Hyvä yritys

Sen yhden kerran kun olisi aikaa, valoa ja kuvaaja, on ulkona sitten sellainen tuuli, että kuvaamisesta ei kuitenkaan tule yhtään mitään. Hemmetti, Oulu!

Enpä siis saanut Daybreakeistäni mitään hienoja kokonaiskuvia. Tai siis luovutinkin jo tämän yhden kohdalla, toista huivia en jaksanut kaivaa edes laukusta, kun totesin, että eiköhän nämä kuvaussessiot sitten taas jäteteä johonkin toiseen kertaan. 

Pari miltei julkaisukelpoista kuvaa sentään saatiin. Tai jos ei olekaan julkaisukelpoisia, niin lätkäisen ne silti tänne, onpahan jotakin. Näistä ainakin näkee, miten minulla on Daybreakiäni tapana käyttää.

Isot huivit on parhaita. Ne lämmittävät. Tällainen huivi on hyvä kääriä kaulalle ulkona ja sisällä heittää harteille, jos ekstralämmitys on tarpeen, (ja useinhan se on).

Luultavasti yritän vielä joskus kuvata tämän huivin uudestaan, siis niin että saan sen levitettyä kunnolla esiin ilman että tuuli lepatuttaa sitä ihan minne sattuu. En kuitenkaan lupaa mitään supernopeaa toimintaa.

malli: Daybreak, Stephen West

lanka: Louhittaren Luolan Väinämöinen, väri muste ja Noron Kureyon Sock (väritieto hukassa)

menekki: Väinämöistä vajaa kaksi vyyhtiä (n. 200g), Noroa yksi kerä (100g)

puikot: 3,5 mm

Ja vaihtamallahan tasan paranee

Joskus vain kolahtaa. Sitä törmää siihen oikeaan. Olin todella asian ytimessä kuunnellessani intuitiotani ja repiessäni Liseronin palasiksi ja pistäessäni palat uusiksi. Vaikka vähän aikaa pitikin katsastella uutta mallia, oli tämä ehkä fiksuin neulerintamalla tekemäni päätös pitkiin aikoihin.

Rose Hiverillä on monta tosi upeaa sukkamallia, joista varmaan suurin osa odotteleekin jonossani, mutta jostain syystä Liseron ei kuitenkaan juuri nyt niin kovin paljon puhutellut. Piti vain äkkiä löytää jotakin näille kahdelle langalle, jotka jo pitkään ovat havitelleet onnellista yhteiseloa, ja niiden takia päädyin hätäratkaisuun. 

Nyt toisella yrittämällä sitten tuntui ja lujaa. Minusta ei ole pitkään aikaan ollut näin kivaa neuloa jotakin tiettyä. Tämä malli ja väriyhdistelmä vain tuntuvat kotoisalta, juuri joltain, mitä minun nimenomaan pitääkin neuloa.

Kyseessä on Wendy D. Johnsonin Norwegian Rose Socks omistamastani kirjasta Toe-up Socks for Every Body. Saman kirjan satoa on aiemmin valmistuneet Wrought Iron -sukkani, joiden kanssa sekä matka että lopputulos toimivat loistavasti - täytynee siis todeta, että kirja ei ollut lainkaan hullumpi ostos.

Olen kyllä joutunut jo purkamaankin. Yleensä aiemmin kärjestä aloitettavia sukkia neuloessani olen jättänyt ohjeen tekijän määräykset kiilalisäysten aloittamisesta huomiotta ja laskenut itse omaan tiheyteeni ja ohjeen kerroslukemiin perustuen missä vaiheessa kantapäähän kannattaa alkaa valmistautua. Tiheys kuitenkin voi aina heittää annetusta, (tähtään lähinnä siihen, että se on sopiva minun jalkaani), ja ohjeen tekijällä ja minulla voi olla ihan eri käsitys siitäkin, miten löysä tai tiukka sukan on oltava. Mutta tällä kertaa en jotenkin jaksanut turvautua omaan aivotoimintaani. Ihan niin kuin siitä olisi ollut muka jotenkin kauheasti vaivaa. Tein vain sitten niin kuin kirjassa sanottiin ja aloitin kiilalisäykset kun jalkaa oli jäljellä 7,5 senttiä. Myöhemmin sitten selvisi, että kymmenen senttiä olisi ollut se täsmällisempi lukema. Noo... ei auta kuin ottaa takapakkia ja tehdä uusiksi. Ja mikäs siinä, mieluummin niin kuin tehdä sukat valmiiksi ja olla koskaan käyttämättä niitä. Mutta tietysti aikaa olisi voitu säästää sillä ihan yksinkertaisella matematiikalla.

