Elämä tänään

Tämä on ehkä monien mielestä täysin väärä päivä olla innostunut mistään. Norjan traagiset tapahtumat ovat vetäneet useita mieliä matalaksi ja moni kokee tämän ajan olevan yleistä suruaikaa. Minä ymmärrän sen hyvin.

Kuitenkin minä olen tänään innostunut ja pääosin hyvällä tuulella. Se ei oikeastaan liity oikein mihinkään erityiseen. On vain tapahtunut paljon kehitystä. Olen jossain määrin tietoinen siitä, mitä Norjassa on tapahtunut, mutta en pahemmin selaa uutisia asiasta. Ei minun ole tarpeen. Minun elämässäni on ollut monta melko rankkaa pelko- ja masennuskautta, joiden laukaisijana on ollut milloin mikäkin vastaavanlainen uutinen.

Maailman vähiten lohduttavinta on varmaan todeta asia, joka valitettavasti taitaa olla totta. Joka ikinen päivä, aivan joka ikinen päivä, ihmisiä paitsi kuolee, heitä kuolee nimenomaan siksi, että joku toinen ihminen ottaa vallan itselleen ja vahingoittaa toista. Ihmisiä kuolee joka päivä toisten takia myös epäsuorasti, kun ihmiset, joiden elämässä on tapahtunut liikaa pahaa, eivät enää kestä, eikä kukaan ole osannut tai voinut auttaa tai kun joku on jopa tahallisesti aiheuttanut lisää tuskaa.

Voisi varmaan kuvitella, että suuren henkilökohtaisen surun kokenut tai sitä vieläkin kokeva olisi tavallista empaattisempi. Sellainen joka ymmärtäisi Norjankin uhrien omaisia ja kokisi heidän tuskansa. Mutta voi se mennä toisinkin. Tieto siitä, että mitä tahansa voi tapahtua, on jo tullut. Usko siihen, että elämä voi myös kantaa, on löytynyt. Aika vähän on meidän kenenkään vallassa. On vain mentävä eteenpäin.

Minä en halua surra, en henkilökohtaisesti. Surua elämässä riittää. Minä en halua pohtia tällaisten tekojen tekijöiden ajatusmaailmaa, en päivitellä enkä ihmetellä sitä. Pidetään nyt itsestäänselvänä sitä, että suurin osa meistä ihmisistä ei voi eikä halua ymmärtää. Minulle ei ole uusi tieto, että maailmassa riittää pahuutta ja ihmisiä, jotka voivat tehdä kamalia ja käsittämättömiä tekoja.

Minä toivon paljon voimia ja rakkautta sinne Norjaankin, niin kuin kaikille, jotka sitä tarvitsevat. Toivon, että löytyy ihmisiä, jotka voivat toisiaan auttaa, ja toivon, että minun apuani tarvittaessa osaan sen tunnistaa. Mutta minä elän omaa elämääni. Ensimmäistä kertaa tällaisen katastrofin yhteydessä huomaan vihdoinkin eläväni vain omaa elämääni. Irrotan itseni toisaalta, en vello, en kauhistele enkä ihmettele. Koska tätä elämä on. Pakko hyväksyä.

Minulle, henkilökohtaisesti, kuuluu hyvää. Ainakin aika pitkälti. Tänään ajauduin siiderille toisen neulojan kanssa, juttelin paljon, intoilin ja sain taas lisää puhtia ideoille ja ajatuksille. On niin paljon mitä haluaisin tehdä! On niin paljon ihmisiä, jotka saavat minut hyvälle tuulelle, uskomaan elämään ja rakastamaan itseään niin monella tavalla. Aivan kuin sydänkin sykkisi rinnassa kaiken sen muiden jakaman energian voimalla.

Elämässä on ehkä lopulta kyse siitä, että pitää vain uskaltaa ottaa vastaan. Kaikki mikä vain tulee.

Liian monta rautaa

Blogini perusteella voisi kuvitella, että heinäkuu on vienyt minusta neulomismehut. Se ei ihan pidä paikkaansa. Olen kyllä neulonut melkeinpä kuumimpinakin päivinä, ainakin jos olen ollut töissä, mutta en ole vain saanut yhtään mitään aikaiseksi. Sama homma opiskelun kanssa. Olen oikeastaan lukenut melkoisen ahkerasti, mutta tuntuu kuitenkin, että mikään ei ole sittenkään edennyt mihinkään.

