Minihame

Älkää säikähtäkö! Myönnön neuloneeni minihameen, oikein erityisen minisellaisen, mutta en itselleni. En oikeastaan suoranaisesti kellekään. Ette siis joudu katselemaan mitään puolipukeisia kuvia yhtään kenestäkään.

Tai no kyllä vähän. Possusta. Mutta se on sentään edistystä. Yleensä kun tämä tyyppi hengailee aivan alasti.

Ei, en ole innostunut lelujen puvustamisesta. Neuloin joku viikko sitten pari mallitilkkua Nelliinan hametta varten ja päädyin jo noudattelemaan vähän tulevaa muotoa, jotta testailusta saisi enemmän irti. Halusin kuvata koekappaleet näyttääkseni ne Nelliinalle ja niinpä ne päätyivät possun päälle. Kuvien informaatioarvo oli aika surkea kun hameita yritti kuvata ilman mannekiinia.

Vaikka possu sai hameensa vain sattuman oikusta eikä suinkaan minun siveellisen luontoni takia, on se saanut jatkaa hameessa keikistelyä. Mitäpä sitä hyvää tavaraa hukkaan heittämään. Possuhan on selvästi tyytyväinen.

Nyt varsinainen työ on jo puikoilla. Sain langat Titityystä pari viikkoa sitten ja viime viikolla hankin vähän muitakin materiaaleja. Nyt sitten jännittää, miten suunnitelmani toimivat - ja tällä kertaa yritän olla lykkäämättä tekemistä ihan vain epäonnistumisen pelon vuoksi! Kokeillaan ja katsotaan. Jos ei toimi, sitten ei toimi. Selvinnen siitä hengissä. 

Kuvien mallitilkulla ja tämänhetkisellä idealla ei ole loppujen lopuksi juurikaan yhteistä. Mutta kokeilu kyllä hyödytti, jälleen kerran. Päässä pyörivät ideat alkavat hahmottua paremmin kun testaa yleensä jotenkin. Samalla karsiutuu osa toimimattomista suunnitelmista ja uudenlaisia ratkaisuja saattaa tulla mieleen.

Mutta katsotaanpas miten homma nyt tosissaan lähtee käyntiin. Toistaiseksi vaikuttaa hyvältä. Ja jos ei muuta, niin ainakin minulla on hauskaa! Eipähän harmita niin paljon, että heinäkuinen lauantai on kylmä ja harmaa. Sen voi melkein jopa unohtaa.

Paperinukkeleikki, seikkailu ja oppimiskokemus

Heinäkuu. Kylläpäs se vain vie kaiken koneellaistumisajan. Hitusen aiottua myöhemmin palailen siis Sannalle suunnittelemani villatakin tarinaan. 

On itse asiassa aika hauska pysähtyä miettimään, mikä kaikki johtaa tiettyyn lopputulokseen. Ensinnäkin sitä, mistä vaiheista työ on koostunut - kuinka paljon siinä on ollut luovaa työtä ja kuinka paljon puhtaasti mekaanista. Mistä piti aloittaa, mitä piti ottaa etukäteen huomioon, missä tehdä kompromisseja? Toisekseen mielenkiintoista on se, mikä kaikki itse tekemiseen liittymätön on vaikuttanut ja kuinka paljon. Siis elämä projektin ympärillä.

Kaikkia yksityiskohtia ei tietenkään voi enää muistaa. Tällä kertaa projekti otti aikaa niin paljon, että on suorastaa mahdotonta analysoida kaikkea. Eikä se nyt ihan niin mielenkiintoista olekaan. Jokaisella yksittäisellä silmukalla on kokonaisuudessa merkitys, aivan samoin kuin jokaisella yksittäisellä hengen vedolla elämässä, mutta niiden kuvaus ei tarinan kannalta ole olennainsta. (Oletteko ajatelleet, että tarina on aina sitä, että valitaan mitä kerrotaan?)

Kun ensimmäisen kerran katsoin kuvia neuleistani, taisi tosiaan jonkin sortin tunnereaktio iskeä. Ja kuten Adelheid sanoi, olo on aina vähän tyhjä kun saa jonkin isomman projektin päätökseen. Joskus vain vähän hämämstyttää, mitkä niitä olennaisia projekteja sitten ovat. Tämä oli paljon isompi juttu minulle kuin olin missään vaiheessa itse asiassa ajatellut.

