Vuoden 2010 kooste

Olen jälleen kerran päässyt loistamaan terävyydelläni. Nimittäin... keksin tässä pari päivää sitten, että olisi muuten aivan loistava idea tehdä vuoden lopussa tai uuden alussa menneen vuoden käsitöistä ja mahdollisista muista merkittävistä aikaansaannoksista jonkinlainen kooste blogiin. Vasta pyöriteltyäni ajatusta mielessäni jonkin tovin tajusin, että aika moni muu jo itse asiassa menestyksekkäästi noudattaa tätä toimintatyyliä. Idea ei siis ole kovinkaan omaperäinen.

No, onneksi minulla ei ole suurta tarvetta yrittää olla erilainen, ja voin huoletta tehdä kuten muutkin. Onhan se kuitenkin ihan mielenkiintoista katsoa, mitä kaikkea vuoden aikana on tullut tehneeksi - varsinkin kun (ainakin minulle) tehdyt neuleet muistuttavat myös muista eletyistä hetkistä.

Kronologinen esittely voisi olla toimiva, mutta hylkäsin sen liian vaivalloisena. Oli mukavinta vain lätkiä kuvat vierekkäin toisten samantyyppisten kanssa.

Ensinnä esillä on pienehköjä neuleita.

Neljät sukat, yhdet sormikkaat, yhdet kämmekkäät, baskeri, pipo ja rinkulahuivi... joista viimeinen ei tietysti ollut mikään ihan pieni sen enempää kokonsa kuin työmääränsäkään puolesta, mutta menköön nyt näiden mukana kuitenkin.

Niin, kahden ensimmäisen kuvan puolesta itse asiassa mennään kronologisessa järjestyksessä. Vihreät sukat olivat viime vuoden ensimmäinen valmis neuleeni. Ja kun niitä katson ja muistelen niiden neulomista, tuntuu se aika hyvin kaukaiselta. Vuosi on yllättävän pitkä ja yllättävän lyhyt. Aika on hyvin hämärä asia.

Keskikokoiseksi tässä yhteydessä lasken seuraavat kaksi huivia.

Molempia on ollut mukava tehdä. Mutta muistan, että tunnelmani keltaisen mohairhuivin kanssa eivät olleet kovin iloiset, sillä tämä huivi oli ensimmäinen neule, jota aloin tehdä pikkuveljeni kuoleman jälkeen. Toisaalta neule oli minulle suuri apu ja helpotus, tuntui hyvältä kun pystyin taas tekemään jotakin. Huomasin neulomisen melko terapeuttiseksi.

Vuoden 2010 aikana valmistui kaksi vähän isompaakin neuletta. Molemmat ovat tunikoita ja molemmat olivat pikkusiskolleni. No, myöhemmin valmistunut ja sytyck-kilpailutyönäni ollut perhostunika joutuu vielä uusintakierrokselle yläosansa puolesta, mutta periaatteessa se on kuitenkin viime vuonna valmistunut, siitä ei vain heti tullut täydellinen.

Ommeltua ei tullut ihan kauheasti, mutta jonkin verran kuitenkin. Itselleni tein kaksi mekkoa, joista toinen oli kietaisumallinen, ja pikkusiskolleni ompelin yo-juhliin vaatteet, silkkihameen ja -topin. Varsinkin siskon asuun olen tyytyväinen, se onnistui hyvin. Sen sijaan ruskeassa mekossani minua hieman vaivaa yläosan turha löysyys. Olen monta kortaa miettinyt sen uudelleen ompelemista, mutta en ole kuitenkaan viitsinyt alkaa työhön, kun kangas on aika haperoa ja vähän huolestuttaa, miten sen kanssa käy, jos ompeleita purkaa.

No, ehkä jonain päivänä. Kunhan ompelu alkaisi taas innostaa. (Ts. kunpa olisi pian varaa hankkia saumuri.)

Kuvista puuttuu näiden lisäksi eräälle ystävälleni tehdyt kietaisuhuivi ja kauluri. En muistanut kuvata niitä silloin kun ne olivat vielä minun hoteissani, enkä ole katsonut vaivan arvoiseksi yrittää kuvata niitä jälkikäteen, koska aina kun tapaamme huivin ja kaulurin onnellisen(?) omistajan kanssa, on pimeää.