Oppimiskokemus jälleen kerran. Saan nykyään lohtua tuosta muistaakseni äidin yhteen aikaan viljelemästä kiertoilmaisusta vaihtoehtoisesta tulkinnasta veemäisille tilanteille. Toisin kuin ilmeisesti pikkusiskoni. Hänen ollessa kylässä ja opetellessa pitsineulomisen saloja meinasin saada turpaani kun yritin piristää häntä jonkun kinkkisemmän tilanteen kohdalla tuolla oppimisfilosofialla. Ilmeisesti pitää olla varovainen kenen niskaan alkaa syytää elämänviisauksiaan. (Ja jos joku alkaa nyt puolestaan syytämään tänne jotain näsäviisaita "kai sinä nyt pikkusiskollesi pärjäät" -kommentteja, niin tiedoksi, että hänellä on musta vyö eräästä taistelulajista, jonka nimeä en kuitenkaan osaa kirjoittaa oikein, vaikka koetin vielä googlettaakin. Tulkaa itse opettamaan sille jotain uusia neuletekniikoita, jos uskallatte.)

Tänään on ollut varsinainen hyvän ja huono mielen päivä. Toisaalta tuon sukkaneuleeni kanssa ehdin olla hetken melkein taivaassa, mutta sitten iski se hemmetin migreeni. Sitä ei ollakaan täällä nähty vähään aikaan. Ilmeisesti sillä ehti sitten tulla minua ikävä. Sääli ettei tunne ole ollut molemminpuolinen. Mutta onneksi piristyksekseni tänään tuli Interweave Knits, tavallista inspiroivampi sellainen vieläpä, ja siitä sain jotain viihdykettä sille pätkälle migreenikohtausta kun olin liian huonossa kunnossa tehdäkseni mitään mutta tarpeeksi hyvässä kunnossa ollakseni pitkästynyt. (Tällä hetkellä olen siinä vaiheessa, jossa kannattaisi pysyä pitkäkseen ja olla tekemättä mitään, koska ihan kohta voisi olla jo aika hyvä olo. Sanomattakin selvää, että on ihan täydellisen typerää istua koneella.)

Tietenkin voi olla kyse ihan vain siitä, että migreeni on sekoittanut pääni, mutta tällä kertaa ihan oikeasti IK:lla tuntuu olevan minulle aika paljon tarjottavaa. Nyt muutamien viimeisten numeroiden ajan minusta on alkanut tuntua, että koko lehti olisi yhtä tyhjän kanssa, jollei siinä olisi aina ainakin pari ihan mielenkiintoista artikkelia, (mitä taas ei voi juuri koskaan sanoa suomalaisista käsityölehdistä - jos niissä ei ole hyviä ohjeita, niissä ei sitten ole todellakaan mitään). Tällä kertaa lehdestä löytyi monta ihan neulottavaa mallia ja pari jotka saivat minut miltei hihkumaan. Ja yksi, joka sai minut toivomaan itselleni tyttölasta, jolle voisin neuloa. Ylipäänsä lehden visuaalinen ilme on todella inspiroiva. Voi kun pääsisi heti vaikkapa tuon kuvan mekon kimppuun!

Ei väkisellä

Kirjoneule. Se on kivaa. Onpas hienoa, että tulin sen opetelleeksi. Kiitos siitä taitaakin kuulua Adelheidille.

Kirjoneuleen suhteen on tosin vähän totuttelemista. Itse neulominen kyllä sujuu, mutta välillä on hienoisia hahmotusvaikeuksia. Pitäisi tajuta, että jousto ei vain ole edes lähellekään samaa luokkaa kuin sileän neuleen tai yleensä minkäänlaisen muun neuleen. Kun yleensä sukissa tietty tiukkuus on hyväksi, (miten sen hemmetin negative easen voi kääntää suomeksi?), kirjoneulesukkien kanssa se ei vain toimi. Kokeilin. Ja voin sanoa, että minusta kiristynyt kirjoneule ei näytä yhtään hyvältä.

