Olin aikeissa tulla kirjoittamaan lisää ajatuksiani positiivisesta asenteesta ja sen merkityksestä, (minulla on paljon nasevaa sanottavaa siitä, miten kaikki muut ymmärtää kaiken väärin), mutta onnistuin kehittämään tässä välissä sellaisen neulekriisin, että täytyy päästä avautumaan siitä. Tai oikeastaan siitä, miten pieleen voi mennä, kun hyssyttelee sen sisäisen äänen, joka yrittää raivokkaasti kertoa, että kaikki ei ole reilassa. (Tämä pätee monissa muissakin asioissa kuin neulomisessa.)
Muistaako kukaan sitä ikuisuus sitten alkanutta takkiprojektia, joka meillä on Sannan kanssa? Sehän oli alun alkaen Lumoavan Langan ja Sannan välinen yhteistyö, jossa minä olin suunnittelevana ja neulovana välikappaleena. No, jos pitäisi listata, mikä kaikki on aikataulullisesti mennyt niin sanotusti persiilleen, niin voisin nimetä kolme päätekijää:
1) kun minulle ei anneta deadlinea, minulla on taipumusta aina pientenkin ongelmien vastaantullessa pistää asiat hautumaan, koska kerta mikäs kiire tässä on ja siellähän ne asiat takaraivossa selkiytyy ja ei tule hutiloitua
2) migreenit
3) siinä vaiheessa kun tiesin, että Lumoavan Langan toiminta tulee päättymään ja tajusin, että takkiprojektista ei enää tule olemaan minkäänlaista hyötyä kaupalle, en oikein tiennyt, mitä homman kanssa tehdä.
Ei tarvitse olla varmaan nero, että tajuaa kohdan 1 logiikkani ontuvan. Neulomisessa hutiloinneilla ei sinänsä ole kovin paljon merkitystä, koska mitään täysin peruuttamatonta on hankala tehdä. (No, ehkä mohairin kanssa.) Joskus ongelmat toki ratkeavat kun antaa ajatuksille vähän aikaa koota itsensä. Näin on ainakin silloin kun törmää ongelmaan kello yksi yöllä kun ei ole saanut aikaiseksi mennä nukkumaan. Silloin ei välttämättä kannata alkaa vimmalla purkaa, eikä varsinkaan ottaa saksia kehiin ja silputa menemään, mikä sekin on joskus viivähtänyt mielessä. Näissä tapauksissa on erittäin järkevä teko antaa olla ja mennä nukkumaan, katsoa hommaa uusiksi sitten aamulla. Mutta mitä tulee kaikkiin muihin tapauksiin, olen pistänyt merkille, että neuleen laittaminen telakalle viikoiksi ei yleensä selkiytä ajatuksia, lähinnä se saa unohtamaan mikä oli ongelma ja jatkamaan virheellisiä tuloksia tuottavaa toimintaa.
Kohta 2 on sitten taas sellainen, että sille ei nyt vaan oikein voinut mitään. Tai ainakaan enempää kuin mitä jo tein.
Viimeisen hidastustekijän kanssa ei loppujen lopuksi ole ollut mitään ongelmaa. En tietenkään halunnut ilmoittaa Sannalle, että hei kuule, enpä teekään sulle takkia - tottakai halusin saattaa projektin loppuun! Ja kun otin asian puheeksi Lauran kanssa, hän halusi kuitenkin lahjoittaa langat takkiin, vaikka enää ei tulisikaan olemaan Lumoavaa Lankaa, joka saattaisi hyötyä projektin tuomasta mahdollisesta mainonnasta.
Kuten nyt voi todeta, migreenit ovat olleet ainoa perusteltu syy projektin hitaalle etenemistahdille, eivätkä ne kuitenkaan yksin aiheuttaneet näin etanamaista vauhtia. Ja kyseinen hidastelu on valitettavasti nyt todennäköisin syy sille, mikä tämänhetkiseen kriisiin on johtanut.
Haluatteko nimittäin tietää, mitä on tapahtunut? (Hyvä kysyä tässä vaiheessa.) Neuloksen tiheys on muuttunut matkan varrella. Ja aika radikaalisti. Kyllä, niin voi käydä. Olen ollut tietoinen sellaisestakin mahdollisuudesta. Mutta että näin paljon...
Ja kyllä, minua on varoitettu. Omat hälytyskelloni ovat soineet moneen otteeseen. Olen jossain vaiheessa huomannut, että neuleen pinta tuntuu jotenkin jämäkämmältä kuin alussa. Toissakerralla Sannan sovittaessa takkia totesin, että takki on piukempi kuin mitä olin laskeskellut, mutta ajattelin, että no sehän on kuitenkin vielä kastelematta, kyllä se venyy. Ja nappilistakin puuttuu.
Viimeksi Sannan sovittaessa takkia totesimme, että meneehän se toki kiinni, mutta jääköhän se kireäksi. No mutta kyllähän se vielä venyy! Mitäs siitä, vaikka olinkin kuvitellut laskeneeni mukaan ihan hyvästi väljyyttä. Sanna arveli lihoneensa tässä välissä, mutta tuota... jos muuten vaatekoko ei ole vaihunut, on jokseenkin mystistä, jos hienoinen painon nousu vaikuttaa tasan yhteen vaatteeseen.