Vuonna 2010 tekemistäni 18 vaatteesta ja asusteesta muille kuin itselleni on mennyt 11. En tiedä, onko se hyvä vai huono lukema. Tavallaan ehkä huono. Niin paljon kuin tykkäänkin tehdä muille, (niille, joista tykkään), olisi ehkä mukavaa saada vaihteeksi valmistettua itselle jotain vähän isompaa. Mielellään useampiakin. Neulominen varsinkin vaatii kuitenkin sen verran paljon aikaa ja vaivaa, että siitä voisi suunnata itseensä vähän enemmänkin.

Ja vielä yksi joululahjaneule

Vielä yksi joululahjaneule on esittelemättä. Eikä siinä paljon esittelemistä ikävä kyllä olekaan. Itse neule on hieno ja onnistunut, olen ihan tyytyväinen siihen, mutta ainuttakaan hyvää kuvaa siitä ei ole. Joulukuun valo, varsinkaan sisätiloissa, ei yksinkertaisesti ole riittävä. Kamerani taas ei ole hyvä juuri missään olosuhteissa. Ja valivalivali...

Heti kun rikastun investoin hyvään kameraan. Voi vielä mennä hetki.

malli: Kernel, Bonnie Sennott
lanka: BC Garn, Jaipur Silk Fino, 90 g
puikot: 3 mm

Vaikka kuvat eivät olekaan hyviä, toivon että niistä saa vähän selvää. Huivi on pitkä ja melko kapea. En pingottanut sitä vaan silitin kevyesti kostean kankaan läpi. Ja vähän vähemmänkin kostea olisi kyllä riittänyt... mutta ei mennyt pilallekaan.

Minun kaikki pingotuskokemukseni ovat toistaiseksi menneet pieleen. Tavalla tai toisella. Pääasiallinen syy lienee kuitenkin se, että pingotusneuloja tarvitsee oikeasti ilmeisesti ihan tuhottomasti. Tai siis nuppineulojahan minä käytän... jotkut hifistelijät ilmeisesti omistavat jotain erityisiä pingotusneuloja.

Ihan oikeasti, kuinka paljon niitä hemmetin neuloja pitäisi olla, että on mitään toivoa siististä pingotusjäljestä? Jos siis ajatellaan vaikka jotain keskikokoista pitsihuivia.

Minun pitsihuivi-innostukseni vähän lopahti tämän pingotusongelmani kanssa. Minulla ei kait ole pingotuskärsivällisyyttäkään. Niin, siinäpä toinen asia, joka kiinnostaa... miten kauan ihmisillä menee aikaa pitsihuivien sun muiden pingotukseen pistämisessä? Minusta tuntuu, että se ottaa ikuisuuden. Kun saa laitettua osan huivista paikoilleen, huomaa että toinen puoli jää kireämmäksi tai löysemmäksi kuin toinen, ja kun sitten yrittää muutella sitä, meneekin kaikki ihan pieleen ja pitää aloittaa kokonaan alusta.

No, se pingotusangsteista. Toivon löytäväni ratkaisuja ongelmiini jonain päivinä. Joka tapauksessa tämä huivi onnistui ja on minun mielestäni hieno. Lisäksi Jaipur Silk Fino on aivan ihanaa neulottavaa. Silkki ylipäänsä on ihana materiaali. Jonain päivänä teen siitä jotain itsellekin. Toistaiseksi olen neulonut ja ommellut siitä vain äidille ja pikkusiskolle.

Vuodenvaihteen kuulumisia ja joululahjaneule (osa 3?)

Hyvää alkanutta vuotta!

En voi väittää, että omani olisi kylläkään alkanut erityisen mukavasti. Eikä vanhakaan päättynyt hilpeissä merkeissä. Vietin vuodenvaihteen omalta osaltani kohtalaisen korkeassa kuumeessa ja järkyttävissä vatsakivuissa enkä säästynyt oksentamiseltakaan. Nyt on onneksi jo vähän parempi olo.