Eilen sain valmiiksi ne hemmetin Stalagmitet. Onnistuin jotenkin huijaamaan itseäni, että sittenkin tykkäisin kyseisestä sukkamallista, ja äkkiähän se kakkossukkakin sitten valmistui. Ja päästyäni siitä eroon kaivoin lankalaatikosta esiin pari Handun HarmIlua, jotka jo tovin ovat huudelleet haluavansa kirjoneulesukiksi. Jonkin aikaa kaivelin Ravelry-jonoani ja lopulta puikoille päätyi Rose Hiverin Liseron. Neulominen sujui kuin tanssi, mutta juuri ennen nukkumaanmenoa minua alkoi epäilyttää ja yöksi mielen perukoille jäi pyörimään ajatus siitä, että sukat ehkä kannattaisi aloittaa alusta. Tehdä yksinkertaisesti isommat.

Onneksi minusta on aikojen saatossa kehittynyt purkamisen mestari. Sukka alkutekijöihinsä ja uudestaan puikoille. 

Sitten alkoi taas vähän epäilyttää. Ehkä tämä oli merkki. Ehkä minun pitäisi luopua koko Liseronista. Miksi modata siitä suurempaa kun voi vain tehdä jotkut ihan toiset sukat. Ei tuo sukkamalli nyt niin ihmeellinen ole. Sen verran kiva kyllä, että oli pakko ottaa kuva muistoksi. Mutta tähän taisi tämän sukkaviritelmän taival päättyä. Pitää osata luopua. 

Uutta sukkaa on jo puikoilla. Hengitystä pidätellen voi odotella, miten tällä kertaa käy.

Plääh

Elossa ollaan. Tuli nimittäin tässä juuri mieleeni, että näin vapun jälkeen lienee ihan asianmukaista käydä tiedottamassa, että henki vielä pihisee. Siltä varalta, että joku alkaa epäillä vapun olleen turhan railakas.

Eipä sillä. Viimeaikainen bloggaustahtini on kyllä ollut sitä luokkaa, että muutaman päivän hiljaiselon ei pitäisi vielä herättää erityistä huomiota. 

Neulominen on tässä viimeisten viikkojen ajan ollut aika nihkeää. Olen kyllä neulonut. Ja kehrännyt myös. Mutta varsinkin kaksi asiaa on tunkenut väliin: kitara ja kaverit. Nojoo, myönnetään, sosiaaliset tilanteet ovat harvoin olleet minulle este neulomisen suhteen, ehkä siis sen piikkiin ei voi kaikkea pistää. Mutta kitaran tilille voi kyllä laittaa surutta kaiken. En nimittäin ole vielä onnistunut kehittämään keinoa soittaa ja neuloa yhtä aikaa. 

Ehkä neulomisen suhteen mikään ei ole vain niin hirveästi napannut. Mikään, mitä siis koen, että minun pitäisi neuloa. Haluaisin kyllä tehdä vaikka mitä, mutta en ole antanut itselleni lupaa aloittaa mitään sellaista, mitä juuri nyt ei olisi pakko tehdä.

Ja kas, huomaatteko mihin olen taas lipsunut? Varsinaista pakkoneulomista ei oikeastaan ole, mutta on kuitenkin neuleita, joita kohtaan koen velvollisuudentuntoa. Pitäisi neuloa töihin. Pitäisi neuloa toisille luvattuja juttuja. Ärsyttävää. Ja kuinka looginen ratkaisu sitten on vain yksinkertaisesti vähentää neulomista? Eihän ne pakkoneulomiset tule sitten sen nopeampaa valmiiksi kuin silloinkaan kun neuloisin niiden ohella jotain mitä vain sattuu huvittamaan.

