keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Kannattaako kateus?

Nyt seuraa pitkä teksti, eikä seassa ole edes kuvia. Valitan. Mutta lukekaa silti. Minulla riittää asiaa.

Ystäväni Sannan Hearts&Minds-blogiin ilmestyi tänään teksti aika mielenkiintoisesta aiheesta. Sellaisesta, mitä minäkin pyörittelen mielessäni aina aika ajoin. Sanna nimittäin postasi muutama päivä sitten blogiinsa kuvat Hyvä Terveys -lehdessä olleesta jutusta, johon hänet oli pyydetty paitsi haastateltavaksi, myös työpäivänään seurattavaksi. Juttu oli minusta tosi mielenkiintoinen, ja niin tuntui ajattelevan moni muukin, mutta kuten arvata saattaa, teksti keräsi muutamia vähän negatiivisemminkin värittyneitä kommentteja. (Onneksi kuitenkin vain muutamia.) Yksi niistä kommenteista, sellainen joka ei varsinaisesti ollut pahantahtoinen, herätti Sannan huomion ja sai aikaan tuon yleisluontoisemman pohdiskelupostauksen aiheesta kateus.

Aihe on nyt sellainen, että se saa minutkin tarttumaan sanan säilään. Sillä vaikka pidän Sannankin tekstiä hyvänä, minua jäi jälleen kerran mietityttämään samat asiat kuin aina kateudesta puhuttaessa. 

Eräs kommentoija oli kertonut, että kokee huonommuudentunnetta monien blogien äärellä. Sanna halusi tekstissään muistuttaa häntä ja muitakin, että blogeissa harvoin kerrotaan kaikkea. Välttämättä se kirjoittajan elämä ei ole ihan niin upeaa ja täydellisä kuin blogi antaa ymmärtää, koska kirjoittaja nimenomaisesti haluaa pitää bloginsa hyvän tuulen paikkana eikä märehtiä siellä niillä elämän ikävämmillä puolilla. Tämän lisäksi Sanna ottaa esille toisen asiaan liittyvän puolen: "Menestys harvoin tulee myöskään ilmaiseksi, ja ainakin itse olen tehnyt todella paljon töitä saavuttaakseni haluamani - myös tämä kannattaa kadehtijoiden mielestäni muistaa."

On aivan totta, että menestys tosiaan yleensä seuraa vasta sitä, että ylipäänsä on pyritty tekemään mitään. Ja sen voin sivustaseuraanneena vakuuttaa, että Sanna ainakin on tehnyt tosissaan paljon saavuttaakseen päämääränsä. Mikä minusta vielä tärkeämpää, hän ei ole näyttänyt vääntävän hampaat irvessä, vaan ulospäin on välittynyt valtava motivoituneisuus ja hyvä asennoituminen.

Mutta ne jotka tuntevat nimenomaan huonommuutta, eivätkä siis kadehdi sivusta vain haluten toisilta pois heidän saavutuksiaan, tuskin saavat lohtua tuosta tiedosta. Minun mielestäni heidän on tärkeintä muistaa ennen kaikkea se, että menestyksen takana on aina myös tuuria.

Olen huomannut, että tämä on asia, jota ei ole meidän yhteiskunnassamme juuri sallittua sanoa. Ei ainakaan toisten menestyksestä, koska sehän on selvä kateuden merkki. Ei ole trendikästä myöntää, että ihan oikeasti me ihmiset lähdemme eri lähtökohdista ja kohtaamme erilaisia asioita elämämme aikana, ja että niillä kaikilla on enemmän tai vähemmän vaikutusta siihen, mitä mahdollisuuksia meillä on. Ikään kuin pelättäisiin, että sen myöntäminen, että joissakin asioissa palikat ovat sattuneet menemään hyvin, ja että joissakin asioissa on ollut hyvä tuuri, tarkoittaisi sitä, että menestyksen eteen ei olla myös tehty töitä.

Yksinkertainen kysymys: onko täällä joku, jonka mielestä minulla ja johonkin kehitysmaahan orvoksi syntyneellä on täysin samat mahdollisuudet elämässä? 