Olen kenties vähän myöhässä joululahjaneuleiden esittelyn kanssa, nyt kun kaiteti pitäisi suunnata katse jo tulevaisuuteen ja uuteen vuoteen, mutta vetoan oksennustautiin ja sitä edeltäneeseen väsymykseen. Tosin eihän se vielä ole edes loppiainen, joten lienee sallittua pysyä vielä joulutunnelmissa ainakin lahjojen esittelyn verran.

Vaikka alunperin muistaakseni meinasin, että tänä vuonna (tai siis viime) en juurikaan neulo joululahjoja, tuli niitä jokunen tehtyä. Yksi niistä oli pipo.

En ole ollut paikalla näkemässä saajan reaktiota, mutta epäilen, että siitä on voinut puuttua ainakin yllättyneisyys. Ellei tietysti saajan muisti ole huono. Hän nimittäin tuossa aiemmin talvella puhui siitä, miten hän ehkä haluaisi uuden pipon, ja minä sanoin, että ehkä teen sellaisen joululahjaksi. Ja mittasin varulta vielä hänen päänsä.

malli: Irish Moss Toque (Ravelry),Alexandra Charlotte Dafoe
lanka: Debbie Bliss Cashmerino, n. 80 g
puikot: 4 mm

Niin, yllättävyys ei ollut keskeisessä osassa tämän lahjan suunnittelussa. Olennaisempaa oli ulkonäkö. Sopivan pipo-ohjeen metsästämiseen meni hetki aikaa, enkä vieläkään ole tietysti varma sen nappiin osumisesta. Toisten makua on aika hankala arvioida. Koetin joka tapauksessa löytää mallin, jossa on jotakin juttua, mutta joka ei kuitenkaan ole aivan yliampuvan huomiota herättävä. Luulen, että ainakin siinä onnistuin.

Lankaa valitessani koitin löytää värin, joka sopisi ruskean kanssa yhteen, sillä muistelen olleen puhetta ruskeasta talvitakista. Ja jälleen kerran en ole aivan varma makuasioista, mutta luulen, että saajasta viininpunainen tai jokin sinne päin on ihan käypä väri.

Niin, ainahan nämä ovat vähän arpapeliä. Pahin oli kuitenkin hatun koon kanssa. Tuollainen neulepipohan toki passaa moneen päähän, ei siinä mitään, mutta tulin kuitenkin lankojen päättelyn jälkeen siihen tulokseen, että ainakaan talvella ei ole mitään iloa hatusta, joka ei pidä tuulta. Senpä takia kävin ostamassa vähän fleeceä ja vuoritin pipon.

Vuorittaminen ilman kaavaa ei ollut ihan helppo nakki. Ainakaan minulle. Tein muutamia laskelmia, mutta kenties liian vähän ennen kuin aloin malttamattomana hommiin ja leikkasin jo ensimmäisen palasen. Siitä tuli liian lyhyt. Olin kyllä ajatellut kääntövaran jättämistä, mutta se jäi sitten siihen. Ajatteluun.

No, onneksi kangasta oli reilusti. Loppujen lopuksi vuoritus kyllä sinänsä onnistui - ei tosin ole kauneinta jälkeä, mitä saattaa kuvitella, mutta onneksi se ei näy. Eniten vain huolestutti, tuliko piposta sittenkään oikean kokoinen.

Minun päässäni pipo oli himpun verran nafti. Muuten hyvä, mutta korvat eivät ihan peittyneet. Toisaalta se tuntui hyvältä merkiltä, sillä pipon nykyisen omistajan pää on omaani jonkin verran pienempi. Ei auttanut sitten kuin odotella ja toivoa parasta. Tosin lahjaa antaessani sanoin, että siinä on sitten joitakin säätömahdollisuuksia.

Jouluaaton jälkeen kuulin onneksi huhua, että pipo olisi sopinut saajansa päähän. Hyvä niin. Vaikka voinkin tehdä vuorituksen uusiksi, on aika paljon kivempaa, kun ei tarvitse.

Valmis (pää)sytyck

Aika esitellä varsinainen sytyck-projektini. The Sytyck. Se, missä on ihan oikeasti kirjoneuletta, eikä mitään huijaustapaa tehdä kuviota. Se, mikä on muutakin kuin pienen pienet kämmekkäät, joissa kirjoneuleen kanssa ei päästy kunnolla edes vauhtiin. Pitkään pimitetty ja salaisuutena pidetty.

