Ei väkisellä

Kirjoneule. Se on kivaa. Onpas hienoa, että tulin sen opetelleeksi. Kiitos siitä taitaakin kuulua Adelheidille.

Kirjoneuleen suhteen on tosin vähän totuttelemista. Itse neulominen kyllä sujuu, mutta välillä on hienoisia hahmotusvaikeuksia. Pitäisi tajuta, että jousto ei vain ole edes lähellekään samaa luokkaa kuin sileän neuleen tai yleensä minkäänlaisen muun neuleen. Kun yleensä sukissa tietty tiukkuus on hyväksi, (miten sen hemmetin negative easen voi kääntää suomeksi?), kirjoneulesukkien kanssa se ei vain toimi. Kokeilin. Ja voin sanoa, että minusta kiristynyt kirjoneule ei näytä yhtään hyvältä.

Eilen sain valmiiksi ne hemmetin Stalagmitet. Onnistuin jotenkin huijaamaan itseäni, että sittenkin tykkäisin kyseisestä sukkamallista, ja äkkiähän se kakkossukkakin sitten valmistui. Ja päästyäni siitä eroon kaivoin lankalaatikosta esiin pari Handun HarmIlua, jotka jo tovin ovat huudelleet haluavansa kirjoneulesukiksi. Jonkin aikaa kaivelin Ravelry-jonoani ja lopulta puikoille päätyi Rose Hiverin Liseron. Neulominen sujui kuin tanssi, mutta juuri ennen nukkumaanmenoa minua alkoi epäilyttää ja yöksi mielen perukoille jäi pyörimään ajatus siitä, että sukat ehkä kannattaisi aloittaa alusta. Tehdä yksinkertaisesti isommat.

Onneksi minusta on aikojen saatossa kehittynyt purkamisen mestari. Sukka alkutekijöihinsä ja uudestaan puikoille. 

Sitten alkoi taas vähän epäilyttää. Ehkä tämä oli merkki. Ehkä minun pitäisi luopua koko Liseronista. Miksi modata siitä suurempaa kun voi vain tehdä jotkut ihan toiset sukat. Ei tuo sukkamalli nyt niin ihmeellinen ole. Sen verran kiva kyllä, että oli pakko ottaa kuva muistoksi. Mutta tähän taisi tämän sukkaviritelmän taival päättyä. Pitää osata luopua. 

Uutta sukkaa on jo puikoilla. Hengitystä pidätellen voi odotella, miten tällä kertaa käy.

Plääh

Elossa ollaan. Tuli nimittäin tässä juuri mieleeni, että näin vapun jälkeen lienee ihan asianmukaista käydä tiedottamassa, että henki vielä pihisee. Siltä varalta, että joku alkaa epäillä vapun olleen turhan railakas.

Eipä sillä. Viimeaikainen bloggaustahtini on kyllä ollut sitä luokkaa, että muutaman päivän hiljaiselon ei pitäisi vielä herättää erityistä huomiota. 

Neulominen on tässä viimeisten viikkojen ajan ollut aika nihkeää. Olen kyllä neulonut. Ja kehrännyt myös. Mutta varsinkin kaksi asiaa on tunkenut väliin: kitara ja kaverit. Nojoo, myönnetään, sosiaaliset tilanteet ovat harvoin olleet minulle este neulomisen suhteen, ehkä siis sen piikkiin ei voi kaikkea pistää. Mutta kitaran tilille voi kyllä laittaa surutta kaiken. En nimittäin ole vielä onnistunut kehittämään keinoa soittaa ja neuloa yhtä aikaa. 

Ehkä neulomisen suhteen mikään ei ole vain niin hirveästi napannut. Mikään, mitä siis koen, että minun pitäisi neuloa. Haluaisin kyllä tehdä vaikka mitä, mutta en ole antanut itselleni lupaa aloittaa mitään sellaista, mitä juuri nyt ei olisi pakko tehdä.

Ja kas, huomaatteko mihin olen taas lipsunut? Varsinaista pakkoneulomista ei oikeastaan ole, mutta on kuitenkin neuleita, joita kohtaan koen velvollisuudentuntoa. Pitäisi neuloa töihin. Pitäisi neuloa toisille luvattuja juttuja. Ärsyttävää. Ja kuinka looginen ratkaisu sitten on vain yksinkertaisesti vähentää neulomista? Eihän ne pakkoneulomiset tule sitten sen nopeampaa valmiiksi kuin silloinkaan kun neuloisin niiden ohella jotain mitä vain sattuu huvittamaan.

