Vaateteollisuudesta sananen

Tulin ihan vain laittamaan linkin tekstiin, joka kaikkien pitäisi minusta lukea. Vihreät Vaatteet -blogi tuo esiin tärkeitä asioita, ja minun mielestäni blogilla saisi olla huomattavasti enemmän lukijoita kuin sillä on.

Minä en edes ala avautua tästä asiasta enempää, koska sinänsä minulla ei ole mitään mullistavaa sanottavaa, lähinnä vaan alkaa savu nousta korvista, jos pääsen vauhtiin. Tavallaan en edes tietäisi, mistä aloittaa, kun kuviossa on melkein kaikki kohdat pielessä.

Sekin on ihan perseestä, (anteeksi kielen käyttöni, mutta tämän enempää en pysty itseäni hillitsemään), että meidän kuluttajien pitäisi keskittää kaikki energiamme vaatteiden taustojen selvitystyöhön, jos haluaisimme toimia eettisesti tai edes turvallisesti. Ja toisaalta sitten taas kaikkia se ei kiinnostakaan. Pääasiassa syy siihen on varmaan tietämättömyys ja tietysti se, että asiaa ei ihan ymmärrettävästi haluta ajatella.

Tavallaan jokaisen pitäisi ottaa vastuuta asiasta, mutta kyllä vaatevalmistajien pitäisi se suurin vastuu kantaa.

Marraskuun värit

Tänään posti toi minulle jotain kivaa. Ullan kansikuvaäänestyksen voittaminen sinänsä tuntui mukavalta, mutta ensihämmästyksestä selvittyäni minulle valkeni, että se tarkoitti myös sitä, että minut palkitaan. Vihreästä Vyyhdistä otettiin yhteyttä ja kerrottiin, että saisin valita heidän valikoimansa tuotteita viidenkymmenen euron edestä. Valinta ei ollutkaan ihan helppo, mutta lopulta valitsin muutaman kerän tummanpunaista sukkalankaa. Ajattelin, että niistä tulee ehkä villatakki.

Värivalintani ovat selvästi juuri nyt muutoksen pyörteissä. Minulla on ollut vahva vihreän, keltaisen ja oranssin kausi, ja niitä värejä katselen sillä silmällä toki edelleenkin, mutta punaisen ja ruskean sävyt ovat alkaneet tehdä itselleen tilaa ja tönivät etenkin vihreää nyt vähän syrjemmälle. 

Vastikään valmistui keltainen huivi Handun merinosukkalangasta. Siitä tuli kaunis. Yksinkertainen pitsikuvio toimii.

ohje: Seiren, Hiroko Fukatsu

lanka: Handu Merinosukkalanka, Totinen aplari

menekki: 200 g

puikot: 3,75 mm

fiilis: tykkään, käytän

Viime aikoina neulomisen väriterapeuttinen merkitys on alkanut korostua. Neulominen sopii minulle hyvin monesta syystä, niin mekaaninen tekeminen kuin luova pähkäilykin ovat tarpeellisia mielenterveydelleni, mutta väreistä nauttiminen on alkanut tuntua viime päivinä melkeinpä tärkeimmältä syyltä neuloa. Ehkäpä syksyn etenemisellä on asiaan vaikutusta. Alkaa olla jo niin pimeää... Ja minä tarvitsen paljon valoa.

Minä olen vähän niin kuin useimmat kasvit, joiden kasvattamisen kanssa olen epäonnistunut. En menesty hämärässä.

Tavallaan haaveilen jo lumesta. Tulisi vähäsen valoisampaa. Toisaalta nyt on jo aivan tarpeeksi kylmä.

Mutta kyllä talvessakin on puolensa. Onhan siinä tunnelmaa. Ja tärkeintä on aina nauttia siitä mitä on. 

Silti minä juuri nyt melkein itken valon perään. 

Voisipa valoa vaikka laittaa piikillä suoraan suoneen. Jos voisi, minusta tulisi narkkari. Saman tien.

Rakas Hulda

Rakas Hulda(n takki)!

Kun näin sinut ensimmäisen kerran, tiesin heti, että meidät on luotu ystäviksi. Ensi tapaamisemme oli sellainen kuin odotinkin. Aika kului kuin siivillä meidän tutustuessa toisiimme. Tuntui heti kuin olisimme tunteneet aina, toisaalta jonkinlainen ystävyyden ensihuuma tempaisi mukaansa.

Ystävyytemme alku oli mukava, kotoisa ja kitkaton, sinun kanssasi oli niin helppo olla. Olin varma, että tästä tulee jotain suurta ja mahtavaa.