Tässä se on! Kirjoneuletunika!

malli: oma
lanka: Cascade Heritage
puikot: 3,5 mm

Tiukkaa teki, mutta tunika valmistui jouluaatoksi. Tai ehkei aivan jouluaatoksi, vaan jouluaattona, kuitenkin ennen lahjojen avaamista. Muuten ei olisi tullut kiirekään, mutta viimeisen puolentoista kuukauden migreenit ja kivut ja säryt hidastivat tahtia. Ja niistäkin huolimatta kaikki oli ihan hyvällä mallilla, kunnes huomasin, että muuttunut neuletiheys kirjoneuleen jälkeen teki rinnan lisäykset täysin tarpeettomiksi. Jouduin purkamaan, ja tein yläosan uusiksi ilman minkään valtakunnan lisäyksiä. Siltikin jäi löysäksi, grrr.

Saavutin kuitenkin tavoitteeni! Valmista tuli ennen deadlinea. Ja lopputulos kirjoneuleen puolesta vastaa odotuksiani, itse asiassa jopa ylitti ne. Näin tasaisesta jäljestä en edes haaveillut. Ja vielä tasaisemmalta saa varmaan näyttämään sitten höyrytyksen jälkeen. Sitä vain en ole vielä vaivautunut tekemään, kun kuitenkin saa vielä purkaa ja neuloa.

Pikkusisko vaikutti löysyyttä lukuunotamatta tyytyväiseltä. Löysää ja roikkuvaa tunikaa ei tietystikään tule käytettyä, mutta muuten hän kai oli ilahtunut ideasta. (Oletan.)

Neule on tosiaan itseni suunnittelema. Suunnitelmat tosin muuntuivat jonkin verran matkan aikana, mutta se on varmaan normaalia. Alunperin ideani näytti suurin piirtein tältä:

Ihan ok sinänsä, sekin olisi varmaan ollut kiva, mutta köyhyydessäni koitin* optimoida langan kulutuksen. Ja hyvin optimoinkin. Kun vaihdoin suunnitelmat koko helman peittävään kirjoneuleeseen, sain käytettyä koko punaisen langan, jäljelle jäi vain kohtalaisen lyhyt nysä. Tällöin mustaa lankaa puolestaan ei tarvinnut ostaa niin paljon.

Lankaa koko projektiin kului yhteensä vajaa kolme vyyhtiä. Saas nähdä, miten sitten käy kun neulon tunikan yläosan uudestaan, mutta tuskin määrä siitä olennaisesti enenee.

Ensimmäiset kirjoneulekuviosuunnitelmani tein lyijykynällä netissä luomalleni ja sieltä tulostamalleni ruutupaperille. Vaati vähän kokeiluja ja useita versioita, mutta siihen, joka lopulta päätyi kuvioksi, olen itse hyvin tyytyväinen.

Todella tyytyväinen! Oma kehu haisee, joo. Too bad. En aio kuitenkaan tässä tapauksessa vähätellä itseäni ja omia taitojani. Kenties kirjoneulekuvion suunnitteleminen ei vaadi poikkeuksellisen taiteellista silmää, mutta jotain luovuutta kuitenkin. Ja piirtely oli minusta erittäin hauskaa. En ole omasta mielestäni erityisen lahjakas piirtäjä noin muuten, (tosin haluaisin joskus treenata taitojani), mutta tällainen ruutupiirtely sujui minulta yllättävän mukavasti. Saatuani inspiraation muutama tunti hujahti aivan huomaamatta.

Luonnollisesti sain inspiraation joskus iltapuolella, eli kukuin sitten tuon kanssa aika myöhään...

Vaikka perhoskuvio muotoutui lopulliseen muotoonsa jo paperilla, muuta säätöä harjoitin vielä sitten Exelillä. Kun hoksasin Exelin käytössä jutun juonen, sujui sekin aika näppärästi. Isoja kuvioita pystyi muuttamaan kerralla ja oli helppoa kokeilla eri vaihtoehtoja monta kertaa peräkkäin.

Lopputulos tässä.

Voin sanoa, että tämän työn tekeminen on antanut todella paljon. Ensinnäkin löysin pitkästä aikaa sisäisen taiteilijani. Toisekseen huomasin minullakin olevan jonkinlaista pitkäjänteisyyttä.