Yksi neule, joka on jostain syystä todella tökkinyt, on Cookie A:n Stalagmite. Palmikkokuvio on minusta tosi kivan näköinen, mutta hitsi että sitä on ollut tylsä tehdä. Miksikö? Ei hajuakaan. Esimerkiksi Cookien Sake-sukat olivat ihan mielettömän kivat ja niissä oli vääntämistä varmasti paljon enemmän. (Ainiin, nehän voisi joskus täällä esitellä. Ovat olleet valmiina jo ties kuinka pitkään.) Sain eilen ensimmäisen Stalagmite-sukan valmiiksi ja aloitin toisen, joka luojan kiitos on edennyt paljon nopeammin ja kevyemmin kuin edellinen. Mutta toivon silti koko ajan, että se olisi jo valmis. Lopputulos vaikuttaa hyvältä. 

Minusta tuntuu, että olen ollut viime aikoina kaiken suhteen ihan tosi on-off. Aiemmin vietin mielelläni pitkiä aikoja ihan itsekseen neuloen. Nyt taas on tuntunut, että kuolen tylsyyteen jos pitää vain neuloa vaikka yli kaksi riviä. Olen nähnyt tosi paljon ihmisiä ja jostain käsittämättömästä syystä viihtynyt heidän kanssaan jopa siinä vaiheessa kun keskustelun taso on ollut jo täysin ala-arvoista (eikä siis pelkästään huonoa) ja väsymyspiste ohitettu kuusi tuntia aiemmin. Olen jopa kerännyt ihmettelyjä siitä, miten minulla on kärsivällisyys riittänyt. Sitä sietääkin todella miettiä.

Nyt tässä mietin, että pitäisikö minun kuitenkin uhmata itseäni ja aloittaa joku kiva neule? Siis sellainen, jota ihan oikeasti haluaisin tehdä juuri nyt. Hmm...

Hymiövaara

Pää on täynnä ajatuksia. Juuri mitkään niistä eivät kyllä liity neuleisiin. Mutta tietenkin minä neulon. Tällä hetkellä kuitenkin jotakin hieman helpompaa. Tai jos rehellisesti sanotaan, niin jotain ihan mielettömän yksinkertaista. Nyt on jotenkin niin paljon kaikkea ajatuksissa, että jopa kädetkin ovat vähän rauhoittuneet ja hiljentyneet.

Ja väri on terapiaväri. Oikea tähän hetkeen.

Minulla on flunssa ja aivastelen koko ajan. Kuuntelen musiikkia, (samoja biisejä koko ajan ripiitillä), istuskelen sohvalla ja juuri äsken keitin kahvit. Minun pitäisi soittaa kitaraa, sillä huomenna on eräs samperin pedioppilaskonsertti, jossa joudun esiintymään täysin vastoin omaa tahtoani. En kyllä todellakaan ole tarpeeksi hyvä. Toivottavasti kaikki sukulaiset ja tuttavat älyävät pysyä poissa.

Viikonloppuna oli ystävien häät. Minusta on tainnut todellakin tulla vanha, sillä olen niiden jäljiltä vieläkin aivan totaalisen poikki. Enkä edes omasta mielestäni mitenkään riehunut ja rellestänyt, vaan kävin vain lähinnä enemmän tai vähemmän sivistyneitä keskusteluja muiden häävieraiden kanssa. Vähäsen tosin harmittaa, että en jutellut kenenkään tuntemattomampien kanssa, olisihan nimittäin ollut ihan mukava tutustua vähän niihin morsiammen muihinkin kavereihin. Mutta toisaalta... tulinpa taas ainakin havainneeksi, miten paljon ja miten ihania kavereita minulla on. Hämmentävää, mutta upeaa, miten keskenään niin erilaiset tyypit voivatkin muodostaa niin mahtavan porukan. Pitkästä aikaa minulla on sellainen olo, että voisin pakahtua ihan vain siitä ilosta, että tunnen niin mielettömiä tyyppejä! Mikä parasta eräs toinen taisi olla häissä vähän samoissa fiiliksissä, sillä jossain vaiheessa iltaa hän sanoi minulle, että "musta on niin ihanaa, kun sä olet mun kaveri". Ei muuten ole yhtään hassumpaa kuulla tuollaista. 