Yksi neule, joka on jostain syystä todella tökkinyt, on Cookie A:n Stalagmite. Palmikkokuvio on minusta tosi kivan näköinen, mutta hitsi että sitä on ollut tylsä tehdä. Miksikö? Ei hajuakaan. Esimerkiksi Cookien Sake-sukat olivat ihan mielettömän kivat ja niissä oli vääntämistä varmasti paljon enemmän. (Ainiin, nehän voisi joskus täällä esitellä. Ovat olleet valmiina jo ties kuinka pitkään.) Sain eilen ensimmäisen Stalagmite-sukan valmiiksi ja aloitin toisen, joka luojan kiitos on edennyt paljon nopeammin ja kevyemmin kuin edellinen. Mutta toivon silti koko ajan, että se olisi jo valmis. Lopputulos vaikuttaa hyvältä. 

Minusta tuntuu, että olen ollut viime aikoina kaiken suhteen ihan tosi on-off. Aiemmin vietin mielelläni pitkiä aikoja ihan itsekseen neuloen. Nyt taas on tuntunut, että kuolen tylsyyteen jos pitää vain neuloa vaikka yli kaksi riviä. Olen nähnyt tosi paljon ihmisiä ja jostain käsittämättömästä syystä viihtynyt heidän kanssaan jopa siinä vaiheessa kun keskustelun taso on ollut jo täysin ala-arvoista (eikä siis pelkästään huonoa) ja väsymyspiste ohitettu kuusi tuntia aiemmin. Olen jopa kerännyt ihmettelyjä siitä, miten minulla on kärsivällisyys riittänyt. Sitä sietääkin todella miettiä.

Nyt tässä mietin, että pitäisikö minun kuitenkin uhmata itseäni ja aloittaa joku kiva neule? Siis sellainen, jota ihan oikeasti haluaisin tehdä juuri nyt. Hmm...

Hymiövaara

Pää on täynnä ajatuksia. Juuri mitkään niistä eivät kyllä liity neuleisiin. Mutta tietenkin minä neulon. Tällä hetkellä kuitenkin jotakin hieman helpompaa. Tai jos rehellisesti sanotaan, niin jotain ihan mielettömän yksinkertaista. Nyt on jotenkin niin paljon kaikkea ajatuksissa, että jopa kädetkin ovat vähän rauhoittuneet ja hiljentyneet.

Ja väri on terapiaväri. Oikea tähän hetkeen.

Minulla on flunssa ja aivastelen koko ajan. Kuuntelen musiikkia, (samoja biisejä koko ajan ripiitillä), istuskelen sohvalla ja juuri äsken keitin kahvit. Minun pitäisi soittaa kitaraa, sillä huomenna on eräs samperin pedioppilaskonsertti, jossa joudun esiintymään täysin vastoin omaa tahtoani. En kyllä todellakaan ole tarpeeksi hyvä. Toivottavasti kaikki sukulaiset ja tuttavat älyävät pysyä poissa.

Viikonloppuna oli ystävien häät. Minusta on tainnut todellakin tulla vanha, sillä olen niiden jäljiltä vieläkin aivan totaalisen poikki. Enkä edes omasta mielestäni mitenkään riehunut ja rellestänyt, vaan kävin vain lähinnä enemmän tai vähemmän sivistyneitä keskusteluja muiden häävieraiden kanssa. Vähäsen tosin harmittaa, että en jutellut kenenkään tuntemattomampien kanssa, olisihan nimittäin ollut ihan mukava tutustua vähän niihin morsiammen muihinkin kavereihin. Mutta toisaalta... tulinpa taas ainakin havainneeksi, miten paljon ja miten ihania kavereita minulla on. Hämmentävää, mutta upeaa, miten keskenään niin erilaiset tyypit voivatkin muodostaa niin mahtavan porukan. Pitkästä aikaa minulla on sellainen olo, että voisin pakahtua ihan vain siitä ilosta, että tunnen niin mielettömiä tyyppejä! Mikä parasta eräs toinen taisi olla häissä vähän samoissa fiiliksissä, sillä jossain vaiheessa iltaa hän sanoi minulle, että "musta on niin ihanaa, kun sä olet mun kaveri". Ei muuten ole yhtään hassumpaa kuulla tuollaista. 

(Tässä vaiheessa hehkutukseni alkaa mennä siihen pisteeseen, että melkein käytin hymiötä. Pitää vissiin hillitä itseni, ettei sentään mene ihan överiksi.)