Omien kirjoneuleiden suunnittelu taitaa olla jopa enempi minun juttuni kuin moni muu mitä olen neulerintamalla tehnyt. Ja vaikka sitä ei voi tietää, olen melko varma, että ilman sytyck-haastetta en olisi vielä pitkään aikaan yrittänytkään kirjoneuleita, vaikka olen jonkin verran senkin perään haikaillutkin.

Kirjoneuleen erittäin antoisa puoli on siinä, että itse suunniteltuun kuvioon voi sisällyttää merkityksellisiä asioita, sellaisia mitä mikään pitsi- tai palmikkokuvio ei (ainakaan minulle juuri nyt) mahdollista. Vaikka en haluakaan kokonaan kertoa, mistä kaikesta tässä kuviossa on kyse, paljastan kuitenkin sen verran, että kuvio viittaa pikkusiskoni ja viime keväänä kuolleen pikkuveljeni erääseen yhteiseen projektiin. Se on siis osittain pikkuveljemme muistolle omistettu. Musta väri on varmaankin helppo tulkita.

Tämän tunikan suunnittelu ja neulominen on ollut minulle varmaankin osaltaan jonkinlaista terapiatyötä. Se on antanut paljon, vaikka on ottanutkin jonkin verran. Ja vaikka pääasiassa mielessä on olleet pikkusisko ja pikkuveli, monta muutakin ajatusta on sen parissa ollut mielessä.


*note to Kimmo: minä en edelleenkään koeta

Väsyneitä pohdintoja ilkeydestä

Tänään minulla on selvä vastarannankiiskipäivä. Olen selannut muutamia blogeja ja lukenut postauksia monestakin eri aiheesta, ja ihan joka ikinen niistä - täysin riippumatta asiasta tai perusteluista - on saanut minussa aikaan voimaakkaan "eipäs todellakaan ole kyllä niin" -reaktion. Mahtaako kyse olla siitä, että kaikilla muilla on vain tosi huonoja mielipiteitä, vai viiraako tänään päässä?

Melkein jokaisen lukemani postauksen jälkeen klikkasin kommenttipainiketta valmiina kirojittamaan purevan älykkäästi siitä miten asiat oikeasti ovat. Yhden kommentin kirjoitin, mutta jätin sitten kuitenkin lähettämättä, koska se näytti itse asiassa aika ilkeältä.

Minua eri teksteissä ärsyttäneitä asioita olivat ainakin yleistäminen ja mustavalkoisuus. Ne nyt sinänsä ovatkin aika ärsyttäviä asioita yleensä, vaikka niihin usein sortuu itsekin niiden helppouden vuoksi. Mutta niiden lisäksi minua ärsytti ihan vain se, että joku kehtasi ylipäänsä kirjoittaa jonkinlaisen mielipiteen jostakin asiasta.

Tämäköhän on se tunne, joka ajaa ihmisiä ilkeilemään toisille keskustelupalstoilla ja blogien kommenttibokseissa? Ei niinkään se, että jokin mielipide ihan oikeasti olisi jollain tavalla loukkaava tai puhtaasti huono, vaan ihan vain se, että niitä mielipiteitä on. Vähän niin kuin se tarkoittaisi sitä, että ihminen silloin luulee itsestään liikoja. Että täytyypä kyllä olla pokkaa, täytyy kyllä olla niin hemmetin itserakas, kun tuolla tavalla tulee muille kertomaan, miten asiat omasta mielestä ovat.

Olen hivenen hämmentynyt tämänaamuisesta asenteesta, jolla tekstejä luen. Kuin piru Raamattua kai? (En ole koskaan ihan ymmärtänyt tuota lausetta. Millä tavalla piru itse asiassa lukee Raamattua? Väittäen vastaan? Tulkiten tahallaan väärin? Nostaen esiin ristiriitaisuuksia? Lukien tahallaan oikein?) Olen hämmentynyt, mutta en äärimmäisen yllättynyt. Näitä päiviähän elämässä tulee vastaan. Joskus vain on ärtynyt, kenties väsymyksen tai nälän takia. Silloin ei pitäisi mennä liikaa mukaan tunteisiinsa, ei ainakaan toimia niiden mukaan suoltaen ilkeyksiä toisia tai itseään kohtaan. Ei pitäisi pitää itseään tai muita erityisen huonoina, vaan pitäisi tajuta, että minun mieleni tai ruumiini ei ole nyt aivan tasapainossa.