Sitten koitti väärinkäsitysten aika. Minusta tuntui, että jotakin meni pieleen. Et ollutkaan aivan sellainen kuin olin odottanut, enkä tiennyt, oliko vika sinussa vai minussa. Tavallaan tiesin, mitä minun pitäisi tehdä. Tiesin, että minun pitäisi antaa sinulle vielä mahdollisuus, antaa sinun olla sitä, mitä todella olet. Mutta minä en pystynyt siihen.

Olin kärsimätön, olin pettynyt. Siirsin sinut elämästäni syrjään enkä halunnut ottaa enää yhteyttä. Tai halusin, mutta välttelin yhteydenottoa kuitenkin. Tunsin että tapaaminen vaatisi tällä kertaa minulta enemmän energiaa, enemmän pitkäjännitteisyyttä ja halua todella kohdata sinut sellaisena kuin olet. En ollut kuitenkaan vielä valmis.

Useita kuukausia on kulunut. Syvällä sisimmässäni olen koko ajan kaivannut sinua. Olen kaivannut sitä lämpöä, jota toit elämääni. Uskoin kuitenkin, että meillä olisi toisillemme paljon annettavaa. Lopulta tunsin, että minun oli otettava seuraava askel. Tapasimme taas ja tällä kertaa puhuimme asiat selviksi. Väärinkäsitys on väliltämme korjattu. 

Nyt tiedän, missä vika oli. Odotin sinun olevan jotain sellaista, mitä et koskaan ollut väittänyt olevasi. Toisaalta eräästä toisesta asiasta minä vedin johtopäätökseni aivan liian aikaisin, etkä sinä korjannut käsitystäni. Olemme molemmat pyytäneet ja antaneet anteeksi.

Tästä lähtien haluan pitää sinut aina elämässäni. Olkaamme lähellä toisiamme niin hyvässä kuin pahassakin ja täydentäkäämme toisiamme. Tämä ystävyys on liian kaunis heitettäväksi hukkaan.

Toisin sanoin.

Jotain aivan muuta

Minä en ole koskaan ollut kovin askarteluun taipuvainen. En mielestäni ole erityisen hyvä eikä kiinnostusta opetteluun ole juuri ollut. Silloin tällöin teen jotain kortteja jonkun juhlapäivänä, mutta vain harvoin olen siitäkään erityisesti nauttinut. 

Moni vähemmän käsitöitä harrastava saattaa kuvitella, että yhdessä tai parissa käsityönlajissa kunnostautunut ihminen osaa ja opettelee mielellään vähän kaikkea. Se voi epäilemättä pitää paikkansa jonkun kohdalla, mutta ei minun. Minä olen vähintäänkin nihkeä, mitä tulee yleiseen askarteluun, ja vain yksittäistapauksissa innostun.

Vähän aikaa sitten jostain takavasemmalta sellainen innostus sitten iski. Ja ei, vieläkään ei värkkäillä kortteja, eikä tätä ehkä varsinaiseksi askarteluksi kai lasketakaan. Mutta minä innostuin tekemään korun!

Tämä voi ihmetyttää jotakuta minut tuntevaa, sillä en ole erityisesti myöskään mikään koruihminen. Minulla on muutamia koruja, joista tykkään ja joita käytän aina muistaessani, mutta siinä se. Miksi siis askarrella koruja, jos ei erityisesti välitä askartelusta eikä koruista?

No, siinä missä kaikki tiet vievät Roomaan, tuntuvat kaikki minun väkertelyni liittyvän ainakin tänä syksynä enemmän tai vähemmän neulomiseen. Tämä tässä on kuulkaa kerroslaskuri!

Ihaileeko joku omaperäisen nerokasta ideaani? Ei kannata! Tämä nyt ei suoranaisesti ole minun päästäni lähtöisin. Ideaan, mikäli sen nyt edes oikein ymmärsin, törmäsin helmipuikko.fi-sivuilla. Olisin heti saman tien tilannut itselleni sieltä korun, jos ne olisivat olleet vähääkään enemmän minun tyylisiäni ja pikkuisen löysempiä. Korut on kyllä nättejä, ja niitä on monta erilaista, mutta minä en vain osaa niidentyyppisiä käyttää. Puuhelmet ovat paljon enemmän minun juttuni.

Kävin sitten viikonloppuna Tiimarissa ja ostin itselleni lycralankaa ja puuhelmiä. Eilen illalla alkoi väkertely. Eikä siinä nyt niin kovin kauan mennyt. Vähän epämääräinen tästä tuli tietyssä mielessä, ei mikään täydellinen, mutta tämä nyt on prototyyppi. Pitää ensin tehdä jotain, että tietää, miten se olisi kannattanut tehdä. Ja tuli tästä nätti. Minä olen tyytyväinen.