(Tässä vaiheessa hehkutukseni alkaa mennä siihen pisteeseen, että melkein käytin hymiötä. Pitää vissiin hillitä itseni, ettei sentään mene ihan överiksi.)

Viime viikko oli muutenkin varsin ihmistäyteinen. Pikkusisko tuli meille kylään tiistaina ja äiti keskiviikkona ja molemmat olivat viikonloppuun asti. Ja pikkusisko jos joku on muuten aika värikästä seuraa:

 

Muistan tämän langan kerällä ja voin sanoa, että se ei todellakaan tehnyt minuun vaikutusta. Tai siis ainakaan positiivista sellaista. Mutta pikkusisko ihastui siihen täysillä ja neuloi siitä itselleen muun muassa sukat. Ja lopputulos ei sitten olekaan itse asiassa yhtään pahan näköinen vaan suorastaan nätti ja pirteä. Ja ihan pikkusiskon näköinen.

Nyt sisko on sitten intoutunut enemmänkin neulomaan. Aiemmin hän on tehnyt pääasiassa melko perusneuleita, (tosin ainakin palmikot hän muistaakseni hallitsee jo ennestään), mutta nyt sain käännytettyä häntä hitusen hc:mpään suuntaan. Pyörähdimme työpaikallani ja kunnon myyntitykkinä sain oranssin Aade Lõngin lähtemään siskon matkaan. Ja mitäs muuta siitä tulisi kuin Revontuli-huivi!

Noh, alkuun sain kyllä olla aika paljon auttamassa, mutta kyllä se siitä sitten lähti. Viikon päätteeksi huivi oli itse asiassa jo melko pitkällä. Ja olenpas vain ylpeä pikkusiskostani. Ja tyytyväinen tietysti itseeni (niin kuin aina), koska sain ovelasti huijattua siskon tielle, jolta ei tunnu yleensä olevan paluuta opetettua jotakin kiinnostavaa toiselle ihmiselle. Sehän on sentään aina aika antoisaa.

Sokeakin kana nappaa joskus jyvän

Pieni etäisyys asioihin tuntuu yleensä auttavan. Tällä kertaa tuon huivini kanssa päätin jättää kaikki ratkaisuvaihtoehtojen miettimiset sikseen ja lähdin livohkaan toiseen kaupunkiin pariksi päiväksi. Huivi ei päässyt mukaan. Eilen kotiin palattua mietin sitten asioita hetken, purin päättelykierroksen alkuunsa ja lähdin liikkeelle uudella taktiikalla.

Edellisellä päättelykerralla hyödynsin aiemmin hyväksi havaittua jssbo:ta, eli Jeny's surprisingly stretchy bind offia. Olen todennut sen olevan aika passeli juuri huiveihin. Ja nyt muuten tämän Daybreakini kohdalla totesin, että itse saan siitä vielä siistimmän näköisen korvaamalla oikean käden puikon virkkuukoukulla. Sujuukin melko sutjakkaasti.

Mitään muuta vikaahan tuossa jssbo:ssa ei nyt tällä kertaa ollut kuin se, että se tosiaan kulutti lankaakin vähän reippaan puoleisesti. Toisaalta en halunnut päätellä perinteisellä tavalla, (tai siis sillä, joka minun käsittääkseni on perinteinen, tai jos ei muuta, niin minulle tutuin), sillä se tekee päättelyreunasta kohtalaisen joustamattoman. Kompromissi: kun olin purkanut ensimmäisen yritykseni ja aloitin uudestaan alusta, päättelin silmukat muuten jssbo:lla, mutta noin joka kymmenennen silmukan päättelin normaalisti, eli neulomalla seuraavan silmukan ja vetämällä edellisen silmukan sen ylitse. Vähän mutulla aina silloin tällöin päättelin joka viidennen silmukan siten myös. Ja kappas vain, intuition, valistuneen arvailun tai hullun tuurin avulla lanka riitti juuri sopivasti. Sitä jäi itse asiassa juuri sellainen pätkä, jonka saa vielä kätevästi pääteltyä. Ja reuna on joustava siinä missä edelliselläkin yrityksellä.

Olenko nero or what?*

*Coolimpi englannin kielen viljeley jatkuu yhä.

Don't you hate when that happens?

Ärsyttääkö?

Eeeeeeei...