Koska jostain syystä kaikkien muiden asiallisestikin perustellut mielipiteet ottavat minua juuri nyt päähän ja saavat minut miettimään hyökkääviä vastaperusteluita, lienee parempi pistää tietokone kiinni ja alkaa tehdä jotain rauhallista ja mukavaa. Voi olla, että neulominenkin on nyt liian vaarallista toimintaa, (yksikin virhe, ja haluan tappaa neuleen), joten on parasta palata Emman ääreen. Ei sillä, Jane Austenin Emmakin on ihan hemmetin ärsyttävä henkilöhahmo, mutta se on sentään fiktiivinen, ja joskus kauan sitten kirjan lukeneena muistan hänenkin saavan jossain vaiheessa nenilleen. Oikein sille!

Lisää Sytyckiä ja pari joululahjapaljastusta

Joulu on ohi, lahjat jaettu eikä mikään ole enää salaista sillä rintamalla. Hyvä. Voin nyt vilautella muitakin Sytyck-töitäni kuin sitä yhtä jo esiteltyä.

Päätimme serkkuni kanssa tänä vuonna antaa toisillemme neuleaiheiset joululahjat. Vähän sellaiseen SNY-tyyliin, vaikkakaan lahjan antaja ei tässä tapauksessa voinut pysyä minkään sortin salaisuutena.

Minun antamani lahja sisälsi luonnollisesti lankaa ja parit puikot, mutta Sytyckin kannalta olennaista on esitellä itse tekemäni lahjan osa. Valitettavasti vain tuli kuvattua ainoastaan toinen tekemästäni kämmekäsparista, mutta jospas Essi joskus ystävällisesti kuvaisi kämmekkäät omaan blogiinsa, josta voisin kuvat kätevästi varastaa. Tai sitten pitää käydä Essin luona kyläilemässä kameran kanssa.

malli: Fingerless Gloves "Musica", Anne Neumann
lanka: Drops Alpaca
puikot: 3 mm

Kuten kuvasta voi huomata, kämmekäs oli kuvanottohetkellä vielä päättelemättäkin. (Ja niin muuten oli vielä 23. joulukuuta melkein siihen asti kun se piti pakata.) Älkää kuitenkaan keskittykö tuijottelemaan viimeistelemättömyyttä, vaan katsokaa aihetta! Eikös olekin hieno? Törmätessäni tähän malliin Ravelryssä tuli Essi kyllä heti mieleen, hän kun on varsin musikaalinen ihminen. Tietystikään kuvassa olevaa f-avainta hän ei joudu niin usein käyttämään, mutta toisessa kämmekkäässä pääosassa on suurelle yleisölle tutumpi g-avain.

Kaikista isoin ja suuritöisin Sytyck-neuleeni on sitten pikkusiskolle joululahjaksi tullut tunika. Koska en ole juuri nyt kotosalla, siitä ei ole tarjota kuvia valmiina, mutta yhdestä lähes valmiista kirjoneulekuviokerrasta on näyttää vilaus.

Kuvassa on siis perhonen ja eräät nimikirjaimet. Suunnittelin kuvion itse, sillä halusin sen olevan jollain tavalla merkityksellinen. Siskolla meni lahjan avaamisen jälkeen jonkin aikaa ennen kuin hän hoksasi, mihin kuvio viittaa, mutta hoksasi kuitenkin.

Muuten tunikasta tuli ihan hyvä, mutta yläosasta tuli aivan liian löysä. Esittelen kuvia siitä sitten myöhemmin, kunhan saan kuvat siirrettyä koneelle kotona. Sovimme pikkusiskon kanssa sitten niin, että minä otan tunikan takaisin hoteisiini ja neulon yläosan uusiksi.

Löysyyden pääasiallinen syy oli se, että kuvioneuleesta tulee minulla reippaasti tiukempaa kuin yksivärisestä, ja koska tunikan yläosa on ihan tavallista yksiväristä sileää neuletta, siinä on huomattavasti alaosaa löysempi neuletiheys. Ajattelin uusintakierroksella neuloa sen millin pienemmällä puikkokoolla. Toivottavasti siitä sitten tulee hyvä. Pitänee tosin tehdä pikkuisen laskelmia etukäteen.