Käyttöäkin on jo eilen testattu. Sama ongelmahan tässä on kuin kaikissa muissakin kerrostenlaskentatyyleissä: pitäisi itse muistaa aina kerroksen jälkeen siirtää merkkiä. Jos sen vaikka joskus oppisi, voisi näistä eri kerroslaskentasysteemeistä olla jotain hyötyäkin. Mutta oikealla tiellä ollaan.

No? Tuliko edes hieno? Itse olen tyytyväinen ja tykkään väriyhdistelmästä, (joka tosin ei kuvissa täysin oikeana toistu), ihan sama loppujen lopuksi, mitä mieltä muut ovat. Ja kyllä, aion käyttää tätä ihan vain korunakin.

Charlotta toinen

Ulla 3/2011 on ilmestynyt ja toista kertaa Ullan sivuilta löytyy minunkin neuleohjeeni. Tällä kertaa se päätyi peräti kansikuvaneuleeksi, ja se tuntuu tosi kivalta, koska kait se tarkoittaa sitä, että sukistani tykätään.

Kyllä se vain tuntuu oudolta nähdä oman kätensä jälki jossain muuallakin kuin täällä blogissa. Vielä jännemmältä varmaan tuntuu nähdä toisten toteutuksia omasta ohjeesta. Toivottavasti sekin tapahtuu pian!

Tässä on nyt esillä muutamia lisäkuviakin sukista, sellaisia joita en Ullaan lähettänyt. Tykkään useista kuvista, mutta en viitsinyt neuleohjetta aivan täysin niillä täyttää.

Kiitokset kuvista tosiaan ihanille ystävilleni, jotka lainasivat kuvaukselliset sääret, kameran ja valokuvausosaamista.

Uudessa Ullassa on ihan tosi monta ohjetta minun makuuni. Omaan jonooni menevät ainakin Hanna-Kaisa Hämäläisen Penni, Johanna Kosken Jytky (hyvä nimi), Sadun Annikin palmikkopipo ja Reeta Korhosen Eiku. Luultavasti vielä muitakin, molemmat rannustimet ovat tosi somat. Nyt kun saisi vielä sitä aikaa kaiken neulomiseen.

Myssyli

Aikaisemmin vilautin kuvan sukista, joista kirjoitin ohjeen, jonka toivon kelpaavan seuraavaan Ullaan. Vähän sukkien jälkeen valmistui toinenkin omaa suunnittelua oleva neuleeni, myssy samalla palmikkokuviolla. Se ei valitettavasti enää ehtinyt tähän syksyn Ullaan, mutta ajattelin tarjota sitä sitten seuraavaan. 

Vaikka myssy valmistui sukkien jälkeen, se on itse asiassa aloitettu paljon aikaisemmin. Suunnitelmat eivät vain menneet silloin aivan putkeen ja ensimmäinen kokeiluni oli rehellisesti sanoen täydellinen pannukakku. No, vahingoista viisastuu, eikä sitä ensimmäistä versiota voi pitää epäonnistumisena siinä mielessä, että se loppujen lopuksi poiki ne sukat. Totesin, että kuvio toimii epäilemättä sukissa paremmin kuin pipossa.

Nyt olen sitä mieltä, että kuvio loppujen lopuksi toimii kuitenkin myös päähineessä. Tarvitsi vain ratkaista pari pientä pulmaa ja muuttaa vähän alkuperäisiä aikomuksia. Ja ihan hyvä tästä tuli.

Koska aion myssyn ohjetta vasta sitten ensi vuoden puolella ilmestyvään Ullaan, on nyt mukavasti aikaa koeneulomiselle. Ravelryn kautta löysin kaksi ihanaa neulojaa, jotka ystävällisesti lupautuivat testaamaan ohjettani. Lisäksi yksi niistä takiaismaisista ex-kämppiksistäni, joista ei vain pääse eroon, tuli viime viikonloppuna käymään kylässä (yllätyksenä ja pyytämättä tietysti), ja innostui loppujen lopuksi hänkin testineulojan toimesta. Hän onkin ehkä sinä mielessä hyvä testiyleisö, että ahkeraksi neulojaksi hän on neulonut melko vähän ohjeista.

Myssy on tehty Handun BFL-villalangasta. Kyseessä on minun ihka ensimmäinen bfl-kokemukseni, ja täytyy sanoa, että olen hyvin vaikuttunut. Lanka on aivan mielettömän pehmeää, ja mikä vielä parempaa, ei kutita. Vihdoinkin minulla on myssy, joka ei tunnu otsaa vasten ahdistavalta. Ehkä tämä tosiaan on Best Fiber for Life. Tosin en halua allekirjoittaa mitään vielä.