Käsialan tiheytyminen näkyy neuleessa sen verran selkeästi nyt kun sitä vaivautuu katomaan, että eiköhän syy piukkuuteen ole harvinaisen hyvin selvillä. Sitä en tajua, miten tiheys on voinut muuttua noin kovasti... epäilen jopa, että olen mennyt sekaisin puikkokokojen kanssa, kirjoittanut muistiinpanoihinikin aivan väärin ja jossain vaiheessa käyttäessäni irtopäitä pois vaihtanut tilalle väärät. En tiedä. Kuulostaa aika hullulta. Mutta...niin...
Olen nyt aika isojen valintojen äärellä. Pitäisikö purkaa ja vaihtaa puikkokoa? Saisin purkaa suurin piirtein kainaloihin asti ja tehdä aika ison urakan uudestaan. (Kuvassa takki ei ole yhtä pitkällä kuin nyt.) Pitäisikö antaa olla, sovittaa nyt kastelun jälkeen vielä uudestaan ja jos takki on ok, laskea vain kaikki uusiksi ja tehdä ohje näillä tiedoilla? Siinä tapauksessa saisin laskea aika paljon, nimittäin minulla on tässä rinnalla tulossa takki omassa koossani ja näillä näkymin siitä ainakin on siis tulossa turhan pieni. Se pitäisi purkaa joka tapauksessa, jotta voisin neuloa isommalla silmukkamäärällä.
Jaksaisin kyllä purkaa ja neuloa uudestaan. Hampaat irveessä jaksaisin suorittaa matemaattiset toimenpiteetkin uusiksi. Mutta tässä on vain se ongelma, että nyt minulla on se hemmetin deadline. Sanna on lähdössä pian Keniaan, ja koska hänellä on nyt lääkisopinnotkin suoritettu ja takanapäin, (onnea Sanna!), ei Kenian reissun jälkeen ole ollenkaan selvää, mihin päin hän asettuu asumaan. Että muutama päivä aikaa, mitäs teen?
Valitettavasti tilanne on se, että minulla on vähän muitakin deadlineja juuri nyt enkä oikein voi omistautua ainoastaan villatakeille. Eli mitäs tehdä? Heittää pyyhe kehään? Ei oikein tunnu oikealta ratkaisulta. Jotain pitää yrittää ja viimeisin suunnitelmani on, että ensimmäiseksi alan neuloa toista vielä aloittamatonta hihaa isommalla puikkokoolla ja katsoa täsmääkö tiheys. Jos niin onnekkaasti käy, taidan purkaan helman ja ottaa uusiksi. Kerrankos sitä maratoneja pidetään.
No, kuten sanoit, ei siinä mitään periaatteessa. Saahan sitä ajatteluaan ja elämäänsä kehittää. Mutta huomasin silti, että reaktioni oli, no, v*tutus. Että joo, voi meitä raukkoja, joiden pitää pelastaa itsemme tylsältä arjelta.
Tuo tapaus sai miettimään. Ihan näitä samoja asioita itsekeskeisyydestä ja omasta navasta. Se, mistä aluksi luulin lukevani, olisi ollut ihan tervetullut muistutus. Mutta että lahjoita parempi elämä jollekin sellaiselle, jonka elämässä ei nyt varsinaisesti ole mitään suurempaa vikaa. Ei mitään todellista hätää. Vain siinä ajattelussa. Mietin, että olisiko kuitenkin ollut vähän asianmukaisempaa markkinoida tuota kurssia jollain muulla lauseella.
En tarkoita, etteikö täältäkin löytyisi ihmisiä, joilla on oikea hätä. Ei Suomeenkaan syntyminen tarkoita automaattisesti terveyttä, varakkuutta ja turvallista ympäristöä. Mutta eipä tuollainen kurssi taida nuita asioita koskevien ongelmien ensisijainen apu olla.
Olen myös vähän kyllästynyt kuulemaan, että asenne ratkaisee. Tyypillisesti sitä tuntuvat hokevan ihmiset, joilla ei ole koskaan ollut mitään oikeasti suurempia ongelmia. Koska asenne ei ratkaise, se on vain suuri apu. (Toisin sanoen joissakin ongelmissa se riittää, joissakin ei.) Lisäksi se on sellainen apukeino, johon kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia. Ja mitä tulee vaikka sairauksiin, hyvästä asenteesta voi olla jossain määrin apua: se voi auttaa kestämään, antaa voimia ratkaisujen tai oloa helpottavien asioiden etsimiseen, auttaa löytämään jotain hyvää tilanteesta... mutta parantaako se sairautta?
Positiivisuus, jos se tarkoittaa negatiivisten asioiden välttelyä ja negatiivisten tunteiden tukahduttamista, ei minusta ole varsinaisesti edes positiivisuutta. Se on defenssi.
Se mihin monet meistä länsimaisista sitä positiivista ajattelua todella tarvitsisivat olisi lähinnä sen näkemiseen, että asiat ovat aika hyvin ja että niihin voi, saa ja olisi vähän syytäkin olla tyytyväinen. Ei siis siihen, että käyttäisimme kiitollisuutta ja positiivisuutta välineinä saadaksemme lisää hyvää elämäämme.
Minulla riittäisi tästä aiheesta vielä ajatuksia. Pitää ehkä haudutella niitä ja kirjoittaa niistä joskus lisää jossain muualla, että en vie ihan kaikkea tilaa täältä."