Ääriesimerkki ehkä, mutta jos itse asiassa vähän mietitään, niin ei mitenkään marginaalinen. Koska niitä oikeasti huonoissa oloissa eläviä on ihan sairaan paljon. Ja mitä tulee Suomen keskimäärin paremmissa oloissa syntyneeseen väestöön, on niitä keskinäisiä eroja meilläkin. Monessa mielessä.

Toivon, että osaan nyt esittää ajatukseni oikein. En siis nimittäin missään tapaukessa halua sanoa, että menestys ei vaadi töitä tai että paljon saavuttaneet ihmiset olisivat saaneet kaiken hyvällä tuurilla. Se hyvä tuuri ja ne lähtökohdat ovat vain (parempi) mahdollisuus - tarvitaan paljon, että osataan tarttua siihen mahdollisuuteen ja nähdä vaivaa sen hyödyntämiseen.

Haluan tällä vain lohduttaa niitä, joilla on huonompi itsetunto ja jotka kokevat, että eivät ole saaneet elämässään mitään aikaan eivätkä edes ole nättejä, hauskoja tai hyviä keskustelijoita. Itseään ei kannata liikoja verrata muihin, sillä meillä kaikilla on eri lähtökohdat, erilainen elämä. Kannattaa verrata itseään itseensä, miettiä sitä, mitä juuri minä voin omalla elämälläni tehdä. Kaikkine rajoituksineen ja mahdollisuuksineen.

Vaikka tavallaan inhoankin sitä väittämää, että asenne ratkaisee, (lähinnä koska usein tuntuu, että tuota hokevat ne, joilla ei mitään kummempia vastoinkäymisiä ole ollutkaan), niin on siinä kuitenkin perääkin. Jossain määrin. On tärkeää, miten suhtautuu elämänsä vastoinkäymisiin ja onnistumisiin. Käyttääkö niitä itseensä tutustumiseen ja itsensä kehittämiseen. Sureeko vai katkeroituuko. Iloitseeko vai vähätteleekö. Kyllä, niillä asioilla on väliä.

Mutta mitä tulee otsikon kysymykseen, kannattaako kateus? Minä sanon, että joskus kannattaa.

Meillä Suomessa, ehkä muuallakin, kateuteen tunnutaan suhtautuvan pelkkänä kielteisenä ja vahingollisena tunteena, jota kypsät ja fiksut ihmiset eivät koskaan koe. Minusta kateus taas on aivan inhimillinen tunne, jota voi kokea kuka tahansa, eikä se automaattisesti ole negatiivinen. Kateus voi olla jopa inspiroivaa ja voimaannuttavaa. Se voi saada aikaan halun tehdä itsekin enemmän. Kysehän on siitä, miten sen tunteen käsittelee. Kateus sinänsä ei tarkoita, että haluaa heti ja välittömästi jotakin joltain toiselta pois. Sehän vain kielii siitä, mitä me itse sisimmässämme ehkä kaipaamme. Onko kateuden tukahduttaminen siis terve ratkaisu? Olisiko parempi kohdata kateuden tunteet ja ehkä jopa kertoa niistä rehellisesti, niin kuin Sannan blogiin kommentoinut henkilö teki?

Kateus on tunne, jota kannattaa tarkastella. Mitä se kertoo minusta? Se voi olla askel kohti jälleen parempaa itsetuntemusta.

Ja onko kateus kaikki muut tunteet poissulkeva, kamala vihreäsilmäinen hirviö? En usko. Minäkin olen kateellinen Sannalle. (Siis monien muiden kateudenkohteideni lisäksi.) En haluaisi olla lääkäri, mutta olen silti vähän kateellinen siihen liittyvistä saavutuksista - ja ihailen ihan hirveästi sitä, minkälaisen työn ystäväni on tehnyt lääkikseen päästäkseen ja siellä pärjätäkseen. Vielä enemmän ihailen ja kadehdin sitä, että hänellä on selvästi palava halu tehdä työtään ja lisäksi aivan mahtavia siihen liittyviä haaveita: halu mennä jonnekin vaikeiden olojen keskelle ja katastrofialueille auttamaan apua tarvitsevia. Olen ihan mielettömän kateellinen siitä rohkeudesta, ja kateellinen myös tuosta sisimmästä kumpuavasta, voimakkaasta halusta auttaa.