Viime viikko oli muutenkin varsin ihmistäyteinen. Pikkusisko tuli meille kylään tiistaina ja äiti keskiviikkona ja molemmat olivat viikonloppuun asti. Ja pikkusisko jos joku on muuten aika värikästä seuraa:

 

Muistan tämän langan kerällä ja voin sanoa, että se ei todellakaan tehnyt minuun vaikutusta. Tai siis ainakaan positiivista sellaista. Mutta pikkusisko ihastui siihen täysillä ja neuloi siitä itselleen muun muassa sukat. Ja lopputulos ei sitten olekaan itse asiassa yhtään pahan näköinen vaan suorastaan nätti ja pirteä. Ja ihan pikkusiskon näköinen.

Nyt sisko on sitten intoutunut enemmänkin neulomaan. Aiemmin hän on tehnyt pääasiassa melko perusneuleita, (tosin ainakin palmikot hän muistaakseni hallitsee jo ennestään), mutta nyt sain käännytettyä häntä hitusen hc:mpään suuntaan. Pyörähdimme työpaikallani ja kunnon myyntitykkinä sain oranssin Aade Lõngin lähtemään siskon matkaan. Ja mitäs muuta siitä tulisi kuin Revontuli-huivi!

Noh, alkuun sain kyllä olla aika paljon auttamassa, mutta kyllä se siitä sitten lähti. Viikon päätteeksi huivi oli itse asiassa jo melko pitkällä. Ja olenpas vain ylpeä pikkusiskostani. Ja tyytyväinen tietysti itseeni (niin kuin aina), koska sain ovelasti huijattua siskon tielle, jolta ei tunnu yleensä olevan paluuta opetettua jotakin kiinnostavaa toiselle ihmiselle. Sehän on sentään aina aika antoisaa.

Sokeakin kana nappaa joskus jyvän

Pieni etäisyys asioihin tuntuu yleensä auttavan. Tällä kertaa tuon huivini kanssa päätin jättää kaikki ratkaisuvaihtoehtojen miettimiset sikseen ja lähdin livohkaan toiseen kaupunkiin pariksi päiväksi. Huivi ei päässyt mukaan. Eilen kotiin palattua mietin sitten asioita hetken, purin päättelykierroksen alkuunsa ja lähdin liikkeelle uudella taktiikalla.

Edellisellä päättelykerralla hyödynsin aiemmin hyväksi havaittua jssbo:ta, eli Jeny's surprisingly stretchy bind offia. Olen todennut sen olevan aika passeli juuri huiveihin. Ja nyt muuten tämän Daybreakini kohdalla totesin, että itse saan siitä vielä siistimmän näköisen korvaamalla oikean käden puikon virkkuukoukulla. Sujuukin melko sutjakkaasti.

Mitään muuta vikaahan tuossa jssbo:ssa ei nyt tällä kertaa ollut kuin se, että se tosiaan kulutti lankaakin vähän reippaan puoleisesti. Toisaalta en halunnut päätellä perinteisellä tavalla, (tai siis sillä, joka minun käsittääkseni on perinteinen, tai jos ei muuta, niin minulle tutuin), sillä se tekee päättelyreunasta kohtalaisen joustamattoman. Kompromissi: kun olin purkanut ensimmäisen yritykseni ja aloitin uudestaan alusta, päättelin silmukat muuten jssbo:lla, mutta noin joka kymmenennen silmukan päättelin normaalisti, eli neulomalla seuraavan silmukan ja vetämällä edellisen silmukan sen ylitse. Vähän mutulla aina silloin tällöin päättelin joka viidennen silmukan siten myös. Ja kappas vain, intuition, valistuneen arvailun tai hullun tuurin avulla lanka riitti juuri sopivasti. Sitä jäi itse asiassa juuri sellainen pätkä, jonka saa vielä kätevästi pääteltyä. Ja reuna on joustava siinä missä edelliselläkin yrityksellä.

Olenko nero or what?*

*Coolimpi englannin kielen viljeley jatkuu yhä.

Don't you hate when that happens?

Ärsyttääkö?

Eeeeeeei...

Että joo. Jos jollakulla pyörii nurkissa nöttönen Louhittaren Luolan Väinämöistä värissä muste, aivan sama mitä värierää, niin ottaisin sen kyllä mielelläni hoteisiini. Todella kiitollisena suoraan sanottuna.