Kaikki alkoi siitä, kun vappuna peräti kaksi vuotta sitten sain idean yhteisestä projektista Sannan ja Lumoavan Langan kanssa. Siellä puistossa vappukansan keskellä päätin heti soittaa Sannalle esittääkseni asiani ja ehdottaakseni yhteistyötä.

Sannan ja silloisen pomoni Lauran puhuminen idean taakse ei kyllä ollut kummankaan kohdalla kovin vaikeaa. Joko idea oli niin pirun hyvä, minä niin vakuuttava tai molemmat tytöt niin kilttejä, että sain heti alkaa suunnitella projektiani. Ajatus oli, että Lumoava Lanka saisi projektin myötä huomiota ja mainosta Sannan blogissa, Sanna saisi itselleen sopivan neuleen ja lopputuloksena syntynyt ohje tulisi kaupalle myyntiin. Ja minä saisin kokeilla taitojani, tietysti.

Palaveerasimme Sannan kanssa, ideoimme ja mietimme vaihtoehtoja, tutkimme erilaisia mallineuleita ja ylipäänsä kartoitimme, minkälaisesta vaatteesta tai asusteesta voisi olla kyse. Lumoavassa Langassa tutkimme lankoja ja värikarttoja ja mietimme mahdollisesti vähän värikkäämpiäkin vaihtoehtoja, mutta päädyimme kuitenkin lopulta Sannan värimaailmaan täydellisesti sopivaan kauniin vaalean beigeen.

Sitten alkoi mallitilkkuilu. Kokeilin muutamiakin erilaisia vaihtoehtoja. Niistä pidennetyn helmineuleen pinta tuntui välittömästi eniten Siltä Oikealta. Siinä on minusta jotain klassisen kaunista, mikä sopii hyvin Sannalle, eikä se pintana ole tylsä - yllättävää kyllä ei edes tylsä neuloa!

Mallitilkkuilun hyvän puolen huomaa erityisesti suunnittelutyössä, vaikka se tietysti on kannattavaa melkein aina muulloinkin. Tässä tapauksessa tiheyden tietäminen (tai ainakin  arvioiminen) etukäteen oli tietenkin olennaista, mutta lisäksi mallitilkuilla saattoi testata langan ja erilaisten mallineuleiden toimivuutta yhdessä. Mallitilkut toimivat myös näytekappaleina, joiden avulla sain parhaiten esiteltyä eri vaihtoehtoja Sannalle. (Onneksi ihastuimmekin molemmat samaan pintaan.)

Mittailun, mallitilkkujen, testiversioiden, piirtelyn ja laskeskelun jälkeen seurasi aika iso työsarka ihan vaan mekaanisen tikuttelun muodossa. Projektin suurin yllätys taisi ollakin siinä, että juuri tuo helpoin ja tutuin osa aiheutti suurimman henkisen esteen.

Neulominen on minun lempipuuhaani, yleensä se sujuu kuin rasvattu. Miksi sitten tässä tapauksessa se olikin yhtäkkiä niin vaikeaa?

Kyse taisi olla siitä, että neulomiseen sisältyi riski. (Niinhän se oikeastaan sisältyy aina, mutta nyt se oli harvinaisen selvästi tiedossa.) Suunnitelmat olivat valmiina. Minulla oli käsitys siitä, mitä piti tehdä. Mutta entä jos ohje ei ollutkaan toimiva? Matematiikka sinänsä ei petä, mutta aina on voinut laskea jotain väärin, aina on voinut unohtaa ottaa jotain huomioon ja aina voi tulla vastaan jokin yllättävä tekijä, joka vaikuttaa laskuihin.

On aikamoinen kynnys alkaa neuloa tietäen, että voi hyvin mahdollisesti, todennäköisesti jopa, joutua purkamaan. Mutta miksi se on kynnys? Purkaminen kirpaisee vain kerran ja jos minä jotain olen oppinut tekemään niin repimään puikot irti neuleesta ja vetämään lankaa tuntematta kovin suurta surua ja murhetta.

Ehkä itse purkaminen ei siis ollutkaan se ongelma. Ei, ongelma oli se, että neulominen saattaisi konkretisoida mahdollisen epäonnistumisen. Kun en ollut aivan sataprosenttisen varma siitä, että näillä suunnitelmilla saisin aikaiseksi juuri sitä mitä halusin, pelkäsin edes kokeilla.