En kuitenkaan tunne huonommuutta. Ja toivoisin kovasti, ettei Sannan blogia kommentoinut henkilökään tuntisi. Miksi siihen olisi aihetta? Me olemme kaikki erilaisia. Me emme ehkä kaikki voi saavuttaa samoja asioita, mutta ei se tarkoita, että jonkun pienemmät saavutukset olisivat vähemmän arvokkaita kuin jonkun toisen isommat. Kaikki kun on suhteellista.

16 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus ja mielenkiintoinen aihe. Mielenkiintoista oli myös, että ihmiset tuntevat alemmuutta blogien kirjoittajia kohtaan, luen itse paljonkin blogeja ja tämä ei ole tullut kyllä itselle mieleen. Ei siksi, että olisin itse niin upeasti menestynyt ja täydellinen vaan siksi, että olen aina ajatellut blogit vain palasiksi ihmisten elämistä, niiksi minne laitetaan vain ne nätit kuvat ja mukavat asiat. Ensisijaisesti positiivisiksi paikoiksi toisin sanoen :) Kävin katsomassa myös nuo linkit Sannan blogiin ja taas on pakko ihmetellä ihmisten turhaa ilkeyttä. Tuleekohan siitä parempi olo?

    Itse allekirjoitan tuon kohdan tuurista täysin. Joskus vain asiat sattuvat oikeaan aikaan ja oikealla tavalla. Mielestäni tästähän puhuttiin julkisuudessakin aika vasta? Olisiko ollut sen syrjäytymiskeskustelun yhteydessä?

    Minä ehkä syytän kulttuuriamme tuosta huonommuudentunteesta (ja ehkä vähän myös luterilaista syyllisyydentuntoa). Harva meistä on täysin tyytyväinen itseensä tai ei ajattele etteikö voisi olla parempi. Minä ainakin myönnän välillä syyllistyväni siihen. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikille negatiivisille tunteille pitäisi antaa valtaa. Joskus voi vain taputtaa itseään olalle ja todeta että hyvin tehty :) Olen myös opetellut sanomaan itselleni että "tämä riittää, tämä/minä olen riittävän hyvä"

    Katsos nyt, kirjoituksesi synnytti myös pitkän ja paatoksellisen kommentin :) Enkä päässyt vielä edes siihen kohtaan, että minustakin kateus voi olla joskus positiivinen tunne :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin ihmettelen tuota alemmuudentunnetta vähän. Tai ymmärrän sen, että osalla ihmisistä on tosi heikko itsetunto, ja silloin tuollainen tunne on varmaan osa arkipäivää. Mutta se on jännä, jos ei tule mieleen, että varsinkaan mihinkään lifestyle-blogeihin ei nyt ihan suoltamatta syydetä kuvia ja tekstiä. Jos itse haluaisin kirjoittaa jostain tosi raskaista aiheista tai muuten vain marista, niin tekisin sen varmaan mahdollisimman anonyymisti ilman mitään omia kuviani. Sen sijaan taas avoimemmin elämäänsä näyttävät blogit ihan loogisesti esittelevät niitä vähän parempia puolia - eikä nyt varmaan edes missään leuhkimismielessä. Minusta se on vähän sama asia kuin se, että useimmat esimerkiksi siivoavat kun vieraita on tulossa kylään.

      On tuosta tuurista varmasti ollut nyt syrjäytmiskeskustelussa paljonkin puhetta. Jotenkin en muistanut enää. Ehkä ennen sen keskustelun alkamista aihe on kuitenkin ollut aika piilossa. Ja mitä tulee blogimaailmaan ja näihin esim. kateutta koskeviin teksteihin, ei minusta sitä tuurin merkitystä ole kyllä otettu oikein millään tavalla esille.

      Huonommuudentunne on kyllä jännä. Se että periaatteessa melko terveitsetuntoisillakin sitä aika ajoin on, mahdollisesti voimakkaanakin. Kieltämättä tuo luterilainen syyllisyydentunto on aika hyvä teoria taustavaikuttajasta. Eikös suomalaisessa kulttuurissa ole perinteisesti pyritty kasvattamaan niin, että saavutuksista ollaan hiljaa ja että on erittäin epähienoa ja syntistä olla tyytyväinen itseensä?