Että joo. Jos jollakulla pyörii nurkissa nöttönen Louhittaren Luolan Väinämöistä värissä muste, aivan sama mitä värierää, niin ottaisin sen kyllä mielelläni hoteisiini. Todella kiitollisena suoraan sanottuna.

Nalle ja päivän pohdinnat

Virkkasin. Tein töihin nallen ja uutta on jo koukulla. 

En ole mikään virkkausintoilija, vaikka on minullakin ollut kauteni. Virkkauksen etu on ainakin siinä, että juuri jotain tämän nallen kaltaista saa aikaiseksi todella vaivattomasti ja luultavasti helpommin kuin neulomalla. Ja on se ihan mielenkiintoista hommaa. Mutta en pidä sitä läheskään niin rentouttavana kuin neulomista. Neulominen sujuu minulta luontevammin.

Nallesta tuli minusta ihan mielettömän söpö ja vähän harmittaa, että en tehnyt sitä itselleni ja tuonut kotiin. Tosin outoa harmitella sitä, sillä minulla ei olisi mitään paikkaa nallelle. Meillä ei ole oikein tasoja, joille laittaa koristeita. Enkä muutenkaan ole yhtään koristeihminen.

ohje: virkattu nalle, DROPS Design

koukku: 3,5 mm

lanka: Drops, Muskat

menekki: pääväriä n. 27 g, toista n. 10 g

Jos leluinnostukseni nyt vain jatkuu tarpeeksi kauan, teen kyllä kaupalle useammankin. Osa leluista voi olla lasten leikittävänä, osa mallikappaleina inspiraatiota antamassa. Kaupalla niillä koristeillakin on minusta jokin pointti. Kodin tekee viihtyisäksi monet muut asiat, mutta kauppaa on mukava kaunistaa koristein.

Mitäköhän muuten nykyajan lapset tykkäävät tai tykkäisivät virkatuista, neulotuista ja ommelluista leluista? Muistelen, että itse olen leikkinyt aika pitkälti kaupan valmisleluilla ja kaiken maailman muovihärpäkkeillä, ja että itsetehdyt jutut eivät olleet yhtä cooleja. Mutta kyse ei varamaan ollut niinkään juuri minun mielipiteistäni tai arvioistani vaan vallitsevasta kulttuurista. 

Tällä hetkellä omistan lapsuuteni leluista vain muutaman, ja yksi tärkeimmistä ja arvokkaimmista on ehdottomasti eräs ommeltu possuäiti, jolla on mahassa vetoketjun alla neljä pientä possua. Tai siis oli neljä pientä possua, nyt niitä on kyllä vain kolme. Nyt kun aloin miettiä asiaa, en ole enää ihan varma, kenen tekemä possuäiti lapsineen on, mutta luulen, että se on erään äidin ystävän ompelema.

Toivoisin, että lapsiperheiden kulttuuri tässä leluasiassa olisi muuttumassa siitä mitä se oli minun ollessani pieni. Ensinnäkin sitä muovihärpäketavaraa suolletaan maailmaan jo ihan liikaa ja keskivertolapsilla on Suomessa aivan varmasti leluja enemmän kuin tarpeeksi. Oli minullakin vaikka mitä, ja varmasti halusin aina vain lisääkin, mutta suurimmalla osalla leluista leikin varmaan vain pari kertaa. Ja kaiken huipuksi parhaat ja mieleenpainuvimmat leikit lapsuudestani leikittiin ilman leluja, piirustuspaperin äärellä tai parin vakiolelun kanssa. 

En usko, että valmislelujen ja kotikutoisten lelujen arvostus ja arvostamattomuus ovat sitä paitsi lapsista peräisin. Eivätköhän ne ole aikuiset, jotka näitä asioita arvottavat ja siirtävät arvotukset lapsilleenkin. Enkä tarkoita nimenomaan yksittäisiä vanhempia, vaan koko tätä aikuisten porukkaa. Tottakai lapset nimittäin imevät oppejaan muualtakin kuin omilta vanhemmiltaan. Koko ympäröivä kulttuuri vaikuttaa lasten asenteisiin aivan varmasti.

Olisi mukava, jos ne asenteet muuttuisivat siihen suuntaan, että ihmisten itse rakkaudella valmistamaa arvostettaisiin enemmän kuin hyvin brändättyjä pissisnukkeja. Ja että tekemisen ilolla olisi enemmän arvoa kuin tyhjällä ja kylmällä rahalla. Ehkä siihen suuntaan ollaan menossakin. Eletään toivossa.