Epäonnistumisen pelko on yksi typerimpiä syitä jättää asioita tekemättä - yksi typerämpiä syitä lykätäkään niitä. Se taitaa silti olla myös yksi yleisimmistä syistä. Ainakin se on yksi useimmin toistuva syy minun elämässäni. Se on usein todellinen syy jopa silloin, kun uskottelen itselleni (tai muille), että minua ei oikeastaan vain niin paljon kiinnosta tai että minä en ihan vaan jaksa.

Mitään hyvää tuo pelko ei poikinut tälläkään kertaa. Mitä projektin venyttäminen sitten sai aikaan? Neuletiheyden muutoksen. Kun taukoa tuli tarpeeksi pitkäksi aikaa, joko käsialani muuttui tai sitten olin vahingossa merkannut ylös väärän puikkokoon, käyttänyt projektissa kiinni olevia puikkoja jossain muualla ja palannut asiaan sen väärän koon kanssa.

Toki projektin venymiselle oli muitakin syitä. Yksi jonkinasteinen hidastustekijä on ollut se, että Sannalla on taipumus huidella ympäri maailmaa kaiken maailman Los Angeleseissa ja Kenioissa, eikä suinkaan vain lyhyitä pätkiä. Kun ei ole voinut sovittaa, ei ole tullut pidettyä niin hirveää vauhtia neulomisenkaan kanssa. Toinen, vielä huomattavasti suurempi syy oli migreenieni kroonistuminen viime keväänä ja ongelman jatkuminen tämän vuoden puolelle asti. (Nyt pää on pysynyt kohtuu aisoissa, migreenejä on keskimäärin vain pari kertaa kuussa.) Kolmantena takkuilun aiheuttajana oli Lumoavan Langan lopettaminen, mikä vähän lannisti.

Kaikista kolmesta yllämainitusta syystä huolimatta väitän, että epäonnistumisen pelko näytteli silti suurinta osaa. Se ei välttämättä aina näyttäytynyt oikeassa muodossaan vaan esiintyi harkitsevuuden, suunnittelun tai miettimistauon viittaan kääriytyen.

Totuus on, että koska virheitä on lähes mahdotonta kokonaan välttää, niihin varautuminen jättämällä asioita hautumaan ja nukkumalla (muutaman) yön yli on oikeastaan aivan turhaa ajan tuhlausta. Toki, myönnän sen, joskus hyvät ideat syntyvät kun pitää hetken tauon ja miettii jotain aivan muuta. Mutta pääasiassa niin oppiminen kuin aikaansaaminenkin vaatii ennen kaikkea sitä, että asioita tehdään.

Yllättävästi tämänkin takin kohdalla asioita alkoi tapahtua siinä vaiheessa kun niitä alkoi tehdä. Kumma juttu. Että tämäkin piti ihan kokemuksen kautta opetella, ei voinut ollenkaan päätellä etukäteen?

  

Ja niinpä kun vauhtiin pääsin niitä takkeja syntyi kaksi. Sain kuvauksetkin järjesteltyä suht sutjakkaasti ja mukavasti, vaikka kolmen ihmisen aikataulut piti sovittaa yhteen ja toivoa että juuri silloin ei sada. Tietenkin tämän projektin teema eli vitkuttelu pääsi valtaan kaikista hyvistä järjestelyistä huolimatta vielä loppumetreillä - kuvaaja oli laittanut minulle kuvat sähköpostiin yli kuukausi ennen kuin hoksasin alkaa kysellä niiden perään. Roskapostiinhan ne tietysti olivat päätyneet, mikäs sen sopivampaa.

Nyt ohje on valmis ja koeneulottu. Englanninnos kuitenkin puuttuu, arvatkaa miksi. No katsokaas, sehän voi epäonnistua, jos sitä alkaa jo tehdä. Mutta vahingoista viisastuneena koitan nyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja alkaa hommiin. 

Ohjeen julkaisua pitkitän kuitenkin vielä hetken. Juteltuani erään fiksumman tyypin kanssa tulin siihen tulokseen, että haluan tosiaan panostaa ohjeen itsensä lisäksi sen ulkoasuun. Kerta ohjeesta on tulossa maksullinen, on sen syytä olla esteettisestikin miellyttävä ja ehdottomasti sellainen, jonka koen omakseni. Haluan tehdä kerralla sellaisen pohjan ohjeilleni, jota voin käyttää jatkossakin. En tiedä, meneekö tällaisessa odottelussa jo jollakulla hermot, mutta jos sellainen vaara on olemassa, pyydän häneltä tai heiltä anteeksi ja toivon kärsivällisyyttä. Matka tämän projektin kanssa on ollut todellinen oppimiskokemus, sitä en epäröi myöntää. Mutta vaikka matkassa harrastelijamainen ote näkyy, pyrin siihen, että lopputuloksesta se ei paista. Siitä pitää tulla niin hyvä kuin osaan tehdä.