Esittelen myöhemmin vielä pari joululahjaneuletta ja paremmin ainakin tuota suurinta sytyckiäni. Lisäksi pitää vielä näyttää, mitä itse sain Essiltä, mutta sekin vasta kunhan olen saanut sen kuvattua.

Jolukuun kahdeskymmenes, jännitystuskailua

Yllätykset on minulle kova paikka. Niiden järjestäminen siis. Silloin kun on joku hyvä idea tai ajatus, josta tietää saajan oikeasti yllättyvän ja ilahtuvan kovasti, on minun tosi vaikea pitää suutani kiinni h-hetkeen saakka. Tekisi mieli heti soittaa saajalle ja ainakin vihjailla jotenkin mitä tuleman pitää.

Joulu on yllämainitusta syystä aika vaikeaa aikaa. Nyt kihisen muutaman lahjan kanssa ihan tosissani. Oi, että! Ettepä tiedäkään, mitä saatte! Toiset lahjat taas vaivaavat minua. Jos en kihise niiden kanssa itse, ovatko ne sitten epäonnistuneita? Eihän saajakaan voi sitten niistä paljon ilahtua? Onko ne nyt sitten mistään kotoisin, kun ei ole ihan nappiin?

Yksi hyvin läheinen ihminen on minulle ainainen päänvaiva. Hän ei varsinaisesti toivo tai tarvitse mitään. Lähes mahdotonta keksiä lahjaa, josta oikeasti olisi hänelle iloa. Vielä vaikeampaa keksiä sellaista, josta hän suorastaan ilahtuisi ja innostuisi. Jotenkin lannistavaa. Minä niin haluaisin antaa sellaisen vatsanpohjassa perhosia -lahjan, ja paras mihin pystyn, on ihan kiva.

No, ei sille voi mitään, että jotkut eivät ole niin materialistisia tai muutenkaan vaateliaita.

Nyt minulla on ideoituna eräs ihan erityisen mehevä yllätys. Omasta mielestäni siis. Luulisin tuntevani lahjan saajan sen verran hyvin, että jos lahja ei ole mieleinen, niin syön oman hattuni. Mutta pelkän ilahtumisen lisäksi odottelen suorastaan ilon kyyneleitä ja sanattomuutta. Juu, odotukseni ovat ehkä korkealla. Mutta minkäs teet, ei tässä oikein saa luonnettaan muutettua vaikka mitä yrittäisi.

Yksi lahja vaivaa minua nyt pahasti. Se ei ole valmis. Se voisi olla, tai ainakin se voisi valmistua todella nopeasti. Mutta se ei ole niin helppoa. Olen aika vakuuttunut siitä, että mitat on ihan perseelleen, niin että lahja on sitten ihan epäonnistunut pannukakku. En edes saa lohdutettua itseäni sillä ajatuksella, että no, sitten se otetaan takaisin ja tehdään pieleen menneet osat uusiksi. Haluaisin kerralla täydellistä.

Liikaa vaateliaisuutta. Ei kaikki lahjat voi aina osua nappiin. Aina ei vastaanottajan maailma täydellisesti mullistu minun lahjani myötä. Ja kyllähän jo siinä, että olen ajatellut toista, pitäisi olla tarpeeksi ilon aihetta, vaikka mitään täydellistä ja elämänlaatua parantavaa en olisikaan keksinyt. Varsinkin, jos teen lahjan itse. Vaikka lopputulos olisikin sitten aivan vääränlainen, kai sillä jotain arvoa on? Minähän en neulo kenellekään, josta en välitä, ja jos vaivaudun neulomaan, silloin on lahjan saaja melkein aina neuletta tehdessä mielessä.

Nyt menen jatkamaan joulujännitystä, ja yritän saada samalla jotain hyödyllistä aikaiseksi. Olen pyrkinyt stressittömään jouluun, sillä minusta siinä piilee joulun idea, mutta jännäämisestä en vain kykene pääsemään eroon - ja ehkä se sitten lopulta onkin puolet koko ilosta.