Tekemisen iloa siis päiväänne hyvät ihmiset! Nauttikaa puuhistanne!

Hyvää mieltä (ei aprillia)

Nyt viime aikoina blogilleni on alkanut tipahdella tunnustuksia ja haasteita. Tiedä sitten, mistä se johtuu, mutta kieltämättä on alkanut tulla suosittu olo. Kohta varmaan nousee päähän, varoitan jo näin etukäteen. Minusta voi tulla kohtalaisen rasittava siinä vaiheessa kun alan käyttäytyä kuin kovemman luokan julkkis. 

Olen vähän hidas ja paljon laiska reagoimaan kaikkiin kiertäviin palkintoihin sun muihin, mutta näistä taipumuksistani huolimatta kaikki muistamiset kyllä oikeasti lämmittävät mieltäni. On oikeasti kiva tietää, että siellä jossain on joitakuita, joita blogini tyyli miellyttää. Osittainhan sitä kirjoittaa itselleen ja pitää vähän päiväkirjaa aikaansaannoksistaan, mutta kyllähän koko tämän bloggaamisen pointti on ihan se vuorovaikutus.

Koska olen tullut lykänneeksi näihin haasteisiin sun muihin tarttumista, meni äsken hetki blogini kommenttibokseja tonkiessa. Jos nyt oletetaan, että löysin tosiaan kaikki, tässä pitäisi olla tyypit, jotka ovat katsoneet blogini muistamisensa arvoiseksi: Lotta, groomeri, amuk ja sansu. Ja sattumalta itse tykkään kaikkien heidän blogeistaan ja seurailen enemmän tai vähemmän säännöllisesti.

Ihan puhtaasti laiskuuttani tartun haasteista nyt vain yhteen, viimeisimpään. Lotta heitti hyvän mielen haasteella, ja se on kieltämättä kaikista missään näkemistäni kiertävistä haasteista mielenkiintoisin. Siinä tehtävänä on yksinkertaisesti listata hyvää mieltä aiheuttavia asioita ja pistää haastetta eteenpäin ainakin viidelle muulle bloggarille.

Hyvää mieltä

Ensimmäisenä se itsestäänselvä: läheiset ihmiset. Saan valtavasti hyvää mieltä perheestä, kumppanista, ystävistä ja sukulaisista. Niin, ja maailman parhaasta pomosta! Kun asiaa rupeaa miettimään, minulla on oikeastaan ihan älyttömän monta läheisempää ihmistä elämässäni, mikä on kyllä mielettömän hyvää onnea.

Ja sitten saman tien materialistisempiin ilon aiheisiin. Tykkään ihan valtavasti nykyisestä käsityökirjakokoelmastani. Ja ehkä vielä sitäkin antoisampi on taidokkaasti haalimani vanhojen käsityö- ja muotilehtien varastoni, johon viimeisimmän lisän sain äidiltäni synttärilahjaksi puolisen vuotta sitten.

Saan muuten valtavasti hyvää mieltä myös tästä netin ihmeellisestä käsityömaailmasta niin nörttiä kuin tämä koneella hengaaminen onkin - ja vaikka kuinka koitettaisiin väittää, että se oikea elämä on jossakin netin ulkopuolella. Kuulkeepas, jos ei ois nettiä ja Ravelryä ja Ravelryn Oulu-ryhmää, niin olisi mennyt esimerkiksi varsin antoisat pubineulonnatkin ohi! Siellä sitä juteltiin ihan livenä. Ja neulottiinkin. Ja join oikean siiderin.

Hyvää mieltä irtoaa myös kivoista kitaratunneista, yksin kovaan ääneen laulamisesta, hyvän biisin ripiitillä kuuntelemisesta, aurinkoisista päivistä, polkupyörästä, hyvistä sarjoista ja kirjoista, kamerasta, kirjastoista, kivoista tuoksuista, hyvästä ruuasta, pehmeästä peitosta ja niistä kausista kun ei ole pahemmin migreeniä.

Siinä niitä varmaan jo olisi. Ja on niitä enemmänkin. Ei vain voi kaikkia muistaa juuri nyt.

Haasteen puolestaan pistän eteenpäin vaikka kaikille niille, jotka bongaavat bloginsa tuolta vasemman sivupalkin lempiblogiluettelostani!