Eräs arkinen unelma. Ja nyt se on toteutunut.

En palannutkaan asiaan eilen. (Pitihän se arvata.) Enkä palaa tänäänkään. (Niinpä tietysti.) Palaan kuitenkin pian. (Ihan varmasti.)

Ihan niin hiljaiseksi ei vetänyt, ettenkö olisi saanut ajatuksiani kootuksi eiliseksi tai viimeistään täksi päiväksi. Kävi vain niin, että eilisestä sukeutui varsin puuhakas ja vahingossa suorastaan tehokas päivä. Kaikkea sitä pääseekin tapahtumaan kun ei ole varuillaan.

Tänään nautiskelen eilisen työni hedelmistä, eli istuskelen upouudessa työhuoneessani ja olen hyvin, hyvin työteliäs. (Hyvin, hyvin työteliäs tarkoittaa sitä, että koneella on useampi tekstidokumentti auki. Sen suhteen en sano mitään, kuinka laadukasta niiden sisältö on.) 

Työhuoneprojekti on ollut pitkään vireillä, enimmäkseen tosin suunnittelutasolla. Jotain etenemistä on tapahtunut muutaman kuukauden sisällä, esimerkiksi silloin kun hankin pari hyllyä Lumoavasta Langasta kaupan lopettaessa toimintansa. Hyllyt sinänsä olivat jo piristävä askel kohti todellista päämäärää, sillä sain vihdoin lankoja, kankaita, kirjoja, lehtiä ja epämääräisiä tarvikkeita lajiteltua jotenkin järkevästi. Siitä huolimatta huone on pystynyt palvelemaan lähinnä varastona.

Nyt vihdoin projekti eteni kunnolla. Kompromisseja on täytynyt tehdä, järjestelyhommia olisi vielä jäljelläkin. Mutta huone on käyttökelpoinen! Jonain päivänä saattaisi viitsiä ommellakin, toisin kuin pitkiin aikoihin, kun se työtilojen puutteellisuudesta johtuen on ollut suhteellisen hanurista. Ja kun tietokone ja virallinen työpiste on nyt muualla kuin olkkarissa, on hitusen helpompi orientoitua siihen, että koneella voi tehdä muutakin kuin selata nettiä.

Olen tietysti ehtinyt siivouksen ja järjestelyn jälkeen jo levittäytyäkin. Pöytä jonka järjestelin ja pyyhin pölyistä on nyt kuorrutettu kirjoilla, kynillä, muistivihkoilla, kameralla, neuleella ja kahvikupilla. Mahtuu tähän silti. Ja kun eihän seepra raidoistaan pääse. Taidan olla paremmin elementissäni kun ei ole liian siistiä. Kunhan nyt edes on sitä työtilaa. Ja mahtuu kävelemään. 

 

Olen hyvin tyytyväinen. Nyt on hyvä miettiä valmistuneita ja tulevia projekteja. Ja ennen kaikkea toteuttaa niitä.

Eräs etappi - kerrankin melkein sanattomana

Apua. En tiedä, mitä kirjoittaa. Kun istuin koneelle tutkimaan kuvia Sannalle ja itselleni neulomistani takeista, kun kirjoittelin sähköpostia kuvien ottajalle ja Sannalle, kun vielä äsken mietin prosessia taaksepäin, silloin tuntui, että minulla on enemmän asiaa kuin yhteen blogipostaukseen kehtaa kirjoittaakaan. Mutta nyt kun sitten kädet näppäimistöllä aloin pohtia mitä sanoa ja mistä aloittaa, päässä alkoi kuulua vain tyhjää huminaa. Aivan kuin kuuntelisi särisevää radiokanavaa, jonka puheesta ei aivan saa selvää.

Villatakin neulominen ei ehkä ole mikään suuri saavutus ihmiselle, joka on harrastanut neulomista vuosia. Villatakin suunnittelunkaan ei luulisi olevan mikään valtavan tunnereaktion aikaansaava mullistus. Mutta juuri nyt tuntuu, että olen suorastaan sanaton. (Tai siis niin sanaton kuin minä voin koskaan olla.)