Wrought Iron Socks Wendy D. Johnsonin Toe-Up Socks for Every Body -kirjasta

Neulerintamalla syynä aikaansaamattomuudelle on hetkeä liian myöhään iskenyt startiitti. Tosin ei niitä uusia aloituksia nyt niin miljoonittain ole - vieläkään en kyhäilyissä pärjäisi - mutta muutamia kuitenkin. Pääasiallinen ongelma lienee siinä, että hyppään aina yhdestä keskeneräisestä neuleesta toiseen ja teen kutakin aina vähän matkaa. Ja opiskelu, kuten kaikessa muussakin, on tässäkin asiassa suurin häiriötekijä. Tykkään neuloa ja lukea yhtäaikaa vähintäänkin osan lukuajasta, ja tenttineuleen kuuluu olla joku helpohko. Niitä neuleita minulla on kesken pari. Ne eivät kuitenkaan tällä hetkellä nappaa oikeastaan ollenkaan muuten kuin sinä mekaanisena lukemiseenkeskittymisapuna. Muun ajan neulon mieluummin jotain vähän mielenkiintoisempaa.

Tietysti se aiheuttaa hienoisia vaikeuksia kirjojen pariin palaamisen kanssa...

Eilen tein radikaalin tempun ja tungin kaikki keskeneräiset neuleet yhtä lukuunottamatta lankalaatikkooni odottelemaan. Yksi kerrallaan olkoon mottoni nyt. Vaikka päässä viliseekin ideoita häiriöksi asti, neuleiden ei sentään tarvitse vilistä pitkin sohvia, pöytiä ja lattioita koko aikaa. Koitetaan nyt vähäsen kuitenkin keskittyä.

Olen miettinyt, että minun pitäisi alkaa pitää jotain listaa, johon kirjaan kaikki ideat sitä mukaa kun niitä mieleen tulee. Tällä hetkellä kaikki paperille asti päätyneet ideat ovat sikin sokin kuka minkäkin vihkon tai paperinpalan reunalla. Ei kovin järjestelmällistä minusta. Pitäisi varmaan pyhittää joku vihko pelkästään idealistan pitämiselle.

Kummallista on muuten se, että kaikista hyvistä ideoistani huolimatta aloittelen jatkuvasti uusia sukkia. Ne on vain jotenki niin helppoja aloittaa. Niitä on kiva tehdä. Ne valmistuu (tai siis valmistuisivat) nopeasti. Ja niillä voi lykätä ideoiden toteuttamista vaativaa ajattelemista. Ajattelu on hanurista.

Stripe Study Shawl

Leuhkin jo pingotuksella, mutta lankojen päättely jäi taas vähän viime tippaan. Siis noin minuuttia vaille siihen, kun oli viimeinen hyvä tilaisuus kuvata huivi. Mutta minä toiminkin tehokkaimmin viime tipan paineessa. (Tai en välttämättä tehokkaimmin, mutta yleensäkään.)

Näin valmiissa huivissa tykkään kyllä väriyhdistelmästä yhä edelleen, mutta olen alkanut ihmetellä, minkä vaatteiden kanssa voin muka käyttää tätä. Minkä vaan tietysti joo, ei kukaan estä, eikä tyylirikoksista Suomessa pidätetä, mutta omaa silmääni viehättävät asuyhdistelmät ovat ehkä vähän vähissä.

Täytyy vissiin neuloa ja ommella vain enemmän. Niin että niitä tämän kanssa yhdistelykelpoisia vaatteita sitten olisi.

Kuvaajana toiminut pikkusiskoni vaatimalla vaati, että ylläoleva kuva julkaistaan blogissa. Koska  kuva on valitettavasti yksi niistä harvoista, joissa huivi minun mielestäni näkyy kohtalaisen kunnolla eikä sumeasti, suostun pyyntöön - vaikken tosin suoranaisesti usko, että pikkusiskon toive perustui varsinaisesti kuvan terävyyteen.

malli: Stripe Study Shawl, Veera Välimäki

lanka: Ilun Handun merinosukkalanka, värit Totinen prinsessapinkki ja Totinen vaski

kulutus: prinsessapinkki 93 g ja vaski 89 g

puikot: 4 mm KnitPron pyöröpuikot

fiilis: neulomisen suhteen mainio, käytön suhteen juuri nyt vähän epävarma

Juhannushame

Nyt seuraa vaate- tahi tyylibloggailua. Ehkei sentään aivan muotibloggailua kuitenkaan. Mutta tässä esillä blogihistoriani tietääkseni toinen päivän asu. Juhannusaaton asu.

Juhannus on ollut minulle lapsesta asti tärkeä juhla. Se on ollut kesän juhlintaa, musiikkia, tunnelmointia ja haaveita. Ja se on vietetty sukulaisten kanssa. Vasta joskus teini-iässä aloin hoksata, että suurimmalle osalle juhannus ei edusta joulun tapaista, joskin vähän laajennettua, perhejuhlaa.

