuosta sisimmästä kumpuavasta, voimakkaasta halusta auttaa.
En kuitenkaan tunne huonommuutta. Ja toivoisin kovasti, ettei Sannan blogia kommentoinut henkilökään tuntisi. Miksi siihen olisi aihetta? Me olemme kaikki erilaisia. Me emme ehkä kaikki voi saavuttaa samoja asioita, mutta ei se tarkoita, että jonkun pienemmät saavutukset olisivat vähemmän arvokkaita kuin jonkun toisen isommat. Kaikki kun on suhteellista.