Lankaa päähineeseen meni vähän vajaa 100 g. En ole punninnut, mutta kovin paljon ei yhdestä vyyhdistä jäänyt. Koska minulla on samaa lankaa kuitenkin toinenkin vyyhti, ajattelin tehdä myssylle kaulurin kaveriksi. Olen varsinainen kaulasta palelija, ja olen tullut siihen tulokseen, että jos haluaa pysyä jotakuinkin lämpimänä talvella, on parasta pistää päälle sekä kauluri että kaulahuivi.

No, neulomaan nyt kun on into päällä.

Vihdoinkin!

Kukaan ei varmaan ole missään vaiheessa huomannut, että eräs asia on pänninyt minua aina väliin. Viittaan nyt, niin kuin ette tosiaan voineet mistään arvata, minun kameraani. Kuten tiedätte, minulla ei ole tapana valittaa ollenkaan. Mistään. Ikinä. Senpä vuoksi, aivan ymmärrettävästi kun kerta olen aina niellyt kaikki katkerat tunteeni ja kohdentanut katseeni pilvien hopeareunuksiin, (miksi ne muuten on aina vain hopeaa, miksei ikinä voi saada kultaa?), ette kenties ole voineet tuntea minua kohtaan sitä empatiaa, jonka ehdottomasti olisin ansainnut.

 

Minun kamerani on surkea. Tai no. Pokkariksi ihan jees. Onhan se näppärän kokoinen. Ja saa sillä välillä ihan hyviä kuvia, jos on tarpeeksi valoisaa, kohteen värit ovat juuri oikeat, tuulee sopivasta suunnasta, kuvaa täsmälleen oikeasta kulmasta ja pitää oikean jalan pottuvarvasta vasemman jalan pikkuvarpaan päällä jos sattuu olemaan tiistai. Niin. Että tietyin ehdoin saattaa onnistaa. 

Mutta enhän minä valita. 

Olen joka tapauksessa toivonut järjestelmäkameraa nyt jo lähestulkoon vuosikymmenen ajan. Aluksi kyllä haaveilin filmijärkkäristä, mutta kun pikkuhiljaa pääsimme dinosaurusajalta nykyaikaan, aloin hahmottaa digikuvaamisen edut. 

Katseltuani kateellisena sivusta, kuinka kaikki ympärilläni ovat yksi kerrallaan hankkineet hienoja kameroita, ehdin jo melkein luopua toivosta, että itse ehtisin päästä käsiksi järkkäriin ennen eläkepäiviäni. Ihmeiden aika ei ole kuitenkaan ohi. Nyt minäkin ihan oikeasti omistan uutuuttaan kimaltavan järjstelmäkameran. Muahahahaa!

Kieltämättä valokuvaaminen tuntuu nyt huomattavasti mielekkäämmältä kuin ennen. Nyt motivoi jo muukin kuin pelkkä puolivalmiiden sukkien kuvaaminen. Ainut, mitä tässä enää voisi toivoa, on aikaa opetella oikeasti käyttämään kameraa. Vähäsen olen toki järkkäriini tutustunut, sen verran että ei ole ihan pakko käyttää automaattia, mutta silti vielä ollaan kaukana kameran todellisesta hallitsemisesta. Kaiken, minkä opin joskus silloin ehkä, ööh, kahdeksan vuotta sitten valokuvauskurssilla, olen jo unohtanut. Mutta hiljaa hyvä tulee. Pitää perehtyä kuvaamiseen vähän kerrallaan, sen minkä tässä ehtii.

ohje: Cable net, Ariel Barton 

koko: 37

puikot: 2 mm

lanka: Handu Merinosukkalanka

menekki: 78 g

valmistuneet: 2009 joulukuussa

Nämä sukat on muuten neulottu joskus kauan sitten kun en ollut vielä ihan totaalisen hurahtanut sukkiin - liekö oli peräti sitä aikaa, kun vasta opettelin sietämistä. Näiden neulominen olikin itse asiassa aikamoinen koetinkivi. Tuota pikkupalmikkoa sai väkertää kohtalaisen keskittyneesti. Yhden elämäni suurimmista helpotuksen tunteista olen kokenut näiden sukkien valmistuttua. 

Että en tiedä, viiraako päässä, mutta tänään kun pitkästä aikaa näin sukat livenä, aloin tuntea jonkin sortin kaipuuta niiden neulomista kohtaan. Masokismia?

Ylläolevasta kuvasta muuten huomaa, että en ollut vielä oppinut erästä hyvää kikkaa silmukoiden poimimiseen kantalapun reunasta. Nykyään osaan tehdä tuon siistimmin, vaikka ei tuokaan pahalta näytä.

Noniin, kuka arvaa, mitkä kuvat on otettu milläkin kameralla? Molemmissa kuvaustilanteissa valaistus on ollut suurin piirtein samanlainen. Oikein vastanneet saavat ihailua ja suitsutusta.