Useimpien juhannus taitaa koostua aikalailla samoista asioista: grillaamisesta, saunomisesta ja ulkona olemisesta. Suku ei kuitenkaan ole mikään yleisesti juhannukseen liitetty asia. Nykyään en enää ihmettele sitä. Kasvaessani olen oppinut sentään sen, että mikä itselle on normaalia, ei ole kuitenkaan mikään itsestäänselvä  asia tai ainoa oikea tapa. Kukin siis viettäköön juhannuksensa niin kuin sen parhaaksi kokee, ja itsekin olen jo muutaman mainion ei-sukujuhanuksenkin viettänyt. Tänä vuonna kuitenkin juhannus tarkoitti mummolaa, enolaa, serkkutyttösaunomista, mölkkyä pikkusiskon parina (ja voittoa btw) ja yhteistä musiikista nauttimista tällä kertaa youtube-toivekonsertin ja vaarin kanssa kitaran soittelun muodossa. Monilta osin täysin perinteistä.

Tänä juhannuksena pukeuduin oikein juhannus- ja kesäväreihin. Kirkkaanvihreä on meidän perheessä kyllä kaikista eniten pikkusiskon väri, mutta menee se näköjään minullakin.

Oikeastaan kannattaa keskittää katse hameseen, sillä se on itse asiassa näiden kuvien alkuperäinen  pointti. Värväsin pikkusiskoni ottamaan kuvia uusimmasta ompeluksestani blogiani varten ennen kuin lähdettiin varsinaisiin juhannusrientoihin. Suurimmassa osassa kuvista on tietenkin täysin julkaisukelvoton ilme eikä itse hamekaan aina oikein tahtonut näyttäytyä parhaimmillaan, mutta tässä näitä kuvia nyt silti on.

Kellohame kangaskaupan palakankaasta, joka ilmeisesti on 100 % puuvillaa. Huoliteltu reippaasti erisävyisellä vinonauhalla, mikä ei valitettavasti näy kuvissa kovin hyvin. Livenä se on minusta kuitenkin varsin kiva.

Vielä täällä harkitsen, josko tekisin hameeseen taskut, ja tekisinkö ne sitten samasta kankaasta vai vielä jollain kolmannella vihreällä. Kumpi lie olisi parempi? Toisaalta eri vihreä voisi tehdä hameesta hauskan ja pirtsakan, tai sitten räikeän ja leovttoman, ja sama väri puolestaan voisi olla joko tylsä tai harmoninen. Hmm. Mitä sanotte?

Ja onko mulla vähän hyvä juhannusvärisilmä vai mitä?

Lopahdus

Okei, taitaa olla niin, että joudun kyhäilyjen suhteen luovuttamaan. Pakko mikä pakko. Olen tehnyt muutamia keskeneräisiä töitä niin innoissani, että olen unohtanut aloittaa uusia. Ei tämä ihan tainnut minun luonnolleni sopia.

Jo aloitetut työt kyllä valmistunevat heinäkuun loppuun mennessä, mutta kokonaismäärästä puuttuu varmaan lähemmäs kymmenen aloitusta. Eikä minua oikeastaan edes harmita. Kun kivointa on neuloa aina sitä, mikä sillä hetkellä eniten neulotuttaa. Ja joku viisi, kuusi keskenräistä projektia alkaa olla minun maksimini. Mieluiten vähintään kaksi pitäisi aina olla, jotta voi vähän valita, mitä tekee, mutta 25 projektia alkaa olla jo vähän liikaa. Varsinkin kun en kaipaa mitään pikkutöitä. Lasinaluset on ihan jees, kun niille on luultavasti vielä joskus käyttöä., mutta noin muuten olen enemmän isompien neuleprojektien ihminen.

Noh, tulipas tämäkin koettua. Ihan hauskaa jonkin aikaa, ja on ollut mielenkiintoista seurailla muitten menoa. Mutta multa loppui kunto.

Poikkeuksellista tarmokkuutta

Ihmeiden aika ei ole ohi! Täällä pingotetaan.

Täytyy sanoa, että tämä ei ole vieläkään mitään lempihommaani. Jotkut sanovat, että olipa nuppineuloja kuinka paljon tahansa, ne eivät koskaan riitä, mutta se ei pidä paikkaansa. Nuppineulat kyllä riittivät, (olisin niitä ollut vielä enemmänkin), mutta pingotusalusta loppui kesken. Pitäisi ehkä hankkia lisää palasia. Toivottavasti löytyy tuota samaa, niin yhdistely olisi helppoa.

Taitaa muuten olla ennätykseni pingottamiseen ryhtymisessä. Vain viisi päivää siitä kun huivi valmistui. Vou! Kaikki muut pingotukseni ovat odotelleet paaaaljon kauemmin. Varmaan suurin osa vielä tälläkin hetkellä.

Että tällaista. Odottelen aplodejanne.

Ihanaa muualle

Olen taas vähän laiska ja tyydyn vain linkkaamaan jo kirjoittamaani tekstiin toisessa blogissa.

Tekeillä on huivi Lumoavaan Lankaan. Otin homman yhdeksi kyh-työkseni. Eiköhän tämä ennen heinäkuun loppua ole valmis, kun on niin ihanaa neulottavaa.

Mutta mitäköhän tapahtui minun ihanaa itselleni -kampanjalle?