      Poista
  2. Amen!
    Kateellisuutta, kuten monta muutakin "negatiivista" tunnetta, tunnutaan usein pitävän pelkästään pahana ja ei-toivottavana tunteena. Kateus, viha jne. ovat normaaleja tunteita, kyse on niiden käsittelystä ja niiden vaikutuksesta käytökseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, sama tosiaan koskee monia niin sanotusti negatiivisia tunteita, vaikka ne ovat luonnollisia asioita, jotka parhaimmillaan voivat kertoa meille tärkeitä tietoja itsestämme. Esimerkiksi sen, että jokin on pielessä tai haluaisimmekin toimia jossain asiassa toisin kuin olemme tehneet.

      Tunteiden käsittely on tosiaan se olennaisin juttu, olet ihan oikeassa.

      Poista
  3. Voin ymmärtää ainakin sen kateuden, joka valtaa jo valmiiksi negatiivisen mielen helposti - jos on esimerkiksi jo masentunut ja kaikki tuntuu pahalle, se, että jonkun elämä näyttää sujuvan helposti, voi erittäin helposti tuntea kateutta kyseistä ihmistä kohtaan, eikä masentunut mieli toimi samoin kuin "terve", eli järki (joka sanoo, että blogissa ei todella näytetä koko elämää) ei voita tunnetta (joka sanoo, että itse on huono ja kaikki muut ovat parempia ja itsellä on paha olla ja kaikilla muilla on täydellistä, tai ainakin tuolla bloggaajalla).

    Kateus todellakin kertoo jostain, mitä itse haluaisi elämältä. Eikä se siksi ole huono tunne, se kertoo vain, mitä itsekin toivoisi olevan itsellä tai tapahtuvan itselle. Niinjoo, eikä huonoja tunteita ole, niiden syyt vain pitää ymmärtää ja käsitellä. Paitsi häpeä on kamalaa, se tuhoaa ihmisen.

    Nonnih, mie en harrasta näitä hehtaarikommentteja, mutta tässäpä poikkeus sääntöön! :D Odotan innolla joulukalenteriasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, masennus on tosiaan aina asia erikseen. Se ei varmasti ole ihan noin vain hallittavissa, ja sen suhteen pätee se minun ärsyyntymiseni "asenne ratkaisee" -kommenttiin. Helppohan se on aina ulkopuolisen sanoa, ja niin se vain on, että sellainen joka ei ole koskaan ollut oikeasti masentunut, ei voi verrata masentuneen ihmisen käyttäytymistä ja ajattelua omaansa. Monia vaan tuntuu hämäävän tämä koko termi - lähinnä siksi, että ihmiset saattaa sanoa, että masentaa, ihan vaan siksi, että on tilapäisesti jostain asiasta vähäsen harmissaan tms. Sitten kuvitellaan, että sitähän se masennus aina on.

      Tuosta häpeästä tuli mieleen, että luin kerran erään sosiologian väitöskirjan, jossa häpeääkin käsiteltiin vähäsen - harmi kun en enää muista, mitä siitä puhuttiin. Mutta riippuu varmasti vähän siitä häpeästä ja sen aiheuttajasta, että miten ylitsepäästävissä se tunne on.

      Kiva, kun laitoit "hehtaarikommentin". Minä aina tykkään niistä. :) Ja toivottavasti tykkäät pian alkavasta joulukalenterista!

      Poista
  4. Kateus! Mahtava aihe, jota olen pyöritellyt päässäni usein Raikun tapaan. Nyt huomaan käyväni sitä läpi "kateushistoriani" kautta, ja näen, miten eri tavoin kateus on ollut läsnä elämässäni.

    Lapsena olin kateellinen serkulleni:kun hän istui valokuvassa joulupukin sylissä valtaisan paketin kanssa, joka sisälsi mitä himottavimman nukkekodin, minä kuorin paketistani villasukkia.

    Minulle tehtiin varhain selväksi, että kateus oli tunteista pahin, ja että minulla ei ollut siihen mitään oikeutta. Serkkunihan oli kroonikkosairas, ja minun kuului olla kiitollinen terveydestäni. Tämä johti luonnollisesti siihen, että aloin kadehtia hänen sairauttaan.