Kun nyt pysähdyin miettimään, tähän projektiin liittyy paljon asioita, joiden ei oikeastaan olettaisi sisältyvän prosessiin tai lopputulokseen, asioita joita vain kerääntyi matkan varrelta. Ei ehkä ole ihme, että minun täytyy pysähtyä kokoamaan ajatuksiani. Vaikka ohje on vielä koeneulonnassa ja julkaisen sen osin siksi vasta myöhemmin, tämä kuvien katsominen sai asian jotenkin todellistumaan mielessäni. Ja kaikki siihen liittyvä alkoi pulpahdella mieleen. Nyt täytyy ehkä vain hiljentyä hetkeksi.

Annan siis kuvien puhua puolestaan ja palaan asiaan huomenna tai ainakin pian. Olennaiset tiedot, semisyvälliset pohdinnat ja kylmät faktat pöytään sitten silloin.

Tässä Hearts&Minds Cardigan.

 

  

Kuvat: Tauno Räsänen

Juhannusvarpaat

Juhannus on tässä vaiheessa tietysti jo aivan iän vanha juttu ja niiiiiin ollutta ja mennyttä, mutta koska en itse ole tarinoinut siitä täällä suuremmin, otan vapauden palata vielä niinkin kauas menneisyyteen. (Nykyajan hektisyys on kyllä hienoa. Ihan hävettää olla näin menneessä eläjä.)

Minun juhannukseeni kuului tärkeä oivallus. Hoksasin että Suomessa edes keskikesän juhla ei välttämättä mene villasukitta. Silloinkin voi varpaat jäätyä.

Kun on tarpeeksi nero neuloakseen/hankkiakseen kauniit villasukat, sekään asia ei harmita niin kovin paljon. Oikeastaan ei juuri ollenkaan.

 

Olen sitä mieltä, että kaikki enemmän tai vähemmän harmilliset asiat kannattaa jollain ovelalla tavalla naamioida enemmän tai vähemmän miellyttäviksi. Ihan puhdas hämäyskin toimii. Niin kuin se, että laukussani mukana kulkevat lääkkeet ovat kauniissa peltirasiassa kiinnittämässä huomiota yllättäen iskevästä kamalasta olotilasta edes hetkeksi muualle.

Kaikkia ongelmia ei voi korjata, mutta niiden kohentaminen pienillä piristävillä asioilla on aivan sallittua.

Maailma vaaleanpunaisten lasien läpi

Näin juhannuksen jälkeisenä maanantaina erottaa pessimistit ja optimistit helposti toisistaan. Toisten kesä on puolitäysi, toisten puolityhjä.

Kuulin jonkun todenneen jo reilu kuukausi sitten, että kohta se päivä alkaa taas lyhenemään. Ja sehän oli tietysti fakta, joskin sen murehtiminen etukäteen voi kertoa jotain ihmisestä. (Tässä tapauksessa oikeasti sen, että kyseessä on huumori-ihminen - negatiivisuuttakaan ei aina tarvitse kavahtaa, rennosti toteutettuna se on hauskaa. Anteeksi.)

Kesän pituus ja juhannuksen jälkeiset kelit ovat vielä täysi mysteeri. Jopa jännittävä mysteeri kenties. Sen murehtiminen, että kaikki on jo kohta ohi, on vähän höpsöä. Eihän sitä edes tiedä, onko, ja jos onkin, murehtiminen tuskin lisää kykyä nauttia tästä hetkestä.

Itsestäänselvyyksiä. Tulevaisuuden murehtiminen on aina vähän hullua ja turhaa, mutta tuskinpa siltä kukaan välttyy. Minä teen sitä varmaan joka päivä pienimuotoisesti ja joskus isomminkin. Se on ihan aisoissa, mutta voisi siitä varmaan vähentääkin.

Päätin aloittaa tämän juhannuksen jälkeisen arkiviikon keskittymällä kaikkeen hattaraiseen, pinkkiin, kukkaiseen, syvänpunaiseen ja sydämelliseen. Kaikkeen sellaiseen, mitä löytyy ympäriltä, minun arjestani. Ja haastan itseni murehtimaan tänään vielä tavallista vähemmän.

Elämä koostuu eri vaiheissa olevista projekteista. Jos niistä ottaa aina stressiä, eihän tässä ole mitään järkeä. Jos niistä osaa nauttia suurimman osan ajasta, sitten asiat on ihan raiteillaan.

Hyvää juhannusta!

Taisinpa löytää täydellisen juhannusneuleen. Nuvem tulilla.