    Pieninkin flunssanpoikanen sai minut vaikertelemaan ja hakemaan huomiota, jota en muuten kokenut saavani sen myönteisessä merkityksessä.Onnenpäiväni oli ensimmäinen nokkosrokkokohtaukseni, jolloin porukat häärivät ympärilläni huolissaan. Toinen onnenkantamoinen osui jouluun, jolloin polveni oli turvonnut, ja jonkun piti olla minua kantamassa paikasta toiseen. Mitään ihanampaa en voinut kuvitella.Ei ihan tervettä.

    Murrosiässä muistan kedehtineeni ystäväni muodikkaita vaatteita ja tunsin itseni maalaistolloksi hänen rinnallaan. Yritin taas jäljitellä kateuteni kohdetta, josta tosin pidin tosi paljon.Äitini ompelutaidot ja hermot olivat rankasti koetuksella.

    Samaan aikaan minulla oli luokkatoveri, joka oli liian "hyvä", itsetietoinen ja määräilevä, jotta olisin voinut pitää hänestä, ja johon olisin halunnut samastua. Mutta hän sai ärsyttävästi vähän parempia numeroita kuin minä ja kävi pianotuneilla. Ja KEHTASI puhua penninvenyttämisestä. Toivoin, että hän mokaisi, ja olin aina salaa(jopa itseltäni)iloinen, kun niin kävi. Se, että olin suositumpi kaveripiirissä(erityisesti poikien), sai minut hykertelemään hiljaa.

    Nuorena aikuisena kadehdin esiintyjiä ja niitä, jotka pääsivät teatterikouluun. Itse en uskaltanut edes yrittää. En pystynyt mitenkään samastumaan noihin ihmeolentoihin, jotka uskalsivat ja onnistuivat. Vähän myöhemmin kadehdin erästä ystävääni, joka vaihtoi alaa ja meni ihan oikeaan yliopistoon opiskelemaan ja menestyi opinnoissaan. Ja silloin aloin päästä jyvälle: minä halusin MENESTYÄ jossakin. Mutta mitä se olisi se menestys? Missä asiassa? Miten sen saavuttaisin? Elämäni tässä vaiheessa aloin toden teolla kuunnella itseäni ja tutustua itseeni - vaikka luulin tehneeni sitä jo kauan.

    Tutkin omia arvojani: mitkä asiat ovat minulle ihan oikeasti tärkeitä, syvällä tasolla? Löysin yhä uudellen itsestäni kasvavan halun oppia tuntemaan itseni - ja sitä kautta oppia tuntemaan muita ja kokemaan myötätuntoa heitä kohtaan. Haluan auttaa muita kadottamtta itseäni ja kunnioittaen omia rajojani.Se on ollut ja on yhä vit...haastavaa urakointia - se kun vaatii ennen kaikkea omien heikkouksien ja tunteiden(mm. kateuden) kohtaamista ja aivan valtavasti armollisuutta itseä kohtaan. Kuitenkin tällä tiellä on se hyvä puoli, että urakointi käy yhä keveämmäksi ja luontevammaksi. Rakastan tätä tietä, kaikkineen, koska se on minun tieni, joka kumpuaa sisäisestä motivaatiosta.

    Juuri nyt koen olevani menestynyt, koska elän omien arvojeni mukaista elämää. Se ei ole jatkuvaa onnen ja menestyksen tunteen tilaa, mutta se on sitä riittävästi. Ei ole syytä kadehtia ketään - toki ihailen monia ihmisiä tietäen, että hekin maksavat hinnan valinnoistaan. Mutta en vertaa itseäni muihin enkä muiden tietä omaani. Se, että menestykseni ei näy päällepäin - nykymaailman kriteerien mukaan olen kaiketi sitä "heikompaa ainesta", mutta ei se haittaa. Se, minkä itse sismmässäni tiedän todeksi, on merkittävää.

    Toivon, ettei yksikään vanhempi tukahduttaisi lastensa kateuden eikä muitakaan tunteita(vaikka itsekin olen sitä tietämättömyydessäni tehnyt), vaan auttaisi heitä alusta asti kohtaamaan nuo tunteet, selviämään niiden kanssa ja kääntämään ne voitoksi. Toivon, että jokainen voisi löytää ne asiat, joita rakastaa(niitähän voi olla monta ja ne voivat vaihtua moneen kertaan), kehittää itseään niissä ja löytämään oman tiensä. Jossain vaiheessa ilman kateuden häivää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huhhuh, pitkä kommentti! Tuosta koko tekstistäsi päällimäisenä jäin nyt miettimään tuota, että vanhempien ei pitäisi tukahduttaa (tai siis yrittää tukahduttaa) lastensa kateuden tunteita. Ihan totta. Eikä varmaan muitakaan tunteita. Käsittelemättöminä niiden voisi kuvitella olevan huomattavasti vahingollisempia.

      Tulee mieleen taas tuo luterilainen etiikka ja suomalaisten luterilainen tausta. Vähän että mitään ei saa haluta, itseensä ei saa olla liian tyytyväinen, ei saa kuvitella, että itse ansaitsisi saada jotain enemmän...

      Mutta sitä samaa minusta on näissä kaikissa kateus-keskusteluissakin havaittavissa, mitä blogkeskusteluihin siis tulee. Että jos joku kehtaa toivoa itselleen jotain mitä jollain toisella on, niin se on heti väärin. Kun pitää vain onnitella sitä toista ja ehkä vielä lisätä, että "minä en osais/pystyis".

      Jänniä juttuja nämä. Ja mistä lie kaikesta kertoo.

      Poista
  5. Joku voi hyvinkin olla kateellinen jollekin bloginkirjoittajalle, mutta mua ihmetyttää, kun melkein jokainen kommentti, joka EI ole tyyliä "oot mahtava/sulla on ihana tukka/paljox pitää olla keskiarvo että pääsee lääkikseen) ymmärretään kateudeksi!! Joku blogi tai sen kirjoittaja saattaa ihan puhtaasti vain ärsyttää ja tuntua tyhmältä esim. älyttömän itserakkauden, kapeakatseisuuden tai julkisuudenkipeyden takia. Ei kaikki kritisointi ole kateutta ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta, ei kaikki kritisointi ole kateutta. Luulen, että nuissa mainitsemissasi tapauksissa bloggarit, joille kommentteja tulee paljon, saattavat vähän sokeutua asialle. Jos joukossa pyörii niitä kateellisia kommentteja, sitä voi helposti lukea muitakin kommentteja sillä lailla värittyneinä.

      Ja sehän on selvä, että jotkut blogit voi ihan vaan ärsyttää. Itse voin myöntää, että olen törmännyt blogeihin, jotka ovat nostaneet niskakarvani pystyyn tai jotenkin onnistuneet olemaan minusta esimerkiksi lapsellisia tai huonostikirjoitettuja. Joskus olen jostain hölmöstä syystä jopa jäänyt vähän lukemaan tai selaamaan näitä blogeja - mikä lie masokismi kyseessä. Mutta olen todennut, että on parempi vain pysyä poissa sellaisten luota. Blogien lukeminen on kuitenkin mulle harrastus, ei sama asia kuin vaikka uutisten seuraaminen, (jolloin siis lukee tietysti niitä negatiivisempiakin juttuja), niin että mieluummin käytän aikani omasta mielestäni hyviin blogeihin.

      Periaatteessa ärsytys voi muuten olla kans sellainen tunne, jonka kautta voi miettiä itseään. Että miksi ärsyttää. Mutta ei sitä kyllä aina jaksa. Mieluummin vain sivuuttaa semmoiset blogit. Kaikki kun ei vaan voi olla omasta mielestä hyviä blogeja.

      Itse en kuitenkaan ihan ymmärrä, miksi kukaan kommentoi pisteliäästi toisten blogeihin, vaikka ne olisivat kuinka huonoja (omasta mielestä). Kritiikki on ihan ok periaatteessa, mutta sitten taas ilkeä kommentti tai toisen virheestä huomauttaminen ei ole automaattisesti sama asia kuin kritiikki. Kritiikki on jollain tasolla rakentavaa. Esimerkiksi siitä, että kävisin sanomassa jollekin bloggarille, että sä et kuule osaa kirjoittaa, ei sinänsä ole hyötyä, jos bloggari ei tunnu edes haluavan tai yrittävänkään panostaa.

      Huh, tuli pitkä vastaus. :) Heräsi taas niin paljon ajatuksia.

      Poista
  6. Ihan lyhyesti kaikkien näiden ihanien pohdiskelevien kommenttien jälkeen: todella hieno kirjoitus (ja hyvää keskustelua)! Lähtökohdat eivät vain ole kaikilla samat, eikä sitä ole häpeä myöntää. Todella harva menestyy ilman omaa työtään, vaikka olisikin saanut hyvät "eväät" elämäänsä kotoaan. Ja moni sellainen, joka ei ole saanut "eväitä" juuri nimeksikään menestyy silti.

    Jokainen on yksilö, ja jokaisella yksilöllä on historiansa ja sen hetkinen tilanteensa. Asioilla on aina (laajempi) kontekstinsa, josta ei välttämättä tiedä kuin kyseinen ihminen itse. Ja kyllä, kateus voi olla ihan positiivinen ja eteenpäin kannustava voima; ei se ole aina kalojen viemistä (muiden) vesistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Hieno ilmaus tuo kalojen vieminen muiden vesistä, en ole muistaakseni ennen sitä kuullutkaan. Mutta tosiaan, kateus ei automaattisesti ole sitä.

      Kaikessa yksinkertaisuudessaan kateellinen voi olla niin, että haluaa kaiken hyvän toiseltakin pois, tai niin, että haluaisi saman hyvän itselleen. Ja molempien kaltaisten tunteiden kanssa tärkeintä on, miten ne käsittelee.

      Poista
  7. Mulle kateus on kaksiteräinen miekka: se saa minut yrittämään enemmän ja pyrkimään kohti tavoitteitani. Sitten taas (kuten viime viikonlopun Ruotsin kisoissa) se lannistaa, kun toinen onnistuu täydellisesti ja itse epäonnistuu (ottelussa) ja omaa alemmuudentunnetta on lähes mahdotonta sietää. "Miksi toi saa aina kaiken ja mä en saa ikinä mitään?!" Sitten tulee ajateltua, että ehkä mä oon syntynyt epäonnistujaksi ja mulla on jotkut luuseri-geenit, että vaikka kuinka paljon yritän ja yritän, niin aina loppujen lopuksi on pakko tulla turpiin, koska niin on aina ennenkin käyny.

    ...ja olen suorittanut taekwon-dossa mustan vyön, voittanut viime viikolla Ruotsin kisoissa kultaa liikesarjoista ja saavuttanut varmasti joitain muitakin kadehdittavan arvoisia asioita elämässäni, joita en vain itse suostu arvostamaan. Jos tuntisin itteni ulkopuolisin silmin, olisin varmaan kateellinen itselleni! :D

    Mut kun kaikki on toisilla aina paremmin. :)

    T. Sisko

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, tuossa kateudessa taitaa olla taustalla aika paljon ihan muita asioita. Huono omanarvontunne tai itsetunto. Eli se kateus on taas tunne, jonka kautta oikeastaan voidaan alkaa tutkiskelemaan niitä muita asioita itsessä, niitä varsinaisia haasteita. Ja toisaalta on hyvä varmaan kohdata ne kateuden tunteensa kunnolla eikä yrittää esittää, että niit ei olisi.

      Ja ruohohan on vihreämpää aina aidan toisella puolella. ;)

      Poista
  8. Anteeksi nyt alkuun myöhäinen kommentointi aiheeseen. Meni mietiskellessä pari päivää. Tämä on nyt sitten minun näkemys kateudesta ja sen syvemmästä olemuksesta.

    Alkuun myönnän, että olen kateellinen hyvinkin usein. En vain anna sen hallita elämääni. Jos olen kateellinen jostain toiselle, koitan yleensä toimia kuten kuvaan tässä tekstissä. Myönnän että elämässäni on asioita, joista olen kateellinen ja joita en voi mitenkään muuttaa. En voi saada lapsia, olen työkyvytön ja elämässäni on useita fyysisiä esteitä. Ne asiat on vain täytynyt hyväksyä ja koittaa keksiä tyhjään aukkoon täytettä. Osaa aukoista ei voi täyttää, joten silloin ne vain täytyy antaa olla.

    Minusta kateus on yksi suurimmista syistä miksi yhteiskunnastamme on tullut tällainen (sekä hyvässä että pahassa). Keskityn lähinnä nyt siihen hyvään.
    En kiellä sitä että kateudella on saatu aikaan paljon pahaakin, esim. 2. maailmansota ja sen juutalaisvainot tai rikollisuus, mutta niistä en nyt halua kertoa tekstissäni.

    Olen varma, että suuret innovaatiot ovat hyvin harvoin sellaisia uusia ajatuksia ja ideoita. Kyllä sieltä taustalta on aina kaivettavissa se ajatus "miten voisin tehdä tuon asian paremmin/helpommin/tms."
    Itse löydän hyvin yksinkertaisen esimerkin sisarkateudesta. Yksi sisarusparvesta saa hyvän numeron todistukseen ja saa vaikka nuken siitä palkinnoksi. Muut sisaret ovat siitä tietysti kateellisia. Heillä on kaksi vaihtoehtoa, joko rikkoa nukke tai saada itse yhtä hyvä numero todistukseen. Onneksi vanhemmat ovat yleensä hyviä kieltämään, joten sitä rikkomista tapahtuu harvoin. Tulos: Sisarusparven numerot nousevat ja kaikki saavat palkintoja.
    Sama toiminta näkyy yhteiskunnassamme kaikkialla. Blogistaniassa se näkyy muotitöinä (esim. joulupallot) ja työpaikoilla ylennyksinä ja etuina, joita tavoitellaan. Erittäin selkeästi kateuden tuomat innovaatiot näkyvät älypuhelimissa ja tietokoneissa. Minkä firman puhelimen/tietokoneen ominaisuudet ovat parhaat? :)

    Kateus on siis mielestäni negatiivinen tunne, mutta siinä liittyy myös suuri mahdollisuus. Kateuden tuottama energialataus kannattaakin suunnata siihen uuden hyvän tuottamiseen. Ei siis kannata jäädä rypemään kateuteen, vaan tehdä asialle jotain. Näin kukin voit saada sen saman ja vielä enemmän. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos pitkästä kommentistasi! Voi olla, että kateus on tehnyt paljon siinä, minkälaiseksi tämä maailma on muuttunut. Tai kateus ja kilpailuvietti?

      Kyllä, kateus on periaatteessa saanut aikaan paljon hyvää ja paljon huonoa. Minä taas koen, että kateus on vain tunne, olematta siis negatiivinen tai positiivinen - samoin kuin kaikki muutkin tunteet. Koska tunteita on joka tapauksessa ja joka ikinen tunne voi johtaa hyvinkin monenlaisiin ratkaisuihin ja tekemisiin. Tunteethan eivät ole ihmisessä yksinään, vaan poikivat muista tunteista ja kokemuksista ja ihmisen käytös ei riipu pelkästään siitä yhdestä tunteesta. Jos ajatellaan vaikka positiiviseksi koettua tunnetta rakkaus, voi sekin saada aikaan aivan kauheita asioita. Tai vaikka vain ikäviä. Koska sekin tunne pitää osata käsitellä, siihen pitää osata suhtautua oikein, eikä sen, kuten minkään tunteen, pidä antaa sokaista täysin ja ohjata kaikkia päätöksiä.

      Mikä tahansa tunne voi siis periaatteessa ohjata käyttäytymistä ja tekoja moniin suuntiin. Ja koska tunteet ovat inhimillisiä eivätkä ne ole mitenkään irrallisia muusta kokonaisuudesta, koen että ne periaateessa eivät ole sinänsä negatiivisia tai positiivisia, vaan se riippuu siitä miten kovan vallan ne saavat.

      Mutta ymmärrän kyllä tuon sinunkin ajatuksesi, että kateus on negatiivinen tunne, johon liittyy mahdollisuus. Vaikka olemmekin ehkä käsitteelistäneet ajatuksiamme eri tavoin, eivät ajatuksemme varmaan oikeasti ole kovin kaukana toisistaan.

      Poista